Paroni Heideggin perheessä oli päivä kulunut iloisessa odotuksessa,
ja iltahämärässä suuret neljän hevosen vetämät vaunut pysähtyivät
rappusten eteen. Tämän lähestymisestä oli tallipoika, joka loitompana
oli seisonut vartioimassa, tuonut vähän ennen tiedon, että ehdittiin
sytyttää värikkäät lyhdyt verannalla, joka oli koristettu seppeleillä,
monenvärisillä lipuilla ja kotona maalatuilla vaakunoilla. Ennenkun
kamaripalvelija ehti avaamaan vaunun ovea, kaikui rappusilta rakkaalle
tulijalle "terve tuloa" ja sama kuultokirjaimilla tehty lause loisti
sisään vievän oven yläpuolella.
Vaunuista hyppäsi suuri, notkeavartaloinen nuorukainen, yllä pitkä
ruskea matkaviitta. Pitkin askelin oli hän kohta omaisten rinnalla,
jotka häntä tervehtivät hellästi syleillen ja suudellen.
"Poika, veli, Herbert, oma Herbertimme!" kaikuivat äänekkäät ja iloiset
huudot. Ainoastaan hetken aikaa annettiin tulijan ihmetellä ja ihailla
hänen kunniakseen valmistettua valaistusta ja koristuksia, sitten
vietiin hän suurella ilolla kylmästä tuulesta ja alkavasta sateesta
kirkkaasti valaistuihin, lämpimiin huoneisiin.
Kesti toista tuntia ennenkun nuori paroni ehti vastata kaikkiin
kysymyksiin, joita satoi häntä vastaan kuudesta suusta. Ja kun hän
vihdoin sai aikaa muuhun puhumiseen, oli kaikkein suureksi riemuksi
hänen ensimmäinen sanansa:
"Onko teillä ruokaa? Minun vatsani on tyhjä kuin sudella!"
Siitä kyllä oli huolta pidetty! Pian vietiin käsky ruokapöydän
valmistamisesta, ja kun vanha, hiukan vääräsäärinen, Tohver, pisti
uteliaan harmaan päänsä ovesta sisään ja ilmoitti, että kaikki oli
valmiina, vietiin tulija melkein kantamalla ruokahuoneeseen.
Siellä paloi hauska tuli kaminassa, heleänvalkealla liinalla peitetty
pöytä, varustettuna vanhanaikaisella hopealla ja pöytäkalustolla,
näytti tulijasta niin miellyttävältä ja huoneessa vallitsi niin
kotoinen henki, jota hän kauvan oli kaivannut, että hän sen nyt heti
tunsi.
Talon väki ei odotuksen hommassa ollut koko päivänä tuskin mitään
syönyt, sentähden he nyt kaikki istuivat pöytään, vaikka tavallinen
ruoka-aika ei vielä ollutkaan käsissä. Mutta nyt söivät kaikki
hyvällä ruokahalulla ja sen ohella keskusteltiin enemmän silmillä
kuin suulla. Äidillisen hellänä silmäili paronitar, joka muuten
näytti niin ylpeältä ja kylmältä, kaunista, miehekästä poikaansa ja
kun Herbert yhä uudestaan suuteli hänen kättään, ojensi äiti tämän
aivan kuin onnea toivottaen nuorukaisen tumman ruskealle päälaelle.
Paroni taas kohotti pitkiä harmaita viiksiään, niinkuin hän aina teki
ollessaan erittäin tyytyväinen tai jostakin ylpeä. Herbertin vanhempi
sisar, kuudentoista vuotias Adelheid, jonka hienot, kukoistavat kasvot
ilmaisivat uteliaisuutta, kuunteli tarkasti, mitä Herbert kertoi
pitkästä matkastaan ja ulkomaan oloista. Ada, Kuno ja kahdentoista
vuotinen Raimund kiistelivät hetken aikaa istuimista, sillä jokainen
tahtoi istua niin lähellä veljeä kuin mahdollista; voitto jäi Adalle ja
Raimundille, jolloin Kuno alkoi itkeä ja sai siten parhaimman paikan,
sillä nyt nosti Herbert hänet polvelleen ja söi hänen kanssaan yhdessä.
Moision tuleva herra oli kotona! Se tieto levisi pian kaukaisempiin
mökkeihinkin moision alueella. Paroni Herbert Heidegg oli kaksi
vuotta oleskellut Saksanmaalla oppiakseen siellä eräässä suuressa
mallimoisiossa maanviljelystä. Ennen sitä oli hän Tarton yliopistossa
kuunnellut valtiotaloudellisia luennoita. Yrjön päivään asti piti hänen
levätä opinnoistaan; mutta sitten aikoi isä luovuttaa hänelle moision
isännyyden, sillä vanhan paronin piti muuttaa itä Harjunmaalla äsken
ostamaansa moisioon, jonka hän oli sattunut saamaan hyvällä kaupalla.
