Päivällisen jälestä toi kupias Völlamäen Päärnulle käskyn, että
hänen piti ehtoolla tulla paronin puheille. Ja sen ohella hän heitti
työmieheen ilkeän ilkkuvia katseita. Päärn ei lausunut kupiaalle mustaa
eikä valkeaa, vaan huusi hevosille: "Vaolle!" ja kynti rauhallisena
edelleen.
"Kuuletko, tänä ehtoona herran puheille!" Toisti Prits kähisevällä
äänellä.
Kun ei Päärn nytkään mitään puhunut, näytti hänelle kupias selän takaa
rusikkakeppiään ja alkoi tarkasti tutkia hänen kyntämistään. Mutta
kyntäminen oli niin kunnollista, ettei työmiehen pahin vihollinenkaan
keksinyt siinä mitään vikaa. Kubja-Prits läksi sen tähden kohta pois
keppiä heiluttaen.
Kulbi-Kaielle toi aittamies perunamaalle sanan, että hänen illalla piti
tulla moisioon herran luo. Vaikka kyllä tytön sydän oli aavistanut
pahaa, säikähti hän sittenkin niin, että hänen kätensä alkoivat väristä.
"Herran luo?" hän kysyi. "Mitä pahaa olen tehnyt?"
"Mistä minä tiedän", vastasi aittamies. "Enhän minä ollutkaan yöllä
riihimiesten luona."
Koska riihestä oli puhe, niin tiesi Kai varsin hyvin, minkätähden hänet
paronin puheille kutsuttiin.
"Johan hän minut pieksi veriseksi ja nyt käsketään vielä oikeuden
eteen!" alkoi hän itkien valittaa ja suuret kyyneleet vierivät pitkin
pölyisiä, poroisia poskia.
"Mutta ethän toki siitä voi sanantuojaa soimata", lisäsi aittamies
varottaen, ja kiirehti pois päästäkseen kuulemasta tytön valituksia. --
Päärn ja Kai tapasivat illalla herran moision pihalla. Paroni Heidegg
tuli pellolta ja kääntyi juuri viinakeittiön nurkalta kartanoon päin,
kun työmies lakkia nostaen ja alamaisesti kumartaen lähestyi häntä.
"Herra paroni on kutsuttanut minut tänne moisioon."
"Kuka sinä olet? Ah niin Völlamäen Päärn!" -- -- --
Paroni kääntyi kokonaan työmiehen puoleen ja tarkasti häntä
teräksenharmailla, läpitunkevilla silmillään, joita ihmeellinen vetinen
kehä ja suuret syvät kulmakarvat ympäröivät. Työmies kumartui ensin
hänen edessään ja kätensä ojensi hän kuin totutusta tavasta herran
jalkoja kohti, mutta kun paroni otti askeleen taaksepäin ja hänen
muotonsa muuttui yhä kovemmaksi ja jäykemmäksi, oikasi Päärn itsensä
suoraksi ja seisoi siinä voimakkaana ja kookkaana moision herran edessä.
"Päärn", lausui paroni Heidegg leppeämmin kuin olisi voinut arvata
hänen jäykästä, ankarasta katseestaan. "Päärn, sinä et ole vielä yhtään
parantanut mieltäsi. Sinä olet vielä sama vastahakoinen koira kuin pari
kolme vuotta sitten."
"Niin olen, herra paroni."
"Soo, -- vai olet!" Paroni astui askeleen lähemmäksi. "Koska sanot
sellainen olevasi, merkitsee se, ettet tahdokaan parantaa mieltäsi?
Mitä?"
"Tahdon kyllä, mutta herra paronin voudit eivät sitä salli."
"Eivät salli? Sinä hävytön karkaat aivan ilman asiatta voudin niskaan
ja pieksät häntä kaikkien työmiesten nähden ja julkeat vielä sanoa,
että minun voutini eivät anna sinun tehdä parannusta?"
"Kupias löi minua syyttömästi, enkä minä häntä piessyt, vaan heitin
hänet kintereiltäni leppäpensaaseen."
"Suusi kiinni! Kupias saa lyödä sinua, hänellä on oikeus siihen milloin
tahtoo -- se on minun käskyni! Mutta sinä et saa lyödä voutia --
kuuletko! Sinä et saa häneen koskeakaan -- vouti on minun käskystäni
liikkeellä, voutia tulee jokaisen orjan totella niinkuin minua itseäni!"
