voiman välisuhde. Korkeinta olisi yhdistää ajatuksen vireys ja sen
laaja näköpiiri uskon sisäiseen hartauteen ja keskitykseen. Sepä
tehtävä, se jokaiselle vakavalle pyrinnölle asetetaankin. Mutta sekä
sukukunnan historiasta että yksilön elämästä käy ilmi, ettei tuota
sopusointua niinkään helposti saavuteta. Viriää yhä uudestaan taistelu
vastakkaisten voimain välille. Ehkä se on ikuista taistelua. Tuleehan,
niinkauankun elämä kestää, uusia havainnoita, joita ajatuksen on
järjestäminen ja yhdisteleminen, ja aika tarjoo uusia kokemuksia,
joihin nähden uskon on merkitseminen kantansa. Tuo tehtävä saavuttaa
sopusointu ajatuksen ja uskon välille, ilmaantuu siitä syystä yhä
uudestaan uusissa olosuhteissa. Taistelua on siten jatkuva yhä uusissa
muodoissa.
Niinpä se on yhdeksännellätoista vuosisadalla käynyt läpi eri
asteiden. Vuosisadan alussa ennusti romantiikka, että henkinen
työnjako oli muka lopussa. Hengenelämä oli oleva ykseys, joka eri
muodossa ilmenisi taiteessa, tieteessä ja uskonnossa. Onneton taistelu
olisi lopussa. Minkä ajatus käsitti, se oli muka vain sen toisin
ilmaisemista, mitä taide näkemyksissään tajusi ja uskonto aavisti.
Tanskassa Henrik Steffens julisti palausta henkiseen tilaan, jonka
arveltiin olleen olemassa menneellä ajalla, joka ei tuntenut
uudenaikaisia vastakohtiamme ja erotelmiamme, — ajalla, jota
kuvaillaan seuraavasti: „Elävään toimintaan sukeutui kaikki, mitä nyt
sanoista etsimme, kaikki luonnon mullistukset ja kehitykset, kaikki
uskonnon salaisuudet. Itse elämällä, sellaisena kuin se puhtaana
jumaluudesta kumpusi, oli välittömästi se merkityksensä, jota nyt vain
aavistamme. Siitä syystä olivat kaikki mielikuvat eläviä. Ei sen
hajottavan kuoleman merkkiäkään, joka uudempina aikoina on tehnyt
tieteen ja runouden sekä niiden mukana uskonnon niin hirviömäisiksi.“
Huomaa että Steffens johtaa uskonnollisen alan pulmat tieteen ja
taiteen itsenäistymisestä ja erikoistumisesta. Se ajatuskulku, jota
hän tehosti, näytteli suurta osaa tanskalaisessa hengenelämässä aina
Steffensin luennoista (1802) Martensenin dogmatiikkaan asti (1849).
Mutta Tanskan kaksi suurinta uskonnollista persoonallisuutta,
Grundtvig ja Kierkegaard, vastustivat sitä pontevasti, ja heidän
esiintymisensä on aiheuttanut noiden kahden henkisen voiman välisen
vastakkaisuuden jyrkkenemistä. Lisäksi tuli sitten vuosisadan lopulla
luonnontieteen valtaava elpyminen, historiallisen menetelmän
tunkeutuminen kaikille henkisille aloille ja jälleen heränneen
kriitillisen filosofian käsitystemme pätevyyttä koskeva tarkastelu —
niidenkin käsitysten, joita uskonto käyttää ilmaisuikseen.
Tällaisessa asiain tilassa saattoi tuntua luonnolliselta sellainen
tapa pelastua vaikeudesta, jonka mukaan on tehtävä ehdoton jako
ajatuksen ja uskon välillä, joten tarkotus oli pitää ne erillään
toisistaan, koska se oli ainoa keino, jolla molemmat voitiin pelastaa.
