kiinnittäneet huomiota. A. S. Ørsted lausui, yhtyen Treschowiin, ettei
ominaista ja yksilöllistä voida käsitteillä tyhjentävästi esittää, ja
siveysopin suhteen hän tekee sen johtopäätöksen, etteivät mitkään
yleiset siveyskäskyt voi tyhjentävästi ilmaista, mitä
yksityistapauksessa vaaditaan, ja varsinkaan eivät tuollaiset yleiset
säännöt voi päästää yksilön omituisuutta oikeuksiinsa. Itsekullakin
täytyy sentähden olla eräässä merkityksessä oma siveysoppinsa. Sibbern
korosti suuresti sitä, että kehitys kaikilla aloilla alkaa useista eri
kohdista, niin että yhtenäisyys ja yhteisyys on loppuna eikä alkuna.
Niinpä alkaa henkinen kehityskin yksityisissä persoonallisuuksissa,
joissa elämä liikkuu eri tavoin, ja vasta heidän välisestään
vuorovaikutuksesta on käyvä ilmi, voiko yhteisyyttä syntyä. Kaikella,
mitä myöhemmin pidetään objektiivisena oppina, on ollut ensi alkunsa
yksityisten sielujen sisimmässä. Semminkin uskonnollisella alalla on
yhteydellä arvoa vain silloin, kun se tulee luonnollisena seurauksena
siitä, että kaikki saavuttavat saman tietoisuuden. Dogmatisoitaessa
kiskaistaan totuus irti sen elävästä juuresta; siitä tehdään muumio ja
se jätetään siinä muodossa menemään perinnöksi polvesta polveen. Poul
Møller terotti persoonallisen totuuden käsitettä vastoin sitä
teeskentelyä, joka panee ihmisen uskomaan ja tekeytymään, ikäänkuin
hänellä olisi toisia elämyksiä ja pyrkimyksiä kuin hänellä
todellisuudessa on. Hän on vakuutettu siitä, että ajatus, joka todella
vastaa omalla pyrkimyksellä hankittua vakaumusta, ei voi olla aivan
väärä; sillä on aina oleva merkityksensä määrätyltä näkökannalta
katsottuna, niin rajotettu kuin tämä näkökanta lieneekin. Søren
Kierkegaard kehitti jyrkimpään mahdolliseen muotoon sen, että, mitä
suuriin elämäntotuuksiin tulee, kysymys ei ole siitä, mitä sanotaan,
vaan siitä, miten se sanotaan. Kysymys on persoonallisesta
sisäisyydestä, intohimoisesta pyrkimisestä ja etsimisestä, ja
oikeinkin ja totisin uskonsisältö muuttuu persoonalliseksi valheeksi,
milloin tuota olennaisinta edellytystä puuttuu.
Tämän hän lausuu paradoksaalisessa väitteessään: Subjektiivisuus on
totuus.[4] Ei ole suinkaan epäilyksen ja uupumuksen merkkinä, että
suurin paino noin pannaan persoonalliseen totuuteen vastoin
objektiivista elämän arvon ja merkityksen oppia. Se johtuu siitä, että
vanhemmissa tanskalaisissa ajattelijoissa asui elävä vakaumus siitä,
että persoonallisuus oli se maaperä eli oikeammin se kylvös, josta
yksistään totinen elämänviisaus saattaa kasvaa. Mikä tieteen kannalta
kuuluu äärimäisiin aineihin, joiden selvittämistä kaikkien yleisten
lakien tulee auttaa, — persoonallisuus omituisena pikku maailmana, —
se on elämänkatsannon ja uskon kannalta ratkaisevana alkukohtana.
