Paroni Herbert Heidegg tapasi herra Gottlieb Lustigin ja neiti Juliette
Marchandin illallispöydässä. Hän nyökäytti opettajalle kuin vanhalle
tuttavalleen, joka tuli huoneeseen vähää ennen ranskalaista neitiä,
antoi hänelle ystävällisesti kättä ja teki hänelle monta leikillistä
kysymystä, kun neiti Marchand ilmestyi ovelle. Molemmat herrat, jotka
oven edessä seisoivat, astuivat hiukan syrjään. Nuori paroni esitti
itsensä opettajaneidille -- hän oli ylen kohtelias mutta kylmä niinkuin
talon herran tapa oli 'palveluksessa olevia ihmisiä' kohtaan. Hänen
edessään seisoi noin kahdenkymmenen neljän vuotinen, tavallisen pitkä
ja hoikka nainen yksinkertaisessa, tummanruskeassa arkipuvussa, joka
antoi hänen hienoille, kalpeille kasvoilleen vielä valkeamman leiman;
erittäinkin neidon korkea ihmeen somasti kaartuva otsa paistoi kuin
heleänvalkoinen marmori sysimustain hiusten kehyksestä. Lyhyestä,
pintapuolisesta tervehdyksestä hämärässä ovensuussa ei Herbert vielä
saanut täysin selvää käsitystä ranskalaisen ulkomuodosta.
Neiti Marchand kumarsi hiukan herralle ja rouvalle ja asettui heti
määrätylle paikallensa Adan ja Kunon väliin ja opettaja Lustig istui
hänen vasemmalla puolellaan, Kunon ja Raimundin välissä. Nämä paikat
olivat pöydän alapäässä. Ylempänä istui vanha paroni pöydän päässä,
paronitar hänen oikealla puolellaan ja Herbert ja Adelheid äitiään
vastassa. Sekä herra Lustig että neiti Marchand olivat paroni Herbertin
kaukaisemmat vastaistujat. Pöytää valaisi kirkkaasti kaksi suurta
hopeista, monihaaraista kynttiläjalkaa.
Nyt siis saattoi nuori paroni kirkkaammassa valaistuksessa selvemmästi
nähdä opettajaneitiä. Keskustellessaan isän ja äidin kanssa Herbert
herra loi tutkivan katseen neitoon. Samassa hänen puheensa keskeytyi ja
silmä kiintyi häneen; vasta kun vanha paroni siitä huomautti, lopetti
hän lauseensa. Nyt alkoi Herbert useammin katsella opettajaneitiä ja
hänen puheensa kävi harvasanaisemmaksi ja hän kuunteli hajamielisemmin
toisten keskustelua.
Ihmeellinen tunne valtasi Herbertin. Hänen mieleensä nousi kysymys:
missä olet nähnyt tuon ihmisen? Hän katseli uudestaan neitiä ja hänen
täytyi tunnustaa, että tuo ulkomuoto oli hänelle vieras.
Mutta kun hän sitten jälleen katsoi ja käänsi äkkiä silmänsä muualle
ajatellakseen, tuntui jälleen aivan kuin olisi hän ennen nähnyt nuo
kasvot. Tuo ihmeellinen tunnelma uudistui yhä. Herbert ajatteli,
oliko kenties neiti Marchand jonkun hänen tuttavansa näköinen. Hän
ei keksinyt ketään, johon tuo arvelu olisi voinut sopia. Vai oliko
hän tuollaisia kasvoja nähnyt jossakin kuvassa? Mutta missä? Turhaan
vaivasi hän päätään tuonkin pulman selvittämiseksi. Ja kun hän
sitten uudestaan tutki ranskalaisen ulkomuotoa, pudisti hän päätään
omalle erehdykselleen, sillä nuo kasvot olivat hänelle täydellisesti
tuntemattomat. -- -- --
Herbert huomasi Raimundin olleen oikeassa sanoessaan Juliette
Marchandia kauniiksi. Mutta hän ei ollut tavallinen kaunotar, vaan
hänessä oli jotakin tavattoman viehättävää. Ei hän niin varsin kaunis
ollutkaan, mutta hänen kasvoissaan oli erikoinen, sanomaton sulous,
jota suurimmalta kaunottarelta saattaa puuttua. Tuo sulous esiintyi
kasvonilmeissä, katseessa, suunliikkeissä, hänen olennossaan, kun hän
istui, nosti kättä tai puhui. -- -- -- Ja Raimund oli myös oikeassa
sanoessaan, että hänellä oli kauniit silmät ja siniseltä välkkävät
hiukset. Ne olivat todellakin harvinaisen kauniit tummat silmät, jotka
ihmelampun tavoin valaisivat hänen aito valkoista ihoaan, ja tulen
valolla oli neidon tukalla todellakin tumman sinertävä häive.
Nuori paroni halusi päästä keskusteluun neiti Marchandin kanssa
saadakseen kuulla hänen ääntänsä. Hän odotti kärsimättömänä
tilaisuutta, voidakseen loukkaamatta vanhempiaan, jotka hänen kanssaan
puhuivat, alottaa keskustelun myös palveluksessa olevien henkilöiden
kanssa. Vihdoin tuli sellainen väliaika, mutta peittääkseen tunteitaan
Herbert kääntyi Gottlieb Lustigin puoleen kysyen jotakin.
Tuo pienenläntä, suuripäinen ja alati vaikeneva herrasmies käänsi
pienet silmänsä, joita kiiltävät silmälasit varjosivat ja joiden väriä
ei kukaan tiennyt, tarkkaavasti nuoren paronin puoleen ja koitti
vastata hänen vähäpätöiseen kysymykseensä niin vähillä sanoilla kuin
mahdollista, ja katseli sitten taas alas lautaseensa. Herbert teki
varovaisena vielä toisen kysymyksen ja kun hän nytkin oli saanut
samanlaisen asiallisen, mutta lyhyen vastauksen, kääntyi hän pienen
väliajan perästä opettajaneidin puoleen.
"Teidän kotonne on Sweitsissä, neiti Marchand?"
"Niin, herra paroni, Genfissä."