"Mutta ei paroni herra liene käskenyt häntä syyttömästi piestä ihmisiä."
"Vaiti! teidän joukossanne ei olekaan syyttömiä! Te olette kaikki
kelmejä, roistoja, varkaita ja laiskottelijoita! Kiittäkää Jumalaa,
että teillä vielä on niin armollinen herra kuin minä olen. Joka
lyönnin, jonka saatte, olette hyvin ansainneet -- -- Ja sinä,
vastahakoinen karhu, sinä julkeat sanoa minulle vasten kasvoja, että
kupias on sinua syyttömästi lyönyt. Olethan sinä voutia häpeämättömillä
sanoilla kaikkein kuullen soimannut. Olethan sinä häntä '_siaksi_'
sanonut."
"En ikinä!"
"Ja minkätähden häntä niin puhuttelit?"
"Sentähden että hän löi tyttöä päähän, niin että verta tuli."
"Mitä se sinuun kuului?"
"Ei mitään."
Varmaankaan ei paroni Heidegg koskaan ennen ollut työläisen kanssa,
jolle hän vielä pahasta rikoksesta oli vihainen, niin kauvan
keskustellut. Mutta tuo suuri voimakas "hirtehinen", joka nyt
seisoi hänen edessänsä ja joka kuitenkin kaikessa talonpoikaisessa
tuhmuudessaan ymmärsi enemmän kuin toiset vertaisensa -- ja osasi
antaa sattuvia, luontevia vastauksia -- se miellytti väkisinkin paroni
Heideggin väkivaltaista, mutta pohjaltaan ritarillista mieltä.
"Onkos Kai sinun naisesi tai morsiamesi?" hän kysyi.
"Ei ole."
"Vai hyvä ystävä?"
"Ei vähääkään."
"No, miksi sinä häntä rupesit puolustamaan?" Tähän kysymykseen ei Päärn
vastannut mitään. Hän katseli levottomasti herran jalkoja. Vihdoin hän
virkkoi: "Minä en voi nähdä verta."
Jos niin suuri rikoksentekijä ei olisi seisonut paronin edessä -- olisi
hän varmaankin purskahtanut nauruun. Tuo jättiläinen tuossa ei voinut
verta nähdä! -- -- -- Mutta paroni ei naura vaan huutaa ankarasti.
"Minä saatan sinut haakenrihterin[3] luo!"
"Eikö moisiossa ole vitsoja?" kysyy Päärn.
Paroni katsoo häneen, kääntää hänelle selän, astuu edes takaisin,
tutkii kepillään maata ja kysyy vihdoin:
"Moision vitsat ovat siis sinulle rakkaammat kuin haakenrihterin?"
"Rakkaat eivät kumpaisetkaan ole minulle", vastaa työmies. "Mutta kun
herra paroni saattaa minut oikeuteen, pitää paroni herran laittaa minun
mukaani kirja ja siitä on herralla työtä ja suurta vaivaa?"
Vôllamäen Päärn tietää nimittäin sisareltaan, joka on moisiossa
sisäneitsyenä, että paronille ei mikään maailmassa ole niin
vastenmielistä kuin kirjoittaminen. Joka kirjeen -- vähäpätöisemmänkin
-- kyhäämiseen kuluttaa hän monta tuntia, on vihainen kuin leijona,
ärjyy jokaiselle, joka silloin uskaltaa hänen oveaan avata, heittää
sulkakynän toisensa jälkeen nurkkaan ja vie, kun hirveä työ vihdoinkin
on valmis, sen puolisollensa korjattavaksi. Mutta rouva laatii sen
kokonaan uudestaan, ja sitten paroni vasta sen kirjoittaa puhtaaksi.
Sen ohella sadattelee hän kuin pakana, ja on koko päivän pahalla
tuulella.
Vôllamäen Päärn tietää siis varsin hyvin, mitä hän tarkottaa puhuessaan
paroni herran "työstä ja vaivasta".
"Jos tietäisin, että sinä tekisit parannuksen, Päärn, niin en saattaisi
sinua haakenrihterin luo", sanoi paroni, pyörittäen suuria, harmaita
viiksiään.