Uskonnollista probleemia sielutieteellisesti pohdittaessa on aina
välttämätöntä ottaa yksilölliset eroovaisuudet huomioon. Niinpä
olenkin _Religionsfilosofi_ (Uskonnonfilosofia) teoksessani koettanut
antaa yleissilmäyksen osaksi tärkeimpiin alkuperäisten
luontaistaipumusten vastakohtiin, osaksi näitä luontumuksia vastaaviin
uskonnollisten tyyppien välisiin eroovaisuuksiin. Edellisessä
katsannossa huomaan, mitä tiedoitsemiseen tulee, vastakohdan
luonteiden välillä, joissa miettelyllä ja ajattelulla on päämerkitys,
ja luonteiden, jotka niinkauankun mahdollista pitävät kiinni
havainnosta ja jotka, milloin havainto ei riitä, mieluummin sepittävät
kuvia kuin antautuvat ajatustoimintaan. Mitä ajatustoimintaan tulee,
on vuorostaan erotus luonteiden välillä, jotka mieluimmin menevät
yksityiskohtiin, hajottavat havainnot niiden yksinkertaisimpiin
aineksiin, — erittelevien, analyyttisten luonteiden, — ja toisten
luonteiden, jotka ehdottomasti pyrkivät yhdistämään kaikki havainnot
ja kaikki ajatukset yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi, — synteettisten
luonteiden. Mitä tunne- ja tahdonelämään tulee, on minusta ensinnäkin
vastakohta luonteiden välillä, joissa liikkuu erilaisia ristiriitaisia
mielialoja ja viettejä, — epäsointuisten luonteiden, — ja toisten
luonteiden, joissa koko tunnelma- ja viettielo pyrkii voittamaan
yksilöllisen rajotuksen, jotta sen tarmo pääsisi purkautumaan ja
ilmenemään, — ekspansiivisten luonteiden. Edelleen on tärkeä
vastakohta passiivisten ja aktiivisten luonteiden välillä, — niiden
välillä, joiden sisäelämä liikkuu nykäyksin eli harppauksin, ja
niiden, joissa se kehkeää tasajatkuisesti, — sekä niiden välillä,
joiden mieltä eniten kiinnittää se, mikä heissä itsessään liikkuu, ja
niiden, joissa välitön antaumuksen tarve vallitsee. Koska nämä ja
varmaankin vielä useampia tyypillisiä eroovaisuuksia on olemassa ja
koska ne vuorostaan voivat esiintyä eri keskenäisissä yhdistelmissä,
on selvää, että sekä elämykset että selitykset tulevat erilaisia.
Niinpä huomaammekin tutkiessamme uskonnollisen uskon sielutieteellisiä
päämuotoja paljon erilaisia tyyppejä silloinkin, kun pysymme saman
uskokunnan piirissä. Olen koettanut kuvailla seitsemää tuollaista
tyyppiä. Usko voi olla lepoa sisäisestä ja ulkonaisesta taistelusta
taikka hengenelämän vapaata ja sopusointuista kehkeämistä. Se voi
luonteeltaan olla kontemplatsionia, mietiskelyä, taikka luottavaa
uskallusta taikka resignatsionia, alistumista. Se voi olla eristetyn
yksilön kouristuksentapaista kiinnipitoa omasta käsityksestään ja se
voi olla „sydenpolttajan uskon“ lapsellista luottamusta perintätietoon
ja -tapaan. Tähdellisin näistä vastakohdista on varmaan epäsointuisten
ja ekspansiivisten luonteiden välillä, — niiden välillä, joiden
mielessä riiteleviä voimia liikkuu ja joiden pyrkimyksenä olennaisesti
on päästä lepoon, ja niiden, joissa suuri voima ja sisällön runsaus
pursuu ja joiden pyrkimyksenä siitä syystä on löytää ilmaisu ja muoto.
Edellisten elämä tarjoo syvätehoisia käänteitä ja heilauksia;
jälkimäisten kehitys pikemmin käy kuin tasaisesti juokseva kymi. —
Tätä viimemainittua vastakohtaa ovat muutkin uskonnonpsykologit
suuresti terottaneet, ja mahdollisesti voidaan kaikki muut vastakohdat
johtaa siitä. —
Yleensä tapahtuu uskonnollisen tajun kehityksessä siirryntä
kokemuksesta sen tulkintaan hyvin nopeasti. Ja se riippuu, niinkuin jo
yllä on huomautettu, siitä, että yksilö löytää perinnäisistä
uskonnollisista mielikuvista ennakolta valmiin selityksen.
