Illan ruskot läntisellä taivaan rannalla ovat tummenneet, mustat
pilvet peittävät viimeiset kultaiset valojuovat, syksyinen pimeys
kattaa maan, tiheää, raskasta, kylmää kosteutta huokuu ilma. Viidakot
ovat sysimustat eivätkä kohise, niityiltä nousee ilkeä, paksu sumu ja
heikosti, epätasaisesti niinkuin kuoleva henki vilkkuu sieltä täältä
joku tulensilmä läpi synkän pimeyden.
Kun Völlamäen Päärn on päässyt pois kartanon läheisyydestä käy hänen
kulkunsa hitaammaksi. Hänen, suuret tukevat jäsenensä alkavat nyt
tuntea, että niille on annettu liikaa. Koko viikon työ ja vitsat
eivät ole olleet tähänkään jättiläiseen koskematta. Hänen selkäänsä
kirvelee ja polttaa ja joka askeleella tuntuu tuska koko ruumiissa. Se
pistää kylkeen, niin että hän tuon tuostakin voihkasee. Paita on hänen
selässään kiinni kuin liimattu ja kun hän kädellään sitä irrottaa,
tuntuu kuin revittäisiin kappale nahkaa ihosta irti. Miehen suu on
kuiva, niin että kieli jää kurkkulakeen kiinni. Ei hänen kaikeksi
onneksi tarvitse hevosta ajaa -- sen vei poika jo kotiin.
Tiellä huomaa Päärn jonkun seisovan. Tuo näkyy häntä odottavan.
Lähemmäksi tultuaan tuntee hän Kulbi-Kain. Päärn aikoo sanaakaan
lausumatta mennä ohi, mutta tyttö astuu hänen rinnalleen ja kulkee
siinä eteenpäin.
Tyttö näkyy odottavan, että Päärn rupeaisi puhumaan. Kun ei siitä tule
mitään, astuvat he hetken äänettöminä.
"Päärn", alkaa Kai vihdoin ja tarttuu poikaa äkkiä takin hihasta kiinni.
"Mitä sinä tahdot?"
"Olet mies, Päärn!"
"Minkätähden?"
"Kun minun puoltani olet pitänyt."
"Milloinka olen sinun puoltasi pitänyt?"
Ihmeellinen kysymys! Kai koittaa katsoa pimeässä häntä silmiin. Hän
huomaa, että Päärnun kulmat ovat rypyssä ja hänen kasvonsa kalpeat.
"Etkö sinä sitten tänä päivänä minua puolustanut?" kysyy hän arasti.
"En!"
"Ketä sitten?"
"Sinua en ainakaan!"
"Mutta sanoithan, kun Prits minua löi --."
"Sanoin, mitä sanoin -- sen olisin tietysti sanonut -- olit siinä sinä
tai joku toinen!"
Päärn lausuu sen niin tuimasti, että tytön suu jää kiinni. Kai kyllä
arvaa, että ihminen, joka on saanut viisikymmentä lyöntiä ei voi olla
paremmalla tuulella. Sentähden hän vaikenee pitkän aikaa. Mutta hänen
sydänraukkansa tuntee sittenkin niin voimakasta myötätuntoa tuota
miestä kohtaan, joka hänen tähtensä oli itselleen tuottanut niin kovan
rangaistuksen, ettei hän voi olla sitä ilmaisematta. Hän tarttuu miestä
jälleen käsipuoleen ja tällä kertaa lujemmin kuin ennen. Sitten astuu
hän hänen eteensä tielle.
"Päärn", hän lausuu puoleksi kuiskaten, ja hänen korkea täyteläinen
rintansa kohoaa ja laskeutuu, ja hän kiinnittää suuret kirkkaat
silmänsä rukoilevasta miehen kasvoihin. "Päärn, sinä tietysti olet
minuun suuttunut, kun tuo onnettomuus minun tähteni kohtasi sinua.
Mutta minä en tahdo olla kiittämätön. Olet sinä mies, Päärn!" Ja hän
tarttuu pojan käteen, sitä lujasti puristaen.
Päärn murisee jotakin joutavasta ja tyhjästä ajanvietosta, pudistaa
kätensä irti, siirtää tytön syrjään ja alkaa sitten ottaa niin pitkiä
askeleita, ettei Kai enää jaksa häntä seurata.
Mutta he ovat vielä aivan lähellä toisiaan, kun joku takaapäin
heitä lähestyy. Kai katsoo varovasti ympärilleen ja tuntee koosta
tulijan. Päärn huomaa miehen, joka kiirehtii käyntiään kulkiessaan
heidän ohitsensa. Molemmat miehet katsovat toisiinsa ja molempain
kädet puristuvat nyrkkiin. Ohimenijä katsoo vielä kerran jälelleen;
hän silmäilee pilkallisesti ensin tyttöä sitten poikaa, ja keppiä
heiluttaen sekä iloisesti viheltäen rientää hän eteenpäin.
Se on Kubja-Prits. Menee kylään viettämään lauvantai-iltaa. Menee ehkä
vanhempainsa luokse, tai Huntaugulle.
"Kai", huutaa Päärn kiivaasti. "Poistu nyt vihdoinkin minusta!"
"Miksi?"
"Mitä sinä minun jaloissani pyörit! Eihän minulla ole mitään asiaa
sinulle!"
Tyttö jää seisomaan, kuin olisi häntä puulla päähän lyöty. Hän katsoo
silmät selällään vihaisen miehen perään, hän painaa väristen kädellään
lämmintä povea.
Ääneti, kertaakaan takaisin katsomatta kiiruhtaa Päärn eteenpäin ja
katoaa pimeyteen -- -- --.
Tienristeyksessä hän ehtii voudin jälille; mutta tämä kääntyy
vasemmalle kädelle Huntauguun päin ja Päärn astuu suoraan eteenpäin.
Hänen mökkinsä ja Uudentuvan talo, jonka päivätyöläinen hän nyt on, ei
ole enää kaukana. --
Huntaugulla on väki illallisella, kun Prits astuu sisään. Hyvä kuppi
ryyni-puuroa höyryää valkeaksi hangatulla pöydällä, siinä vieressä
piimähulikka ja vuorotellen pistetään puisia lusikoita puuroon ja
piimään. Isäntä ja emäntä istuvat, tytär, palvelustyttö ja renkipoika
seisovat, ja päivätyöläinen vaimoineen tuvan nurkassa pistävät samoin
lauvantaipäivän ruokaa suuhunsa.
Ahdas, mustaseinäinen savutupa höyryää lämmintä. Ilma siellä on täynnä
ihmisten hikihajua, huokumista, häkää ja savua. Totisina katselevat
mustuneet orret epätasaista savilattiaa, jykevänä ja laajana seisoo
kiuvas nurkassa ja lieden korvalla laulaa sirkka tunnetulla tavallaan.
"Terve perheen rahvas! Hyvää jatkoa leivälle!"
Kupiaan tervehdykseen vastataan, mutta ei kukaan keskeytä syömistään.
Hän ei nähtävästi ole niin harvinainen vieras, että hänen tulonsa
herättää kenenkään huomiota. Ainoastaan Miinan raittiille kasvoille
nousee nähtävä puna, josta ei voi tietää, onko se mielihyvästä,
tuskasta tai jostakin muusta. Prits seisoo hetken aikaa huopahattu
päässä oven luona, katsoo verkkaisesti ympärilleen, silittää takin
tinanappeja ja nostaa pari kertaa toisen jalkansa toisen päälle. Sitten
kun perheenmies ruoka suussa on maininnut peremmälle siirtymisestä,
astuu hän laiskasti tai ylpeästi -- siitä saattaa olla eri mieltä
-- uunin edessä olevalle penkille. Siinä istuessaan ottaa hän hatun
päästään. Sitten vetää hän esille piippunsa ja kirjavista tilkuista
tehdyn tupakkakukkaron, jonka nauhoissa punaiset tupsut riippuvat ja
alkaa verkalleen pistää piippuunsa kuin vanhat miehet.
"Noh, Pärtlen Prits, mitä uutta kuuluu moisioon?" kysyy Huntaugun
Mihkel pitemmän ajan perästä. (Pärtle-Pritsiks sanoo hän kylämiestä
sentähden, että hän on syntyisin Pärtlen perheestä.)