Kierkegaardin kirjotusten ja Rasmus Nielsenin luentojen vaikutuksen
alaisena koetin nuoruudessani tuota keinoa, mutta sekä elämänkokemus
että mietintä opettivat minulle, ettei se voinut viedä perille. Nuo
kaksi hengenvaltaa eivät voineet jäädä kerrassaan välinpitämättömiksi
toisistaan. Ajatus voi tehdä itse uskon, sen perusteet, sen ihanteet,
ne mielikuvat, joista se ilmenee, tutkimuksensa esineiksi, ja toiselta
puolen lähtee itse ajatustyö tarpeesta, joka on sukua sille, joka vie
uskoon. Siten on syytä lähemmin tarkastaa niiden keskinäistä suhdetta,
jotta sillä keinoin saataisiin selville, missä oloissa tuo niiden
välinen kamppailu, jota ei ole kartettavissa, on otaksuttava
tulevaisuudessa tapahtuvan. Me katselemme hieman toisin koko kysymystä
nyt kuin romantiikka ja positivismi, yhdeksännentoista vuosisadan
kaksi tärkeintä ajatussuuntaa, tekivät.
Kahdessa eri kohdassa, joita molempia on edellisessä lyhyesti
kosketeltu, ilmenee sisäinen sukulaisuus tieteellisen ajattelun ja
persoonallisen elämän kesken.
a. Kaikki tiede on pyrkimystä löytää yhtenäisyyttä hajanaisten ja
erilaisten havainnoiden kesken. Kaikkina aikoina ovat ihmiset
tunteneet siihen tähtäävää tarvetta. Nuo monet havainnot muuntuvat
ehdottomasti ihmishengessä yhtenäisiksi kuviksi ja ajatuksiksi, yhtä
ehdottomasti kuin ravintoaineet elimistössä muuntuvat lihaksi ja
vereksi. Ajattelun eri kehitysasteiden välinen eroovaisuus riippuu
siitä, kuinka monta ja kuinka tarkkoja havaintoja on käytettävänä ja
kuinka huolellisesti niitä vertaillaan ja yhdistellään. Että täytyy
olla olemassa yhtenäisyys, on edellytys, joka ehdottomasti tarjoutuu,
— siinä, mikä meistä on lapsellista liikauskoa, yhtä hyvin kuin siinä,
mitä sanomme tieteeksi ja mitä tuhannen vuoden perästä ei ehkä siksi
sanota. Egyptiläisessä mytologiassa ei se aurinko, joka aamulla nousi,
ollut sama kuin se, joka illalla oli laskenut; mutta ne liitettiin
kumminkin toistensa yhteyteen siten, että aamuaurinko otaksuttiin
olevan ilta-auringon poika. Newton huomasi kiven putoomisen maahan ja
kuun maan ympäri tapahtuvat liikunnot saman lain esimerkeiksi ja
Ørsted huomasi yhteyden sähkön ja magnetismin, veteen, välillä, joita
siihen asti oli pidetty eri voimina. Muinaistutkijat ovat osottaneet
pohjoismaiden jätinroukkioiden ja Kreikan vanhan ajan kupuhautojen
historiallisen yhteenkuuluvaisuuden. Sielutiede osottaa, että
mielikuvien tulo ja meno on määrättyjen ehtojen alainen, jotka voidaan
yleispiirtein määritellä.