Tämä moisio oli entisellä omistajallansa mennyt niin rappiolle, että
ainoastaan niin kelvollinen ja kova maanviljelijä kuin paroni Rydiger
Heidegg oli siellä ennen pitkää saava asiat korjaantumaan. Paronin
kolmas moisio lähellä sitä oli saksalaisen isännöitsijän hallussa.
Herbertille avuksi ja kokeneeksi neuvonantajaksi piti entisen opmannin,
Winterin jäädä.
"Ja nyt kertokaa, armaani, mitä muuta kotiin kuuluu?" kysyi paroni
Herbert tyydytettyään pahimman nälkänsä ja alkoi iloisin silmäyksin
katsella siskojaan ja veljiään. "Voi hitto, kuinka olette kaikki
suuriksi kasvaneet!" hän huudahti, ennenkun sai kysymykseensä vastausta.
"Etenkin minä", huomautti Adelheid ja ojensi suoraksi pitkän, hoikan
vartalonsa.
"Ja minä! Ja minä!" huudahtivat myös Ada, Raimund ja Kuno vuoroon ja
jokainen näytti veljelle omaa pituuttansa, ja koittivat varpaille
nousten pettää veljeä.
Herbert nauroi raikkaalla, kuuluvalla äänellä.
"Mutta teidänhän piti kertoa minulle kotoisia uutisia?" hän sanoi.
"Etkös ennemmin tahtoisi vähän levätä?" keskeytti paronitar
huoltapitävänä. "Sinä olet varmaankin hyvin väsynyt."
Mutta Herbert suuteli äidin kättä ja vastasi, ettei hän nyt voisi
maata, vaikka kyllä pitkä matka oli ollut väsyttävä. Hän pyysi vain
lupaa saada vaihtaa vaatteita, sitten tahtoi hän viettää koko illan
armaiden omaistensa kanssa, jotta yöllä saisi sitä makeammin maata.
Herbert läksi omaan huoneeseensa, joka jo pari viikkoa sitten rouvan
käskystä oli suurella huolella järjestetty. Täälläkin hengitti häntä
vastaan niin tuttavallinen kotoinen tunnelma, joka tavallisesti
herättää vanhoja muistoja ja tuo mieleen kuvia entisestä elämästä.
Herbertkin muisti nyt kaikki, kuinka hän siinä huoneessa oli
elänyt, mitä milloinkin oli tapahtunut, mitä hän siellä oli tehnyt
ja ajatellut. Huoneen sisustus oli samanlainen kuin hänen sieltä
lähtiessään, jolloin Herbert kotona ylioppilaana oli vapaa-aikaansa
viettänyt.
Vanha Tohver kiirehti palvelemaan nuorta paronia niinkuin ennenkin.
Tämä viimeinen oli niin hyvällä tuulella, että hän ystävällisesti kysyi
vanhan kamaripalvelijan kuulumisia. Tohver kiitti nöyrästi kumartaen ja
sanoi olevansa iloinen herransa takaisin tulosta. Kaikki palvelijat ja
koko moisio olivat ikävöiden odottaneet nuorta paronia.
"Soo? Vai toivotaan minusta niin paljon hyvää?" nauroi Herbert paroni,
pesukaapin luona hieroen saippualla käsiään.
"Kuinkas muuten!" vastasi Tohver vilkkaasti. "Nuoresta paronista
toivotaan hyväntahtoista isäntää."
"Soo? Eikös sitten nykyinen herra ole hyväntahtoinen?" Tohver
oli pulassa, -- mutta kyllähän tuollainen vanha viekasteleva
kamaripalvelija aina sellaisista on tottunut selviytymään!
"Miksi ei, herra paroni! Mutta ihmiset ovat ihmisiä! Kun heillä on
hyvä, niin tahtovat vielä parempaa. Milloinka palvelija ja talonpoika
on tyytyväinen elämäänsä? Minä luulen, etteivät ole taivaassakaan
tyytyväisiä, jos muuten heitä sinne lasketaankaan."
"Mitä erityistä he sitten minusta toivovat?" kysyi nuori paroni
ennenkun nosti vettä silmilleen.
Tohver raapi hiukan ivallisen näköisenä korvallistaan.