Perintätieto, yhdyskunnassa vallitseva tunnustus, ei ilmene vasta
silloin, kun on keksittävä muoto ja ilmaisu, vaan sen sisältö kutoutuu
ehdottomasti näköjään välittömiin kokemuksiin, näkemyksiin ja
mielikuviin, joiden otaksutaan viriävän aivan omaperäisesti ja
puhtaasti sisäisistä lähteistä. Vallitseva tunnustus vaikuttaa samaten
myöhemmin, kun eletyn tarkotus on tajuisesti ja täydellisesti
esitettävä. Sanotulla tunnustuksella on suuri valta sen kautta, että
se on selvään muotoon valettu ja muovailtu; se herättää kunnioitusta
iällänsä, ja se tehoo ehkäpä pakottavastikin yhteiskunnallisella
järjestöllään. Senvuoksi on uskonnollinen kokemus enimmäkseen siinä,
että yksilöt koettavat huomata ja hyväksyä perinnäisiä mielikuvia
omassa persoonallisessa elämässään ja usein he silloin ovat
aiheuttaneet luultuja elämyksiä, tiloja, jotka todellisuudessa eivät
perustu heidän olentoonsa. Siitä tulee, käyttääkseni Poul Møllerin
sanaa, affektatsionia, jonkinlaista teeskentelyä, eikä persoonallista
totuutta. Siitäpä johtuu se kouristuksentapainen muoto, jossa
uskonnollinen elämä monesti esiintyy ja josta Pascalin ja
Kierkegaardin uskonnollisuus ovat niin tyypillisiä esimerkkejä. Kaiken
nerokkuutensa, kaiken rikkaan tunnelmaelonsa ja koko tahdontarmonsa
Kierkegaard kohdisti „yksilöllisten, inhimillisten olosuhteiden,
vanhan, tutun ja isiltä perityn, läpi lukemiseen vielä kerran“.
Elämänkokemus ei tällä tavoin muodostu itsenäiseksi ja alkuperäiseksi
uskon lähteeksi; uusien selityksien mahdollisuus ja oikeutus
katkaistaan ennakolta. Kirkkohistorioitsija Gottfried Arnold kirjotti
aikoinaan (1715) kirjan, jota nimitti _Theologia experimentalis_
(Kokeellinen jumaluusoppi) ja joka ei vain nimensä kautta ole
mielenkiintoinen. Hän tehostaa siinä hyvin jyrkästi, että kokemuksella
tulee olla toinen sija kirkolliseen jumaluusoppiin nähden kuin sillä
on tieteessä. Tieteessä kokemus on itsenäinen lähde ja käy ennen
uskoa, mutta uskonnossa (tunnustuksenmukaisessa uskonnossa) sen on
tuleminen jäljestäpäin ollen harjotusta siihen, mitä raamattu opettaa,
ja sitä on alati „arvosteleminen Jumalan sanan mukaan“. Arnold on
tässä paljon selvänäköisempi kuin monet uudenaikaiset teologit, jotka
ilman muuta rinnastavat kokemuksen aseman kirkollisessa ja
tieteellisessä maailmassa. Onhan toki kirkollisessa teologiassa niin
ylen paljon, mitä ei kukaan yksityinen ole kokenut ja mikä kumminkin
on uskottava. Se omaksutaan silloin olennaisesti luottaen seurakunnan
perintätietoon, mikä on eräs laji „sydenpolttajan uskoa“ (fides
implicita). Katolinen kirkko onkin niin suvaitsevainen, että se
maallikoilta vaatii vain tuollaista uskoa, lapsellista luottamusta
siihen, että kirkolla on totuus, joskin se menee sen yläpuolelle, mitä
yksilö voi kokea tai ymmärtää. Luther oli epäjohdonmukainen
tuomitessaan sellaisen uskon, samoinkuin Kierkegaard oli
epäjohdonmukainen pannessaan niin suurta painoa „vanhaan, tuttuun ja
isiltä perittyyn“, kun hän samalla julisti, että subjektiivisuus on
totuus.
Vapaa elämänkokemus on estynyt sen suuren merkityksen vaikutuksesta,
joka traditsionilla on ollut uskonnollisessa elämässä. Silmä on
sulkeutunut useilta elämän, sekä hengen sisäisen että tuon moninaisen
ja laajan ulkonaisen elämän puolilta. Tämänpä tähden koko sitä työtä,
joka on suoritettu olemiston tieteellisen ymmärtämisen suuntaan,
persoonallinen elämänkatsanto on ennakolta käsittänyt vihamieliseksi
tai ainakin yhdentekeväksi. Ja on oltu taipuvaisia asettamaan määrätty
yksityisen persoonallinen elämäntyyppi normaaliseksi, yleiseksi
esikuvaksi. Tässä kohden on kaikessa olennaisesti traditsioniin
perustuvassa uskonnossa se ristiriita, ettei se voi selittää omaa
alkuansa. Kun uusi uskonto perustetaan, se ei koskaan tapahdu
alkamattomalle pohjalle; on aina olemassa perinnäinen perustus. Mutta
sen traditsionin, joka on perustajan henkisenä ilmakehänä, täytyy
kumminkin olennaisesti muuttua hänen henkilöllisyytensä ja
elämänkokemuksensa vaikutuksen alaisena. Tehdään uusi lisäys, tapahtuu
„mutatsioni“, käyttääkseni biologista sanaa, joka voi sisältää
historiantutkimukselle suuria arvotuksia, mutta joka on tunnustettava
olevaksi, jotta itse myöhemmin vallitsevan traditsionin synty voidaan
ymmärtää. Tähän sisältyvät vaikeudet peitetään usein siten, että
perustaja muitta mutkitta käsitetään sellaiseksi kuin miksi hänen
henkilönsä vasta itse perintätiedon vähittäisen kehityksen kautta on
muodostunut.