Tarve löytää yhtenäisyyttä ja ilo sellaisen löytämisestä perustuu,
niinkuin jo olemme havainneet, syvälle itse persoonallisuuden
luontoon. Sanomme ihmistä persoonallisuudeksi syystä, että hänen
pyrintöjensä, hänen mielialojensa ja mielikuviensa kesken ilmenee
yhtenäisyyttä, ja kuta pontevampi, omituisempi ja enemmän oma hankkima
tuo yhtenäisyys on, sitä suuremmassa määrässä omistamme hänelle
persoonallisuutta. Koskaan ei persoonallisuus tyhjene yksityiseen
tilaan ja yksityiseen ilmaisuun, niin omituisia kuin nämä voivatkin
olla. Persoonallisuudella on yhdellä kertaa runsas sisältö ja yhtyys,
mikä on jotakin enempää kuin mikä yksityinen tila tahansa, ja
persoonallisuuden mittapuuna on osaksi se ala, jonka sama
persoonallisuus käsittää, osaksi se sisäinen läheisyys, jolla se
yhdistää tuohon alaan kuuluvat ainekset. Tiedeppä ei ole muuta kuin
yksi niistä muodoista, joissa runsaan sisällön ja yhtyyden tarve
ilmenee, muoto, joka älyllisissä luonteissa ja tieteellisissä neroissa
esiintyy erityisen selvästi. Se on itse aina persoonallisen elämän
muoto eikä mikään satunnaisuus hengenelämässä, ei voi siitä syystä
koskaan joutua olemaan puhtaasti ulkokohtaisessa suhteessa tuohon
elämään. Muutamille luonteille voi tuottaa suurta henkistä tuskaa olla
pakotettu tyytymään hajanaisiin tai ehkäpä ristiriitaisiinkin
havaintoihin ja mielikuviin, niinkuin jokaiselle kehittyneelle
persoonallisuudelle tuottaa tuskaa elämykset, vaikutukset tai
mielikuvat, joita ei käy saattaminen sopusointuun luonteen ja koko
elämänkatsannon kanssa. Niinpä se älyllinen rehellisyys, joka kaikesta
kyvystään ja voimastaan kerää saatavissa olevia havaintoja ja yhdistää
ne niin selvään ajatusyhteyteen kuin mahdollista, on sekin hyve, jonka
merkitys ja välttämättömyys kasvaa sitä suuremmaksi, kuta selvemmäksi
tieteen ja persoonallisuuden välinen sukulaisuus käy. Ei jokainen voi
olla tiedemies, mutta yhä useampia teitä myöten käy mahdolliseksi
päästä yhteyteen sen tietoaarteen kanssa, jonka sukukunta on
vaelluksellaan saavuttanut, ja yksilö on vastuussa siitä tavasta,
jolla hän tuollaista mahdollisuutta käyttää. Se on sellaista
totuudenrakkautta, johon ei varempina aikoina syystä kylläkään voitu
niin paljon painoa panna. Totuudenrakkaus saattoi silloin ilmetä vain
vilpittömyytenä, huolenpitona tunnustuksen ja uskon välisestä
yhtäpitävyydestä, tai persoonallisena totuutena, huolenpitona uskon ja
persoonallisuuden todellisen sisäisen elämän ja riennon
yhtäpitävyydestä. Ja se seikka, että syntyy paikka uudelle
totuudenrakkauden lajille, on todisteena siitä, ettei ajattelun ja
uskon välinen vastakohta voi pysyä ehdottomana.
b. Kenties joku sanoo, että tiede sittenkin vierottaa persoonallisesta
elämästä koettaessaan keksiä yleisiä lakeja, joihin nähden
yksityisillä tilaisuuksilla, tapauksilla ja yksilöillä on vain häviävä
merkitys. Kauas tuolle puolen yksilöllisten kohtalojen ja niiden
ahtaiden piirien, joissa ne kehkeytyvät, loitos avaruuden ja ajan
silmänkantamattomiin maailmoihin, joissa yksityinen ihmiselämä häipyy
näkyvistä, pyrkii ajatus innoissaan keksiäkseen olemiston järjestyksen
ja lainmukaisuuden. Joka persoonallisuus on yksityinen ja
yksilöllinen, määrättyyn aikaan ja paikkaan sidottu, mutta tiede
pyrkii universaaliseen, yleiseen. Tältä kohtaa on kenties jyrkin
vastakkaisuus tieteen ja personallisuuden välillä löydettävänä.