Prits ottaa palavan päreen uunin korvalta, "niistää sitä", vetää
liekistä piippuunsa tulta, sylkäsee pari kertaa ja jälleen suorana
istuessaan on valmiina vastaamaan.
"Ei erinomaista! -- -- -- Eikös päivätyöläinen jo puhunut -- -- ai
niin, ei hän ollutkaan tänään talossa." (Hän silmäilee salavihkaa
nurkkaan, jossa työmies istuu.)
"Ääh, moisiossa pidettiin jälleen suuret oikeudenkäynnit."
"Kenen kanssa taas."
"Ääh, kolmen samalla kertaa. -- -- -- Kahdelle annettiin suolaisetkin."
"Keitä he olivat?"
Prits vetelee muutaman kerran savua piipustaan, ja vastaa sitten
rauhallisesti:
"Oja -- Jaanin poika ja, kuulkaa, Kulbi-Kai -- -- --."
"Kulbi-Kai? Eikös opman[4] häntä enää suvaitse? Alkaa varmaankin häneen
jo kyllästyä."
Nauretaan pöydässä. Kylässä nimittäin puhutaan, että opman on
Kulbi-Kain kanssa pitänyt ystävyyttä. Kaunis palvelustyttö oli, kun
tämä ensimmäisen kerran eräänä talvena oli käynyt moisiossa, suuresti
häntä miellyttänyt.
"Mitä tyhjää, kuka sellaisesta kauvemmin välittää!" vastaa kupias.
"Völlamäen Päärn yksin näyttää hänestä huolta pitävän -- enemmän kuin
tarpeellistakaan olisi."
Aterioitsijat katsovat toinen toiseensa. Miinan lusikka jää puuroon.
Hänen ruskeat silmänsä vilkkuvat ensin salaa puhujan puoleen, sitten
peittää hän ne pitkien, kiiltävien ripsien alle. "Mitä Päärnulla on
Kain kanssa tekemistä?" kysyy perheen nainen.
"Pakana sen tietää; mitä pojilla aina on tyttöin kanssa tekemistä!
Pikkuseikoissakin hän puolustaa tyttöä kuin mies naistaan."
Hetken aikaa kesti äänettömyyttä. Näytti kuin kuulijat olisivat
arvelleet kertojan valehtelevan, mutta kuin eivät olisi tahtoneet sitä
hänelle sanoa.
"Mutta puhuithan sinä kolmesta, jolle oikeutta jaettiin?" alkaa
Huntaugun Mihkel uudestaan.
"Kolmesta neh?"
"Kuka se kolmas oli?"
"Vôllamäen Päärn -- -- Mies sai tänään viisikymmentä suolaista!"
"Viisikymmentä suolaista!"
Kaikkien aterioitsevien lusikat jäivät puuroon tai suun eteen, kun
silmät kääntyivät kertojan puoleen. Perheentytär Miina astuu askeleen
pöydästä taaksepäin; hänen muotonsa on tavallista kalpeampi.
"Päärn? Mitä pahaa hän sitten teki?" kysyy emäntä, joka katsellessaan
tytärtään tuntee äidillistä sääliä.
"Pani vastaan! Eikös sitä miestä jo tunneta! -- -- -- Tahtoi puolustaa
Kulbi-Kaiea, karkasi kuin koira minun niskaani, kun minä tyttöä,
laiskasäkkiä, riihen seinukselta uskalsin unesta herättää -- -- --
Pakana tietää, mitä ystävyyttä heillä keskenään on!"
"Sinä sitten heti moisioon kantelemaan!" tokasee Huntaugun
päivätyöläinen nurkasta.
"Mitäs sinä sitten olisit tehnyt?" väittää Prits vastaan.
"Kun ihminen nyrkit suorana käy päälle -- kaiken työväen nähden --
ja torjuu pois luota -- mikä kupias minä olisin, jos sellaista
kärsisin! -- -- -- Annoin hänelle pari kepinlyöntiä ja heitin hänet
leppäpensaaseen. -- -- --"
Hän alkaa nyt pitkästi ja laveasti selittää, mitä riihen luona tänä
aamuna oli tapahtunut, kuinka riita oli syntynyt ja päättynyt ja
minkälainen loppusuoritus siitä moisiossa oli ollut. Tietysti hän sen
ohella tekojaan ja sanojaan koitti esittää parhaimmassa valossa, mutta
syyllisiä kuvata mustimmilla väreillä. Etenkin koitti hän selittää
otteluaan Päärnun kanssa niin, ettei kukaan olisi voinut epäillä tämän
röyhkeyttä ja julkeutta.
Perhe on sillä välin lopettanut syömisensä. Mihkel istuu penkin päähän
kylämiehen viereen, joka hänelle tarjoaa tupakkakukkaroa. Palvelustyttö
tyhjentää pöydän; mutta kuuntelee renkipojan kanssa tarkasti Pritsin
juttuja, ja emäntä lähtee viemään jotakin kamariin. Miina on tuvasta
kerrassaan kadonnut, vaikk'ei kukaan ollut huomannut, milloin hän
läksi, ei edes Prits.
Tämä huomaa, että isäntä kuulijoista on ainoa, joka häntä hyväksyy tai
koittaa hyväksyä, ja sen merkiksi vähän väliä lisää puheeseen "jaa,
jaa, ne, neh" ja se kiihottaa Pritsiä yhä kiivaampaan lörpöttelemiseen.
Ja osottaakseen kiitollisuuttaan isännän huomaavaisuudesta, ottaa
hän taskustaan pullon täynnä moision viinaa ja pistää sen salavihkaa
perheenmiehen poveen. Kohta huomaa hän ettei Miinaa enää ole tuvassa ja
hänen silmänsä käyvät rauhattomiksi.
"Noh, emäntä, missä tytärlapsesi on?" kysyy hän vihdoin, kun äiti
kylmästä pimeästä kamarista päre kädessä astuu takaisin tupaan.
"Eikös hän ole tuvassa?" kysyy tämä vastaan. "Ei ole näkynyt."
"Mistä minä tiedän, minne hän juoksee!"
"Hän ehkä toisinaan käy Uudessatalossa?"
"Kuka niitä tyttöjen asioita tietää, missä käyvät."
Pritsin puheliaisuus on kerrassaan loppunut. Hän koputtaa piipun
tyhjäksi, pistää sen taskuunsa ja katselee eteensä maahan.
Työmieskin on sillä välin lopettanut syöntinsä ja heittäytynyt nurkassa
olevalle vuoteelle lepäämään. Kohta ilmoittaa kova kuorsaaminen, että
väsymys on hänet voittanut. Naisväellä on vielä toimia; he käyvät ulos
ja sisälle, eivätkä kuuntele enää isännän ja kylämiehen juttua.
Kun Prits on jonkun aikaa kulmat rypyssä vaijennut, ottaa Mihkel pullon
suullisen auki ja tarjoaa juomaa, josta puhdistamattoman väkiviinan
haju nousee voudin nenään.
"Etkö tahdo maistaa!"
"Maista itse!"
Sitten ottavat kumpikin naukun.
"Noh, onko moisiossa kuultu mitään uudesta asetuksesta?" kysyy
Huntaugun isäntä, saadakseen taas puheen käymään.
"Ei mitään", vastasi Prits vastenmielisesti.
"Vai aina vielä kaikki ennallaan! Taivainen taatto, kuinka kauvan
niitä asetuksia tehdään! Milloin sitä jo on ruvettukaan puhumaan,
että tehdään ja tehdään, ja sitten taas, että jo on valmis, jopa on
tulemassa, jopa luetaan julki! Vai ei vieläkään -- ei hätää eikä
hoppua!"
"Usko nyt talonpoikain loruja!"
"Eikös opman ole jollakulla sanalla ilmoittanut."
"Vai me, voudit, uskaltaisimme puhua, mitä moisiossa tiedetään", vastaa
Kubja-Prits hyvin itsetietoisena.
"Noh, minulle voisit joka sanan kuiskata korvaan! Huudanko minä
sellaiset asiat maailmalle, vai mitä?"
