Viikko sen jälkeen, kun Huntaugun Miina Kubja-Pritsiä löylyytti
kylätiellä, ei Prits tavallisuuden mukaan tullutkaan Huntaugulle, mutta
sitä vastoin lähetettiin pojilla sana Mihklille, että tämä pyhänä
tulisi Pärtlille. Äiti ja Miina eivät vielä olleet saapuneet kirkosta
takaisin, kun Mihkel, joka hampaanpakotuksen takia oli kirkosta kotiin
jäänyt, lähti kylään ja vasta illalla tuli takaisin.
Kipeään hampaaseen oli hän nähtävästi kaatanut hyvää rohtoa, sillä hän
ei pidellyt enää poskeaan, mutta käveli vähän epävarmasti ja kasvot
punottivat, kuin olisi hän tullut saunasta. Mutta kotiin tullessaan ei
hän ollut hyvällä tuulella. Kotona hän tapasi vain äidin ja tyttären.
Päivätyöläinen vaimoineen ja muu väki olivat lähteneet kylään. Se
näytti olevankin Mihkelin mieleen.
Piippu suorana suussa astui hän sanaa lausumatta tupaan, piti
leveälierisen hattunsa päässään, meni ruokapöydän luo, tarttui
kaljatuoppiin, joi hyvän siemauksen, sylki ja rupesi epävarmasti
katseillaan etsimään jotakin puolipimeässä huoneessa. Hän silmäili
hetken vaimoaan, siitä edelleen pysähtyi katse Miinaan.
"Sinä, tyttö, olet aika porsas!" oli hänen ensimäinen sanansa.
Ei kukaan vastannut. Mihkel laskeutui pitkäkseen, käsillään päätään
tukien, pöydän vieressä olevalle tilalle. Sitten hän taas himmeällä
katseellaan silmäili äitiä.
"Etkä sinäkään, Viiu, ole yhtään parempi", lisäsi hän.
"No, mitä me sinulle olemme tehneet?" kysyi perheennainen paremmin
hyvällä kuin pahalla tuulella.
Kului hetki aikaa, ennenkun Huntaugun isäntä vastasi. Ensin katseli hän
milloin yhtä, milloin toista, sitten eteensä maahan ja alkoi viimein
rauhallisesti pistää piippuunsa.
"Te olette minun viholliseni -- te molemmat!" huudahti hän vihdoin
vihaisesti.
Mutta Huntaugun emäntä ei kovinkaan säikähtänyt tuota äkkinäistä
vihanpurkausta. Hän tunsi Mihkelinsä. Kun tämä oli hiukan liikutettu,
niin hän voi suuttua vaikka maassa olevaan olenkorteen.
"Mitä sinä siinä joutavia!" vastasi vaimo rauhallisesti. "Kuule, isä,
parempi olisi, jos sinä nyt nukkuisit."
"Se on minun asiani! Sinun ei tarvitse minulle käskyjä antaa. _Minä_
olen tässä talossa käskijä -- minä yksin! Kuuletko! Ja kun näen, ettei
minun sanojani kuulla, niin, -- niin näytän, kuka on käskijä! -- -- --
Te olette molemmat minun viholliseni!"
Äiti ja tytär katsoivat totisina toisiinsa. He aavistivat, mitä hän
tarkotti, sillä he tiesivät, että Mihkel oli tullut Pärtliltä, ja Miina
oli kertonut äidille, että hän oli Pritsin kanssa riidellyt viime
lauvantai-iltana.
"Mutta jos luulette, että voitto jää teille", torui Mihkel edelleen,
"niin erehdytte. Maankiertäjiä ja juoksijoita minä en ota talooni, en
ota -- muistatteko!"
Viiu ja Miina olivat hiljaa kuin hiiret. Mihkel veti piipustaan
muutaman savun, joi taas tuopista, katseli hetken aikaa eteensä ja
alkoi taas:
"Tyttö, sinä olet Pritsille viime lauvantai-iltana pahasti puhunut.
Olet luvannut usuttaa koiran hänen kimppuunsa, jos hän vielä tulee
Huntaugulle. Sinä häpeämätön porsas, niinkö sinä, nuori tyttö kohtelet
miehiä? Ovatko sinun vanhempasi sinulle sellaista opettaneet? Häpeä
silmäsi maalle!"
Mihkel näytti odottavan vastustusta, mutta kun ei sitä tullut,
kiivastui hän yhä enemmän.