"Paroni herra tietää, ettei haagrehtikään ole mikään mielenparantaja.
Herra paroni ehkä muistaa minun isä vainajaani?"
Päärn lausui tämän äänellä, jossa kuului tasainen värinä ja hänen
miellyttävä rauhallinen muotonsa on muuttunut hirmuisen totiseksi.
Paroninkin kasvot ovat muuttuneet. Hänen vasen silmäluomensa alkaa
väristä, hänen pitkät viiksensä liikkua, ja hän vetäytyy työmiehestä
vähitellen kauvemmaksi. -- -- --
"Hyvä kyllä, Päärn", hän sanoo, "sinun pitää moision tallissa saaman
viisikymmentä suolaista."
"Neljäkymmentä, herra paroni, eikä suolaista", vastaa työläinen.
"Sinä tingit? Hyvä -- neljäkymmentä _suolaista!_ Ja nyt suusi kiinni!"
Näin sanoen kääntyy paroni Heidegg Kulbi-Kaien puoleen, joka koko ajan
oli itkien ja nyyhkien seisonut Päärnun selän takana.
"Mikä sun nimesi on?"
"Kai!"
"Kenen tytär olet?"
"Tooma-Tönun Mihklin."
"Sinä olet soimannut voutia -- saat kartanon tallissa kolmekymmentä
suolaista."
"Hyvä, kulta, herra paroni --."
"Vaiti!"
"Armoa, herra paroni, armoa!" Kai lankee maahan polvilleen, ojentaa
rukoillen kätensä; mutta paroni kääntää hänelle selkänsä ja alkaa
lähteä. -- -- Mutta tuskin on hän päässyt viisi askelta eteenpäin, kun
Vôllamäen Päärn taas seisoo hänen luonaan.
"Herra paroni! Vielä sana!"
"Mitä sinä vielä tahdot?"
"Milloin herra paroni antaa minulle takaisin isäni talon?" Tuo oli
kaikkein julkeinta rohkeutta! Mieheltä on vastustuksen tähden otettu
maa, ja nyt vaikka hän samasta syystä jälleen on joutunut syytteen
alaiseksi, tulee hän vaatimaan maatansa takaisin!
Paroni Heidegg ei tiedä, mitä hänen pitää vastata. Jos ei hän tuota
miestä pelkäisi -- ja paroni ei tiedä itsekään oikein miksi hän tätä
pelkää -- ja jos hän ei hänestä mitään välittäisi -- niin antaisi
paroni Heidegg sitoa kiinni tuon häpeämättömän ja lähettäisi hänet
rohkean julkeutensa tähden haakenrihterin luo. Mutta kun paroni Heidegg
häntä pelkää ja hänestä välittää -- toisinaan myös hänen työkuntonsa ja
ahkeruutensa tähden -- niin ei vastaa hänelle muuta kuin:
"Isäsi paikan annan sinulle takaisin, kun olet mielesi parantanut etkä
enää vastusta vouteja. Mutta tuosta kysymyksestäsi saat vielä lisäksi
kymmenen suolaista." -- -- --
"Tallin luo molemmat!"
Näin hän sanoo ja lähtee edellä talliin. Molemmat syynalaiset
viivyttelemättä seuraavat häntä.
"Vartija, missä vitsat?"
"Kyllä täällä vitsat ovat valmiina!"
"Kahdelle suolavettä, vartija!"
"Valmis, herra paroni!"
Kolmas rangaistuksen alainen on vielä jälellä. Neljäntoista vuotinen
poika. Kynti huolettomasti. Jätti kivien vierukset kyntämättä ja ajoi
vääriä vakoja. Viisitoista lyöntiä ilman suolaista.
"Suolaisiksi" nimitettiin moisiossa sitä, kun vitsat ennen lyöntejä
ja lyöntien aikana kastettiin suolavedessä. Haakenoikeudessa sata
lyöntiä tai kartanossa viisikymmentä "suolaista" -- se oli yhtä kova
rangaistus. Koska paroni herra ei mielellään kirjoita kannekirjoja eikä
tahdo vaivata oikeusherroja jokaisesta pienestä asiasta, niin laittaa
hän omassa talossaan itse jakaa oikeutta ja on pahempia rikoksia varten
käyttänyt "suolaisia". Asia on sama. Mutta moision poliisivallan
loukkaamista kartetaan siitä syystä suuremmalla huolella.