Totta on, että tiede on viettänyt suurimmat voittonsa osottaessaan
yleisiä lakeja ja se on toistaiseksi myöskin pysyvä sen
tähdellisimpänä tehtävänä. Mutta ei ole oikeutettua pitää sitä tieteen
korkeimpana tehtävänä ja lopullisena ihanteena. Tehtäväksi jää yhä
edelleen osottaa, missä yksityisten olomuotojen paikka on siinä
suuressa maailmanjärjestyksessä, joka toiselta puolen kannattaa niitä
ja jota toiselta puolen ne itse osaltaan pitävät voimassa. Yleisten
lakien tuntemus on lopulta keinona yksityisten, yksilöllisten
olomuotojen ymmärtämiseksi. Keksiäkseen yleislait on ajatuksen
jaettava nuo olomuodot niiden alkuosiin; sillä laaja-alaisimmat lait
koskevat olioiden alkuosien keskenäisiä välisuhteita. Oliot ovat
tehtävät yksinkertaisemmiksi kuin mitä ne todellisuudessa ovat, jotta
yleisimpiä näkökohtia voidaan käyttää. Mutta kun tämä työ on tehty, on
jälleen yhdistettävä se, mikä on hajotettu osiinsa ja annettava lakien
ja näkökohtien myötävaikuttaa kokemuksen tarjoomien yksityisten,
määrättyjen kokonaisuuksien ymmärtämiseksi. Se merkitys, joka
kehityshypoteeseilla on ollut viimeisinä puolenatoistasataa vuonna,
viittaa siihen suuntaan. Keksityt yleislait käytetään muodostamaan
käsitystämme aurinkokunnasta, taivaankappaleiden ja elollisten
olentojen kehityksestä. Siten saa itse luonnontiede historiallisen
leiman. Psykologiassa ei ole kysymys vain mielikuvien ja viettien
vuorovaihtelua selittävien yleislakien keksimisestä, vaan niiden
käyttämisestä määrättyjen yksilöllisten persoonallisuuksien
ymmärtämiseen. Ja sosiaalinen tilastotiede on auttava meitä
ymmärtämään yhteiskunnan kehitystä. Lakien yhteisvaikutuksesta
todellisissa olomuodoissa, siitä on viime kädessä kysymys. Joka yksilö
on, niinkuin H. C. Ørsted sanoo, „yhdynnäisyys“[3]; sen olemassaolo
perustuu lakien yhtymiseen, yhteisvaikutukseen. Ja niinkuin vielä
aikaisemmin Leibniz lausui: yksilöllisyyttä opimme tuntemaan siitä
kehityslaista, joka on voimassa sen eri tiloista. Tieteen tehtävä on
lopultakin biografinen, „elämäkerrallinen“. Niiden kokonaisuuksien
täydellinen ymmärtäminen, joita kokemus meille osottaa niiden
taukoomattomassa taistelussa olemisestaan, — tähtikuntien,
taivaankappaleiden, eliöiden, persoonallisuuksien, yhdyskuntien —
olisi tieteen todellinen loppupäätös, mutta se on alati pysyvä
ihanteena. Nimenomaan kaikkeen kehitysoppiin kuuluu tuo jo mainittu
seikka, että on vaikeaa, ellei mahdotonta, kokeellisesti tarkastaa
oletuksien todenperäisyyttä, koska tällöin viime kädessä olemme
tekemisissä „unikumien“, „ainokaisuuksien“, olomuotojen kanssa, jotka
esiintyvät vain yhden kerran kokemuksessamme. Tässä voi siten aina
olla puhe vain likimääräisyydestä. On aina oleva irratsionaalinen,
mitaton, suhde yleisen ja yksityisen välillä.
Tämän yhteydessä on se, että tieteellisiä periaatteita ja lakeja
katsotaan yhä enemmän työhypoteeseiksi, edellytyksiksi, joiden
merkitys on yksistään se, että ne panevat ajatuksen työhön. Kun esim.
opetetaan, ettei luonnossa synny eikä häviä ainetta eikä voimaa, niin
tämän väitteen merkitys riippuu siitä, että se joka kerta, kun näyttää
ainetta tai voimaa syntyvän tai häviävän, pakottaa meitä ottamaan
selville, mistä muista aineista tai voimista ne syntyvät tai miksi
muiksi sellaisiksi ne muuntuvat. Jos toiset hypoteesit voisivat
hedelmällisemmällä tavalla panna tutkimuksen liikkeelle, olisivat ne
parempina pidettävät ja omaksuttavat. Tieto-opissa esiintyvä n. s.