"Niin, herra paroni, jos minä sen oikein tietäisin ja jos he itsekään
tietäisivät! Kaksi sanaa on minulla mielessä, jotka käyvät suusta
suuhun, jota Ants Aadulle, Mats Mihklille puhuu; ne sanat ovat: 'uudet
asetukset' ja 'helpotukset!'"
"Uudet asetukset -- helpotukset", kertoi paroni Herbert Heidegg
kuivatessaan silmiään hienolla, valkealla käsiliinalla. "Niin, niin --
aivan kuin Saksassakin! Uusia asetuksia ja -- helpotuksia sielläkin
jokainen vaatii eikä kukaan ajattele että heidän, joilta helpotuksia
vaaditaan, pitää luopua omista oikeuksistaan. Toivotko sinäkin, vanha
Tohver, toisinaan helpotuksia?"
"En, herra paroni!"
"Ainoa ihminen, jolta kuulen tuon sanan!" nauroi Herbert. "Mutta et
sinä hyviä juomarahojakaan luotasi lykkää?"
"En, herra paroni, en minä saata niin paljon pahaa itselleni tehdä!"
Tuolla leikillisyydellään oli vanha, viekas Tohver itselleenkin
hankkinut 'helpotuksia' -- sen hän tiesi vallan hyvästi. Nuori paroni
ollessaan hyvällä tuulella vietti keskustellen ja leikkiä laskien
monta hetkeä tuon vanhan kunniallisen palvelijan kanssa, joka jo
kolmekymmentä vuotta oli talossa palvellut. Ja Tohverin pääominaisuus
nöyryys ja iloinen mieli, vetivät nuorukaista puoleensa.
Juomaraha, jonka Tohver sai, ei ollut suuri, mutta ne muutamat sanat,
joilla hän niiden saamiseksi oli suutaan kuluttanut, olivat hyvästi
maksetut. Syvä kumarrus, jonka hän maksutta siihen lisäsi, tyydytti
nuorta herraa. -- -- --
Paroni Herbert tapasi perheen juhlallisesti valaistussa salissa.
Lapset ottivat hänet vastaan uudella riemulla ja veivät hänet istumaan
nojatuoliin, jonka ympärille jokainen kantoi oman tuolinsa. Paronitar
istui kirsikan punaisella, sametilla päällystetyllä sohvalla ja paroni
käveli edes takaisin kädet selän takana pitkin salin lattiaa raitaista
mattoa myöten.
"Ja nyt kertokaa vihdoinkin kotoiset uutiset!" huusi Herbert, nostaen
jälleen pienen Kunon polvilleen. "Sinä, Adelheid, voit alkaa! Et sinä,
paha lapsi, viitsinyt minulle liian usein kirjoittaa. Ehkä olit jonkun
toisen kanssa ahkerammassa kirjevaihdossa kuin veliraukkasi kanssa?"
"Minä vihaan kirjoittamista niinkuin isäkin", nauroi vanhempi neiti.
"Eikä minua tätä nykyä huvita mikään muu kuin tanssi. Ja siitä ei
mielestäni sinulle kannattanut kirjoittaa."
"Miten niin ei kannattanut?"
"Niin, sinä varmaankin siellä sait enemmän nauttia tanssimisesta kuin
minä, joka vasta viime syksynä ensimmäisen kerran rohkenin sitä tehdä."
"Sinä erehdyt, sisareni! Minä en ole Saksassa paljon tanssinut, enkä
muutenkaan huvitellut", vastasi Herbert aivan totisena, "minä tein
_työtä_!"
"Työtä?"
Adelheid silmäili puoleksi ihmetellen, puoleksi epäillen veljeänsä.
Vanha paroni astui pojan luo, pani kädet hänen olkapäälleen ja virkkoi
leppeästi:
"Tuo tunnustus, jota en epäile, miellyttää minua, poika! Sinä saat pian
näyttää, mitä hedelmiä työsi kantaa. Minä en vastusta, sitä että nuori
ihminen nauttii elämästä, mutta hän ei sen puolesta saa työtä unohtaa,
varsinkin kun ajat käyvät niin nurjiksi kuin nyt. Meidän täytyy nyt
todellakin itse ruveta työtä tekemään monenkertaisella huolella ja
voimalla, muuten olemme pahassa pulassa."
"Minä tiedän, isä, mitä tarkotat", sanoi poika painaen isän kättä
poskeaan vastaan. "Mutta siitä puhumme toisen kerran, kun olemme kahden
kesken. Minua huvittavat liian paljon uutiset, jota nyt saan kuulla."