Ensimmäinen, joka otetaan tallissa käsille on neljäntoista vuotinen
työläinen, joka ei tahdo kyntää oikeita vakoja. Hän vapisee kuin
haavanlehti, itkee kuin tehtäisiin hänelle suurta vääryyttä eikä
pelossaan ymmärrä avata edes housujaan, vaan avaa paidannappeja, kuin
olisi se ollut tarpeellista. Vahti tulee hänelle apuun. Tuo mies
tietää mitä tarvitaan. Kohta on pojan punainen iho paljas ja käy pian
vielä punaisemmaksi. Hän huutaa niin, että koko kartano kajahtaa.
Ensimmäiset lyönnit panevat hänet huutamaan, jälkimmäiset rääkymään.
Ihmiset, jotka liikkuvat kartanolla, säikähtävät ja kiiruhtavat
sisälle. Naiset pitelevät korviaan ja poikain sydän on kurkussa. Mutta
paroni Heidegg seisoo tallissa huutajan vieressä, näkee, kuinka veriset
vaot muodostuvat ihoon, ja rohkasee pieksäjää, että hän ei unohtaisi
velvollisuuttaan. -- -- -- Eihän paroni Heidegg tahdo eikä tee muuta
kuin oikeutta. Syyllisiä täytyy kurittaa, muutoin menevät ihmiset
hukkaan. -- -- --
Pojan perästä otetaan tyttö käsille. Hän pyytää yhä vielä armoa, vaikka
kyllä tietää, ettei se mitään auta. Häntä hävettää kauheasti, kun hänen
pitää miehille itsensä paljastaa. Vahti, iso ankaran näköinen vanhus
kastaa vitsat pytyssä olevassa suolavedessä ja hänen kurja työnsä
alkaa. Tyttö parkuu vielä kipeämmin ja kuuluvammin kuin poika. Hänen
äänensä muuttuu vihdoin pelkäksi vinkumiseksi, joka viiltää kuulijoita
luihin ja ytimiin.
Viimeksi tulee Völlamäen Päärnun vuoro. Hän ei huuda, ei ainoatakaan
ääntä lähde hänen suustaan. Käskemättä on hän paljastanut itsensä,
käskemättä heittäytyy hän maahan. Hän painaa päänsä käsien väliin ja
puree hampaat lujasti yhteen. Hän tuntee, kuinka lämmin veri alkaa
tippua pitkin ihoa ja neljäkymmentä lyöntiä saatuaan tunkeutuu hänen
rinnastaan hiljainen, maahan painunut korina, joka viimein muuttuu
ähkimiseksi -- -- --. Kun rangaistus täydellisesti on annettu, nousee
hän maasta ylös, ottaa vaatteet selkäänsä ja luo sen ohella paroniin
silmäyksen, josta tämä ei ymmärrä, osottaako se vihaa vai ainoastaan
tuskaa.
Monella moision herralla on tapana antaa rangaistun vielä suudella
vitsakimppua ja kiittää herraa rangaistuksesta. Paroni Heidegg ei
sitä tahdo. Hän vain varottaa rangaistuja muutamilla isällisillä
sanoilla, että he nyt ottaisivat opikseen ja vasta karttaisivat
tottelemattomuutta. Sitten hän kääntää heille selkänsä ja poistuu
tallista. Hän on sillä välin saanut hyvän ruokahalun ja illallinen
odottaa häntä. -- --
Kun tallissa rangaistiin syynalaisia, tapahtui kartanon puistossakin
jotakin.
Siellä on paronin kouluneiti neljäntoista vuotiaan tyttären ja kymmenen
vuotisen pojan kanssa kävelyllä. Neiti Juliette Marchand on vasta
muutaman päivän ollut moisiossa ja yleensä Virossa. Hän tuli sinne
Pietarista. Hän on kotoisin ranskalaisesta Sweitsistä. Venäjällä oli
hän asunut lähes vuoden.
