syrjästä-katsojan tarkastelun mukaan voisi näyttää järkyttävän niiden
näkökohtain luotettavuutta, joihin varempina aikoina niin
turvallisesti nojauduttiin. Onkin ollut kiire kuuluttaa tieteen
vararikkoa. On jätetty huomioon ottamatta, mitä koko tieteen historia
osottaa, että eräässä merkityksessä käyvät kysymykset sitä
lukuisemmiksi, kuta enemmän tietämisemme edistyy. Tarkoin määrättyjä
probleemeja tuntevat yleensä vain ne, jotka miettivät ja tutkivat. Ja
kuta useampia kokemuksia teemme, sitä useampia tehtäviä ilmaantuu;
ovathan uudet kokemukset saatettavat keskenänsä ja aikaisempien
kokemuksien kanssa yhteyteen, mikä ei aina voi tapahtua varempia
oletuksia muuttamatta.
Niinpä näytti radiumin keksintö järkyttävän energian eli tarmon
pysyväisyyden periaatetta. Tuosta aineesta säteili taukoomatta tarmoa,
ilman, että voitiin osottaa, miten tämä tarmo oli tuohon aineeseen
kerrostunut. Tämä seikka viritti uusia kysymyksiä ja antoi aihetta
uuteen mietintään. Mutta se ei mitenkään muuta entistä menetelmää,
mitä periaatteeseen tulee. — Miltei samaan aikaan osotettiin
biologiassa, että elimistöissä voi tapahtua äkillisiä muutoksia,
jolloin uusia tyyppejä sukeutuu. Siten oli pakko hylätä Darwinin
esittämä otaksuma, että uudet tyypit syntyvät siten, että vähäiset
toisintelut kohtaavat suotuisia elämänehtoja ja kehittyvät
olemassaolon taistelun vaikutuksesta. Mutatsionit, harppausmuunnokset,
nuo äkilliset tyypinmuutokset tapahtuvat näet olemassaolon taistelusta
riippumatta; vasta sen jälkeen kun harppausmuunnos on tapahtunut,
nousee kysymys, pystyykö uusi tyyppi jäämään eloon. Mutta ei tässäkään
hylätä edellytystä, että jokaisen tapauksen täytyy riippua toisesta
tapauksesta. Tehtäväksi tulee keksiä ne sisäiset ja ulkoiset
edellytykset, joiden vallitessa harppausmuunnos tapahtuu. — Kolmannen
esimerkin voimme ottaa sielutieteestä, jossa huomio on viimeisinä
vuosikymmeninä eri tahoilta suunnattu äkillisiin luonteen ja
persoonallisuuden muutoksiin, sielullisella alalla, semminkin tunne-
ja tahdonelämän piirissä, tapahtuviin uutismuodostuksiin. Tässäkin
kohden osottautuivat olosuhteet mutkikkaammiksi kuin mitä kenties
yhteen aikaan oli luultu. Mutta periaatteelliset katsantotavat pysyvät
samoina; on vain vaikeampaa soveltaa niitä kaikkiin ilmiöihin.
Tässä viitatut seikat ovat hyödyllisenä varotuksena tieteellistä
dogmaattisuutta vastaan. Olemme taaskin saaneet tietää, että taivaassa
ja maassa on enemmän kuin mitä filosofiassamme ajattelemme. Mutta tosi
tieteellinen ajattelu ei kaipaa sellaista varotusta; se noudattaa
Hamletin neuvoa: lausua uutta ja outoa tervetulleeksi, joskaan
filosofiamme ei olisi edeltäpäin sitä ajatellut.[2] — Ovatpa juuri
ajattelu ja tiede itse aukaisseet niitä laajoja näköpiirejä, jotka
samalla asettavat meille nuo suuret tehtävät. Ei sovi niiden, joiden
usko olennaisesti perustuu vanhoihin perintäoppeihin, joita he eivät
aina omalla elämänkokemuksellaan vahvista, neuvoa toisia pitämään
katsettaan avoinna.