Kokemus on elämänkatsannon niinkuin tieteen alalla tunnustettava
omintakeiseksi uskonlähteeksi, jos mieli persoonallisen totuuden
päästä oikeuksiinsa. Mutta tässäpä tulee uusi pulma. Tiede on
oivaltanut, ettei otaksuma ole täysin todistettu sillä perusteella,
että saattaa ymmärtää kokemukset siitä lähtien. Täytyy samalla
toiselta puolen voida osottaa, ettei kokemuksista voida päästä toiseen
otaksumaan, joten kokemukset voidaan selittää vain tuolla määrätyllä
tavalla, ja ettei mikään muu otaksuma ole mahdollinen. Siitä syystä —
niinkuin jo on huomautettu — monet tutkijat olettavat, että ne
periaatteet, joiden mukaan luonnontiede on tähän asti työskennellyt ja
joista käsin on onnistuttu selittää niin monta ilmiötä niin
täsmällisellä tavalla, eivät itse ole todistettuja, koska ei voida
näyttää mahdottomaksi että toisista periaatteista lähtien voitaisiin
päästä samoihin tuloksiin. Jo Leibniz lausui, ettei hypoteesin
menestys ole todistuksena sen totuudesta; täytyy myös voida osottaa,
että tuo hypoteesi on ainoa mahdollinen selitystapa. Voidaanhan päästä
samaan päätelmään varsin eri edellytyksistä lähtien. Jos sovellamme
tämän persoonalliseen elämänkatsantoon, on selvää, ettei voida
todistaa, että jonkun ihmisen kokemuksen täytyy johdattaa häntä aivan
määrättyyn uskolajiin, olipa tämä usko yhtä kuin sen yhdyskunnan usko,
jossa hän on kasvanut, taikka uudella ja omintakeisella tavalla
sukeutunut. Eikä vastakoetta voida tässä asian luonnon johdosta tehdä.
Taito on pitkä, mutta elämä lyhyt; — se pitää paikkaansa myös siitä
elämäntaidosta, jonka ilmaisuna on ihmisen usko. Mutta ei yksistään
aika estä vastakokeen tekemistä. Usko eli elämänkatsanto, joka on
todella persoonallisuuden omaisuutta, tekee vertailun muihin
katsantoihin mahdottomaksi. Käy tässä niinkuin vakavassa päätöksessä:
tahto on tässä keskittynyt siten, että kaikki muut mahdollisuudet
hälvenevät; vertailun aika on ohi. Kun mielen koko sisäinen hartaus ja
koko persoonallinen elämänkokemus on pantuna vakaumukseemme, ei enää
voida täydellä todella tutkia kysymystä, emmekö sisäisine ja
ulkonaisine edellytyksinemme olisi voineet johtua toiseen tulokseen.
Kierkegaard joutuu eräässä paikassa päiväkirjoissaan koskettamaan tätä
kohtaa ajatellessaan seuraavaa uskoansa vastaan tähdättyä
vastaväitettä: „Niinpä niin, mutta olihan mahdollista, että olisit
voinut tulla pelastetuksi toisella tavalla.“ Hän sanoo aivan oikein,
ettei uskovainen voi siihen vastata; jos hän vastaa huomautukseen, on
se sen merkkinä, ettei hän todellisuudessa olekkaan uskovainen. Tämä
on sielutieteellisesti totta; olemme kaikki tyynni samassa asemassa,
olipa uskomme mikä hyvänsä. Mutta siitä seuraa myös välttämättä kaiken
dogmaattisen viisauden rajotus. Ei millään elämän kohdalla kokemus ole
tyhjentynyt — ja joskin se olisi tyhjentynyt, niin siitä johdettu
päätelmä ei olisi ehdottoman pätevä. Kehottakoon se varovaisuuteen. Ja
kun tiede itse tässä huomaa oletuksiensa ja tuloksiensa kiistämättömän
pätevyyden rajotuksen, tulee uskon omasta puolestaan tehdä sama
myönnytys. Jokainen usko on uhkayritys, uskallusta, ennakoimista,
älköönkä se antautuko niin rauhaan — enempää yksilön mielessä kuin
oppirakennuksissa ja yhdyskuntajärjestyksissä — että se sen unohtaa.