"Ja sinä, joka olet tytön äiti", kääntyi hän Viiun puoleen, "olet
vielä hänen kanssaan yhdessä juonessa ja annat hänen juosta kylässä,
missä vain tahtoo. Sinulla pitäisi kuitenkin olla niin paljon mieltä
päässäsi, että näkisit, missä on mies, joka voi naista ottaa, ja missä
se lintu, joka ei äitiäänkään voi elättää."
Mutta nyt alkoi Viiunkin luonto nousta.
"Kuule, ukko", hän virkkoi. "Niinhän sinä teet, kuin olisit tyttäresi
kanssa markkinoilla. Annoit varmaankin Pärtlillä houkutella itseäsi
viinapikarista. Joka enemmän tarjoaa, se saa. Kun sanot, että minä
annan Miinan juosta ympäri kylää, niin puhut perättömiä. Olethan sinä
isäntä talossa -- miksi et katso lastasi, missä hän juoksentelee."
"Vai minä olen markkinoilla! Vai minä moisin itseäni viinapikarista!
-- -- -- Tiedätkö nainen, minä sanon nyt sinulle yhdellä sanalla,
kuinka Huntaugulla tästälähin tehdään. Kuulkaa nyt tarkasti! Ensi
torstaina viikon perästä tulee Pärtlen Prits ja tuo kihlaviinat.
Sinä, Miina, otat vastaan hänen kihlansa. Se on minun käskyni!"
Miina tutki tarkoin isää, kuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka
paljon viina oli hämmentänyt hänen selvää ymmärrystänsä. Hänen täytyi
tunnustaa, ettei isä ollut niin juovuksissa ettei hänen sanoistaan
tarvinnut välittää. Hänen sydäntään ahdisti pelko, että he kaikki
olivat olleet Pärtlillä neuvoa pitämässä, mielistelleet isää, luvanneet
hänelle kaikellaisia etuja ja isä suostunut. Oli hän sitten raitis tai
juovuksissa -- mikä oli tehty, se oli tehty.
"Pritsin viinoista en huoli", virkkoi Miina hiljaa, mutta päättävästi,
Mihkel nousi ylös. Hän näytti enemmän typerältä kuin pahalta. Hän iski
nyrkkinsä pöytään.
"Sinä et ota, sinä et ota?" torui hän. "Tiedätkö tyttö mitä sitten
teen?"
"Noh?" kysyi tämä.
"Kutsun koko kylän koolle ja annan sinulle kaikkein nähden selkäsaunan,
jonka muistat."
Äiti iski Miinalle salaa silmää -- tämä ymmärsi. Hän ei sanonut isän
uhkauksiin mustaa eikä valkeaa, ja Viiukin oli ääneti. Jos hän ei niin
olisi tehnyt, olisi voinut nousta suuri riita. Mihkel oli muuten kyllä
jotenkin hiljainen mies, mutta kun viinapaholainen häntä kiihotti,
saattoi hän muuttua väkivaltaiseksi. Äiti ja tytär yhdessä päättivät
odottaa huomiseen, mitä hän selvin päin puhuisi.
Kun ukko vielä jonkun aikaa oli torunut ja riidellyt, rauhottui hän
vihdoin, osaksi myös sentähden, että kaikki talonväki alkoi kotiin
palata.
Mutta ei toinenkaan päivä muuttanut Mihklin mieltä. Miinan naittaminen
Pärtle-Pritsille oli asia, jota hän mielessään alituiseen hautoi.
Hän itse alkoi seuraavana päivänä siitä ensiksi puhua vaimolleen.
Hän ei käyttänyt enää kovia sanoja, ei kerskaillut mielivaltaisella
isännyydellään eikä uudistanut eilisiä uhkauksia tyttärelleen, mutta
hänen joka sanastaan saattoi huomata, että hänen päätöksensä oli luja
ja että hän tahtoi panna sen täytäntöön.
Huntaugun Mihkel oli kyllä mies, joka naisille ja toisillekin ihmisille
monessa asiassa antoi myöten. Hänen rauhaa rakastava luontonsa oli
siihen taipuvainen -- hän ei viitsinyt riidellä, se häiritsi hänen
mielenrauhaansa, jota hän piti kalliina. Mutta kun hän jostakin
syystä rupesi ajamaan omaa tahtoansa perille, silloin hän sen teki
vastustamattoman itsepäisesti eikä poikennut rahtuakaan päätöksestään.