Erityisenä aiheena „pätevien syiden“ periaatteen kiinnipitämiseen on
se, että vain siten voidaan kokeellisesti tarkastaa ja näyttää toteen
se syy, joka arvellaan keksityn. Kun kokemamme tapauksen eli muutoksen
syytä etsitään edeltäneestä tapauksesta, joka itse on kokemuksessa
esiintynyt, niin on mahdollista herättää tuo edeltänyt tapaus
uudestaan ja katsoa, ilmaantuuko otaksuttu vaikutus silloinkin
uudestaan. Jos sitä vastoin vedotaan syihin, joita itseään ei
välittömästi eikä välillisesti voida kokea, ei ole mahdollista
tuollaista vahvistusta saada. Ihme ei ota meidän tahdostamme
toistuakseen. Ei voida näyttää toteen, ovatko ne henkilölliset voimat
eli vallat, jotka oletetaan sen syyksi, uudestaan vaikuttamassa ja
vaikuttamassa aivan samalla tavalla kuin ensimäisellä kertaa. Tämä on
animismin älyllisen hedelmättömyyden varsinaisena syynä. Animismi voi
antaa ilmaisun oudon, odottamattoman asian ihmettelylle, mutta se ei
voi oikealla tavalla lausua „tuntematonta miestä“ tervetulleeksi.
Sillä siihen kuuluu juuri, että uutuus toistumalla käy meille tutuksi
ja astuu ajatustemme piiriin, jospa se ehkä käykin päinsä vain aiemman
ajatusjuoksumme muututtua. Ihmettely on viisauden alku, mutta vain
alku. Siihen syyperäisen selityksen kokeelliseen tarkastukseen, joka
toimitetaan otaksuttua syytä uudestaan herätettäessä, sisältyy
edellytys, että itse selitettävänä oleva tapaus todellisesti on
tapahtunut eikä ole pelkkä kuvitelma. Ihmettely voi usein johtaa liian
hätäiseen todellisuuden oletukseen. Mutta tässäkin käy „pätevien
syiden“ periaatteen merkitys ilmi. Kun näet kysymme, mikä tunnus
meillä on jonkin tapauksen todellisuudelle, niin saamme huomata, että
meidän tulee alati tarkastaa, onko tuo tapaus ennen tekemiemme
kokemuksien kanssa sopusoinnussa, sopiiko se koko niiden tapausten ja
tosiasiain piiriin, jotka entuudestaan ovat meistä varmoja. Se on se
tunnus, jota aivan tahattomasti käytämme hyväksemme epäillessämme,
onko jokin todellista vai ei, Tutkimme sitä eri aisteillamme ja
vertailemme aistiemme nykyistä todistusta niiden varempaan. Käytämme
avuksemme toisten kokemuksia, joihin arvelemme voivamme luottaa. Ja
epäilyksemme katoo vasta silloin, kun koko tuo kokemusten ja muistojen
piiri muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, jossa ei ole ristiriitaa
eikä harppausta. Käytämme siis samaa menetelmää tarkastaessamme
yksityisen tapauksen todellisuutta kuin etsiessämme siten tarkastetun
tapauksen syytä. Niinpä historiallinen arvostelu ehdottomasti käyttää
tuota menetelmää, mitä kertomuksia se tarkasteleekin. Se tutkii,
pitävätkö eri kertomukset yhtä, — onko toinen enempää kuin toisen
pelkkää kertausta, — sopiiko se mikä kerrotaan siihen, mitä kokemus
opettaa meille tapausten kulusta aineellisella ja henkisellä alalla, —
eikö kertomuksen sisältö voi saada selitystään kertojan
persoonallisuudesta ja mielentilasta tai niistä perinnäisistä oloista,
joissa hän on kasvanut j. n. e. Todellisuuden tunnuksena ei
milloinkaan ole yksityinen seikka. Todellisuuden tajuamme
koonnaisella, yhdistävällä, ajatustoiminnalla. Yksityinen havainto,
silmänräpäyksellinen näkemys, kohdistuipa se kuinkakin paljoon, ei
sisällä totuuden varmuutta. Mikä siten äkillisesti valtaa mielemme,
voi tulla tutkimuksen, kaikinpuolisen tarkastelun yllykkeeksi ja
silloin voi käydä ilmi, että oli tehty löytö, uusi tärkeä havainto.