Kokemus ja elämä ovat se leveä ja syvä pohja, jolle sekä tieteelliset
että uskonnolliset käsitteet rakennetaan. Kaikki käsitteemme johtuvat
sen ajattelemisesta, mitä on välittömästi ja ehdottomasti koettu ja
eletty. Se on se alus (subjekti), jota vähitellen selitetään ja
määrätään ajatuksin ja sanoin esittämiemme lausumain (predikaatti)
avulla. Yksinkertaisimmissa arvostelmissamme on vain yksi sana
lausuttuna, yksi käsite muodostettuna, nimittäin predikaatti. Niin on
laita puhtaiden huudahdusarvostelmien, esim. „Kaunista!“ „Ihanaa!
Suurenmoista!“ Predikaatti on ainoaa, mitä vailla ei arvostelma voi
olla, kaikki muu on ajatuksellisesti lisättävissä, vaikkei olekkaan
lausuttuna. Usein voimme vain viittauksin osottaa sitä, mitä
predikaatti koskee, voimatta sitä sanoin ilmaista. Ja niin on
varsinkin huudahdusarvostelmain laita. Jos kaikki viisaus,
tieteellinen niinkuin uskonnollinen, alkaa ihmettelyllä, niin
huudahdusarvostelmat luonnollisesti kuuluvat ensimäisiin arvostelmiin.
Vasta myöhemmin käsitteemme saattavat sitten määräytyä ja kiintyä,
niin että ne voivat esiintyä subjekteina. Mutta on hyvin tärkeää pitää
kiinni siitä, että kuta enemmän lähenemme alkuperäisiä,
neitsyellisimpiä kokemuksiamme, sitä enemmän käsitteemme ovat pelkkiä
predikaattikäsitteitä. Se on niiden ensimäinen kehitysaste, jolle
jokaisen perinpohjaisen pohdinnan tulee peräytyä. Ja olletikin
uskonnolliset käsitteet kaipaavat alati siihen suuntaan käyvää
tarkastusta. Itse jumalakäsite on siten predikaattikäsite, elämysten
ja kokemusten ajatuksellisena ilmaisuna syntynyt. Tämä käy selville
niinpiankun kysytään, mikä tekee Jumalan Jumalaksi eli määrää Jumalan
jumaluuden. Silloin käy ilmi, että jumalakäsitteeseen ovat kullakin
ajalla ja kussakin uskontolajissa yhdisdettyinä arvokkaimmat
ominaisuudet, joita ihmiset havaitsivat olemistossa ja elämän kulussa,
sikäli kuin sitä tunsivat ja ymmärsivät. Tässä on yhteinen piirre
jumalan käsitysten äärettömässä vaihtelussa. Ja siihen uskonnollinen
väittely aina pyrkii lopulta palaamaan, niin pulmallista kuin jonkin
käsitteen varsinaisen synnyinhetken keksiminen voikin olla. Kysymys on
yksilön kannalta oleva, voiko hän kokemuksensa mukaan mielessään
uudistaa sen prosessin, josta perinnäiset uskonnolliset mielikuvat
alkuaan lähtivät. Mahdollisesti täytyy muuttaa noita käsityksiä
melkoisesti, jotta hänen kokemuksensa tunnustaisi ne oikeiksi.
Mahdollisesti hän johtuu sepittämään aivan uusia mielikuvia, jotta
olisi uskollinen todelliselle kokemukselleen. Kenties hänen on
mahdotonta muodostaa aivan määrättyjä käsityksiä, tai hän pääsee
selville siitä, että vain kuvat ja vertaukset voivat häntä tässä
auttaa.