pragmaattinen suunta on meidän päivinämme vienyt tämän katsantokannan
huippuunsa siten, että usein voi näyttää siltä kuin niillä
ajatuksilla, joita sepitämme itsellemme olemistosta, ei oikeastaan
olisi mitään tekemistä itse olemiston kanssa eikä myöskään oman
luontomme kanssa, vaan ne olisivat meille havaintojemme
järjestämiskeinoja, keinoja, joita milloin hyvänsä voitaisiin vaihtaa
toisiin tarkotuksenmukaisempiin. Mutta niinkuin jo ennen on
huomautettu, kuuluu olemiston luonteeseen, että se on ymmärrettävissä
vain määrättyjä teitä, joskaan nämä tiet eivät kaikkina aikoina ole
samat. Ja meidän on lisättävä, että myös ihmishengen luonteeseen
kuuluu, että se voi saavuttaa tietoa vain muodostamalla ajatuksiaan
määrätyllä tavalla. Paljon ennen pragmatismia oli kriitillinen
filosofia terottanut, ettei meidän pitänyt sekottaa niitä muotoja,
joissa ajatuksemme liikkuvat, itse olemiston ominaisuuksiin. Molemmat
suunnat, kritisismi yhtä hyvin kuin pragmatismi, ovat sen merkkejä,
että tiede kehittyy yhä vähemmän dogmaattiseksi. Ne varottavat
molemmat, kumpikin omalta kannaltaan, pitämästä niitä katsantotapoja,
joita käytämme perehtyäksemme ja kodistuaksemme olemistoon, „ikuisina
totuuksina“. Tieteellisten lakien totuus ei ole se, että ne ilman
muuta kuvastavat olemiston tajuttavaksemme, vaan siinä, että ne
sisältävät osotuksia hedelmälliseen hengentyöhön. Ehkäpä joskus
tulevaisuudessa aivan toiset periaatteet ja lait ovat tarpeellisia sen
havaintojen runsauden ja sen niiden välisen yhtenäisyyden
saavuttamiseksi, jota tiede alati tavottaa. Emme ole tyhjentäneet
olemassaolon mahdollisuuksia emmekä tunne kaikkia sen vaatimuksia
emmekä varmaankaan ole tyhjentäneet myöskään niitä ajatusmuotojen
mahdollisuuksia, joita piilee ihmishengessä.
Tällä viimeisellä tarkastelulla ei ole merkitystä vain ajattelun ja
uskon väliselle suhteelle, vaan sillä on erityinen merkityksensä
aikana, jolloin tehdään niin paljon työtä tieteen
kansantajuistamiseksi. Kansantajuistamistaito on niin vaikea, koska
tarkotuksena ei saa olla vain tarjota valmiita tuloksia,
dogmaattisesti esitettyjä väitteitä, vaan antaa käsitys työtavasta,
perustelusta ja rajottamisesta. Tehtävänä on johdattaa tutkijan
sisäiseen työpajaan, ja se on vain välillisesti, viittauksin ja omaa
ajattelua herättämällä tehtävissä. Käytettävä on tuota vanhaa
sokratelaista menetelmää, jos mieli kansantajuistamisen merkitä muuta
kuin täyttää aivot valmiilla mielikuvilla, joiden alkuperää ja
kantavuutta ei ymmärretä. —
Mikä koskee tiedettä, nimittäin että on tehtävä jyrkkä erotus itse
esillä-olevien aineiden ja niistä ajatusmuotojemme, periaatteidemme ja
hypoteesiemme avulla antamamme selityksen välillä, se koskee myös
kaikkea uskoamme, kaikkea persoonallista elämänkatsantoa. Sanottakoon,
että tiede on ollut dogmaattinen, on ollut taipuvainen pitämään
ajatuksiaan ja oletuksiaan ikuisina totuuksina, mutta dogmaattisuus on
sitäkin suuremmassa määrässä voinut rehottaa uskon maailmassa. Se
johtuu siitä seikasta, että perinnäisyydellä ja tottumuksella on
suurempi merkitys uskon kuin tieteen alalla. Tieteessäkin voivat
totutut katsantotavat ja perinnäiset käsitykset kauan harjottaa
valtaansa ajatuksen suhteen; tajuisesti tai tajuttomasti vaikuttaa se,
mikä on juurtunut. Koulukuntain, suuntain ja menetelmäin pitkällinen
valta sitä osottaa. Mutta sitäkin suurempi valta on traditsionilla
uskonnan alalla. Siinä sitä pidetään ehkäpä vielä
välttämättömyytenäkin. Ei riitä, että on olemassa elon arvotusten
ratkaisu tai että toivolla ja uskalluksella on tukensa; tulee myös
olla varmaa, mistä tuet ovat saatavina, ja uskonnollinen taju tuntee