-- -- -- Nyt tiesivät Viiu ja Miina sen liian hyvin; sentähden
hämmästyivät he, kun saivat kuulla Mihklin tuumat ja päätöksen.
Ennen kaikkia ilmoitti Huntaugun isäntä vaimolleen, että hän oli eilen
tehnyt "selväksi" Miinan ja Pritsin kihlauksen. Prits oli viikolla
käynyt herralta pyytämässä lupaa naimiseen ja saanut. Herra oli häntä
kiittänyt huolekkaaksi ja ahkeraksi ja luvannut hänelle vielä muonaa
lisätä. Prits oli kysynyt eikö paroni tahtonut Huntaugun isännälle
antaa jonkun hyvän kuusipäiväisen talon, niin että Prits olisi voinut
Mihklille mennä kotivävyksi, -- ukonhan olisi Miinan poistuttua
kotoa täytynyt teettää talon työt vierailla palkkalaisilla. Herra
oli miettinyt ja sanonut antavansa Mihklille arvoa huolellisena ja
alamaisena perheenmiehenä ja -- oli hänelle luvannutkin paremman
paikan, jos ei muualla niin ehkä toisessa moisiossa. Hän oli
vielä lisännyt aikoneensa asettaa Huntaugun Mihkel johonkuhun
moisioonsa viinaisännäksi, sillä hän tiesi että Mihkel hyvin ymmärsi
viinanvalmistusta.
"Kuule, ukko", virkkoi Viiu, "oletko sitten varma, että kaikki on
niinkuin Prits sinulle sanoi?"
"Noh, jos se on valhe, niin saanhan sen paronilta pian kuulla", vastasi
Mihkel. "Minä lähden näinä päivinä herran puheille, hän on minua
kutsunut."
Mutta sitten oli vielä paroni sanonut Pritsille, ettei hän heti tahdo
päästää niin hyvää kupiasta kuin Prits on, sillä moisio oli joutuva
tulevana keväänä nuoren herran huostaan, ja hänelle olisi helpompi,
jos hänellä olisi uskotut ja oppineet työnjohtajat. Pritsin piti siis
ainakin vuodeksi jäädä palvelukseen. Sitä paremman paikan aikoi hän
sitten antaa apelle.
"Niin, noin puhui vanha saksa, mutta nuori ehkä ajattelee toisin",
arveli Viiu.
Ei siitäkin on jo tieto saatu. Vanha herra oli saattanutkin Pritsin
suorastaan nuoren paronin puheille, jotta tämä hänelle naimaluvan olisi
antanut. Nuori herra oli sanonut, että hän suostuu kaikkeen, mitä vanha
herra oli luvannut ja sanonut.
"Mutta oletko sinä sitäkin ajatellut, isä", virkkoi perheennainen,
jonka laihat, kurttuiset ja kalpeat kasvot kävivät yhä kalpeammiksi,
"ettei Pärtle-Prits ole mikään hyvä ihminen. Hän on juonikas,
salakavala ja kauhean ylpeä."
"Mene nyt, mene!" virkkoi Mihkel viitaten kädellään. "Ei hän minulle
ole ollut juonittelija ja viekas, eikä lainkaan ylpeä. Ja jos hän
tulee mulle vävymieheksi, niin ei sitä ensinkään tarvitse pelätä.
Mistä sinä sitten otat ne enkelit, jolle lapsesi antaisit? Onko sitten
tuo päivätyöläinen mikä lammas? Tiedätkö, hän sinut ja sinun lapsesi
kaataisi pari kertaa päivässä maahan! Onhan hän samanlainen murhamies
kuin hänen isänsäkin. Julkesihan hän piestä saksaakin, ja poikakin
hävytön, oli karannut moision huoneissakin itse paronin kimppuun.
-- -- -- Ajattele sentään, äiti, kun ihminen ei sen enempää pelkää
saksaakaan, karkaa saksaa lyömään -- mitä huolii sellainen naisesta
taikka sinusta ja minusta? -- -- -- Jaa, vaikka hän olisi kultaan
kastettu, niin en ottaisi häntä majaani! Prits tuottaa minulle hyvää
-- mutta tuo tuittupäähän suorastaan saattaisi minut saksan vihan
alaiseksi! Sitten voidaan minulta ottaa tämäkin hiekkahauta, jossa nyt
kökötän!"