"Sinulle?" vastasi Prits kulmiaan nostaen. "Minkätähden sinä minulle
parempi olisit kuin toiset. Et sinä minulle ystävyyttäsi ole näyttänyt.
Se pitääkin olla mies, jolle minä salaisia asioita ilmoitan!"
"Enkös minä sitten mies ole?"
"Et sinä ole sellaista nähnytkään! Ei saa omaa lastaankaan hallituksi."
-- -- --
Huntaugun isäntä huomaa, mitä kyläläinen tarkottaa, mitä hän mielessään
hautoo.
"Vai niin", nauraa hän, "sinä puhut meidän Miinasta? Ovatko sinun
asiasi hänen kanssaan jo selvät?"
"Kuinkas ne selviäisivät, kun juostaan pois, jos minä vain itseni
näytän!"
"Juostaan pois? Olihan Miina vastikään tässä!" -- -- --
Mihkel katsoo tuvassa ympärilleen -- tytärtä ei vielä näy. "Noh, kyllä
hän kohta tulee!" koittaa ukko lohduttaa.
Prits sylkäsee ja nojaa kyynärpäitään polviaan vasten kädet ristissä.
"Onkos tämä sitten ensi kerta, kun hän minun edestäni pakenee!" alkaa
hän pahalla tuulella. "Sehän tapa hänellä aina on! En minä ymmärrä,
minkätähden hän minua karttaa? Olenko minä sitten viimeinen miesten
joukossa? Onhan minulla kunniallinen virka, jota ei uskota kaikille
ryysymekoille. Minä voin vuoden tai parin perästä olla aittamies --
herra ja opman ovat tyytyväisempiä minuun kuin yhteenkään toiseen
työnjohtajaan; joka tapauksessa voin ennen pitkää saada parhaimman
talon moision alueella, -- kun vain siitä puhun, niin silloin se jo
minulla onkin!"
"Uskon, veli, uskon! Älä nyt niin pahottele."
Mutta liinatukkainen mies jatkaa edelleen:
"Voisin sinullekin tehdä enemmän hyvää kuin pahaa. Kauvan kyllä olet
jo istunut tässä hiekkakasassa ja kasvattanut ohdakkeita. Mikä viiden
päivän paikka tämä sulle on? Monella kahden ja kolmen päivän miehellä
on enemmän hinkalossa ja pöydässä kuin sinulla kaikkein parhaimpina
vuosina! Mutta jos minä mainitsen sanan opmannille tai paronille --
niin on sinulla paikka käsissäsi, joka maksaa miehen työn -- -- --.
Voisinhan sitten minäkin tulla sinulle kotivävyksi -- ei sinulla ole
poikaa, ja minun vanhemmillani kaksi vielä kotona -- -- Katso, niin tai
näin -- ainahan me kaupoissa sopisimme."
"Miksi emme sopisi", sanoo Huntaugu myöntäen.
"Mutta ei kuitenkaan sovi", nauraa Prits katkerasti.
"Miksi ei sovi! Enkös ole sanonut sinulle: 'tee tytön kanssa asiat
selviksi ja minä sanon: amen!'"
"Tee selväksi, tee selväksi", matkii Prits. "Mutta tee sitten selväksi,
kun toinen ei likikään laske! Enkös minä ole hänellekin jo sinnepäin
viitannut, mutta silloin puhutaan 'liian nuoresta', tahdotaan vielä
'kasvaa' ja nauretaan vihdoin niinkuin tyhmille pojille vasten silmiä
ja lähdetään juoksuun."
"Tytärlasten nauruistako nyt kannattaa puhua!"
"Mutta vanhempain pitää lopettaa sellaiset pilkkanaurut!" opettaa Prits.
Mihkel vetelee ajatuksissaan sammunutta piippuaan, ottaa sen sitten
huuliltaan ja pudistaa tuhat maahan.
"Ainoata lasta nyt ruveta pakottamaan -- sekin on niin kummaa",
urisee hän viimeksi. "Minä olen äidin kanssa jo puhunut ja neuvotellut
-- hänkin sanoo, että voisi tuo vielä vuoden tai parin olla kotona
-- -- -- Minkä sitten naisille saa!"
Perheennaisen nimittäminen näytti tekevän Kubja-Pritsin tuulen vielä
pahemmaksi.
"Niin, niin, se sinun äitisi! Se näyttää myös kierosti minuun katsovan.
En minä ymmärrä mitä minä hänelle olen tehnyt!"
"Älä nyt joutavia, Prits", varottaa Mikhel. "Hän vartioi sinua niinkuin
jokaista poikaa, joka tahtoo viedä pois hänen kalliin tyttärensä. Eikös
naisten mieltä tunneta!"
"Eikös hän vain katsone Uudentuvan jäykkäniskaista toisilla silmillä
kuin minua?" kysyi Prits urkkivin silmin. "Ja eiköhän Miinanen itsekin
liian usein käy kyläilemässä Uudentuvan mökin nurkassa? -- -- -- Kuule,
Huntaugun ukko, muista minun sanoneeni: tuosta riitapukarista ei
sinulle koidu onnea! Opman ja herra eivät salli häntä silmäinsä edessä.
Haagrehillä on vitsat hänen varalleen jo aikoja valmiina -- hän saa
useimmin astua oikeuspaikan ja kylän väliä kuin kylän ja moision väliä."
"Kuule, Prits", Mihkel koittaa toista rauhoittaakseen kääntää leikiksi,
"sinun mielesi alkaa käydä niin happamaksi, että olisi parempi jos
ottaisimme suun kostuketta ja puhuisimme mukavimmista asioista!" Ja
Mihkel tarjoaa pulloa vieraalleen, mutta tämä työntää sen takaisin.
"Mukavampaa mielestäni olisi, jos sinä voisit sanoa minulle, mitä mulla
on toivomista", tutkii Prits.
"Minun puolestani aina hyvää", vakuuttaa isäntä. "Mikä olisi, vaikka
vielä vähän odottaisit?"
"Minkä varalta?"
"Noh, siltäkin varalta, että minä ja äiti saisimme tytölle asian
selittää."
"Tahdotteko sitten sen tehdä?"
"Käteni sen päälle."
He antoivat toisilleen kättä. Sopimuksen kiinnitykseksi joivat sitten
vielä molemmat pullosta. Kun perheenväki jälleen kokoontui tupaan, niin
loppui miesten arkaluontoinen keskustelu. Prits viipyi vielä hetken ja
näkyi odottavan Miinan takaisintulemista, mutta kun tämä yhä viipyi,
heitti mies hyvästi ja lähti. Sanoi vielä menevänsä vanhempainsa luokse
Pärttelille. -- --
Uudentuvan mökissä vietettiin sillä välin toisella tavalla
lauvantai-iltaa.
Uuni oli lämminnyt, enin savu oli oven kautta mennyt ulos.
Tummansininen savupilvi leijaili vielä katon rajassa. Muutamat
vettyneet puun kannot paloivat vielä uunissa häkää tuottavina
kekäleinä. Paitse tulen loistetta liedessä ei pientä kurjaa hökkeliä
valaissut minkäänlainen valo.
Lieden ääressä istuu kaksi henkeä: työmies Päärn ja hänen vanha
äitinsä. Päärn istuu matalalla rahilla, selkä käännettynä tulenvaloa
kohti; äiti hänen vieressään puupölkyllä. Päärnun veriseksi piesty,
mustan sininen selkä on paljas ja äiti voitelee sitä viinaan kastetulla
pellavatukolla.
"Poikani, poikani, pahastipa ovat sinua raadelleet!" sopertaa vanhus
vähän väliä, ja hänen kätensä sivelee hellästi ajettuneita verinaarmuja
ja hänen vettyneistä silmistään putoaa monta kyyneltä viinan sekaan
pojan iholle. "Sano, Päärnuseni, tekeekö kipeää?"
"Ole jo huoleti! Tiedänhän, kuinka hyvä lääkäri olet."
"Mutta silloin kun sinua raatelivat -- eikös silloin koskenut
kauheasti?"
"Sitä en tuntenut, olin niin vihan vimmassa, etten tuntenut mitään."
"Aivan kuin mun Reino vainajani!" huokaili äiti. "Puhut juuri kuin
isäsi, kun hän haagrehin luota tuli ja minä lieden edessä voitelin
hänen selkäänsä niinkuin sinun nyt." Vanhus pyyhkii silmiään.