Neiti puhui kevyellä sweitsin murteella saksaa. Mutta itse kieli ei
pannut kysyjää kuuntelemaan, vaan ääni, joka pöydän toisesta päästä
kohtasi hänen korvaansa. Tuo matala, pehmeä äänikin, joka kaikui kuin
metallikellon helinä, toi Herbertin mieleen jälleen kysymyksen: missä
olet tuon äänen kuullut? Ja hänen täytyi pitemmän aikaa ajateltuaan
taas vastata: en missään, vaikka se kyllä tutulta tuntuu.
"Genfissä", toisti hän. "Oi, minä tunnen tuon sievän kaupungin sinisen
järven rannalla, viheriärantaisen joen suussa. Viime kesänä kävin
katsomassa teidän kaunista kotimaatanne. Minun oli vaikea sieltä erota.
En olisi voinut uskoa, että vuorilla on niin tenhoava vaikutus ihmisen
mieleen."
"Te rakastatte luontoa, herra paroni?"
Jälleen tuo matala, kumiseva kellonääni -- jälleen tuo voimakas tunne:
sinä olet tuon tai tuollaisen äänen ennen kuullut!
"Niin, neiti Marchand, minä opin rakastamaan luontoa, vasta teidän
vuorillanne, järvillänne, laaksoissanne ja rotkoissanne. Minä sepitin
Rigin huipulla ensimmäisen runoni -- päivän noususta."
"Te runoilette?"
"En tavallisesti!" nauroi Herbert. "Se oli minun ensimmäinen ja
viimeinen kokeeni. Ystäväni varottivat minua rupeamasta joutavalle
uralle. -- -- -- Mutta kuinkas teitä meidän maamme miellyttää, neiti
Marchand?"
"Luonnon puolesta?"
"Oi, eihän meidän karu luontomme voi teitä miellyttää."
"Kyllä, herra paroni, luonto herättää aina mieltymystä, ilmaantukoon
se minkä muotoisena tahansa. Karuinkin luonto herättää tiedon halua,
herättää huomiota ja siinä on jotakin rakastamisen arvoista."
"Iloitsen, että luontomme teitä edes jossakin määrin miellyttää. Mutta
minun kysymykseni tarkotus oli laajempi."
"Miellyttääkö minua maa ja kansa?"
"Niin, neiti Marchand, minä kuulin lapsilta, että te tahdotte oppia
meidän talonpoikain kieltä. Siitä päätän, että teillä on aikomus jäädä
maahamme pitemmäksi aikaa."
"Ei", vastasi Juliette, "sitä tarkotusta varten en tahdo viron kieltä
oppia. Minua se kieli miellyttää sievän pehmeän sointunsa vuoksi, ja
toiseksi tahtoisin kansan kanssa, jonka joukossa oleskelen, puhua sen
omalla kielellä."
"Meidän kansamme herättää teissä mielenkiintoa."
"Minun mielenkiintoani herättää joka kansa, herra paroni -- voisimpa
sanoa joka ihminen."
Vanhemmat silmäilivät toinen toisiaan, ikäänkuin puoleksi pilkaten
olisivat sanoneet: joka kouluneidillä on omituisuutensa. Paroni
Herbertkin ihmetteli tätä vastausta, mutta hän ei nauranut.
"Hm", hän sanoi, "minä luulen että maailmassa on paljon ikäviä
kansoja ja ikäviä ihmisiä, mutta me emme voikaan puhua kansasta,
kun ajattelemme talonpoikiamme; kansa, jonka keskuudessa on eri
säätyluokkia, voi ehkä monipuolisuutensa tähden herättää viehätystä,
erittäinkin sen sivistyneet luokat. Mutta ne ihmiset, jotka täällä
viron kieltä puhuvat ovat kaikki samaa säätyluokkaa -- talonpoikia ja
sen lisäksi hyvin ikäviä talonpoikia."
"Siinä asiassa olen toista mieltä."
Paronitar Heidegg silmäili miestään. Neiti Marchandin vastaus ei häntä
nähtävästi miellyttänyt.
"Ja mitä mieltä, neiti Marchand?" kysyi Herbert. "Olen huomannut,
että nuo talonpojat ovat hyvin ahkeria työmiehiä -- sekin jo minua
miellyttää."
"Vai ahkeria!" alkoi vanha herra nauraen. "Niin, niin, neiti Marchand,
minä näen kuinka vääriin käsityksiin nainen voi joutua pintapuolisine
huomioineen! Vai meidän talonpoikamme ahkeria! Johan virolaisten
laiskuus on sananparreksi tullut!"
"Mutta olenhan nähnyt, että he ovat työssä aamusta varhain iltaan
myöhään eivätkä pidä yötyötäkään liian raskaana? Ja sen lisäksi ovat
he sittenkin niin kurjan köyhiä! Minun kotimaassani ei ole työpäivä
läheskään niin pitkä, yötyö on kokonaan tuntematonta ja talonpojat
elävät monta kertaa paremmin, huolimatta siitä, ettei heillä ole
tasaista peltoa paljon ensinkään."
"Tunnetteko te sitten kotomaanne maanviljelysoloja?" kysyi paroni
Heidegg.
"Hiukan. Minun isälläni oli suurellainen maito- ja juustotalous maalla,
ennenkun muutimme kaupunkiin asumaan."
"Te mainitsitte yötyön, neiti Marchand", virkkoi paroni Herbert, "ja
tarkotatte varmaan meidän riihenpuimista. Mutta se on vain väliaikainen
työ, joka on meille välttämätön -- -- -- Ja mistä te päätätte, että
meidän talonpojat ovat niin köyhiä?"
"Sen päätän heidän asunnoistaan, vaatteistaan ja ruuastaan. En ole
missään nähnyt niin kurjia majoja, niin viheliäisiä vaatteita ja niin
mustaa leipää -- -- --. Luulin, että se mitä näin talonpoikien syövän
oli turvetta. Mutta se oli, niinkuin lapset sanoivat leipää."
Kuno ja Ada rupesivat kovasti nauramaan ja todistivat, että neiti
Marchand oli todellakin luullut talonpoikain leipää turpeeksi. Neiti
oli maistanutkin sitä -- -- ja jäänyt siihen luuloon, että se ei ollut
leipää.