Nyt ottivat puheenvuoron naiset, jotka toivat tietonsa ilmoille.
Puhujat olivat Adelheid ja Ada. Paronitar lausui vain silloin
tällöin jonkun selittävän sanan. Nyt alettiin kertoa lähemmistä ja
kaukaisemmista tuttavista, aatelis- ja yliopistosivistyksen saaneista
perheistä. Syntymiset ja kuolemat, kihlajaiset ja häät, kaikki
onnelliset ja onnettomat tapaukset kerrottiin ja niitä kuunteli veli
suurella mielenkiinnolla.
"Tiedätkö, Herbert, meillä on myös uusi opettajaneiti?" huusi Kuno
samassa.
"Vai niin? Minne sitten joutui vanha neiti Ritter?"
"Joutui naimisiin", vastasi Raimund. "Hän asuu nyt Tallinnassa."
"Ja uusi -- mistä hän tuli?"
"Pietarista!"
"Ei suinkaan venäläinen?"
"Ei, ranskalainen. Setä Stackelberg suositti häntä meille. Hän oli
ennen kenraali Dewöidowin luona."
"Nuori vai vanha?"
"Nuori."
"Hyvä vai ankara?"
"Hän on täällä vasta toista viikkoa."
"Eikö häntä sitten kohta opi tuntemaan?" nauroi Herbert. "Onhan hän
teille jo antanut monta tuntia!"
"Hän on hyvä", päätti Raimund.
"Mutta hän on niin ihmeellinen monessa asiassa", lisäsi Ada
miettiväisenä, "niin erilainen kuin neiti Ritter."
"Miten niin?"
"Hän ei kysy meiltä ainoastaan sitä, mitä kirjassa on, jonka hän
antaa meille läksyksi, vaan tahtoo tietää yhtä ja toista, jota ei ole
kirjoissa -- -- --. Hän näyttää akkunasta puita ja luontoa ja ihmisiä,
ja kysyy sitten mitä mieleen tulee, ja meidän pitää vastata."
"Onko se sitten vaikeaa?"
"Ei, mutta neiti Marchand selittää aina noita asioita toisin, kuin
me hänelle vastaamme. Hän huomaa aina jotakin korjaamista meidän
vastauksissamme."
"Ja jos te ette vastaa oikein, onko hän paha?"
"Ei milloinkaan!" keskeytti Raimund. "Neiti Marchand ei ole paha,
vaikka kuinka hullusti vastaisi. Hän selittää joka kerran pitkästi ja
laajalti, minkätähden joku asia on niin eikä toisin."
"Mutta häntä eivät meidän olot näytä miellyttävän", kertoi Ada.
"Miksi niin?"
"Hän oli kaksi päivää melkein sairas. Ja sentähden, että hän säikähti
ihmisten huutoa, kun heille tallissa annettiin vitsaa."
"Lapsi, ei sellaisista asioista puhuta", virkkoi paronitar moittien.
"Jos en erehdy, on neiti Marchandilla hieman heikko terveys", lisäsi
hän Herbertin puoleen kääntyen.
"Ei, mamma, neiti Marchand säikähti", vakuutti Ada. "Kuno ja minä
näimme sen selvästi, sillä me olimme hänen kanssaan puistossa. Hänen
koko ruumiinsa vapisi ja hän alkoi huutaa apua, sillä hän ei tietänyt,
mitä se oli. Hän sanoi myös meille, ettei hän ole tottunut sellaisiin
asioihin."
Nuoren paronin otsalle ilmaantui pilvi.
"Minkätähden te sitten silloin olitte ulkona?"
"Kävelimme puistossa."
"Ettekö tienneet, mitä tallissa tapahtui?"
"Ei -- -- -- Mutta olisi neiti Marchand kuullut huudon huoneeseenkin,
sillä nuo ihmiset --"
"Ada, johan sanoin sinulle, että sinun pitää olla vaiti!" keskeytti
paronitar.
Paroni Herbert koitti kääntää puheen miellyttävimpiin asioihin ja kysyi
äkkiä:
"Onko neiti Marchand kaunis vai ruma?"
Nyt vastasi Raimund ja taas kääntyi hänen arvostelunsa neiti Marchandin
hyväksi:
"Hän on kaunis, Herbert", virkkoi poika innostuneesti. "Hänellä on niin
kauniit mustat silmät ja -- siniset hiukset. -- --"
"Siniset hiukset", Kuno ja Ada purskahtivat nauruun, mutta Adelheid
muikisti punaisia, raittiita huuliaan.