"Muistatko, Päärn, sinun isäsi sanoi myös: 'Kun minä heittäydyin
rangaistuspenkille ja sotamiesten vitsat alkoivat leiskua selässäni,
paloi povessani sellainen viha, että kaikki näytti silmissäni
veripunaiselta, enkä tuntenut mitään -- -- --.' Ja kuitenkin oli hän
puoli kuollut, kun pääsi kotiin."
"Muistan, äiti, muistan", mutisee Päärn, ja tarttuu päähänsä kuin
viiltäisi sitä. "Ja tiedätkö, äiti, mitä minä ajattelin, kun minua
ruvettiin lyömään? Minä muistelin isää, en tiedä itsekään, kuinka hän
tuli mieleeni."
"Sinä olet hänen poikansa, se onkin sinun onnettomuutesi. Se viha,
joka hänet aina valtasi, kun joku häneen sattui koskemaan, se ei anna
sinunkaan hengellesi rauhaa. Se viha, joka sinua aina on kiihottanut
vastaan panemiseen, tuotti sinulle jo poikavuosina selkäsaunoja, etkä
vieläkään ole tullut ymmärtäväisemmäksi. Eikä sinun isäsikään tullut
ymmärtäväisemmäksi, hän ei taipunut, vaan antoi ennen piestä itsensä
kuoliaaksi -- -- --."
Niin, surullinen oli muisto, josta he siinä keskustelivat. Siitä
on kolme vuotta kulunut, kun Völlamäen perheenmies Rein Ryytel sai
Haagioikeudessa vastaanpanemisesta ja tappelusta kahdeksankymmentä
lyöntiä, jolloin hän alkoi sairastaa, kunnes kuoli.
Rikos tapahtui eräänä iltana. Paikkakunnalla liikkui rokkotauti.
Völlamäen talossa olivat päivätyöläinen ja talon poika molemmat
sairaana. Sentähden oli isäntä itse lähtenyt metsästä heiniä hakemaan.
Tuisku oli ajanut tiet umpeen, niin että Reinolle tuli pimeä. Kun hän
toisella kädellään pitelee kuormaa ja toisella ohjaa hevosta tielle,
kuuluu takaapäin aisakellon helinä. Rein koittaa antaa puoleksi tietä
laskeakseen saksaa tai "porvaria" ohi ajamaan. Mutta samassa huomaa
hän, kuinka kuorma alkaa kallistua, jo on toinen reen jalas vajoamassa
ojaan tai hankeen ja kuorma saattaa kaatua millä hetkellä tahansa.
Sentähden hän seisauttaa hevosen. Mutta takana kuuluu kova huuto:
"Tie auki, mies, tie auki!"
"Tie on auki!" vastaa Rein.
"Pois tieltä, lurjus! Etkö sinä näe, että saksa ajaa!" Ja hevoset
ajetaan melkein Reinon niskaan.
"Saksa voi kuorman vierestä ajaa ohi!" huutaa mies vastaan.
"Jaan, lyö pahuusta piiskalla!" kuuluu mahtava vihan huuto reestä
ajajalle ja samassa vinkuu tämän piiska Reinon korvien ympärillä. Yksi
iskuista sattuu Reinon silmiin niin, että tulta iskee.
Hirmuisesta tuskasta syttyy talonpojan sydämmessä hillitön viha, että
hän piiskallaan antaa pari lyöntiä takaisin -- -- --. Reessä karjuu
joku -- Rein ei tiedä, onko se kuskari vai paroni -- -- --. Mutta
perästäpäin hän saa tietää, että hän on omaa herraansa lyönyt
-- -- --. Pian kiitää saksalainen reki, jonka edessä hevoset ovat
käyneet rajuiksi, kuorman ohi, sillä tie onkin auki, mutta
talonpojan kuorma kaatuu, sillä hän on osunut tiepuoleen. -- -- --
"Kuka tuo lurjus oli?" kuulee Rein vielä reestä paroni Heideggin
huutavan, johon kuskari vastaa, että se oli varmaankin ollut Völlamäen
Rein. -- --
Mies viedään haagioikeuteen saksan vastustamisesta ja lyömisestä, ja
saa siellä rangaistuksen, joka hänet saattaa haudan partaalle. Hän on
suuri ja tukeva, mutta jo vanha, hänen voimansa ovat heikenneet työstä
ja huonosta ruuasta sekä entisistä piiskan iskuista. Hän alkaa potea ja
potee, kunnes surmaan suistuu.
Poika ei ollut isältään perinyt ainoastaan tulista vihaa, joka
häneltä hetkeksi riisti kaiken punnitsemiskyvyn, vaan vielä pari
muutakin ominaisuutta, joita siihen aikaan vielä vähemmin suvaittiin
kuin nykyään ja jotka syöksivät molemmat yhä uusiin onnettomuuksiin.
Nämä rikkaruohot olivat: itsepäinen oikeutensa puolustaminen, kun
he tiesivät itselleen vääryyttä tehtävän ja vastustamaton halu
sattuvalla tavalla puheessaan toista loukata ja haavottaa. He eivät
kumpikaan voineet pidättää tai niellä teräviä pilkka- ja pistosanoja.
Selvää on, että tuollaiset uppiniskaiset eivät ymmärtäneet kyllin
ryömiä, notkistaa selkää ja pyytää anteeksi. Ja sekin oli heidän
onnettomuutensa.
Nähtävästi ei Völlamäen Reinollakaan olisi ollut pakko kuolla, jos hän
toisena päivänä öisen riidan jälkeen olisi mennyt moisioon, langennut
paronin eteen polvilleen ja pyytänyt rikostansa anteeksi. Hän olisi
myös voinut vannoa, että hän oli vain aikonut lyödä herran hevosia
taikka pahimmassa tapauksessa hänen kuskariaan. Paroni ei olisi häntä
saattanut haagioikeuteen, vaan olisi hänelle moision tallissa antanut
puolta pienemmän rangaistuksen. Tai jos hän olisi asian oikeuteenkin
vienyt, olisi hän kannekirjassa voinut lieventää rangaistusta.
Mutta mitä tekee Völlamäen Rein? Tyhmyyden, joka häneltä vie hengen.
Hänet kutsutaan moisioon. Paroni tahtoo saada tietää, oliko se
todellakin Völlamäen Rein, joka hänelle eilen illalla pani vastaan ja
häntä löi. Kuski saattoi pimeässä erehtyä.
Reinon silmä on melkein kiinni turvonnut, herran poskella hän huomaa
pienen punaisen naarmun. Niinpian kun herra huomaa Reinon silmän,
tietää hän, että hänellä on käsissään todellinen syynalainen.
"Vai olet sinä se eilinen tierosvo"; alkaa hän sättiä. Rein vastaa:
"En minä ole, kunnioitettava herra paroni!"
"Älä valehtele, lurjus! Osottaahan silmäsikin, että olet."
"Minun silmäni näyttää, että itse olin ryövärin käsissä!"
Rein raukka! Oliko sinun tarvis sitä sanoa? Etkö voinut kieltäsi
hillitä ja niellä tuollaisen vastauksen?
Miehen kohtalo on ratkaistu. Sidotuin käsin viedään hän oikeuteen
ja siellä määrätään kahdeksankymmentä punaista pykälää hänen
kuudenkymmenen vuotiselle syntiselle selälleen. -- -- --
Rein käy kovin kipeäksi, toipuu vähän jonkun ajan perästä, mutta
käy kuitenkin vähitellen huonommaksi, kunnes vuoden perästä heittää
henkensä. -- -- --
Vahinko, että kuolinhetkellä harvoin on ihmisillä aikaa antaa hyviä
opetuksia. Niin käy enimmästi vain kuvatuissa kertomuksissa. Völlamäen
Reinollakaan ei ollut siihen voimia. Viikatemies kiiruhti. Ja kuitenkin
olisi tuo opetus ollut niin tarpeellinen. Hänen olisi pitänyt sanoa
pojallensa: "Köyristä selkääsi, hillitse kieltäsi, lepy vääryyteen,
kun sulia on tekemistä voimallisten kanssa. Vihastua voit ainoastaan
vertaisillesi." -- Mutta Rein ei puhunut noin, vaan kun hänen sammuva
silmänsä sattui poikaan, kuiskasi hän vielä: "Poika, he ottivat minulta
hengen!"