"Te katsotte ulkomaalaisen silmillä meidän olojamme, neiti Marchand",
sanoi Herbert ikäänkuin anteeksi pyytäen. "Oletteko olleet jossakin
Venäjän moisiossa?"
"En!"
"Sitten päättäisittekin toisin."
"Mutta oletteko te, herra paroni, olleet Venäjällä?"
"En ole. Mutta ne olot tunnen kirjallisuudesta."
"Jos meidän talonpojat ovat köyhiä", virkkoi vanha paroni syödessään,
jolloin hänen pitkät viiksensä vilkkaasti liikkuivat ylös ja alas,
"niin se kaikki tulee heidän laiskuudestaan, huolimattomuudestaan ja
velttoudestaan. Viimeksimainittu on laiskuuden rinnalla virolaisen
päävikoja."
Ymmärtäväisesti ja tyynesti lausui kouluneiti:
"Siitä ollaan eri mieltä, herra paroni. Olen lukenut, että virolaisilla
on arvokkaita kansanlauluja, muiden muassa suuri kertomarunoelma,
joka hyvin vetää vertoja pohjoismaisille, kuuluisaksi tulleille
kansanepoksille. Siitä käy selväksi, että Viron kansa on lahjakasta
taikka ainakin on ollut. Olenko erehtynyt, herra paroni?"
"Talonpoikaimme lauluista en minä todellakaan tiedä mitään!" nauroi
vanha paroni. "Arvaan, että ne enimmästi ovat kylän räätälien ja
vanhain ämmäin tekemiä."
Tuota pilantekoa nauroivat paronitar ja kaikki lapset.
"Mutta heidän lauluhenkensä ei tee heitä vähintäkään virkummiksi
eikä viisaammiksi", lisäsi vanha paroni. "Näettehän jo heidän
ulkomuodostaan, minkä hengen lapsia ovat."
Juliette Marchand aikoi jotakin vastata, vaan paroni käänsi puheen
toisiin asioihin. Näytti, kuin olisi hän katunut, että hän _naisten_
kanssa, etenkin palveluksessa olevan naisen kanssa sellaisista asioista
rupesi puhumaan. Ja että paronitar niin innokkaasti kävi kiinni uuteen
puheenaineeseen, osotti, että hänkin oli tuota väittelyä pitänyt
sopimattomana. Muuten oli nyt valittu sellainen puheenaine, ettei
opettajaneidin sopinut siihen ottaa osaa.
Kohta sen jälkeen noustiin pöydästä, ja kun neiti Marchand
kysymykseensä, vieläkö häntä siellä tarvittiin, sai kieltävän
vastauksen, erosi hän herra Lustigin kanssa seurasta.
Tuskin olivat molemmat lähteneet huoneesta, kun Raimund astui Herbertin
eteen, asetti kädet vasten rintaa ja varmana kuin ainakin asiantuntija
kysyi:
"Enkö ollut oikeassa sanoessani, että hän on kaunis?"
"Olit, poikaseni!" vastasi Herbert yhtä varmasti.
"Eivätkös hänen hiuksensa ole valkean valolla siniset?"
"Sinulla on tarkka silmä, Raimund!"
"Hän siis sinua miellytti?"
"Miellytti? Sitä en vielä tiedä", vastasi Herbert ajatuksissaan
ikäänkuin kauvas eteensä katsoen.
Hän pani kädet pojan olkapäälle ja käveli hänen kanssaan verkalleen
toiseen huoneeseen.
Paronitar näytti hermostuneelta.
"Nuo ranskalaiset näyttävät seuroissa tahtovan vetää huomiota
itseensä", virkkoi hän salissa asettuen istumaan. "He ovat toisinaan
niin liian rohkeita ja vapaita, että sitä on kiusallinen nähdä ja
kuulla."
"Kuinka niin?" kysyi Herbert, jääden äidin nojatuolin taakse seisomaan.
"Etkö sinä sitä itsekin huomannut? Nainen nyt rupeaa herrojen kanssa
väittelemään ja vielä päälliseksi oman isäntänsä kanssa."
"Ja asioista, joista hän ei tiedä mitään", lisäsi samoin moittien vanha
paroni.
"Onhan se jo aivan suunnatonta."
"Mutta neiti Marchandilla on itsenäiset mielipiteet --" koitti Herbert
lepyttää.
"Mielipiteet! Mielipiteet! Naisten tavalliset luulottelemiset!"
nauroi vanha herra pilkallisesti. "En ymmärrä, mitä hyötyä minun
lastenkasvattajallani on tuollaisista otaksumisista!"
"Tahtoisin huomauttaa, että neiti Marchand vain vastasi minun
kysymyksiini", koitti Herbert selittää. "Minä kysyin, miten häntä
meidän maamme miellytti ja hän lausui siitä mietteensä. Se juuri minua
viehätti, että hän sen suoraan teki."
"Hän tuntuu kovin nenäkkäältä ja seottaa itsensä asioihin, jotka eivät
koske häneen", pahotteli rouva edelleen.
"Äiti, sinun tuomiosi ovat mielestäni liian ankarat", virkkoi nuori
paroni. "Neiti Marchandilla on terävä huomiokyky ja avonainen
silmä kaikkeen, mikä häntä ympäröi ja nuo ominaisuudet eivät ole
halveksittavat varsinkaan lasten kasvattajalla. Minun mielestäni
ymmärtää sellainen opettaja paljon paremmin asettua lasten kannalle,
kuin moni kuiva, eloton opetuskone, niinkuin vanha, lihava neiti Ritter
oli."
"Noh, neiti Ritter ei tehnyt meidän lapsiamme kuiviksi, niinkuin näet!"
"Jumalan kiitos, ettei hän sitä voinut!" nauroi Herbert.
"Poika, poika", varotti vanha paroni sormeaan ojentaen. "Sinä tulet
ulkomailta -- minä pelkään, että olet salaa rajan yli tuonut noita
uudenaikaisia aatteita."
"Jumala varjelkoon, isä! Minä vain puhun sitä, mikä jokaiselle on
selvää. Vielä kunnioitan vanhaa vakaantunutta katsantotapaa -- -- --
Ja nyt hyvää yötä, äiti, hyvää yötä, isä! Tunnempa jo koko lailla
matkaväsymystä."