itsensä oikein turvalliseksi vain, kun kunnianarvoinen perintätieto ne
takaa. Auktoriteetilla on ollut ja on yhä ratkaiseva merkitys
uskonnollisella alalla, ja itse uskon käsitettä ymmärretään, ei sen
ilmaisuksi, minkä yksilön elämänkokemus ja mietintä ovat kiinnittäneet
hänen tajuunsa, vaan se merkitsee luottamusta ja liittymystä
perinnäiseen elämän ja sen kohtaloiden ymmärtämiseen. Se mielen koonta
ja keskitys, joka sielutieteellisesti katsottuna on uskolle ominaista
ajatuksen usein eksyttävän harhailun vastakohtana, esiintyy useimmiten
liittymisenä johonkin uskontunnustukseen, historialliseen esikuvaan,
liittymisenä, jolla milloin on lapsellisen luottamuksen, milloin
kuuliaisuuden, milloin intohimoisen tarrautumisen luonne. Ja
silloinkin kun uskonnollinen taju antautuu näkemyksiinsä tai
mielenjohteihinsa, silloinkin perinnäiset muodot ja kuvat tahattomasti
ja tajuttomasti tunkeutuvat esille ja ne ainoastaan tuntuvat
luonnollisesti ilmaisevan sitä, mitä on nähty ja koettu. Kun jokin
uskonto on ensimäisessä kehityskaudessaan, on siinä jonkun verran
vapautta persoonalliseen kokemukseen ja selitykseen. Mutta sitä mukaa
kuin järjestäytyminen dogmien ja jumalanpalveluksen puolesta edistyy,
vedetään yhä ahtaammat rajat yksilöiden vapaalle hengenelämälle.
Niinkuin kirkko pidättää itselleen vallan ratkaista, mitä on ihmeenä
pidettävä, niin se ottaa myös ratkaistakseen, mikä on uskonnollista
kokemusta ja miten sitä on selitettävä. Keskiajan mystikot tarkastivat
siitä syystä harkinnan hetkinä sitä, mikä heidän hurmauksen hetkinä
kokemiensa näkemysten mukaan oli muistoon kirjotettu, jottei siinä
olisi mitään, mikä „sotisi pyhien isien ilmotusta vastaan“. Mutta
tahattomasti kutoutuivat nuo perinnäiset ja vahvistetut mielikuvat
itse näkemyksiin. Missä auktoriteetti ja traditsioni siten tajuisesti
ja tajuttomasti vallitsevat uskonnollisella alalla, siellä on kerta
kaikkiaan määrättynä, mitä henkistä ravintoa ihminen tarvitsee, mitä
hän tarvitsee uskoakseen ja toivoakseen, elääkseen jaloa elämää ja
pysyäkseen pystyssä elämän taistelussa. Ei oteta varteen ihmisten
välisiä suuria eroovaisuuksia, joiden tähden heillä ei voi olla aivan
samoja esikuvia eikä aivan samaa turvapaikkaa. Eikä oteta varteen
sitä, ettei persoonallisuus ole millään asteellaan tai missään
muodossaan lopullisesti kehittynyt; alati ilmaantuu uusia elämyksiä,
joissa saavutetun vakaumuksen on kestettävä koetuksensa, uusia
tilanteita, situatsioneja, joissa siihenastisen elämänsaavutuksen on
osotettava arvonsa. Persoonallisuus voi kasvaa yhtä rintaa suurempien
päämääriensä kanssa vain, milloin se ei tarkastamatta jättäydy
määrättyjen katsantotapojen varaan. Tässä on kohta, jossa tieteen
historia sisältää opetuksen persoonalliselle elämälle yleensä,
osottaen välttämättömäksi kohoutua totutusta ja läheisestä ja soveltaa
uusia näkökohtia uuden ymmärtämiseksi. Tiede saattaa työskennellä
korkeimpien ajatuksiensa avulla antamatta niiden kiteytyä kiinteihin
muotoihin ikiajoiksi. Ja yleensä kaikista työskentelevistä
ajatuksistamme pitää paikkansa, etteivät ne ole olemassa vain
itseänsä, vaan elämää varten. Niinpä sen tulee pitää paikkansa
erityisesti uskonnollisista mielikuvista. Niinkuin itse syysuhteen
laki on ennakointia, älyllisen toivon ilmaisua, toivon, jolle
ajatustyö hakee vahvistusta, niin myös uskonnolliset oppilauseet
voivat säilyttää merkitystä ja ehkäpä vasta silloin oikein saada
merkityksen, kun niiden olennaisesti käsitetään ilmaisevan sitä suurta
toivoa, että henkisen elämän arvot säilyvät, joskin pukeutuvat uusiin
muotoihin uusissa olosuhteissa, — toivoa, joka todellisuudessa on
kaiken vakavan riennon tajuinen tai tajuton edellytys.