"Hyvä kyllä, Mihkel", virkkoi siihen Huntaugun emäntä katsellen
miestään tarkasti silmiin. "Mutta jos sinun lapsesi ei tahdo tuolle
miehelle mennä, jolle sinä häntä pakotat -- mitä sitten?"
"Ei tahdo mennä, ei tahdo mennä!" matki Mihkel ja hänen otsalleen
ilmestyi paha pilvi. "Itse olet elähtänyt ihminen, mutta puhut lapsen
juttuja. Miksi ei hän tahdo mennä? Ketä parempia hän sitten odottanee?
Voiko hän sanoa siinä miehessä vikaa olevan? Sitä hän ei voi sanoa
eikä hänellä ole parempaakaan tiedossa -- sentähden pitää hänen mennä
Pritsille."
"Sinä tahdot sitten hänet väkisin pakottaa?"
Mihkel kohotti ja silitti leukaansa, jota peitti lyhyt harmaa parta.
"Jos hän on ymmärtäväinen niin ei pakkoa tarvita. Mutta jos hän alkaa
joutavia juonitella, niin minun pitää näyttää, että olen isä, joka saan
taivutetuksi tottelemattoman lapsen. Ja sinun, joka olet hänen äitinsä,
pitää auttaa minua."
"Siinä asiassa minä en sinua auta, Mihkel", vastasi Huntaugun emäntä
hyvin päättävästi. "Minun mielestäni antaisimme Pritsin vielä odottaa
-- vähintäinkin vuoden."
"Hän ei tahdo odottaa", vastasi isäntä nyrpeänä. "Ja minkätähden
odottaa? Kenelle se vuosi tuottaisi hyötyä -- Miinalle, Pritsille vai
minulle? Nyt minulla on parempi paikka saatavana -- kuka tietää, kuinka
olisi vuoden perästä?"
Viiu hypisteli esiliinansa nurkkaa ja katseli mietteissään sen juovia.
"Mihkel", lausui hän lempeästi, melkeinpä rukoilevasti. "Minä tiedän,
ettei tyttö kärsi sitä miestä. Sinun pitää siis häntä siihen pakottaa.
Ajattele nyt Jumalaakin vähän! Jumala ei salli kellekään vääryyttä
tehtävän! Älä ole julma turkkilainen, ukkoni! Jumala ei anna sinulle
sitä anteeksi!"
Jopa rupesi Huntaugun isäntä vihaiseksi.
"Jumala ja Jumala -- vääryys ja vääryys" toisti hän ja sylki seinään.
"Salliikos Jumala sitten sitä, että lapsi tekee vanhemmalle vahinkoa ja
häntä vastustaa? Jumala tahtoo, että lapset kunnioittavat vanhempiaan
ja ovat heille kuuliaisia -- kas, sitä tahtoo Jumala! Ja nyt, jätä sinä
jumalinesi minut rauhaan!"
Näin lopetti hän keskustelunsa vaimon kanssa, he olivat kahden
kesken puhelleet. Mihkel koitti myös saada Miinan kanssa tilaisuutta
kahdenkeskiseen puhumiseen ja se tapahtuikin sitten kerran aitassa.
Hän selitti lyhyesti, käskevällä äänellä, mitä tytön piti odottaa
ja tehdä ja sanoi, ettei hän tämän eilisestä vastaan sanomisesta
välittäisi, vaan antaisi sen kokonaan anteeksi, jos Miina nyt
parantaisi mielensä ja kuulisi hänen sanojansa. Nyt isä käänsi tytölle
selkänsä ja aikoi lähteä aitasta odottamatta vastustusta.
"Isä!"
"Mitä?"
"Vie Pärtle-Pritsille sana, ettei hän tulisi minulle kosijaksi."
Miina sanoi sen hiljaa ja nöyrästi. Mutta kun Mihkel kääntyi ja katsoi
hänen silmiinsä, huomasi hän niissä jotakin, joka pani hänet hetkiseksi
miettimään, niin, jopa hämmästytti häntä.
"Mitä sinä sanot, tyttö?" virkkoi hän.
"Sanoin, ettei Pärtle-Pritsin tarvitse nähdä vaivaa."