Hän antoi molemmille suuta, samoin lapsille ja lähti huoneeseen. Mutta
vaikka hän tosin oli väsynyt ja uninen, istui hän kuitenkin vielä
vastapäätä sänkyä olevalle matalalle leposohvalle, sytytti sikarin,
ojensi itsensä ja alkoi katsella sinisiä savurenkaita, jotka nousivat
kattoa kohti.
Ihmeellistä! Joka renkaassa oli hän huomaavinaan kasvot, ensiksi
epäselvät, mutta vähitellen suuremmat ja selvemmät, ja vihdoin
hämärään kadoten. Mutta yhä uudestaan ne ilmaantuivat ja -- katosi
samaten. -- -- --
Herbert otti vaatteet yltään, heittäytyi sänkyyn ja sammutti kynttilän.
Pilkkoinen pimeä vallitsi huoneessa. Hän luuli nyt petollisten
mielikuviensa katoavan. Hän erehtyi. Nuo valkeat, vakavat kasvot,
pohjattoman syvät tummat silmät olivat hänen edessään ja hänen
mieleensä nousi voimakkaana taas tuo kysymys: missä olet sinä ennen
nähnyt nuo kasvot? -- -- --
Neiti Juliette Marchand oli myös omassa pienessä huoneessaan vielä
ylhäällä. Sievästi oli hän sen somistanut kotoaan tuoduilla pienillä
muistoilla. Nurkassa, eräällä hyllyllä olivat isän ja äidin sekä
veljien ja sisarten kuvat sievissä kehyksissä ja siellä oli vielä
muutamia korukapineita; sohvalla ja nojatuoleilla omatekoiset
pitsipäälliset, lattialla matot. Kevyt hieno tuoksu kuin kukkasista
täytti huoneen.
Neiti Marchand istui toisella nojatuolilla, taivutti päätään taaksepäin
kättensä varaan ja katseli tarkasti erästä syksyistä puolipyörtynyttä
kärpästä, joka surisi valkeiden akkunaverhojen välissä.
Samassa nousi hän ylös ja avasi oven. Hän oli kuullut lyhyitä, hiipiviä
askeleita. Hän tunsi ne. Noin kulki Tohver pitkän käytävän läpi. Vanha
kamaripalvelija lähestyi ovea, josta tulenloisto valaisi hämärää
eteistä.
"Tohver!"
"Mitä, neiti."
"Joko te menette maata?"
"Kyllä kohta, neiti."
"Voisitteko vielä viideksi minutiksi tulla minun luokseni?"
"Jos neiti tahtoo."
Tohver puhui kouluneidin kanssa saksaa. Hän oli ylpeä, että sai edes
jonkun kanssa sitä kieltä käyttää. Kolmekymmentä vuotta oli hän itsekin
nuorella ijällä sitä suurella vaivalla oppinut, eikä hän sittenkään
isäntäväeltään saanut sitä kunniaa, että he olisivat häntä saksan
kielellä puhutelleet. He eivät sallineet kamaripalvelijan puhua samaa
kieltä kuin he itse, vaan pitivät häntä ikäänkuin alemmalla asteella
antaessaan hänelle käskyjä "maankielellä", jota ainoastaan talonpojat
puhuivat. Kerran oli Tohver suorastaan pyytänyt, että paroni puhuisi
hänelle saksaa, kun hän sitä jo hyvin ymmärsi, vaan silloin oli paroni
ruvennut häntä armottomasti pilkkaamaan, ja sanonut, että sitten
hänen piti joka röhkivän porsaankin kanssa ruveta saksaa puhumaan --
nehän ymmärsivät sitä paremmin kuin Tohver -- -- -- Ja paronitar oli
suorastaan häneltä kieltänyt saksankielen oppimisen.
Harvoin oli siis kamaripalvelija raukalla tilaisuutta käyttää tuota
kalliisti opittua kieltä ja hän koitti nyt lohduttaa itseään sillä,
että hän tuon tuostakin osasi opettaa sisäneitsyelle Maielle saksan
kieltä. Mutta hänelle selvisi ettei hänen kielitaitonsa niin huono
ollut, koska tuo ranskalainen neiti sai selvän melkein joka lauseesta.
Kuinka kiitollinen hän siitä tälle oli. Tohver astui kouluneidin
kamariin. Käskyä odottaen jäi hän ovensuuhun seisomaan.
"Istukaa, Tohver! Istukaa tuohon minua vastapäätä!"
"Kas vain", arveli Tohver, "tuo on ainoa parempi ihminen, joka minusta
sentähden välittää, että osaan saksan kieltä." -- -- -- Ja sekä
hämmästyneenä että ylpeänä istuutui hän.
"Tohver, te olette varmaankin virolainen?" alkoi neiti Marchand,
painaen kynällä ruusunvärisiä kynsiään.
"Minä? En neiti."
"Kuinka? Ettekö te ole virolainen?"
"En! Puhunhan minä saksankin kieltä -- -- -- Minun vanhempani olivat
virolaisia."
"Teidän vanhempanne olivat virolaisia, mutta te ette, sitä minä en
ymmärrä!"
"Niin -- näettekös neiti. Virolaiset ovat talonpoikia -- mutta minä en
ole talonpoika, olen paronin palvelija ja puhun saksaa."
Neiti Marchand nauroi. Hän alkoi ymmärtää: virolainen merkitsi täällä
maassa talonpoikaa ja talonpoika merkitsi virolaista. Sehän oli jo
itsessään opettavaista, mutta hänen oli aikomus muutakin kysyä.
"Tahtoisin tietää, Tohver, oletteko te tässä maassa kasvanut ja
tunnetteko täydellisesti kansaa?"
"Tietysti, neiti."
"Ja rakastatte tätä kansaa?"
Tuo oli pulmallinen kysymys. Tohver väänteli itseään sinne tänne ja
katseli neitiin kuin apua pyytäen, ja neidin sysimustat silmät olivat
kiinnitetyt häneen. Ei hän tuota kysymystä ymmärtänyt.