Eikä ole ihme, että tämä nyt alkoi tehdä typeryyksiä, kun hän jäi ilman
isän viimeisiä opetuksia. Ensimmäisen suuremman tekee hän jo silloin,
kun isän kylmä ruumis vielä lepää kotoisen katon alla.
Päärn valvoo koko yön toisten kanssa isän ruumiin ääressä. Hän istuu
äänetönnä kuolinvuoteella ja katsoo hänen jäykistyneihin kasvoihinsa,
hänen avonaisiin silmiinsä ja sinisiin huuliinsa. Hänen karkea kätensä
lepää toisinaan isän vaaleilla hiuksilla, toisinaan silittää hän
väsyneen matkamiehen kasvoja, joihin murhe, vaiva, työ ja vanhuus ovat
merkkinsä painaneet.
Aamulla nousee hän ja katoaa majasta. Ei kukaan tiedä, mihin hän on
mennyt.
Päärn lähtee moisioon. Mitä sinne? Ensimmäistä suurempaa tyhmyyttään
tekemään.
Pyytää paroni herran puheille ja lasketaan menemään.
"Noh, Päärn, mitä sulla sitten on asiaa?"
"Tulin herra paronille ilmoittamaan, että isäni eilen illalla kuoli."
"Völlamäen Rein?" kysyy paroni. "Soo, soo! Noh, suurta vahinkoa minulla
hänestä juuri ei ole -- hän oli vastainen koira."
"Herra paroni, hän oli minun _isäni_!"
"Noh, olisit voinut saada ymmärtäväisemmänkin isän."
Päärn on kalpea, hänen kätensä värisevät.
"Isäni sanoi kuollessaan, että paroni herra ja haagrehi olivat ottaneet
häneltä hengen."
Paroni Heidegg on, talonpojan puhuessa, kääntänyt hänelle selkänsä
ja katsonut akkunasta ulos. Nyt kääntyy hän äkkiä kuin olisi häntä
takaapäin purtu.
"Soo, vai niin sinun isäsi sanoi -- --? Noh, sitten oli hän
kuollessaankin sama koira, kuin eläessään. Selkäsaunansa oli hän
rehellisesti ansainnut -- -- --."
"Paroni herra!" murahtaa samassa Päärn, kuin olisi häntä tulisilla
pihdeillä likistetty.
Nyt katsoo paroni Heidegg tarkemmasti miestä, kääntyy kalpeana takaisin
erään nojatuolin taa, ja hänen kätensä ojentuu kirjoituspöytää kohti,
jossa on hopeinen kello. Sitä kaikin voimin helistäen, huutaa hän niin,
että talo kaikuu: "Tohver, Tohver!"
Palvelija tulee. Hän jää kysyvänä katsomaan paronia. Tämä tuijottaa
talonpoikaan. Päärn seisoo liikkumatta keskellä huonetta -- -- --.
Paroni pyyhkii kädellään tukkaansa. Tumma puna nousee hänen kasvoilleen
hiusten rajaan asti.
"Ei mitään. -- -- -- Vähän ajan perästä sinua tarvitsen", hän sanoo
palvelijalle. Ja kun tämä alkaa lähteä, lisää hän kylmästi:
"Sinäkin voit mennä, Päärn! Toisella kertaa puhumme siitä asiasta
enemmän -- -- --."
Päärn poistuu palvelijan kanssa. -- Typeryys on tehty.
Paroni Heidegg ei anna ikinä talonpojalle anteeksi sitä, että hän tätä
on _pelännyt_ -- niin pelännyt, että hän sitä _häpeää_. -- -- -- Paroni
Heidegg antaa monta pientä rikosta anteeksi, jos häntä ymmärretään
rukoilla ja kunnioittaa, mutta jos joku osottaa vastustamisen halua ja
osottaa sitä niin että paroni Heidegg menettää rauhansa, että hän jo --
_pelkää_, silloin -- silloin on asia paha. -- -- --
Tuskin on Völlamäen isäntä haudattu, kun talo otetaan leskeltä ja
pojalta pois. Paroni herra tarvitsee taipuvamman isännän arenti
taloonsa kuin Päärn Ryytel on. Uppiniskaiset ja vastahakoiset koirat
eivät kelpaa isänniksi. -- --
Niin, tuo kallis orjuuden aika! Ne joille kohtalo ei ollut antanut
selkärankaa, ryömivät, ja sanoivat, että se oli paras ja hyötyisin
aika. Mutta ne, joilla oli selkärankaa, sanoivat: Yhdentekevä, jos
ryömin tai seison -- vääryyttä minulle sittenkin tehdään! Mutta
vähemmin oli noita typeriä, jotka niin puhuivat. -- --
"Hyvä kyllä, äiti", virkkoi Päärn, havahtuen murheellisista
ajatuksistaan, "kyllä tuo voiteleminen jo riittää! Ehkä annat minulle
nyt puhtaan paidan -- vanha on vähän korea." Ja jalallaan potkasee hän
lieden edessä maassa olevaa veristä paitaa.
Samassa narisee ovi, aukeaa ja nainen, isohuivi ympärillä, astuu
sisään. Heti kiintyy hänen katseensa puolialastomaan mieheen ja hänen
mustan-puhuvaan selkäänsä. Hänen suustaan pääsee hämmästyksen huuto.
Ikäänkuin neuvottomana jää hän oven suuhun seisomaan.
Äiti ja poika katsovat taakseen.
"Kas, Huntaugun Miina!" lausuu ensimainittu.
Vahva puna nousee Päärnun poskille. Hän häpeää, mutta ei paljasta
ihoaan, vaan sitä, mitä Miina siinä näkee -- sitä että _hän_, tuo suuri
tukeva poika on saanut vitsoja. -- -- "Äiti, anna nyt jo kerrankin
paita tänne!" huutaa hän kärsimättömästi kuin tahtoisi peittää
selkäänsä tytön silmiltä.
Tämä astuu äkkiä lähemmä, tarttuu molemmin käsin pojan olkapäähän,
kumartuu ja katsoo ahdistetuin mielin kurjaa työtä, jota on tehty
ihmisen iholle.
"Päärn", hän lausuu sortuneella äänellä, "kylläpä he sinua ovat
purreet!"
"Ei voi valittaa", nauroi Päärn katkerasti. "Mutta mistä sinä sen
tiesit?"
Tyttö ei vastaa. Päärn tuntee selkäänsä karmivan: kaksi polttavaa
piiskaa sattuu siihen.
"Äiti, tuo paita tänne!"
Kohta on Päärnulla puhdas paita yllä. Äiti panee edestä solen kiinni.
Kuluu hetki aikaa, ei puhu kukaan mustaa eikä valkeaa.
Kun Päärn vihdoin uskaltaa katsoa tyttöön -- hän yhä vielä tuntee
lapsellista häpeää -- on tämän näkö muuttunut. Miinan silmissä ei ole
enää kyyneleitä, hänen kasvoissaan ei ole enää sitä myötätuntoisuutta,
joka hänen äänessään vielä äsken värisi, hän pysyttelee kuin vieras
etempänä.
"Minä kysyin, kuka sinulle puhui minun asiastani?" virkkaa Päärn
jotakin sanoakseen.
"Pärtlen Prits."
"Niin, minä näin, hän tuli teille päin."
"Mokoma pyöveli!" soimaa äiti.
"Mitä hän sitten teillä lörpötteli?" kysyy Päärn edelleen.
"Yhtä toista", vastaa tyttö lyhyesti.
"Totta vai valetta?"
Miinan huivi on pudonnut olkapäille. Hänen ihmeen kauniit ruunit
silmänsä katsovat totisina ja suoraan Päärnun yli lieteen.
"Kuka tietää, mikä oli totta, mikä valetta! Valehtelija puhuu tottakin
toisinaan", hän vastasi.
"Mikä sinulla nyt sitten on?" kysyy äiti, joka myös huomasi Miinan
vieraan olennon: "Tuntuu kuin olisit pahoillasi."