Huntaugun isäntä ei siihen ymmärtänyt sanoa mitään. Vaan hänen koko
vartalonsa näytti kuin suurenevan, kohoavan. Hänen silmänsä laajenivat,
suu meni auki, leuka venyi pitkäksi. Hän ei todellakaan enää puhunut
mitään, mutta hän ojensi kätensä ja viittasi risukasaa. Näin
sanattomasti uhaten käänsi hän vastahakoiselle lapselle selkänsä. --
Huntaugun talon kotoelämä oli tästä päivästä kuin olisi sitä uhannut
synkkä, onnettomuutta ennustava ukkospilvi. Nähtiin vain kurttuisia
kulmia, himmeitä silmiä ja kiinnipuristuneita huulia. Jos joku jotakin
puhui, tapahtui se suurimmassa tarpeessa. Palvelija ja palvelustyttö
eivät tohtineet enää kovasti nauraakaan isännän, emännän ja Miinan
nyrpeyden tähden.
Äiti ja tytär olivat asiasta keskenään puhuneet, vaan eivät keksineet
minkäänlaista neuvoa. Miina tiesi vain sen, ettei hän tahtonut mennä
Pritsille, ja äiti ainoastaan sen, että tytär on onneton, jos menee
sellaiselle miehelle, jota ei tahdo. Mutta viikon kuluessa tapahtui
äidissä muutos. Hän alkoi pitää mahdollisena Miinan menemistä Pritsille
ja rupesi yhä enemmän asiaa miettimään, varsinkin niitä etuja, joita
Kubja-Prits Mihklille oli luvannut. Suurempi ja parempi talo; enemmän
karjaa, enemmän viljaa, enemmän maitoa, enemmän liinoja ja villoja;
Mihkel moisiossa viinaisäntänä; tytär moisiossa voudin naisena; tulee
jonkun ajan perästä entisessä kodissa käymään, eikä hän tyhjänä tule --
moision käskynhaltija voi aina panna jotakin talteen; sittenhän alkaa
perin mukava elämä! -- -- --
Niin, niin! Jonka vatsa on tyhjä, myö oikeutensa hernerokkaan -- miksi
ei hänen sitten pitäisi tehdä vähän uhrauksia toisen onneksi! Kun
Huntaugun emäntä ajatteli ja punnitsi kaikkia noita etuja, kävivät
esteet hänen silmissään vuoren suuruisista hiekanjyvän pienuisiksi.
Taivainen taatto! Niinkuin ei mies olisi yhtä hyvä kuin joku toinenkin!
Eikä hän viallinen mies ole. Hänellä on terveet jalat, järkeä päässä,
suu poikkipuolin nenän alla, niinkuin toisellakin! Näyttää rakastavan
tyttöä -- eihän mies muuten niin kovin hänen perässään juoksisi! Ja jos
hän tyttöä rakastaa, ei suinkaan hän sille sitte paha liene! Hiukan
juonikas ja salakavala -- no niin, joka ihmisellä on vikansa! Ei se
Mihkelkään parhaimpia miehiä ole -- vaan kyllä hänen kanssaan toimeen
tulee! Ja ihminenhän tottuu kaikkeen -- rakkaus tulee itsestään. Kun on
pari lasta talossa, sitten ei rakkautta miestä kohtaan enää kaipaakaan.
-- -- --
Näin miettien alkoi Huntaugun emäntä tyttärelleenkin sinnepäin viitata.
Kun hän sen teki ensimmäisen kerran, jäi Miina katselemaan häntä silmät
suurina. Sitten kääntyi hän pois -- suuret kuumat kyyneleet välkkyivät
hänen silmäripsissään. Äiti huomasi sen ja rupesi heti lohduttamaan.
Ei hän ollut pahalla puhunut, ei tahtonut häntä pakottaa, oli vain
kotirauhan takia ajatellut, että ehkä voisi niinkin tehdä. -- -- --
Mutta kun hän toisen ja kolmannen kerran jälleen teki viittauksia, ei
Miina enää ruvennut itkemään, vaan painoi punaiset huulensa lujasti
kokoon ja hänen suuret ruskeat silmänsä katselivat yli äidin pään
etäisyyteen. Äänettömänä hän kuunteli äidin sanoja, äänettömänä hän
viimein käänsi hänelle selkänsä. -- -- --
Viikon lopulla kävi Huntaugun perheenmies moisiossa paronin puheilla.