"Minä tahtoisin teiltä saada tietää, Tohver, lausui kouluneiti
lempeästi silmäillen palvelijaa, onko meidän moision talonpojilla hyvä
vai huono elämä? Ovatko he rikkaat vai köyhät? Ovatko he onnelliset vai
onnettomat? Onko heillä vähän vai paljon työtä? Ovatko he tyytyväisiä
elämäänsä vai toivovatko parempia päiviä?"
Tohverin kasvot ikäänkuin valkenivat -- hän ymmärsi. Mutta ennenkun
vastasi, katsoi hän arasti ympärilleen ja näytti kuuntelevan
ovenpuolelta.
"Ei neiti", supatti hän kurottaen kaulaansa eteenpäin: "he eivät ole
rikkaita, eivät onnellisia, eivätkä tyytyväisiä elämäänsä! Heillä on
todellakin koiranpäivät! -- --"
"Miksi niin?"
"Raskas työ -- akanainen leipä -- vitsat."
"Onkos niin joka moisiossa?"
"Niin, herraa myöten. Jossa on hyvä herra, siellä on vähemmin vitsoja.
Työkin on moniaassa moisiossa hiukan helpompi, mutta ei paljon.
Rikkaita talonpoikia en tunne."
"Ovatko heidän peltonsa niin huonoja?" kysyi neiti Marchand.
"Eivät ne hyviäkään ole", vastasi Tohver, "ja he eivät saa niitä hyvään
kuntoon."
"Miksi ei?"
"Sentähden että moision työ vie heidän aikansa."
"He tekevät siis moisiolle enemmän työtä kuin itselleen? Maksaako
moisio heille niin hyvää palkkaa?"
"Palkkaa? He eivät saa moisiolta kopeekkaakaan palkkaa", hän sanoi.
"Kuinkas? Tekevätkö he moisiolle työtä palkatta?"
"Tekevät, neiti! Moisiolle heidän pitää työtä tehdä ja kuka heille
siitä palkan maksaa?"
"Pitää? Kuinka niin -- _pitää?_ Minun tietääkseni eivät tämän maan
asukkaat enää ole henkiorjia."
"Mutta he asuvat moision herran maalla ja sentähden täytyy heidän
moisioon tehdä työtä."
"Eivätkö he siitä maksa veroa?"
"Maksavat kyllä neiti, työllään _maksavat_ he veron."
"Eikö rahalla?"
"Mistä talonpojat niin paljon rahaa ottavat! Ja kuka sitten tekisi
moision työt?"
"Onkos talonpoikain vero sitten korkea? Tarkotan -- onko heillä tuon
veron tähden niin paljon työtä, että heidän täytyy jättää omat peltonsa
huonoon kuntoon?"
"On, neiti", virkkoi Tohver, jälleen arasti katsellen oveen päin ja
hiljentäen ääntään. "Minun vanhempani sanoivat aina, ettei henkiorjuus
niin kova ollutkaan kuin työorjuus. Työ oli ollut helpompaa ja
talonpojat olivat monessa paikassa tulleet paljon paremmin toimeen
kuin nyt. -- -- Mutta -- älkää panko, neiti, pahaksenne jos kysyn --
minkätähden neiti näitä asioita niin kovin kyselee?"
Juliette nauroi. Hän oli heti huomannut kamaripalvelijan ihmettelevän
hänen kysymyksiään ja piti sen aivan luonnollisena. Sillä mitä
paroni Heideggin lasten kasvattajaan nämä asiat kuuluivat, mitä
talonpoikain työ ja elämä häntä liikuttivat? Näin saattoi Tohver omalta
näkökannaltaan ajatella.
"Minä tahdon kertoa teille, minkätähden otan osaa näihin asioihin",
vastasi neiti ja hänen mustiin silmiinsä nousi kyyneleitä. "Olin tässä
moisiossa ollut vain muutaman päivän, kun eräs tapaus minua niin
säikähdytti, että sairastuin. Täällä piestiin ihmisiä. Heitä lyötiin
niin, että jokainen voi kuulla heidän sydäntä särkevät tuskanhuutonsa!
Se kävi sydämmelleni, Tohver. Minä säälin noita ihmisiä ja kun kuulin
että tuo talonpoikain piekseminen täällä on yleisenä tapana, ja että
heitä voidaan pienimmästäkin rikoksesta lyödä, niin säälin _kaikkia_
teidän talonpoikianne. Minun myötätuntoni heitä kohtaan yhä eneni,
kun huomasin ettei heistä kukaan täällä välittänyt, että heitä
_halveksitaan_ -- sitten vielä halveksitaan, kun he niin kurjissa
hökkeleissä elävät, niin mustaa leipää syövät ja niin kurjissa
vaatteissa ovat ja niin raskasta työtä tekevät. En ole tuollaista ennen
nähnyt, Tohver!"
Hän oli puhunut hitaasti ja selvästi pannen painoa jokaiselle
tärkeämmälle sanalle, että kamaripalvelija puutteellisella saksankielen
taidollaan paremmin olisi häntä ymmärtänyt. Tohver oli todellakin
ymmärtänyt pääsisällön hänen sanoistaan, mutta katseli sittenkin
neitiä niin oudosti, kuin ei olisi kaikesta selvää saanut. Ihmeellinen
herrasneiti tuo opettaja oli. Neiti Ritter kuuli kyllä usein
talonpoikain huutoa, kun heitä rangaistiin, mutta ei hän sittenkään
koskaan kysellyt talonpoikain oloja eikä elämää! -- -- -- Tohverilla
itsellään ei myöskään ollut aivan kovettunut sydän lähimmäisen
kärsimyksiä kohtaan; hän oli myös pitkän palveluksensa aikana nähnyt
asioita, jotka hänenkin rintaansa polttivat ja panivat hänen kätensä
salaa puristautumaan nyrkkiin, sillä vääryys oli toisinaan liian
räikeä. Mutta kun ihminen aina näkee yhtä ja samaa, niin hän tottuu
kaikkeen, varsinkin kun hän ei voi oloja verrata toisenlaisiin.