Tässä katsantotavassa ei ole mitään rauhatonta eli tantaluksenomaista.
On nyt kerran niin, ettei sisä- eikä ulkomaailmassa ole ehdotonta
lepoa. Rientomme huippukohdilla on omassa itsessämme ja
ulkopuolellamme toteutuvan elämän ihailu luonnollisesti puhkeeva
esille ja pukeutuva suurimpiin kuviin, mitä ajatuksellamme ja
kuvittelukyvyllämme on käytettävinään. Mutta ellei sen mieli muuttua
hedelmättömäksi haaveiluksi, on sen osottautuminen tehokkaaksi
jatkuvassa pyrinnössä, jospa jollakin salaisemmalla tavalla. On
olemassa luonnollinen poljento suuren innostuksen ja hiljaisen työn
kesken, rytmi, joka yhtäläisesti koskee uskon ja ajatuksen elämää.
4. Niinkuin aiemmin olemme havainneet, ilmaantuu tieteelle yhä uusia
tehtäviä, ja olemisto jää tyhjentymättömäksi, huolimatta tieteen
jatkuvasta edistymisestä alkuasteistaan. Ajatuksen ja olemiston
välillä on irratsionaalinen suhde. Mutta vastaava suhde on olemassa
persoonallisen elämän ja niiden muotojen välillä, joissa se ilmaisee
uskonsa ja toivonsa. Kun persoonallisuus sisältää muitakin aineksia
kuin älyllisiä, voinee tuskin tiede koskaan täydelleen ilmaista sitä,
mikä siinä liikkuu. Siitäpä syystä esiintyy — se on sielutieteellinen
väite, jonka lähempi tarkastelu on aina huomaava yksityistapauksissa
todeksi — jokaisella kannalla erotus tietämisen ja uskon välillä.
Jokainen yksityinen persoonallisuus on sellaisten kokemusten keskus,
joita ei voida tehdä missään muualla maailmassa. Kuta syvemmälle
elämän kokemus menee, sitä yksilöllisempi se on ja sitä vaikeammaksi
se käy esittäminen yleisin laein ja näkökohdin, niin, yksinpä pelkkä
sanoin ilmaiseminen tarjoo vaikeuksia. Vasta äskettäin ovat
sielutieteilijät täydellä todella huomanneet yksilöllisten
eroovaisuuksien merkityksen. Ihmiselämä on kuin niitty. Useimmat
näkevät vain tuon yksitoikkoisen vihreän kentän; täytyy taivuttaa
korret syrjään huomatakseen sitä monipuolista elämää, joka niiden alla
liikkuu. Jokainen ihminen, joka on enemmän kuin ympäristönsä kaiku,
rakentaa ehdottomasti omantuntonsa ja uskonsa niille kokemuksille,
joita hän itse on tehnyt. Mikä antaa elämälle arvon ja mikä siitä
syystä määrää suurimman toivomme, se on kunkin opittava omin päin, ja
kaikki opetus voi vain auttaa yksilöä tekemään kokemuksensa omalla
tavallaan, sinä omituisena elonkeskuksena, joka hän on.