Mutta tällä havainnolla ei ole todistusvoimaa, ei mitä yksityisiin
aineisiin kuhunkin erikseen eikä mitä niiden selittämiseen tulee. Kun
nyt kriitikko tapaa kertomuksen, joka sisältää ihmeen, on hän paneva
kysymykseen, onko todennäköisempää, että tuollainen tapahtuma on
sattunut vai että kertoja on syystä tai toisesta erehtynyt. Tulee m.
m. kyseeseen, eikö kertomusta ja sen sisältöä voida selittää ajan
henkisistä olosuhteista lähtien. Onhan kertomus itse puolestaan
tapaus, olemassa-oleva tosiseikka; ei vain se, mitä kerrotaan, vaan
sekin, että kerrotaan, voi panna tutkimuksen liikkeeseen.
Historiallinen kritiikki käyttää siis omalla tavallaan aivan samaa
menetelmää kuin tiede käyttää kaikilla aloilla.
On kyllä tosin tärkeä erotus olemassa yleisen lain toteennäytön ja
yksityisen määrätyn historiallisen tapauksen todeksi todistamisen
välilla, se erotus näet että laki voi yhä uudestaan osottautua
todeksi, mutta historiallinen tapaus tapahtuu vain yhden kerran. Tästä
riippuu, että on yleensä vaikeampaa osottaa syysuhteen lain pätevyys,
kuta erikoisempi ja konkreettisempi aines on. Mitä uusimisen
mahdollisuuteen ja siten myös tieteellisen toteen-näyttämisen
mahdollisuuteen tulee, on olemassa kokonainen asteikko
yksinkertaisimmista mitä mutkikkaimpiin aineisiin. Mekaniikassa,
fysiikassa ja kemiassa on verraten helppoa aiheuttaa uusiutuminen,
päästä tekemisiin aivan samojen edellytysten kanssa kuin varemmissa
tilaisuuksissa ja siten tarkastamaan, osottautuuko seuraavakin samaksi
kuin silloin. Elollisella alalla se on paljon vaikeampaa; jonkin
elimistön tai elimen tila vaihtelee paljon enemmän, riippuu paljon
useammista eri edellytyksistä kuin mekaaninen liikunto tai kemiallinen
tila. Sielulliset tilat väreilevät ja vaihtelevat vielä enemmän, ja
historialliset tapaukset, joissa luonnonvoimat sekä moninaiset
elolliset ja sielulliset suhteet vaikuttavat yhdessä, osottavat mitä
vähintä toistumisen määrää. Kumminkin on vain aste-erotuksia tässä
suhteessa historiallisten tapausten ja luonnontapausten välillä. Ei
fyysillisessäkään luonnossa tapahdu ehdotonta uusiutumista. Milloin
sellaista otaksumme, riippuu se epätarkasta käsityksestä; emme ota
kaikkia vivahduksia emmekä edellytyksiä huomioon. Siitä syystä on
metodi tarkastaessamme, mitä todellisesti on olemassa, periaatteessa
sama kaikkialla. Historiallisella kritiikillä on vain tekemistä
suuremman ja monimutkaisemman suhteiden ja asianhaarojen sisällön
kanssa. Sama koskee historiallista karakteristiikkaa, historiallista
kuvausta, historiallisen tapauksen tai historiallisen henkilön
omituisuuden ja merkityksen lopullista määräämistä. Mutta tähän asian
puoleen olen tuonnempana kajoova. —
Palaamme ihmeeseen ja yleensä animismiin huomauttaaksemme, että
uskonnollisessa tajussa itsessään voi päästä voimaan sen
pintapuolisuuden ja kaksinaisuuden arvostelu, jota animistinen selitys
ja olletikin ihmeiden olettaminen edellyttävät tai johon ne vievät. Ne
henkilölliset voimat, joihin niissä vedotaan, ovat aivan toista lajia
kuin se, mikä noiden voimien tulisi selittää. Ne tulevat ulkoapäin
panemaan asiat toimeen. Ei ole sukulaisuutta syyn ja vaikutuksen
välillä. Jumalat tulevat näyttämään olennoilta, jotka vaikuttavat
heille itselleen vieraassa maailmassa. Näemme tässä varemmin
mainitsemamme uskonnolliseen tajuun kuuluvan pyrkimyksen korottaa
esineensä niin korkealle kuin suinkin kaikesta äärellisestä ja
maallisesta. Mutta kun tämä mielensuunta on vienyt siihen, että syntyy
ulkonainen ja kaukainen suhde jumaluuden ja sen maailman välille,
jonka piirissä ihmisellä itsellään on paikkansa, tapahtuu
vastavaikutus päinvastaiseen suuntaan. Läheisyyden tarve pyrkii
oikeuteensa. Jumaluuden tulee olla meitä läsnä, vaikuttaa meihin
„sisästäpäin“ eikä „ulkoapäin“ — ja silloin se ei voikaan olla
kerrassaan ulkonaisessa suhteessa „maailmaan“ ja maailmanvoimiin.