Tyttö näytti salaa taistelevan itsensä kanssa. Vihdoin nostaa päätä ja
astuu rohkein askelin rahilla istuvaa Päärnua kohti.
"Prits sanoi, että sinä tänään Kulbi-Kain takia olet saanut selkääsi",
lausuu hän katkerasti.
"Sain."
"Hän sanoo sinulla olevan Kain kanssa salaista ystävyyttä."
"Eikös hän sanonut sitäkin, että me tulimme kylään yhdessä Kain kanssa?"
"Sitä en muista, mutta hän sanoi sinun Kaiea niin puolustaneen, että
olet Pritsin kimppuun käynyt."
"Silloin hän puhui ensimmäisen kerran eläissään niin paljon totta, että
siinä oli vain puoleksi valetta. -- -- -- Minä kävin sitten vasta hänen
kimppuunsa, kun hän minua oli lyönyt."
"Minkätähden hän sitten sinua löi?"
"Sentähden, että puolustin Kaiea,"
"Minkätähden häntä puolustit?"
"Sentähden, ettei hän mitään pahaa tehnyt, kun Prits löi hänen päänsä
veriseksi."
"Oliko se sitten sinun asiasi?"
"Ei ollut. -- -- -- Mutta, kun sinun pääsi lyödään veriseksi eikä
kukaan puolusta sinua, silloin varmaankin on kaikki hyvin?"
Miina vaikeni kuin olisi hän asiaa mielessään punninnut. Sitten siirtyi
hän lähemmä Päärnua, ja hänen silmänsä loistivat lempeämmin.
"Senkötähden vain, Päärn?" hän kysyi. "Kun tietäisin, että sentähden
vain? -- -- -- Mutta sinä sanot, että -- että --."
"Mitä sanon?"
"Että olit Kain kanssa yhdessä."
"Mitä sitten? Käyhän Pritskin usein sinun luonasi vieraisilla! Saattaa
olla, että tänään oli kosimaviinatkin taskussa!"
Miina vaikeni ja käänsi pois katseensa. Väkisin tunsi hän silmänsä
kostuvan.
"Kuulkaa, lapset", virkkoi äiti, hetken kuunneltuaan suutaan muikistaen
nuorten väittelemistä. "Minun mielestäni ei teillä ole syytä toisianne
pistellä. Kaikki on pelkkää lapsellista kateutta! Jos olette
toisillenne luodut, niin pääsette yhteen, vaikka välillänne olisi
mustina kissoina sata Kaiea ja Pritsiä."
"Mutta minä tahtoisin saada tietää, kuinka Pärtle-Prits uskalsi sanoa,
että Päärn Kaiea puolusti niinkuin mies naistaan, ja minkätähden Päärn
Kain kanssa kylään tuli, niinkuin hän itse sanoi."
Miina sanoi tämän puoleksi lohdutettuna, puoleksi levottomana ja hänen
suunsa oli vielä itkuun menossa.
"Ja minä tahdon saada tietää", lausui Päärn hyväsydämmisellä
myötätuntoisuudella, "mitä tuo Kubja-Prits joka lauvantai-ilta
Huntaugulla kuhjailee, ikäänkuin Miinalla olisi hänen kanssaan jotakin
tekemistä!"
"Sinä tiedät varsin hyvin, ettei minulla hänen kanssaan mitään
tekemistä ole!"
"Ja sinä yhtä hyvin, ettei minulla Kain kanssa tekemistä ole!"
Äiti lyö nauraen kätensä yhteen ja lausuu: "Päärn, veitikka, selitä nyt
kuitenkin, missä ja miksikä sinä Kain kanssa tiellä yhdessä kävelit?
Voin arvata, ettei sinulla hänelle asiaa ollut. Enkö tuntisi omaa
poikaani!" Päärn kertookin sitten lyhyesti, kuinka Kai oli häntä tiellä
odottanut ja tahtonut häntä kiittää siitä, että hän eilen aamulla oli
tyttöä puolustanut. Mutta Päärn oli hänelle sanonut, ettei hän ollut
vailla tytön kiitosta ja koittanut hänestä päästä erilleen. Samassa
oli Kubja-Prits sattunut heidät näkemään ja Päärn oli kohta arvannut,
että kun tuo mies menee Huntaugulle, niin kyllä hän siellä kaikki, mitä
aamulla ja nyt tapahtui pahimpaan päin kuvailee, niin että Huntaugun
väen karvat nousevat pystyyn.
Miinasta tuntui kuin olisi kivi pudonnut hänen rinnastaan. Jopa istui
Päärn lähimmälle pölkylle ja katseli häntä syrjästäpäin kuin säälien.
Tyttö uskoi tuota miestä; Päärnun pelkkä sana, ettei asia niin ollut
kuin oli puhuttu, rauhotti häntä täydellisesti.
"Arvasin sen itsekin", mutisi hän itsekseen.
"Mutta tulit minua sittenkin tutkimaan?" kysyi Päärn ja käänsi tytön
puoleen vahvat, tummat, hieman rokonarpiset kasvonsa, joihin nyt oli
levinnyt kuin päivänpaistetta. Mutta sano nyt myös, kuinka Pritsin
asiat ovat Huntaugulla. Isäntähän koittaa saada vastaisen opmannin
vävykseen.
"Noh, ensin pitää minun hänet miehekseni ottaa", vastasi Miina,
pyyhkien kiharoita otsaltaan.
"Vai sitä nyt kysyttäisiin! Eikös Huntaugulla saada tyttöä taipumaan?
-- -- -- Ja eikös Prits ole mukava poika vai mitä? Moision herra on
häneen tyytyväinen, elatusta kyllä, että voi naista ja lapsia elättää,
tai jos Huntaugun ukko tahtoo, pyytää herralta suuremman ja paremman
talon ja ottaa Pritsin kotivävyksi. Kaikki menee kuin rasvattu!"
"Mutta jos minä en tahdo?"
"Sinun tahtomisesi nyt mitään merkitsisi!"
"Kyllä se merkitsee. Äitikin pitää minun puoltani. Hän ei suvaitse
Pritsiä enempää kuin koira luudan vartta. Sanoo joka kerran kun hänet
näkee: Kas salaurkkija taas tulee!"
Päärn huokaa, painaa suuren tumman päänsä käden varaan ja vastaa:
"Mitä tuo kaikki auttaa! Isäsi kuitenkin asiasi päättää!"
"No, ei hän minua väkisin rupea pakottamaan!" huutaa Miina ja kohottaa
jäykästi kulmiaan. "Siitä asti, kun Maria meni miehelle, pidetään minua
ainoana lapsena ja minä tahtoisin nähdä, kuinka he ainoata lastaan
voisivat pakottaa miehelle, jolle hän ei tahdo mennä!"
"Noh, sitten tulee joku toinen ja vie sinut!"
"Miksi?"
"Sentähden, etten minä ole mikään naisen ottaja! Olen päivätyöläinen,
joka äitiäni elätän, eikä minulla talontyttärelle ole mitään
tarjoamista. -- -- -- Moision herran kanssa ovat asiani niin pahat,
ettei isän taloa eikä muutakaan paikkaa ole toivominen. Eikä sinun
isäsikään minua, uppiniskaista, jota moisiossa ei suvaita, uskalla
kotivävyksi ottaa. -- -- -- Näethän itsekin, että toiveet ovat huonot."
Miinan posket, jotka talonpoikaisen tytön poskiksi olivat harvinaisen
kukoistavat, alkoivat Päärnun perinpohjaisista epäilyksistä huolimatta,
kovasti kuumottaa. Jo pelkkä tieto siitä, että Päärn, niinkuin näytti,
oli häntä ajatellut naisekseen, elähytti, ja teki nuoren neidon mielen
ylen onnelliseksi.