"Niin, siniset hiukset", vakuutti Raimund, jonka hämmästynyt katse
pysyi totisena, kun hän miettiväisenä silmäili veljeään. "Kun päivän
tai tulenvalo lankeaa neiti Marchandin hiuksille, niin ne näyttävät
sinisiltä, mutta muuten ovat ne mustat. Kun sinä hänet tapaat, Herbert,
niin saat nähdä, että olen oikeassa."
"Tuhmaa! Kaikki erehdystä!" huusi neiti Adelheid, ja poikasi
kärsimättömästi jalkaa lattiaan. "Neiti Marchand on opettajaneiti
niinkuin kaikki toisetkin -- ei viisaampi, ei tuhmempi -- ei kauniimpi,
ei rumempi, mutta kyllä paljon oikullisempi kuin vanha hyvä neiti
Ritter oli."
"Ja nyt kylliksi neiti Marchandista, lapset", kaikui paronittaren
kylmä, terävä ääni. "En minä mielelläni suvaitse, että palveluksessa
olevasta henkilöstä niin paljon puhutaan, eiväthän he ole niin
merkillisiä. Minä luulen, lapset, että meillä on parempiakin
puheaineita."
Paronittaren toivon mukaan puhuttiin hyvän aikaa toisista asioista,
mutta sitten kääntyi huomaamatta puhe jälleen kouluneitiin. Kuno oli
maininnut kotiopettaja Gottlieb Lustigin nimen, ja Herbert kysyi, oliko
tuo mukava herrasmies vielä virassaan ja mitä hänelle kuului. Herra
Lustig oli, nimittäin, noita alkuperäisiä henkilöitä, jonka pelkkä
nimi veti ihmisen suun hymyyn. Tosiasia on, että hän opetustuntien
perästä kolmena päivänä ei ollut puhunut kuin kolme sanaa, makasi yöllä
silmälasit nenällä ja näki unta vain kukista ja ruohoista. Hän oli
innokas kasvien tutkija, vaikka hän kyllä yliopistossa oli uskonoppia
lukenut. Jo seitsemän, kahdeksan vuotta oli hän ollut opettajana paroni
Heideggin luona.
"Oo, herra Lustigille on hyvin onnestanut", huusi Kuno. "Hän opettaa
nyt neiti Marchandille viron kieltä."
Adelheid ja Ada rupesivat nauramaan.
"Mitä, teidän ranskalainen neitinne oppii viron kieltä?" kysyi nuori
paroni.
"Niin!" vakuutti Kuno ja pahastui veljen ja sisaren nauramista. "Minä
itse kuulin, kuinka neiti Marchand kysyi Lustigilta, miten viron
kielellä sanotaan: kuinka voit? Herra Lustig sanoi sen, mutta kun neiti
vielä kysyi toisen kerran, niin ei herra Lustig enää vastannut, vaan
kirjoitti hänelle sanat paperille ja antoi hänelle sen."
Herbert nauroi.
"Siitä minä Lustigin tunnen", sanoi hän. "Mutta minkätähden neiti
Marchand sitten oppii viron kieltä?"
"Hänestä on kielten oppiminen hauskaa", selitti Raimund vakavana.
"Paitse ranskaa, osaa hän vielä saksan ja italian kieltä ja on
Pietarissa lyhyessä ajassa oppinut venäjääkin. -- -- Viron kieltä ei
hänelle opeta yksin herra Lustig, vaan myöskin Tohver ja Mai. Neiti
Marchand osaa jo viron kielellä sanoa: 'hyvää huomenta, hyvää päivää ja
hyvää iltaa'."
"Onhan teidän ranskalainen sitten kovin kielitaitoinen", ivaili
Herbert, kiikuttaen Kunoa polvellaan. "Mutta nyt, lapset, tulkaa minun
kanssani! Tohver on varmaankin jo kantanut sisälle minun matkatavarani.
Minä toin teille kaikille tulijaisia ulkomailta. Isän ja äidin lahjat
tuomme tänne. Lähtekäämme minun huoneeseeni!"
Suuri riemu syntyi taas, hyppien ja tanssien pyörittiin veljen
ympärillä ja eläköön huudoilla saatettiin häntä salista! Onnesta
ja mielenliikutuksesta hymyillen katselivat vanhemmat kukoistavaa,
elonhaluista joukkoa. He voivat todellakin sanoa, että heidän
avioliittonsa ja perheellinen onnensa oli ollut hyvä. Tämän tunnelman
vallassa lähestyi paroni Heidegg äkkiä vaimoaan, otti hänen kätensä
omaansa, suuteli sitä, samoin hänen poskeaan ja otsaansa.
5.