Hän tuli sieltä hyvällä tuulella takaisin, sillä herra oli luvannut
pitää ne ehdot, joista hän jo Pritsille oli maininnut. Ei hän sanonut
vielä varmaan päättäneensä, minkä talon oli antava Mihklille, vasta
jonkun ajan perästä saisi hän sen kuulla, mutta Mihkel sai kuitenkin
olla varma siitä, että hän tahtoi pitää mielessään hänen ja tulevan
vävymiehen pyynnön.
Huntaugun isäntä kertoi tämän vaimolleen voitonriemuisena. Hänen
ulkomuotonsa ja katseensa osottivat, kuinka tärkeänä miehenä hän nyt
piti itseään. Ja kuinka ylpeä hän oli tulevasta vävymiehestään! Pritsin
nimi oli hänellä nyt alituiseen suussa. -- -- --
Huntaugun emännänkin silmissä oli Kubja-Prits, tuo juonikas, salakavala
ja perin ylpeä mies, nyt aivan toinen ihminen. Kaikki hänen vikansa ja
puutteensa vähenivät pieneksi pilkuksi, jota tuskin silmä erotti; sitä
vastoin kasvoivat hänen hyvät ominaisuutensa niin suuriksi, että Viiun
vihdoin täytyi ihmetellä, minkätähden hän ennen tuollaista kelpo poikaa
oli halveksinut. --
Seuraavana pyhänä oli Huntaugulla pienet vieraspidot. Pärtle-Jaan
vaimoineen ja Prits tulivat käymään. Mihkel näytti tietävän heidän
tulostaan, sillä hän oli hankkinut tuopin viinaa ja teettänyt kaljaa.
Miina ei tiennyt, oliko hän siitä äidille puhunut; mutta ei äiti siitä
tyttärelleen ollut mitään virkkanut.
Jos Huntaugun ukko joskus oli pelännyt, että vastahakoinen,
uppiniskainen tyttö olisi vieraille epäkohtelias ja vihamielinen, tai
loukkaava ja nenäkäs, tai juoksisi pois heidän näkyvistään, niin hän
oli erehtynyt. Miina vastasi rauhallisesti kaikkiin tervehdyksiin ja
antoi vieraille kättä, jäi tupaan heidän joukkoonsa ja vastasi joka
kysymykseen vaikka lyhyesti ja kylmästi. Kihlauksesta ei suorastaan
puhuttu. Näytti kuin olisivat kaikki päättäneet olla niin varovaisia
kuin suinkin. Prits itse oli kaikkein vaatimattomin. Ainoastaan silloin
tällöin kääntyi hän neitoon ja kysyi häneltä jotain vähäpätöistä. Hän
oli sen ohella ystävällinen ja kohtelias kuin ei olisi hänen ja Miinan
välillä mitään tapahtunut, kuin ei olisi hän niitä, miehiäkään, joiden
kintereille Miina oli uhannut koiran usuttaa.
Pärtle-Jaan oli pitkä, kuivettunut mies, tukka ja parta punertavat.
Tuo lyhyeksi keritty, tiheä parta peitti ainoastaan leuvan alustan
ja poskien ääret, mutta leuka, posket ja nenänalunen olivat paljaat.
Hänen silmänsä olivat pienet, vaalean harmaat ja vetiset. Nuo
kummalliset silmät punaisine ripsineen ja kulmakarvoineen tekivät
miehen tyhmemmän näköiseksi kuin hän todellakin oli. Mutta ei Jaan
ymmärryksensä puolesta ollut yhtään typerämpi kuin Huntaugun Mihkel ja
monet muut. Ei, hän oli monessa asiassa paljon viisaampi kuin monet
vertaisensa. Moisiossa arvosteltiin häntä täsmälliseksi, kuuliaiseksi
ja herran käskyille alamaiseksi talonisännäksi, joka antoi opmannille
tai paronille monta hyvää viittausta, kun kyläläiset olivat ottaneet
moision omaisuutta, käyneet metsässä, taikka pistäneet jotakin mukaansa
riihestä tai viinakeittiöstä. Sentähden toivoi hän pian pääsevänsä
kunnan vanhimmaksi. Jaanin arvoa ylempien silmissä kohotti vielä
se, että hän oli hyvin jumalinen, ahkera kirkkomies ja kotona piti
lukuhetkiä.
Pritsin äiti oli pieni hiljainen, harvapuheinen nainen, jolla ei ollut
suurta sananvaltaa kotonaan. Korkea villainen päähine, ja valkea huivi
päässä, istui hän liikkumatta kuin puukuva nurkassa. Silloin tällöin
lausui hän toisten puheeseen jonkun sanan karkealla, kovalla miehen
äänellä, joka ei ollut sopusoinnussa hänen vähäpätöiseen vartaloonsa
nähden.