Neiti Marchand johti juuri lasten huomiota syksyisen luonnon
kauneuteen, osotti heille kuinka värikkään ihana oli metsä monen
karvaisessa puvussaan, kuinka sen iloinen rauhallinen vaikutus oli
virkistävä ihmishengelle. Mutta äkkiä kalpeni nuori ranskalainen neito,
hän otti askeleita takaperin ja tarttui kuin apua etsien tytön ja pojan
ympäriltä kiinni. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat sanomattoman
säikähtyneinä kartanoon päin -- sinne päin, josta juuri kuului ääni,
joka pysäytti veren suonissa.
"Jumalani, mikä siellä on?" huusi hän vavisten.
Paronin lapset katsoivat toinen toisiinsa ja hymyilivät.
"Siellä joku murhataan! Jumalani -- apuun, apuun!"
Ja neiti Marchand aikoi lähteä juoksemaan, vetäen lapsia mukaansa.
Pikku Kuno alkoi kovasti nauraa neidin hätää, mutta kuitenkin tallista
kuuluvan melun tähden pisti sormet korviinsa. Ada von Heidegg sanoi
kouluneitiä rauhottaen:
"Älkää pelätkö, eihän se ole mitään!"
"Kuinka? Eikö se ole mitään? Huutaahan siellä ihminen aivan kuin olisi
hengen hädässä!"
"Ei, häntä rangaistaan. Tuolla on joku, joka on tehnyt jotakin pahaa ja
jolle pappa annattaa vitsoja."
"Vitsaa? Mutta eihän tuo ole lapsen ääni!"
"Minkätähden hänellä sitten pitäisi olla lapsen ääni? -- -- -- Jaa
niin" -- lisää Ada neiti samassa. "Te luulette, että vain lapsille
annetaan vitsaa? Ei, meillä saavat täysi-ikäisetkin vitsaa, kun ovat
tehneet pahaa."
Neiti Marchand katsoo tyttöä kuin epäilisi hänen puhuvan leikkiä. Mutta
neiti von Heidegg on ihan totinen.
"Ja aikaihmisiä lyödään niin, että he huutavat -- että he _noin_
huutavat?" virkkaa ranskalainen.
"Niin, neiti Marchand! Huomaattehan, ettei heitä lyödä leikin vuoksi,
vaan rangaistaan pahanteosta."
"Mutta eikö teillä sitten ole oikeusistuinta?"
"Se on oikeus, neiti Marchand!"
Ulkomaalainen silmäilee tyttöä, joka puhuu niin rauhallisesti ja hänen
kasvonsa ilmaisevat sanomatonta kauhua ja yhä lisääntyvää hämmästystä.
"Neiti von Heidegg, eikö teitä pelota? Kuno, miksi et pakene pois?"
huutaa hän lyöden käsiään yhteen.
"Neiti Marchand", vastaa nuori tyttö, "meille ei tuo ole enää mitään
uutta. Me olemme sitä jo monta kertaa kuulleet. Meidän pitäisi kyllä
mamman tahdon mukaan olla sisällä, ettemme kuulisi tuota onnetonta
melua, mutta mitä tehdä -- olemme viipyneet vähän kauvemmin ulkona.
Mutta nyt, neiti Marchand, kiiruhtakaamme kotiin."
Neiti Marchand ei milloinkaan ollut niin valmis pakenemaan. Mutta tuo
sydäntä särkevä tuskanhuuto, joka tunkeutui hiljaisen puiston läpi
ja pelotti linnut puiden oksilta lentoon, näytti jäykistävän neidon
jalat aivan kuin maahan kiinni. Hän vain nosti ristissä olevat kätensä
taivasta kohti ja huusi Ada von Heideggiä, joka myös piteli korviaan:
"Ettekö voisi juosta isänne luo ja rukoilla tuon ihmisen puolesta?"
Ada pudisti kiivaasti päätään.
"Mitä te ajattelette, neiti Marchand! Pappa ei milloinkaan sallisi
meidän lasten pistää nenäämme hänen asioihinsa."
"Mutta mitä vääryyttä tuo ihminen sitten on tehnyt?"
"Taivas tietää? Toisinaan ollut väliäpitämätön tai laiska tai
tottelematon, toisinaan myös varastanut. Ihmiset ovat jo niin
turmeltuneet, niinkuin pappa ja vouti aina sanovat. Kepittä ja vitsatta
ei saa mitään aikaan. Ja niin on asia joka moisiossa, ei yksin meillä,
neiti Marchand."