Nuo kaksi nuorta eivät olleet koskaan toisilleen toiveistaan puhuneet,
vielä vähemmin olivat he rakkaudesta maininneet. Saman kylän lapsina
olivat he tunteneet toisensa niin kauvan kuin muistivat -- Päärn
muisti Miinan melkein hänen syntymästään asti, sillä hän oli tyttöä
kuusi vuotta vanhempi. Lapsuusvuosina eivät he paljon olleet yhdessä
seurustelleet eivätkä ystävyyttä pitäneet, mutta toisin kävi heidän
vanhemmiksi tultuaan. Tietämättään tahtomattaan, itsestään syntyi
heidän sydämmessään tunne ja mielessään tieto, että heitä joku asia
yhdisti, että he toisiaan tarvitsivat, että heillä toisiaan kohtaan
oli sekä oikeuksia että velvollisuuksia. Heidän mielestään oli kuin
luonnollista, että he pyrkivät yhteen, että toinen otti osaa toisen
kohtaloon, että toisen piti tietää, mitä toinen teki. Tuota asiain
tilaa eivät he olleet itselleen eikä toisilleen selvitelleet. Heistä
oli luonnollista, että niin piti olla.
Mutta viimeisinä aikoina oli kummallekin selvinnyt, että heidän
ystävyydellään piti olla joku tarkotus tai päämaali. Tuo ajatus oli
heille käynyt polttavaksi siitä asti, kun kaunista Miinaa alkoivat
lähestyä nuoret miehet, joiden tiedettiin etsivän vaimoa, ja kun
ihmiset Päärnulta yhä useammin rupesivat tiedustamaan, milloin hän
aikoi lähteä kosimaretkille. Nyt he siis vihdoinkin tiesivät, mitä
heidän oli tekeminen, kun he sen selkein sanoin olivat toisilleen
ilmoittaneet. Etenkin tänä iltana, jolloin heitä oli ahdistanut pelko,
että heidän ystävyydelleen olisi voinut tulla toinenkin loppu, kuin se,
jota he pitivät luonnollisena ja toivottuna oli etenkin nuoren miehen
suusta päässyt sanoja, jotka tulevaisuuteen viittasivat. Harvinaista
vain oli, että Päärn alkoi kosimisensa sanomalla, ettei hän _voisi_
sitä tehdä. Hän valmisti morsiantaan ajattelemaan niitä vastuksia,
joita heidän liitollaan olisi.
Ei Miina olisi ollut rakastunut nainen, jos ei hän olisi pitänyt noita
vastuksia voittamattomina. Ei, hän tahtoi heti osottaa, kuinka ne
vastukset olivat voitettavissa.
"Kuule, Päärn", alkoi hän suloisen totisena ja uskollisena, voitettuaan
ensimmäisen hämmästyksensä ja pidellen sulhasen äidin kättä omassaan.
"Minun ensimmäinen työni on, että tuon Pärtle-Pritsin ajan pois
Huntaugulta. Minä hänet karkotan kintereiltäni. Minä suututan hänet
niin, ettei hän enää meillä itseään näytä, että hän alkaa minua vihata
niinkuin käärmettä aidan alla."
"Kuinka sinä sen saat aikaan."
"Se olkoon minun huolenani?"
"Ja sitten."
"Noh, sitten ei ole minun isällänikään hänelle mitään asiaa."
"Mutta ei se minua vielä vaimon ottajaksi tee! Se ei tuota minulle
vielä kotia, johon naisen voin viedä."
"Etkös sitten tahdo tulla Huntaugulle kotivävyksi?" kysyi Miina nauraen
ja punastuen.
"Niin, jos otetaan! Mutta kun sinä Pritsin pois karkotat, niin ei sillä
vielä ole sanottu, ettei hänen sijalleen tule toisia, jotka sinun
vanhempiasi enemmän miellyttävät kuin minä!"
"Voit olla varma, että minä heille kaikille näytän ovea."
"Silloin näyttää sinulle vanha jotakin, joka koskee kipeämmin! Sinä
puhut niinkuin olisi Huntaugun isännyys sinun vallassasi."
Miina kohotti ylpeästi päätään.
"No, sen voin sinulle vakuuttaa, Päärn, minua ei saa kukaan pakottaa!
Ennemmin annan itseni palasiksi hakata, kuin menen miehelle, jonka
puoleen ei vereni vedä! Ennemmin juoksen metsään ja jään sinne!"
Nuoren miehen suu meni hetkeksi onnelliseen hymyyn, mutta sitten hänen
päänsä jälleen vaipui murheelliseen toivottomuuteen. Mutta nyt rupesi
äiti neuvoja keksimään. Niinkuin naisilla ainakin, oli hänelläkin hyviä
toiveita kyllä varastossa.
"Sinä luulet, Päärn, että Huntaugun Mihkel sinusta enemmän välittäisi,
jos olisit talon mies, ja suret, kun ei sinulla ole kontua. Kuka
tietää, eikö meidän Mai voisi sinun hyväksesi moisiossa jotakin tehdä.
Hän on ymmärtäväinen tyttö, rouva on häneen hyvin tyytyväinen! Mitä,
jos hän pyytäisi rouvaa puhumaan paronille? Ja jos sinä sitten vielä
itse kävisit paronin puheilla."
"Pyysinhän jo tänään isän paikkaa takaisin -- siitä hän lisäsi
kymmenen lyöntiä! -- -- -- Jos vielä lähden pyytämään saan ehkä uuden
selkäsaunan."
"Mutta jos rouva sinun puolestasi pyytäisi?"
"Niinkuin ei meidän paronia tunnettaisi! Niinkuin se mies naisten
rukouksista jotakin välittäisi."
"Mutta nuori paroni tulee kohta takaisin ja moisio joutuu hänelle."
"Niinhän sitä sanotaan, mutta mitä siitä? Ennenkun vanha lähtee omaan
ostettuun moisioonsa, opettaa hän nuorelle, kuka hänen alueellaan on
lammas, kuka pässi. -- -- Älä luule, että nuori on kyyhkynen, kun vanha
oli sonni! Ja eikös opman jää nuorelle neuvonantajaksi ja silmäin
selittäjäksi!"
"Mutta kuule, Päärn!" keskeytti Miina äkkiä, "minun isäni sanoo niinkuin
joka puolella puhutaan, että uusi asetus tulee, että talonpoika on
vapaa moisiosta ja että orjuus lopetetaan ja että jokainen voi saada
maata niin paljon kuin tahtoo. Ja viime pyhänä sanoi Sepän Ants
Mahtrasta, -- onhan hän kirjoja tunteva mies ja kunnan vanhin myös --
Sepän Ants sanoi Juurun kirkon kapakassa, että uusi asetus jo onkin
valmis, mutta saksat pitävät sitä vielä salassa. Keisari on jo aikoja
pannut nimensä alle."
Päärn huokaa.
"Tiedän kyllä, että sitä puhutaan! Mutta sitä on puhuttu niin kauvan
kuin olen elänyt. Kansalla on vaikeat olot, moision orjuus käy yli
voimain -- tiedät itsekin, että hukkuva tahtoisi mielellään olla
kuivalla maalla! Mitä ihmiset ikävöivät sitä he mielellään puhuvat, ja
sanovat, että se tulee -- -- -- Jumala tietää, onko noissa jutuissa
perää ja kuinka on -- mitä minä siitä hyödyn, jos uusi asetus tulee
parinkymmenen vuoden perästä? Jota saksalainen ei tahdo, se ei tule."
Äiti ja Miina aikoivat jotakin vastata, mutta tuvan ovi aukesi samassa
ja Uudentuvan nuori isäntä astui sisään. Hän näytti huolestuneelta ja
lyhyesti tervehdittyään kävi päivätyöläisensä luokse.
"Mitä nuo pahuukset taas sinulle ovat tehneet?"
"Eikös poika puhunut?"
"Puhui kyllä, mutta minä en tahtonut heti uskoa."
"Onkohan noilla herroilla sinua parempaa työläistä koko moision
alueella? Ja sellaiselle miehelle antavat selkään! -- -- -- Jumala
nähköön, jos tuon salaurkkijan Pritsin nahka nyt olisi minun käsissäni,
kyllä minä hänet pehmittäisin!"
"Hiljaa, hiljaa, Jyri!" nauroi päivätyöläinen. "Jos Pritsiin koskisit,
niin sairastaisit kohta samallaista selkätautia kuin minä."
Mutta Jyri purki yhä sisuaan ja hänen vihansa kiihtyi niin, että
kasvotkin punaisina hehkuivat.