Puhe kävi vilkkaammaksi, kun illalla ruokapöydässä pantiin viinapullo
kiertämään. Kehotettiin naisiakin rohkeasti maistamaan. Pärtle-Jaan oli
ensimmältä juomisessaan hyvin varovainen ja työnsi pulloa takaisin,
mutta sitten kun ensimmäiset ryypyt alkoivat vaikuttaa, joutui hän niin
hyvälle tuulelle, että joi itse ja kehotti toisiakin juomaan. Nytpä
alkoi jo Mihkelin ja Jaanin suusta kuulua sanat 'vävymies' ja 'miniä',
ja Pritsille ja Miinalle iskettiin viekkaasti silmää.
Mutta enempää ei puhuttu. Näyttiin yleensä oltavan tyytyväisiä siihen,
että Miina, joka ruokapöydässä oli istunut Pritsin vieressä, oli
tämän kanssa vaihtanut moniaita sanoja ja vastasi myös estelemättä
Pärtli ukon kysymyksiin tai leikkipuheisiin. Suurta mielihyvää näytti
myös sekä Pärtlen väelle että Mihklille itselleen tuottavan se, että
Huntaugun emäntä koitti vierailleen olla varsin ystävällinen ja
puhelias. Mihkel ihmetteli sitä salaa. Parempaa mielenmuutosta ei
voinut toivoa!
Pienet pidot loppuivat ilman muistutuksia, mutta sekä vieraat että
kotiväki näyttivät olevan niihin täysin tyytyväisiä. Huntaugun isä,
jonka kieli oli käynyt hyvin pehmeäksi, virkkoi vielä Miinalle, kun oli
vetänyt oven kiinni vierasten jälkeen:
"Kuule tyttö, minä luulen, että sinä lopultakin käyt järkeväksi" -- --
Tulevalla viikolla alettiin jo ajoissa huomauttaa Miinaa, minkälainen
merkillinen tapaus hänellä torstai-iltana oli odotettavissa. Miina
teki, niinkuin kainot tytöt sellaisissa tilaisuuksissa tavallisesti --
hän vaikeni, käänsi pois päänsä ja väistyi syrjään.
Mutta keskiviikko iltana hän itse alkoi siitä puhua äidille. Hän
kysyi, tulisiko Prits viinoineen todellakin huomen iltana. Viiu hyvin
vilkkaasti vakuutti niin olevan.
"Kuule, äiti", lausui Miina ihmeen rauhallisen näköisenä: "jos sinä
olisit tytär ja sinulle tulisi kosija, josta et huolisi -- mitä sinä
silloin tekisit?"
"Etkö sinä sitten Pritsistä ensinkään huoli?"
"Senhän sinä kyllä tiedät! Mutta vastaa minun kysymykseeni!"
"Mitä minä tekisin? Minä ajattelisin perinpohjin asiaa ja sanoisin:
Prits on mies niinkuin joku toinen, elatusta hänellä on ja paremmin
kuin monella muulla, vanhemmat tahtovat minut hänelle antaa, jos en
hänelle mene, vihastutan monta ihmistä ja omat vanhempanikin -- otan
hänet siis paremman puutteessa. -- -- -- Kas niin, lapseni, niin minä
tekisin." -- -- --
"Ja jos sinulla olisi toinen sulhanen, jota et tahtoisi jättää -- et
millään ehdolla?" virkkoi Miina.
"Onko sinulla sitten toinen?"
"Minä sanoin -- jos sinulla olisi?"
"Noh, niin ajattelisin taas, ja jos näkisin, että toinen on kyllä
hyvä mies, mutta ei voisi minua ottaa, ja kun vanhemmatkin ovat häntä
vastaan -- niin -- niin ottaisin kuitenkin ensimmäisen!"
"Oikeinko totta, äiti?"
"Kuinkas muuten."
Miina loi nyt äitiinsä pitkän, pitkän katseen. Se oli hukkuvan katse,
jolta viimeinenkin pelastuksen toivo oli kadonnut. -- -- -- Mutta
sitten välkähti Miinan syvissä tummissa silmissä säde, hän puristi
hampaansa yhteen, asetti kädet puuskaan ja -- purskahti viimein
nauruun. -- -- --