Hän alkaa pitää luonnollisena sitä, jota hän muuten oudoksuisi
ja ihmettelisi, hän käy kylmäksi ja välinpitämättömäksi toisen
kärsimyksille ja asioille, jotka ovat joka paikassa tavallisia; ihmiset
eivät enää huomaa julkisen vääryyden kataluutta. -- -- -- Sentähden
ihmetteli Tohver tuota vierasta naista, joka kiihottui asioista,
joita ei täällä kukaan minään pitänyt, joista hienot ihmiset, etenkin
"saksat" eivät hyvän tavan vuoksi edes voineet puhua. -- -- --
"Teiltä, Tohver, pyysin senkin tähden selitystä, että te ette säätynne
puolesta ole kumpainenkaan -- ette talonpoika ettekä moision omistaja",
puhui neiti Marchand edelleen. "Teidän ei siis tarvitse kumpiakaan
kiittää eikä laittaa -- -- -- Ettekö voisi minulle nyt lähemmin
selittää, kuinka paljon talonpojilta vuokrasta vaaditaan moisioon?"
Kamaripalvelija kävi araksi. Hänen silmänsä ei nyt kääntynyt ainoastaan
oveen päin, vaan vielä seinillekin.
"Eihän neiti vain saksoille puhu, että me näistä asioista olemme
keskustelleet?" kysyi hän arasti ja hämmästyksestä nauraen.
"Pidetäänkö näitä asioita sitten salassa?" ihmetteli neiti. "Minä
luulen, että jokainen tietää, kuinka paljon talonpojat tekevät työtä
moisiolle?"
"Niin oikein, neiti, niin oikein, -- mutta joka on parempi, se on
parempi."
"Jos te itsellenne siitä pahaa pelkäätte, niin tietysti täytän
toivonne", vastasi Juliette äkkiä.
Tohver veti tuolinsa lähemmäksi neitiä.
"Minä voin neidille paljonkin puhua", supatti hän kaula pitkällään,
"mutta paras olisi, jos toisen kerran toisin teille herran
kirjoitushuoneesta verokirjan -- tiedän, missä se siellä on."
"Verokirjan -- mikä se on?"
"Siihen on kirjoitettu melkein kaikki, kuinka paljon työtä talonpoikain
tulee tehdä maansa edestä ja mitä hän muuten maksaa, vaikka ei aina
niistäkään asetuksista lukua pidetä."
"Te aijotte siis tuoda minulle tuon kirjan herran tietämättä? Ei,
Tohver, sitä en salli. Jos tahtoisin sen lukea, niin pyytäisin sen
paronilta itseltään. Mutta olen tyytyväinen jos vain yleensä selitätte,
kuinka kova työvero talonpojilla on. Minä olen maanviljelijän tytär ja
saan varmaankin selvää teidän puheestanne."
Tohver alkoi murteellisella saksan kielellä selittää. Hänelle
helpotuksena oli se, että hän hyvin tunsi talonpoikain olot ja neiti
Marchand helposti ymmärsi, mitä hän tarkotti. Hän kertoi tarkkaavalle
kuulijalleen yleensä kaikista työpäivistä, mitä minkin suuruisella
talolla moisioon on tehtävä, kuvasi työn laatua, työpäivän pituutta
taikka urakkatyön suuruutta. Sitten kertoi hän, mitä kototöitä heillä
oli moision hyväksi tehtävä, sekä vihdoin mitä yleisiä maksuja vielä
oli moisiolle, kunnalle, kirkolle ja kyytilaitokselle, joita talonpojan
piti maksaa viljavaroistaan ja kaikista tuloistaan.
Esimerkiksi otti hän erään moision kuusipäiväisen verotalon, jonka
maa-ala yleensä oli noin 18 tynnyrin alaa. Neiti Marchand kuuli,
että sellaisesta talosta piti pitkin vuotta moisiossa pidettämän
työssä kaksi miestä ja hevonen kuusi päivää viikossa. Näitä kahta
ihmistä nimitetään "päivätyöläisiksi" ja "päivämiehiksi". Heitä
täytyy talonmiehen ylläpitää yksinomaan moision työtä varten ja
siihen lisäksi hevosta tai hevosia, joita päivätyöläinen tarvitsee.
Sitten on vielä paljon töitä, joiden tekemiseen tarvitaan yksi kaksi
tai useampi aputyöläinen ja toisinaan pitää heilläkin olla hevonen.
Näitä töitä sanotaan "aputöiksi". Perheenmiehen täytyy sitä varten
vielä pitää moisiossa "apuhenkiä", mutta toisinaan noudetaan moision
työorjuuteen isäntä itsekin ja myöskin emäntä, jos joku työ on
kiireellistä tai huolellisesti tehtävä. Aputöiksi luetaan: kylvöpäivät,
lannanvetopäivät, äestämispäivät, heinäpäivät, leikkuupäivät,
karjapäivät, lampaankeritsemispäivät, pellavanharjaamispäivät,
kuormanvetopäivät, viinankeittopäivät ja vielä monet muut.
"Kuinka paljon noita työpäiviä sitten kaikkiaan vuotta kohti tulee?"
kysyi Juliette.
"Jos oikein muistan, niin tulee hevospäiviä noin kolme sataa ja
miespäiviä melkein kolme ja puoli sataa -- yhteensä siis yli kuusi
sataa päivää."
"Eikä siinä ole vielä kaikki mitä moisio talonpojalta vaatii."
"Oi ei", nauroi Tohver. "Syksyllä ja talvella, jolloin kiireellisiä
töitä ei ole ja jolloin talonpoikakin tahtoisi vetää henkeään
kesäisestä ja syksyisestä raatamisesta, rupeavat naiset tulisella
kiireellä tekemään moision tarpeeksi käsitöitä. Heidän pitää loukuttaa
ja harjata viisitoista leiviskää pellavia, sitten kehrätä kahdeksan
naulaa hienoimmaksi langaksi ja ne kankaaksi kutoa, taikka sen asemesta
kehrätä ja kutoa kaksikymmentä naulaa villoja, taikka sitten kehrätä
ja kutoa kaksikymmentä naulaa tappuroita. -- -- -- Ja nyt tulemme
maksuihin, neiti."
"Maksuihin? Vieläkö niitäkin on?"