Uskonnollisellakin taholla toistetaan runoilijan sanat: „Mikä jumala
se olisi, joka vain ulkoapäin voisi kajota maailmaan?“ Jos maailma on
jotain, mikä on itsenäistä jumaluuteen verrattuna, niin olisihan se
itse silloin jumala. Jumalan täytyisi käyttää osaa voimastansa
vaikuttaakseen siihen. Semminkin ihme olisi oikeastaan todistuksena
kahden jumalan välisestä taistelusta ja olisi joka tapauksessa
ajateltavissa vain monijumalaisessa uskonnossa. Sisällisimmän
uskonnollisuuden kannalta katoovat ulkonaiset eroovaisuudet, ja kaikki
se ulkonainen, mikä kerrotaan jumaluuden maailman menoon puuttumisesta
saa lopulta vain kuvaannollisen merkityksen. Tätä liikettä jatkuu
mystiikassa, mutta jokaisessa hartaassa uskonnollisessa tajussa on
mystillinen aines. Ja tämä suunta näyttää, mikäli voidaan huomata,
vähitellen saavan yhä suuremman merkityksen, niin että ihmeet, jotka
ennen olivat uskonnollisen uskon tärkeimmät todistuskeinot, nyt
likinnä ovat esteinä, joita hiljaisuudessa toivotaan olemattomiksi,
joskaan ei tieteellisistä, niin juuri uskonnollisista syistä. Niinpä
jokaisessa opettavaisessa ihmekertomusten esityksessä onkin
vertauskuvallisuus, symbolismi, ilmeinen. Niinkuin paikallisuuteen ja
aikaan nähden, niin käy tässäkin, syyperäiseen selitykseen nähden,
symbolisoimistaipumus uskonnollisen tajun myöhempien kehitysvaiheiden
läpi. Puuttuu useinkin juuri vain se, että tuo symbolinen luonne
selvästi tajutaankin.
Descartes huomautti aikoinaan, ettei hän luonnonselityksessään
tahtonut käyttää n. s. tarkotussyitä, s. o. selittänyt olioiden syntyä
ja laatua niistä tarkotusperistä, joita olioiden arveltiin palvelevan.
Ne olivat hänen mielestään hylättäviä, koska siten kuvittelimme muka
tietävämme sen tarkotuksen, joka jumalalla oli ollut luodessaan oliot.
Selväähän onkin, että teleologinen selitys edellyttää tuollaista
tietoa olioiden tarkotuksesta. Ja sitä edellyttää sitäkin ilmeisemmin
ihmeen olettaminen. Onhan sellaisen oletuksen edellytyksenä, että on
ollut riittävää aihetta korkeampien valtojen puuttua asioiden
tavalliseen menoon. Ja mistä se voidaan tietää? Pascal arveli, että
sellainen aihe oli olemassa, kun nuori tyttö parani Port-Royalin
kirkossa; mutta Port-Royalin vastustajat kielsivät sen. Ainoastaan
ilmestys voisi ratkaista asian, ja senvuoksi on johdonmukaista, että
jo keskiajan kirkko pidätti itselleen oikeuden ratkaista, oliko
yksityisessä tapauksessa olemassa ihme vai ei. Uusimmalla ajalla on
katolinen kirkko sitä uudelleen terottanut noiden monien viimeisen
puolen sadan vuoden aikana tapahtuneiden Neitsyt Maarian ilmestysten
johdosta.
Mutta ei ainoastaan jumalaisia tarkotuksia ole tunnettava, jotta ihme
voidaan olettaa. Pitää myös varmasti päättää, että todellakin on
tapahtunut poikkeamus luonnon lainmukaisesta järjestyksestä, ja tämä
edellyttää oikeastaan sekin kaikkitietävyyttä, se kun edellyttää
luonnon lainmukaisuuden rajojen tietämistä, rajojen, joita tiede ei
ole voinut löytää — eikä koskaan voi löytää. —
Animistinen luonnonselitys ja eritoten ihmeiden usko johtuvat osaksi
luontaisesta tarpeesta ymmärtää ja selittää, tarpeesta, jota
varemmilla kehitysasteilla muut ajatuskeinot eivät voineet tyydyttää.