Jyri ja Päärn eivät seurustelleet kuin isäntä ja renki, vaan he olivat
vanhat hyvät ystävät ja kaukaa sukulaisetkin. Heidän vanhempansakin
olivat olleet ystävykset ja pitivät toistensa kanssa ahkeraa
kanssakäymistä. Ja vielä päälle päätteeksi oli Jyrillä aikomus
Uudentuvan emännäksi kosia Päärnun Mai sisarta, moision sisäneitsyttä.
Kun Päärnulle isän kuoltua ei annettu taloa, otti Uudentuvan Peeter,
Jyrin isä, hänet päivätyöläisekseen ja antoi sekä pojan että äidin asua
tuossa pienessä tuvassa talon lähellä. Muuten eli Päärn tuon ystävyyden
vuoksi paremmin kuin moni muu päivätyöläinen vieraan isännän luona ja
hänen eväspussissaan oli aina jotakin, jota ei kaikilla ollut. Jyrin
isä oli jo vanha, sentähden oli hän viime keväänä moision luvalla
antanut talon isännyyden pojalleen. Kun äitikin jo oli elähtänyt, niin
kävi nuoren emännän tarvis talossa päivä päivältä tuntuvammaksi.
Jyri ja Päärn alkoivat keskustella tämänpäiväisestä pieksemisestä
ja muista moision oloista, jolloin vilkas nuori mies ystävälleen
tapahtuneen onnettomuuden tähden joutui monenlaiseen kiihtyneeseen
mielentilaan ja toivotti tuon tuostakin Kubja-Pritsille ja koko
moisiolle tulta ja tulikiveä taivaasta. Miina alkoi tehdä poislähtöä.
Hän antoi kaikille kättä, erittäin lämpimästi sairas raukalle. Kun hän
heitti hyvästi Uudentuvan isännälle, sanoi tämä leikillisesti:
"Noh, Miina, jos sinä nyt et jo näytä tuolle liinaharjaiselle
urkkijalle, joka niin usein Huntaugulla kököttää, mistä hirret ovat
poikki, niin en sua enää pidä tyttönäkään! Pitäisihän Huntaugun
Mihkelinkin näkemän, mikä hän oikein on miehiään."
"Voit olla varma siitä, että minä hänelle kyydin annan", vastasi nuori
tyttö punastuen ja lähti. -- --
Mutta kuka olisi voinut arvata, että tuo kyydin antaminen niin pian
tapahtuisi!
Tuskin oli Miina ehtinyt kylätielle, kun jostakin tien vierestä aidan
luota astuu joku ihmishaamu tytön eteen tielle. Pimeässä ei Miina häntä
tunne ja kiirehtii hänen ohitsensa, kun häntä otetaan tukevasti kädestä
kiinni ja Pärtle-Prits lausuu:
"No, noh, vai tahdotaan niin ylpeästi mennä ohi! Eikös minulle raukalle
tänä lauvantai-iltana suotasi pari sanaa!"
"Mitä sinä minusta sitten tahdot?"
"Tahtoisin saada tietää, kuinka 'sairas' jaksaa. Kävithän häntä
katsomassa ja varmaankin lääkitsemässä!"
Prits teki suuren tyhmyyden, kun hän alkoi kosimisensa näillä
pilkallisilla sanoilla, jotka ilmaisivat hänen luulevaisen mielialansa.
Näin hän heti alussa vahingoitti omaa asiaansa.
"Kävin, missä kävin -- tein mitä tein: tarvitseeko sinulle siitä tiliä
tehdä?" vastaa neito pisteliäästi.
"Noh, niin vieraita emme ole, ettet sinä voisi minulle vastausta antaa."
"Emmekä ole myöskään niin tuttavat, että sinun on tarvis kysyä, missä
käyn ja mitä teen, ja olisin hyvilläni, jos me vieraiksi toisillemme
jäisimmekin."
Prits puree hammasta. Jos ei olisi niin pimeä, näkisi Miina, kuinka hän
kalpenee. Mutta hän koittaa pysyä rauhallisena ja nöyränä.
"Mikä sinun tänään on?" hän kysyy. "Olet varmaankin vasemmalla jalalla
noussut sängystä. En aikonut loukata, kun kysyin missä kävit ja mitä
teit. Tiedäthän, mitä tuumia minulla on. Onko se sitten minulle
yhdentekevä, kun sinä toisten kanssa seurustelet etkä minua lähellekään
laske?" Miina alkaa kiivaasti nauraa. "Mitä tuumia sinulla sitten
oikein on?"
"Kysy sitä isältäsi! Hän tietää kaikki. Ja hän tahtoo, että sinä
käännyt minun puoleeni etkä jokaisen juoksijan puoleen, josta ei
milloinkaan tule naisen ottajaa eikä naisen elättäjää."
Jälleen erehtyi Prits suuresti soimatessaan sitä miestä, jolle hän
tänään oli tehnyt niin suurta vääryyttä ja jota rakastava tyttö piti
miesten esikuvana. Miinan käsi vapisee kuin tahtoisi hän lyödä miestä
suuta vasten, mutta hän piti parempana osottaa hänelle halveksimistaan
arvokkaammalla, mutta sitä tuntuvammalla tavalla.
"Tiedätkö, Prits, sanoi hän nauraen niin ilkeän pilkallisesti kuin
vihan vallassa oleva nainen sen tekee, sellaisia miehiä kuin sinä
löytyy joka askeleella! Sinun kaltaisesi ei ole sen miehen pölyisen
varpaankaan arvoinen, jota sinä kiertolaiseksi soimaat! Mitä sinä
silloin ajattelit, kun hän sinua tänä aamuna kauluksesta ravisti
ja heitti leppäpensaaseen kuin tappuratukon. Sinä nostat nokkaasi
sentähden, että olet moision kupias ja soimaat toista juoksijaksi, kun
hän on työmies! Tiedätkö Prits, tuota toista pitää jokainen miehenä,
mutta ei kukaan sinua! -- -- -- Ja minun muka pitää kysyä isältä, mitä
tuumia sinulla minuun nähden on. Jos olet mies, niin puhu ensin minulle
tuumiasi -- älä luule, että et minulta saa vastausta!"
"Minkä vastauksen sinä sitten antaisit minulle?"
"Tahdotko sen nyt heti kuulla?"
"Tahdon."
"Minä sanon sinulle: älä kuluta aikaa, äläkä jalkojasi käydäksesi
Huntaugulla! Minä en sinua kärsi silmäini edessä. Voit tuuminesi
kääntyä toisaalle onneasi etsimään!" -- -- --
"Miina!"
"Mitä vielä?"
"Kunpa vain et vielä katuisi noita puheitasi?"
"Ei, sitä vain kadun, etten ole sinulle ennen sitä sanonut!"
"Ja minä kiellän sinua kertaakaan astumasta Uudentuvan mökkiin!"
"Sinä? Hyh!"
"Niin minä! Sillä isäsi on miehen sanalla vakuuttanut, että saan sinut
naisekseni! Ja jos en saa sinua hyvällä, niin tiedämme kyllä, kuinka
tottelemattomat tyttäret _taivutetaan_!"
Tytön halveksiva käytös oli niin ärsyttänyt nuorta miestä, että hän ei
enää koittanutkaan puhua mielenmukaan, vaan rupesi uhkailemaan. Mutta
hän erehtyi kerrassaan, kun luuli tuon vaikuttavan Miinan rohkeaan,
uskolliseen ja terävään mieleen. Ei lainkaan! Hän kiihdytti vain tytön
vihaa itseään kohtaan.
"Taivutetaan? Sinä aijot minua _pakottaa_?" huudahti Miina ja astui
lähemmä poikaa. "Tiedä, Prits? Jos vielä näytät silmiäsi Huntaugulla,
niin usutan meidän Murrin sun kintereillesi! Sinä voit mennä
Kulbi-Kaielle kosijaksi, Huntaugun Miinalle et kelpaa!"
Väristen, kasvot hehkuen kääntyi tyttö menemään, ennenkun Prits oli
keksinyt sopivan vastauksen. Hän kiirehti eteenpäin ja oli pian
kadonnut pimeyteen nuoren miehen silmistä. Mutta hän kuuli vielä,
kuinka tämä käheällä, uhkaavalla äänellä huusi:
"Sinun pitää vielä oppia minua tuntemaan, tyttö!"
4.