"Vielä. Talonpojan pitää moisiolle antaa osan kaikesta viljastaan,
karjastaan ja käsitöistään. Kaikista pitää hänen antaa 'kymmenykset',
kaksi tynnyriä rukiita, kaksi ohria, kaksi kauroja ja neljäkymmentä
leiviskää heiniä. Sitten tuo talonpoika moisioon vielä lampaan, jota
sanotaan 'kohtulampaaksi', kaksi 'kohtukanaa' ja kaksi 'kohtuhanhea',
kolmekymmentä 'kohtumunaa', yhden neljävakkaisen 'kohtusäkin', kolme
naulaa 'työmarkkalankaa', hienoa kuin henki, omista pellavista
kehrättyä, muutamia lehmän kytkyitä, muutama pari kylpyvastoja,
neljäkymmentä leiviskää olkia, ja viisi syltä puita. -- -- -- Mutta
sitten on vielä valtiolle maksettava henkiraha. Sen maksaa moisio, kun
talonpoika hänelle siitä tekee 38 miespäivää." -- -- --
Sitten Tohver selitti, ettei työpäivien luku ja maksujen suuruus
kaikissa kuusipäiväisissä taloissa ollut yhtä suuri, vaan vaihteli
hiukan maan hyvyyden mukaan. Pienemmillä taloilla oli tuloihin nähden
verrattain suuremmat maksut ja työt suoritettavina. Ja eri moisioissa
olivat myös erilaiset verokuormat.
Julietten oli vaikea saada selvää kaikista niistä oudoista
vieraskielisistä sanoista, joita Tohver hänelle luetteli, mutta sen hän
ymmärsi, että talonpojan siitä pienestä maakappaleesta, joka tuskin
antoi hänelle ja hänen perheelleen niukan elatuksen, piti tehdä kaikki
moision työt, ettei herran tarvinnut pitää ainoatakaan palkattua
työmiestä ja että talonpojan vielä omista pienistä tuloistaan piti
ylläpitää moision elintarpeita.
"Joko nyt vihdoinkin on kaikki, vai keksittekö vielä jotakin?"
"Niin, neiti", vastasi Tohver. "Nämä maksut ovat omalle moisiolle. Mutta
talonpojalla on vielä yleisiä maksuja. Kunnan viljavarasto-aittaan
antaa hän jonkun mitan talvi- ja suviviljastaan, sitten papille joka
viljalajista yhdeksän kappaa, kuorman puita, naulan pellavia, heiniä
ja päreitä. Lukkarikin saa naulan pellavia, jonkun kapan rukiita ja
ohria sekä heiniä. -- -- -- Talonpojan täytyy sitten vielä pitää huolta
kyytihevosten ylläpidosta, joilla ainoastaan saksat ajavat, nimittäin
silloin, kun eivät huonon tien tähden henno vaivata omia hevosiaan.
Kestikievariin tulee hänen joka kuukausi viedä kaksi vakkaa kauroja
ja kahdeksan leiviskää heiniä. -- -- -- Samoin ylläpitävät talonpojat
moision vartijan -- saman, joka heille tallissa antaa vitsoja."
"Mutta sanokaa, Tohver mitä jää sitten talonpojalle itselleen?"
"Akanainen leipä, jota ei tohdi viedä tulen läheisyyteen", nauroi
kamaripalvelija.
"Mitä se merkitsee?"
"Silloin palaa leipä kuin turve."
Neiti Marchand ymmärsi: olihan hän itse tuota leipää verrannut
turpeeseen.
"Mutta kun talonpoika moisioon tekee niin paljon päiviä", kysyi
hän hämmästyneen näköisenä, "kuinka hän sitten saa aikaa omaan
maanviljelykseensä, leikkaamiseen, heinäntekoon, riihenpuimiseen ja
semmoisiin?"
Tohver kohotti olkapäitään. "Ottakoon, mistä tahansa! Kuka sitä
kysyy? Kauniilla ilmalla ole koko perheväkinesi moision heinämaalla
ja leikkuupellolla -- oma heinä vanhenee kovalla päivänpaisteella
tai jää sateeseen ja vilja varisee maahan. Silloin tällöin eli ehkä
vaan pyhäpäivänä, voi talonpoika kiireellä työajalla ajatella omiakin
töitään. Mutta moision päivät pitää olla tehdyt ja kaikki maksut
suoritettuina."
Neiti Marchand oli noussut ylös. Hän käveli jonkun kerran edestakaisin
yli huoneen ja avasi sitten akkunan, josta hän hetken aikaa katseli
ulos.
"Tohver, tuohan on jo henkiorjuutta, josta olen kirjoista lukenut!"
virkkoi hän ja kääntyi samassa vanhan palvelijan puoleen.
"Me sanomme sitä työorjuudeksi", vastasi palvelija nousten myös ylös.
"Ja teidän talonpojat tyytyvät siihen? Miksi eivät valita oikeudessa?"
"Jumala varjelkoon, neiti, kuka meillä uskaltaa valittaa! Ja
mihin talonpoikain ääni kuuluu? Jos valittaa, saa vitsoja. Kaikki
oikeusmiehet ovat myös moision isäntiä. Mene sitten moision herran luo
valittamaan toisen moision herran hallitusta!"
"Onhan teillä ihmisiä, joilla ei ole maata?" kysyi kouluneiti
seisottuaan hetken aikaa mietteissään ristissä käsin. "Minkälaista
heidän elämänsä on?"
"Niin, onhan meillä niitäkin paljon!" vastasi Tohver huoaten. "Viimeisen
kahden, kolmenkymmenen vuoden aikana ovat moision herrat hävittäneet
paljon taloja, jopa kokonaisia kyliäkin ja ottaneet maat moisiolle.
Jos ennen oli paljon maattomia ihmisiä, niin on nyt vielä enemmän.
Nämä ihmiset ovat sekä talonpoikien että moision orjia. He eivät ole
taloissa vakituisina palvelijoina, vaan on heillä jossain oma pieni
hökkelinsä ja vaikka heillä ei ole maata, tekevät he siitäkin moisiolle
päivätöitä -- miehet pitkin vuotta päivän viikossa, vaimot kaksi päivää
viikossa Jyrinpäivästä Mikkelinpäivään. Samoin täytyy talon palvelijan
vaimon tehdä määräpäivänsä, vaikka hän ei saa moisiolta mitään, ei
huonettakaan. Ja silloin eivät päivätyöläiset saa moisiosta ruokaakaan
-- vaan jokaisella tulee olla mukana oma eväspussinsa. Sen lisäksi
täytyy naisten vielä kehrätä moisiolle kolme naulaa pellavia taikka
kahdeksan naulaa tappuroita."