Mutta pääasiana oli kumminkin ja siksi yhä enemmän on käynyt se, että
sellainen luonnonselitys teki helpoksi käsittää olemiston ja asioiden
kulun sen määräämäksi, mikä ihmishengestä oli korkein hyvä.
Persoonalliset olennot toimivat tarkotusperien mukaan, tavottavat omaa
ja muitten hyvää. Jos luonnon, ihmismielen ja historian suuret
muutokset johtuvat tuollaisten olentojen vaikutuksesta, niin on siis
ratkaisevana lopulta tarkotusperän ajatus, ja jos ihminen voi uskoa
oman korkeimman onnensa sisältyvän tuohon ajatukseen, silloin hän voi
tuntea itseänsä turvalliseksi kohtalon vaiheissa. Mikä hänestä on
korkein hyvä, se on myös sen viimeisenä syynä, mikä todellisuuden
maailmassa tapahtuu.
Mutta oikeastaan on uskonnollinen katsantokanta silloin animismin
avulla selittänyt todellisuuden toiseksi, kuin mitä se on.
Ylenkatsotaan sitä ankaraa todellisuuden tunnusta, joka, niinkuin yllä
on osotettu, aina on siinä, että tapaus voidaan nivoa tapaukseen
„pätevien syiden“ periaatteen mukaan, eikä senvuoksi tuota suurta
kysymystä arvojen ihanteellisen valtakunnan ja olemassaolevan
todellisuuden välisestä suhteesta täydellä todella aseteta. Asiaa ei
katsota tarkkaan silmiin, riennetään liian suurella kiireella saamaan
lohdutusta, mielihalujen kun annetaan määrätä, mitä totuus ja
todellisuus ovat. Mikäpä sitten tulevaisuuden uskonto onkin oleva ja
kelpasipa uskonto sana sen uskon eli elämänkatsannon nimeksi, joka on
kehittyvä, niin on varmaan joka tapauksessa sen erikoistunnuksena
oleva, että se asettaa elämän suuret kysymykset niin jyrkkinä ja
määrättyinä, kuin vasta silloin on mahdollista, kun se suuri
hengentyö, jota tiede tekee, pääsee puolestaan todenteolla määräämään
sekä kysymyksien asettamista että vastauksien tarkastelua.
Korkeampien kansanuskontojen jumalakäsitteessä on kaksi aatetta
sulautuneina yhteen: korkeimman arvon eli hyvän aate ja ehdottoman,
absoluuttisen syyn aate. Sellaiseen yhtyyteen ei tieteellinen ajattelu
voi päästä. Se huomaa kokemuksessa vaihtelevan sisällön arvokkaan ja
todellisen välillä. Hyvän, toden ja kauniin (käyttääkseni tuota vanhaa
kolmiyhteyttä) täytyy alati taistella pysyäkseen ja täytyy monesti
pakolla ottaa todellisuudelta olemisen oikeutensa. Noista aatteista
lähtien emme saata ymmärtää koko olemistoa. Voimme ehkä löytää ja
seurata valon ja sopusoinnun virtaa ja toivoa, että se on alati voiva
juoksuansa jatkaa. Mutta itse tuota jatkettua juoksua emme voi
konstruoida, ajatuksessamme sommitella. Mikä määrätyllä ajalla on
korkein arvo, tosi hyvä, tosi ja kaunis, se on myöhemmästä ajasta
merkitykseltään usein vain ohimenevää, on keinona tai ainakin
siirtymämuotona toisiin arvoihin. Tapahtuu alati, niin suuressa kuin
pienessä, muutoksia ja siirtymisiä, jotka tekevät mahdottomaksi sanoa,
mitkä arvot jäävat voimaan. Korkein arvo on senvuoksi käsite, jota
emme kerta kaikkiaan voi määrätä. Arvojen jaksoa emme voi ajatella
päätetyksi. Ja niinkuin tämän jakson käy, käy syiden jaksonkin. Se
pidentyy pidentymistään eteemme, emmekä voi ennakolta johtaa jakson
uusia, vastaisia polvia edeltäneistä enempää kuin voimme johtaa koko
jaksoa absoluuttisesta alkukohdasta. Niin pitkälle kuin näemme eteen-
ja taapäin molempiin jaksoihin, ilmaantuu yhä usia tehtäviä ja
ongelmoita. Ken kuvittelee molemmat jaksot kumpikin päätökseensä
saatetuiksi ja samalla toisen toisesta johdetuksi, hän tahtoo löytää
viisaiden kiven. Ja jos aletaan uskomalla, että se on löydetty, käyvät
tietysti kaikki arvotukset helpoiksi — liian helpoiksi — selvittää.