Ada neiti selitti tämän totisena ja rauhallisena kuin vanhat
ihmiset ja hänen kaunis muotonsa oli huolestuneen näköinen ihmisten
parantumattoman kehnouden tähden.
Samassa taukosi huuto. Neiti Marchand vetää helpotuksen huokauksen. Hän
pyyhkii kädellään heleänvalkeata otsaansa, johon kylmä hiki on noussut.
Ada neiti ja Kuno ovat ottaneet sormet korvistaan. Viimeksimainittu
nauraa ja sanoo kerskuen:
"Mutta kyllä te olette arka, neiti Marchand? Katsokaa minua --
pelkäänkö minä? En hituistakaan! Olenhan minä mies, mutta te olette
nainen, neiti Marchand."
"Kuno, sinä miellyttäisit minua enemmän, jos et olisi niin rohkea",
vastasi opettajaneiti ahdistus rinnassa.
He alkavat kiireesti astua kartanolle. Kiiruhtaja on neiti Marchand.
Hän pitelee lapsia kädestä ja vetää heitä mukaansa. Tahtoen tai
tahtomatta hän rientää sinne päin, josta huuto kuului. Mutta tuskin
ovat he päässeet pari askelta, kun opettajaneidin jalka jälleen
jäykistyy ja hänen hienoille siroille kasvoilleen ilmaantuu uusi
tuskainen tunne.
"Vielä yksi onneton!" hän sopertaa, "ja vielä naisihminen!"
Tallista kaikuu Kulbi-Kaien läpitunkeva vinkuminen.
"Lähtekäämme pian kotiin, neiti Marchand!" huutaa nyt myös Ada von
Heidegg hiukan pelonalaisena, sillä kouluneidin hirmuinen säikähdys
vaikuttaa häneenkin.
"Ada, piestäänkö _naisiakin_ vitsoilla?" kysyi ranskalainen neiti
kalpein huulin.
"Piestään, neiti Marchand!"
"Kuka heitä pieksee?"
"Vahti."
"Mieshenkilö?"
"Niin."
"Ja missä isänne on?"
"Siellä mukana."
"Katsoo päältä, kun naista lyödään, paljaalle iholle lyödään?"
"Niin, niin, niin!" huudahtaa neiti Ada kärsimättömästi, ja hänen
punaiset, tuoreet huulensa menevät pahasti kurttuun. "Minä en ymmärrä,
mitä siinä niin paljon kysymistä on? Onhan pappa moision herra ja hänen
käskystään rangaistaan jokaista syyllistä, olkoon hän mies tai nainen!"
"Neiti Marchand", kysyy Kuno, niittäen kepillään ruohon ja kukkasten
latvoja tien vieressä, "eikö teitä miellytä se, että pahoja ihmisiä
lyödään?"
"Ei, en ole siihen tottunut."
"Kuinka teidän kotona sitten pahoja ihmisiä rangaistaan?"
"Heiltä otetaan vapaus joksikin ajaksi, taikka heidän pitää maksaa
sakkoa."
"Otetaan vapaus?"
"Niin, heidät erotetaan toisista ihmisistä ja suletaan yksinäiseen
huoneeseen."
"Ei mitään muuta?"
Kunon lyödessä heinänpäitä ottaa neiti Marchand Adaa hellästi
vyötäisistä kiinni:
"Ada", hän lausuu puoleksi rukoillen, "emmekö voisi saada nähdä noita
ihmisiä, joita nyt lyötiin?"
"Nähdä, minkätähden?"
"Minä tahtoisin heidän kanssaan puhua pari sanaa."
"Mistä sitten?"
"Kysyä heiltä, mitä pahaa ovat tehneet."
"Sen saamme paremmin tietää papalta tai voudilta."
"Ada, minä tahtoisin heidän itsensä kanssa puhua, ainoastaan pari kolme
sanaa!"
Ada kohautti olkapäitään niinkuin ihminen, joka ei toisen mieltä
ensinkään ymmärrä. Sitten jäi hän katsomaan neidin kalpeita kasvoja
ja hymyili. Kouluneideillä on enimmästi aina omituiset, kummalliset
oikkunsa. Hän oli juuri sanoa sen Juliette Marchandille, mutta sai
kuitenkin vielä sanan päästä kiinni ja sen sijaan virkkoi:
"No, jos se teitä huvittaa, niin voimme mennä heitä vastaan tielle.