Tässä on olemassa eräs meidän päiviemme uskonnollista kysymystä
koskeva päänäkökohta. Monissa kohdin tahdotaan niinkuin tähän asti
käydä taistelua luonnontieteen, historiallisen kritiikin ja
kriitillisen filosofian taholta. Mutta tiede ja filosofia eivät voi
tuottaa uskoa eivätkä riitä persoonalliselle elämänkatsannolle. Usko
ja elämänkatsanto kasvavat ehdottomasti elämästä ja ajattelulla on
suurempi merkitys rajottavana ja tarkastavana valtana kuin
positiivisesti tuottavana syynä. Tiede voi vain vaatia, että yhtä
vähän kuin se väittää voivansa päästä olemistosta selville, yhtä vähän
tulee uskonnon luulla milloinkaan voivansa luoda yleisvälttämättömiä
ja tyhjentäviä ilmaisuja ja muotoja persoonallisen elämän kokemusten
esittämiseksi. On aina tehtävä erotus elämyksen ja selityksen välillä.
Tätä erotusta tanskalaiset ajattelijat ovat tahtoneet terottaa
vaatiessaan persoonallista totuutta, ja sen tähdellisyyttä uusin
sielutieteellinen tutkimus terottaa. Ei ole enää kysymys vain vanhojen
kirjojen ja tunnustuksien tulkinnasta, vaan elämän itsensä
selittämisestä, sen elämän, joka on rikkaampi ja syvempi kuin minkä
mikään perintätieto voi ilmaista. Jos tällä tavoin korjataan uutta
viiniä, on käyvä ilmi, voidaanko se saada vanhoihin nahkaleileihin
mahtumaan.
Uskonnonvapauden tunnustaminen on vienyt askeleen eteenpäin vapaan
personallisuuselämän mahdollisuuden suuntaan. Uskonnonvapaus lepää
sillä edellytyksellä, että myös kirkollisesti määrättyjen
uskontokuntain ulkopuolella voidaan elää arvokasta ja jaloa
ihmiselämää. Ensin pakotettiin kirkolliset vallanpitäjät tunnustamaan
tuo edellytys; mutta se on sukeutumaisillaan positiiviseksi
periaatteeksi, sen luottamuksen ilmaisuksi, että inhimillisellä
kokemuksella ja inhimillisellä kehityksellä on itsenäinen merkitys.
Kuta enemmän kirkko herkee vaikuttamasta ulkonaisella vallalla ja
valtiolaitoksena, siis sen valtiosta erkanemisen edistyessä, sitä
enemmän tarjoutuu tilaa itsenäiselle elämänkokemukselle ja sitä
välttämättömämmäksi tämä kokemus käy. Kirkko itse joutuu toimimaan
ihanteittensa puolesta toisissa olosuhteissa kuin ennen; se astuu nyt
ensi kertaa sankariaikansa jälkeen areenalle ja joutuu yhtäläiseen
asemaan kuin muut inhimilliset pyrinnöt, joiden tarkotuksena on tehdä
elämä suureksi ja kauniiksi. Ja sen on silloin pakko ottaa enemmän
kuin ennen ja nimenomaan suuremmalla selvyydellä varteen se
kokemuspohja, jolle se voi rakentaa. — Niinkauankun sen omat
traditsionit enemmän tai vähemmän selväleimaisessa muodossa määräsivät
sen henkisen ilmakehän, jossa kaikki yksityiset kasvoivat, niinkauan
ei sen työ ollut niin vaikeata. Se oli suureksi osaksi unohtuneiden
lapsuussävelien ja kotoisten muistojen elvyttämistä. Nyt sen on pakko
rakentaa rakennuksensa alkaen perustuksesta asti. Ja mitä kirkon
vastustajiin tulee, tuovat siten muuttuneet olot mukanansa sen hyvän,
ettei perinnäinen arvostelu ole kysyvä niin paljon omintakeisesti
pyrkivien aikaa ja tarmoa. Liian monissa heräsi ja pääsi voimaan
uskonnollisten traditsionien yliherruuden aikana pelko ja
vastahakoisuus jokaista positiivista elämänkatsantoa kohtaan, ja oli
siihen määrään totuttu kriitilliseen, arvostelevaan, kantaan, että
unohdettiin kaiken kritiikin pelkkä valmistava ja alustava merkitys.
Seurauksena oli milloin välinpitämättömyys tai puuttuva luottamus
elämän positiiviseen kehkeämiseen uusiin muotoihin, milloin suorastaan
elähtänyt veltostuminen. Kestänee ehkä kauankin, ennenkun
dogmaattisuuden onnettomat seuraukset häviävät. Mutta kuuluuhan vanha
sananlasku, että ken uskoo, hän ei kiirehdi.