Voitaisiin kysyä, eikö tieteellinen ajattelu siis pyri lopulliseen
päätökseen — eikö se voi sepittää aatetta, joka merkitsee viimeistä,
kaikki käsittävää näkökohtaa. Tähän on vastattava, ettei tuollaista
loppupäätöstä missään tapauksessa voida saavuttaa seuraamalla syiden
jaksoa eteen- tai taapäin; sellainen johtaa vain yhä uusiin tehtäviin,
yhä uuteen työhön. Ajatus ei voi keksiä lopullista aatetta, joka olisi
polvena jaksossa, joko sitten ensimäisenä tai viimeisenä, alkuna tai
loppuna. Mutta itse se tosiseikka, että on olemassa syyjakso,
maailmanjärjestys, joka ilmenee lainmukaisuutena, tarjoaa ajatukselle
tunnusmerkin, joka kuuluu olemistolle sellaisena kuin me sitä
tunnemme. Ilmenee suuri yhtyys, yhtenäisyys, niin suuressa kuin
pienessä, ei vain aineen ulkonaisessa maailmassa, vaan omassa
itsessämme, varmaankin sisemmällä kuin mihin itse kykenemme
tunkeutumaan. Tämä aate on se tieteellinen rajakäsite, jota ei voida
suoranaisesti ja myönteisesti, positiivisella tavalla, ilmaista muuten
kuin enemmän tai vähemmän runollisten analogiain avulla. Olemmehan
tässä kohden estyneitä käyttämästä sitä ainoaa menettelytapaa, joka
meillä on tarjona positiivisten käsitemääräysten löytämiseksi,
nimittäin vertailua muihin olioihin. Se mikä on oleva kaikkien
kokemustemme välisenä yhdyssiteenä, ei itse voi olla mihinkään muuhun
sidottuna. „Sitä mikä pitää maailmaa sen sisimmässä koossa“ —
käyttääkseni _Faustin_ sanoja — ei voida ilmaista millään
käsitteellämme, koska kaikki käsitteemme on saatu erikoisemmilta ja
rajotetummilta aloilta. Ja lisäksi velä, mikä tulee tuonnempana
tarkemmin esitettäväksi, on tämän rajakäsitteen merkitys siinä
yksinkertaisten yksilöllisten olokohtien ymmärtämisessä, joka sen
avulla voidaan saavuttaa. „Lopullinen“, „päättävä“ aate sisältää
osotuksen jatkuvaan työhön. Sitä ei aseteta mietiskelyn,
kontemplatsionin, esineeksi, vaan siksi johtavaksi ajatukseksi, jonka
johtamiskykyä olemme päässeet tajuamaan. Tuo „lopullinen“ aate ei
siten oikeastaan tarjoo varsinaista loppupäätöstä, vaan johdattaa
meidät jälleen takaisin työpaikallemme kokemuksen maailmassa.