"Luonnollista siis on, ettei teillä ole rikkaita talonpoikia", lausui
Juliette surullisesti nauraen. "Tässä maassa on vain moision herra
rikas."
"Neuvokkaita ihmisiä on meillä myös alemman kansan keskuudessa", selitti
Tohver, joka koitti olla todenmukainen. "Mutta ne eivät ole tavallisia
talonpoikia, vaan kapakkain isäntiä, mylläriä ja muita keinottelijoita
niinkuin aittamiehiä ja muita moision käskynhaltijoita, jotka salaa
ovat koittaneet hankkia lisätuloja talonpoikain omaisuudesta."
"Vielä yksi kysymys, Tohver, kuinka teillä koulujen laita on? Käyvätkö
lapset koulussa ja kutka ylläpitävät kouluja -- moision herrat vai
talonpojat?"
"Kouluista en tiedä paljon puhua", virkkoi Tohver raapien
korvantaustaa. "Meidän kunnassamme ei ole kouluja, eikä monessa
naapurikunnassakaan. Niitä saattaa olla joissakuissa paikoissa, missä
on hyvä herra, ja siellä varmaankin saa opettaja moisiolta osan
elatuksestaan, jos ei hänellä ole joku maatilkku."
"Siis kasvavat lapset täällä ilman minkäänlaista opetusta."
"Enimmästi niin. Teräväpäisemmät oppivat huonosti lukemaan. Kirjoittaa
ei osaa paljon kukaan. Minä itse opin paronin lapsilta tekemään
joitakuita variksenvarpaita, ja olen taitoani opettanut jollekulle
moision palvelijalle."
"Kiitän teitä, Tohver, en tahdo teidän yörauhaanne kauvemmin häiritä",
lausui opettajaneiti laskien kevyesti kätensä palvelijan olkapäälle.
"Olen myös iloinen siitä, että teillä on hyvä sydän, sillä muuten
ette olisi voinut niin selvästi minulle kuvata kansanne hätää. Menkää
lepäämään, Tohver!"
Kun Juliette oli yksin alkoi hän taas astua seinästä toiseen. Ennen
sitä sulki hän akkunan, sillä kylmä värinä tuntui hänen ruumiissaan.
Hän mietti sitä, mitä nyt oli kuullut ja mitä sitä ennen oli kuullut
illallispöydässä. Hän ei ymmärtänyt, kuinka nuo ylellisyydessä
elävät, onnelliset ihmiset, jotka niin paljon rakkautta, ymmärrystä
ja myötätuntoa toisiaan kohtaan osottivat, eivät tunteneet muuta kuin
sydämmetöntä halveksimista ja armotonta pilkkaa noita onnettomia
kohtaan, joilta saivat varansa ja aineellisen onnensa. Laiskuudesta,
välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta he soimasivat noita,
jotka kaikin voiminsa heitä varten työtä tekivät. Isännät eivät
heille toimittaneet edes opetusta, vaan vähimmästäkin erehdyksestä
häpeällisimmän rangaistuksen. Neiti Juliette ei ollut milloinkaan ollut
mukana valtiollisissa tai julkisissa puolueissa, hän oli vain ihminen,
jolla oli avonainen silmä ja myötätuntoinen sydän. Sentähden tahtoi
hän tietoa asioista, joita hän täällä puolentoista viikon aikana oli
nähnyt ja kuullut. Hänen korviaan viilsi vieläkin tuo sydäntä särkevä
tuskanhuuto, joka oli hänen ruumistaan värisyttänyt. Niinkuin piesty
koira oli rangaistu tyttö suudellut Julietten kättä vain yhdestä
ainoasta myötätuntoisesta silmäyksestä. Ja Julietten mielessä oli myös
tuon jättiläissuuruisen työmiehen katse täynnä unohtumatonta häpeää
ja leppymätöntä vihaa, kun hän oli katsonut sen miehen lapsiin, joka
oli hänelle kuin suurimmalle pahantekijälle annattanut vitsoja --
ainoastaan sentähden, että hänen sydämessään oli ollut inhimillistä
myötätuntoa kärsivää kansalaistaan kohtaan. Sillä palvelusneito Mai,
Päärnun sisar, oli Juliettelle Tohverin avulla kertonut, minkätähden
hänen veljeään ja tuota työläistyttöä rangaistiin. Kouluneiti oli
nähnyt Maien itkevän, oli kysynyt syytä hänen suruunsa ja siten saanut
tietää kaikki. Sen jälkeen oli tuo vieras neito viettänyt kaksi pitkää
päivää ja yötä Viron moision katon alla. Alituisesti kaikui kolkko
huuto hänen korvissaan, alituisesti olivat nuo kurjat haamut hänen
silmissään, ja unessa ne ilmaantuivat hänelle vielä pelottavammassa
muodossa -- -- --
Kävellessään siinä edes takaisin ja muistellessaan keskustelua
illallispöydässä, kysyi hän kummastellen itseltään, minkätähden ei
tuo nuori mieskään, joka pitemmän aikaa oli oleskellut vapaammissa
oloissa, yhdelläkään myötätuntoisella ja puolustavalla sanalla puhunut
talonpojista, kun hänen isänsä näitä rupesi niin kohtuuttomasti
arvostelemaan? Ei, hänkään ei ollut vielä huomannut, kuinka kova
työtaakka talonpoikain hartioita painoi! Eivätkö he sitten kukaan
ymmärtäneet tuon työn raskautta, vai eikö heillä ollut inhimillistä
sydäntä lähimmäistään kohtaan?
Juliette ei saanut vastausta. Hän päätti ruveta näitä asioita
tutkimaan. Toisenkin päätöksen hän teki tänä iltana. Hän aikoi kerran
päästä kylään katsomaan Viron talonpojan kotioloja ja elämistä. Tämä
tuuma häntä niin innosti, ettei hän vielä pitkään aikaan malttanut
käydä levolle.
6.