Ehkäpä taistelu tulee olemaan ikuinen niiden välillä, joiden ajatukset
elämästä voidaan muodostaa tunnustukseksi, joka heillä on muiden
kanssa yhteisenä perintätiedon pohjalla, ja niiden, joiden sisäistä
elämää — olipa se avu tai puute — ei käy sillä tavalla tyydyttäminen.
Eräs henkevä tanskalainen pappi sanoi kerran: „Etsivä seurakunta on
mielettömyys.“ Totta on, että uskonnollisen yhdyskunnan tulee liittyä
yhteen määrätyn elämän käsityksen kannattajaksi ja että herkeemätön
etsintä jääköön yksilöiden asiaksi. Onkin monta
uskonnonhistorioitsijaa, jotka korostavat sitä, että uskonto on
yhteiskunnallinen ilmiö, niin suuressa määrin, etteivät välitä niistä
yksilöllisemmin määrätyistä uskonmuodoista, jotka sentään ovat sekä
alkukohtia että huippukohtia uskonnon historiassa. Mutta siltä
näkökannalta, jonka kanssa meillä on tässä tekemistä, tulee kysymys
olemaan, liikkuuko elämä aina väkevämpänä niissä, joilla on kaikki
dogmaattiset nimikkeet täytettyinä, kuin niissä, jotka huolimatta
vakavasta etsinnästä eivät päädy lopullisesti määrättyyn
tunnustukseen. Jospa sisäisintä, persoonallisinta ja arvokkainta, mikä
elää ja kokea voidaan, ei voitaisikaan ilmaista dogmilla enempää kuin
tieteellisellä oppilauseella, olisiko niinollen mielettömyyttä olla
etsijä ja sellaisena pysyä?
Tämä kysymys on tärkein, mikä meidän päivinämme voidaan asettaa.
Siihen annettava vastaus on ratkaisevana eronmerkkinä. Sillä on
merkityksensä panemalla sydämellemme, että elämässä niinkuin
tieteessäkin on viime kädessä rakentaminen kokemuksille, joita itse on
tehnyt ja joiden selitystä ei ota toisten kädestä. Yksilö kehittyy
sekä elämässä että tieteessä sukukunnan perintätietojen ja
perintätapojen, sekä kunnioitettavien että kierojen, vaikutuksen
alaisena. Ne ovat hänelle milloin avuksi, milloin esteeksi. Mutta
ansaitsevatko ne yksityistapauksessa kunnioitusta vai eivät, ja ovatko
ne avuksi vai esteeksi, sen voi yksilö puolestaan ratkaista vain oman
persoonallisen kokemuksensa avulla.
Taistelu hengen maailmassa on tapahtuva paremmilla ehdoilla, kuin
tähän asti, jos tämä katsantotapa pääsee yhä enemmän voitolle. Ja vain
jos niin käy, saattaa se, joka huolehtii sekä ajatuksen vapaudesta
että persoonallisen elämän rikkaudesta ja sisäisyydestä,
luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta.
Viitteet:
[1] Suomentajan huomautus: Vert. Goethen sanoja: in der Beschränkung
zeigt sich erst der Meister.
[2] _Hamlet_ I, 5.
(Horatio:) Nimessä taivaan, outoa ja kummaa!
(Hamlet:) _No, sano tervetulleeks outo vieras._
Horatio, taivaassa ja maass' on paljon,
jot' ei sun järkioppis uneksikaan!
[3] Suomentajan huomautus: Tanskankielisessä alkuperäisessä on
_Samfoldighed_, sana, jota on mahdoton suomentaa. Sukulaiskäsitteitä
ovat _Enfoldighed_, yksinkertaisuus, yhdistämättömyys, ja
_Mangfoldighed_, moninkertaisuus, moninaisuus. Persoonallisuus ei ole
_Enfoldighed_ eikä _Mangfoldighed_, vaan _Samfoldighed_, mikä ilmaisee
persoonallisuuden synteettistä, yhtenäistä ja yhdynnäistä luonnetta.
[4] Teoksessa _Udvalgte Stykker af dansk filosofisk Litteratur_ (1910)
ovat mainittujen tanskalaisten ajattelijain luonteenomaisimmat
lausumat luettavina.