Jokainen persoonallinen elämänkatsanto ei riipu vain puhtaasti
älyllisistä vaikuttimista, jotka johtavat syy-yhteyden, suuren
maailmanjärjestyksen aatteeseen, vaan erityisesti siitä asemasta, joka
sillä, mikä persoonallisuudesta on korkein arvo, on tuon
maailmanjärjestyksen piirissä. Ratkaisevaa on tässä, mitä kokemuksia
yksilö on tehnyt siitä taistelusta, jota arvot taistelevat pysyäkseen
olemassa. Se yksilöllisesti erilainen luonne, jonka usko eli
elämänkatsanto saa eri persoonallisuuksissa, riippuu osaksi niistä
arvoista, joiden vaiheet ovat toivon ja pelon esineinä, osaksi niistä
kokemuksista, joita tehdään tai luullaan tehdyn noista arvojen
vaiheista. — En tässä lähemmälti kajoo koko kysymykseen. Se on
vertailevan uskontopsykologian tehtävänä. Persoonallinen
elämänkatsanto on asian laadun mukaan luonteeltaan paljoa erikoisempi
ja konkreettisempi kuin tieteellinen teoria. Se syntyy yksilön
saavuttamien tieteellisten tietojen yhdistelemisestä käytännöllisiin
elämänkokemuksiin. — Esitettäköön tässä kumminkin muutamia
huomautuksia siitä, millaiseksi uskonto ja tieteellisen ajattelun
välinen suhde muodostuu tai sen täytyy muodostua meidän ajallamme.
3. Niinkuin luonnossa vaikuttavat eri voimat, joiden välistä
yhtenäisyyttä luonnontutkija koettaa löytää, jos mahdollista,
osottaakseen niiden yhtyyden, niin ihmissielussakin eri, usein
ristiriitaiset voimat vaikuttavat, eikä ole vain tiedemiehen, vaan
itsekunkin tehtävänä koettaa löytää yhtenäisyyttä ja, jos mahdollista,
sopusointua niiden väliltä.
Ajattelu ja usko ovat kaksi tuollaista voimaa eli mielensuuntaa, jotka
usein vaikuttavat toisiinsa, usein ovat jyrkässä vastariidassa
keskenään, ei ainoastaan siksi, että muutamat yksilöt tahtovat pitää
kiinni yksistään ajattelusta, toiset yksistään uskosta, vaan myös
siksi, että ne voivat esiintyä vastakohtina yksilön sielussa ja
synnyttää siinä hajaannuksen. Ja silti molemmat sisinnä kumpuavat
samasta lähteestä: inhimillisestä persoonallisuudesta.
Ajatus etsii järjestystä ja lainmukaista yhtenäisyyttä havainnoiden
kesken, ja mistä se ei löydä järjestystä eikä lakia, siellä se koettaa
laajentaa kokemusta, tehdä uusia havainnoita, sen toivon johtamana,
että mikä, niinkauankun se pysyi eristettynä, näytti satunnaiselta ja
tilapäiseltä, voi osottautua kokonaisen yhtenäisyyden jäseneksi sitä
liitettäessä ja verrattaessa suurempaan kokemusten joukkoon. Usein sen
myös täytyy pysähtyä syystä, ettei ratkaisua voida löytää; havainnot
ovat joko liian harvoja tai ne ovat moninaisuudessaan ja
erilaisuudessaan niin tyhjentymättömät, ettei yhteistä näkökohtaa
voida asettaa. Silti ei ajatus sentään heitä vaatimuksiaan ja
ihanteitaan menneiksi. Ehdotonta loppua ei voida saavuttaa; mutta
siten lopetamme kysymyksellä, päädymme ongelmaan, ja sikäli ihmettely
voi olla, ei vain viisauden alkuna, vaan myös sinä mielialana, joka
vastaa viisautemme viimeistä sanaa. Sitä paitsi on, niinkuin olemme
havainneet, olemassa aate, joka seuraa ajatusta sen tiellä alusta
loppuun, syystä että se sekä merkitsee ajatuksen itselleen asettamaa
tehtävää että samalla ilmaisee sen, mihin ajatustyö johtaa
onnistuessaan: tapausten laeissa ja kokemustemme välisessä
yhtenäisyydessä ilmenevän suuren maailmanjärjestyksen aate. Ajatus
työskentelee näköpiiri korkeana, joskin tämä näköpiiri alati merkitsee
sen rajaa, minkä ajatus voi saavuttaa.
Ajatus pyrkii siten ulospäin, käy tehtävästä tehtävään, hakee yhä
uutta ainetta ja näköpiirinsä avartamista; usko sitä vastoin merkitsee
mielen ja tahdon koontaa, keskitystä yksityiseen mielikuvaan,
yksityiseen aineeseen, joka yksilön mielestä luo valoa elämään, se kun
hänestä ilmaisee, mikä antaa elämälle arvon ja samalla mikä turvaa
tuon arvon häviämättömyyden elämän aallokossa.