Mutta pappaa täytyy meidän siellä karttaa."
He kääntyivät puiston läpi kartanon sivurakennuksiin päin, joiden
sivuitse kulki tie kylää kohden. Rangaistun naisen kauhea huuto oli
sillävälin vaijennut, tallin luota ei kuulunut enää minkäänlaista
ääntä. He ehtivät puistosta aidan ja viinakeittiön välille, kun
ensimmäinen rangaistuksen saanut, neljäntoista vuotias poika jo oli
sieltä poistunut. Sitävastoin lähestyi tallin puolelta kurituksen
saanut tyttö. Hän nyyhkytti suonenvedontapaisesti, pyyhki silmiään ja
ontui. Neiti Marchand, Ada ja Kuno lähestyivät aitaa suurten puiden
varjossa. Kun tyttö kulki ohi, kutsui neiti Ada häntä viron kielellä.
Kai aikoi nyyhkien ja ontuen mennä eteenpäin, mutta Kuno juoksi hänen
luoksensa ja huusi kovemmin:
"Kuule, sinä, neidit tahtovat sinua puhutella!"
Tyttö katsoi itkusta turvottunein silmin ympärilleen, ja kun hän näki,
että pitkä sirkeä neiti astui hänen luokseen jäi hän nöyrästi seisomaan.
Ada rupesi tulkiksi ranskalaiselle neidille.
"Opettaja neiti tahtoo tietää, mitä pahaa olet tehnyt, kun tänään sait
vitsoja?"
"Vouti pieksi minut veriseksi ja minä sanoin hänelle 'murhamies'!"
"Minkätähden vouti sinua löi?"
"Silmäni olivat hetkeksi ummistuneet -- olin hyvin väsynyt."
Neiti Marchand pyysi kysymään, oliko hänellä ollut hyvin raskasta
työtä. Kai vastasi, että hän kaksi päivää ja kaksi yötä oli ollut
nukkumatta työssä.
Neiti Marchand puristi kätensä suonenvedontapaisesti ristiin ja loi
tyttöön sellaisen katseen, että tämä kuin koira, joka vainuaa hyvää
ihmistä, juoksi hänen luokseen ja suuteli hänen molempia käsiään. Neiti
Marchand ei hämmästyksissään voinut tehdä muuta kuin vapauttaa kätensä
tytön kourista ja hyväillä hänen itkusta mustuneita poskiaan. -- -- --
Sitten hoippui Kulbi-Kai kylätietä myöten eteenpäin.
Kohta lähestyy tallin puolelta jättiläisen kokoinen, karkeapintainen
talonpoika. Hänen tummat kasvonsa punottivat, silmät olivat veriset,
silmäluomet turvonneet, ja suu oli niin lujasti kokoon puristunut, kuin
ei sieltä moneen aikaan ainoaa sanaakaan pääsisi ilmoille.
Tätä miestä luulivat nuo kolme odottajaa siksi ihmiseksi, jota oli
ensin rangaistu, joka niin kauheasti oli karjunut, sillä poikaa he
eivät olleet nähneet. Ada tunsi Vôllamäen Päärnun, sillä hänpä oli
sisätytön Maien veli ja kävi toisinaan kartanossa sisarta katsomassa.
"Päärn, minkätähden sinua tänään piestiin?" huusi tyttö heleällä
äänellä.
Nuori talonpoika ei seisahtunut, ei lausunut sanaa, mutta hän loi tien
vieressä seisovaan pieneen joukkoon katseen, joka hetkeksi pidätti
neiti Marchandin sydämmen sykkimästä.
Siinä katseessa välkkyi jotakin, jonka kaltaista Juliette ei vielä
milloinkaan ollut ihmisen silmissä nähnyt. Ikäänkuin suojellen ja
jonkunlaista suojelusta etsien tarttui nuori neito Adan ja Kunon
ympäriltä kiinni ja veti heitä tien vierestä takaisin.
Äänetönnä, suorana, jäykkänä kulki Völlamäen Päärn heidän ohitsensa.
Sattuvasti sanottiinkin tuota miestä kankeakaulaisten
kuninkaaksi. -- -- --
3.