Kun aeroplaanit ovat tulossa.
Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen
tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen
omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin
osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen
ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat,
Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman
Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen
sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta
parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat,
kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi
marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita
hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai
tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät
kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä
kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa
julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia
suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä
hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän
keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli
lausua julistuksensa.
Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu.
Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut
sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja
kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän
saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat
äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun
äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä
valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat
liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen
fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten
valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä
metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien
kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen
varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.
Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen
sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen
erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset,
kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan
odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti
olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi
löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä
muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati,
pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa
tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän
keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun
odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä
sanottavaani".
Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että
ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.
"Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he
tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"
"Iltahämärässä".
"Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?"
kysyi hän.
"Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".
"Valmiina!"
Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.
"Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe.
Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit
ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja
kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti..."
"Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon
tulevan voimakkaammaksi.
Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia
lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että
hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa
oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi
käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle
totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo
edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus
muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen
mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän
ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin
punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut,
käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta
alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana,
hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän
hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne.
"Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni.
Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.
Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan
laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se
oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä.
Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.
"Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.
Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat
laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset
aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin
sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat
kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja
hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti
hän. "Te olette meidän puolellamme?"
"Missä te olitte?" kysyi Graham.
"Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en
vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään
osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".
"Minä palasin heti kun kuulin --"
"Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla
meidän puolellamme. Ja minä se olin -- minä, joka kerroin uutisen
kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut
aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan
toiminut! Te olette vielä Mestari".
"Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että
rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja
rinta nousi ja laski kiihkeästi.
"Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä
kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja
kukistamaan kansan -- ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä
riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".
Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden
suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen
vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää,
lentävää laivastoa.
"Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".
"Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota
maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".
Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä
ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä
kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja
valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.
"Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu
on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy -- ei ainakaan häpeällä".
Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille,
jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui
hän hitaasti.
"Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet
taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole
helppo saavuttaa".
Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet
ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla
mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän.
"Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana,
se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella.
Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".
Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen
sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui
kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi
taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan
humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne
eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan
päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä
luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka
toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika -- alun aika, jalojen
toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada
sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti
nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja
miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä
kahtena satana vuotena?"
"Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen
suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme
työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden
yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden?
Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena -- puutetta ja
työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää
sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen.
Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto --. Löytyykö
uutta uskontoa?"
Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän
tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui
siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja
epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan
tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen
suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen,
elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen
äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita
suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat
hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä
sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan
kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt
sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat
luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut
ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän,
"teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa,
annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä
annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen
puolestanne".
Suurella liikkeellä lopetti hän puheensa ja kääntyi poispäin. Hän
näki äskeisen innostuksensa kuvastuvan nuoren tytön kasvoilla. Heidän
katseensa kohtasivat toisensa; ne olivat tulvillaan innostuksen
kyyneleitä. Näkymätön voima vei heitä toisiaan kohden. He tarttuivat
toistensa käsiin ja seisoivat siten kauvan vaiti. Helen kuiskasi.
"Minä tiesin sen", kuiskasi hän. "Minä tiesin sen". Graham ei
löytänyt sanoja, hän vaan puristi hänen kättään omassaan. Hänen
sielussaan taisteli suuret tunteet.
Keltapukuinen mies astui heidän viereensä. Ei kumpikaan heistä
huomannut hänen tuloaan. Hän ilmoitti, että lounainen osasto marssi
palatsia kohden. "Minä en odottanut niiden niin pian valmistuvan",
huudahti hän. "He ovat tehneet ihmeitä. Teidän täytyy lähettää heille
joku sana rohkaistakseen heitä matkallaan".
Graham laski Helenen käden vapaaksi ja katsoi keltapukuiseen mieheen
vaipuneena omiin ajatuksiinsa. Sitten vavahti hän ja mieleensä
juolahti aikaisempi ajatuksensa lentoasemista.
"Niin", sanoi hän. "Se on hyvä, se on hyvä". Hän mietti sopivaa
tervehdystä. "Sanokaa heille: -- oivasti tehty, lounaislaiset".
Hän loi jälleen katseensa Helen Wottoniin. Hänen kasvoistaan voi
Helen lukea, miten eri ajatukset taistelivat hänen sielussaan.
"Meidän täytyy valloittaa lentoasemat", selitti hän. "Jos emme sitä
onnistu tekemään, niin voivat he tuoda neekerit kaupunkiin. Ennen
kaikkea täytyy meidän saada ne valtaamme".
Puhuessaan tunsi hän, ettei tämä ollut sitä, mitä hänen mielessään
liikkui ennenkuin hänet keskeytettiin. Hän näki pettymyksen ilmeen
Helenin silmissä. Hän aikoi jotain sanoa, kun kimeä kellonsoitto
peitti hänen sanansa. Graham aavisti Helenin odottavan siitä, että
hänen piti astua johtamaan marssivaa kansaa, että se oli hänen
tehtävänsä. Hän ehdoitti sitä yht'äkkiä. Hän puhui keltapukuiselle
miehelle, mutta Helenille hän oikeastaan sen sanoi. Helenen kasvoissa
välähti ilo. "Täällä minä en tee mitään", sanoi Graham.
"Se on mahdotonta", vastusteli keltapukuinen mies. "Taistelu on
käsirysyä. Teidän paikkanne on täällä".
Hän selitteli laveasti. Hän näytti, missä huoneessa Grahamin tuli
odottaa, ja väitti, ettei mikään muu ollut mahdollista. "Meidän
täytyy tietää, missä te olette", sanoi hän. "Joka hetki voi syntyä
odottamattomia seikkoja, jotka vaativat teidän läsnäoloanne ja
päätöstänne". Huone oli komea ja siellä oli runsaasti uutiskoneita ja
särkynyt peili, joka ennen oli ollut yhteydessä vahtitornin kanssa.
Grahamin mielestä oli aivan luonnollista, että Helen jäi hänen
luokseen.
Suunnattomat rauniot olivat herättäneet hänessä kuvan voimakkaasta
taistelusta, taajoista joukoista, jotka taistelivat vimmoissaan.
Mutta täällä ei ollutkaan uneksimaansa taistelukenttää. Sen sijaan
täytyi hänen olla erillään -- ja joutilaana. Vasta iltapäivällä sai
hän vähitellen tarkan tiedon taistelusta, joka sinne kuulumatta ja
näkymättä raivosi neljän kilometrin päässä hänestä Roehamptonin
lentoaseman alapuolella. Se oli omituinen ja ennen tuntematon
kamppailu, taistelu, joka muodostui sadasta tuhannesta pienestä
ottelusta teiden risteyksissä ja käytävissä, kaukana auringon
valosta, sähkövalon loistossa, suunnaton taistelu, kun monet aseihin
tottumattomat huutojen ohjaamina kävivät sotaa, monet, joiden voimat
olivat heikontuneet koneellisessa työssä ja veltostuneet kaksisataa
vuotta kestäneen orjuustunteen vaikutuksesta, koettaen voittaa
toisia, jotka olivat huonontuneet aistillisen ja etuoikeuksien luoman
turmeluksen kautta. Ei heillä ollut kanuunoita kummallakaan puolella,
eikä mikään univormu eroittanut heitä; ainoana aseena kummallakin
puolen oli tuo viheriäinen pyssy, joiden salainen valmistaminen ja
äkkinäinen jakaminen runsain määrin oli ollut Ostrogin taitavin
voimannäyte taistelussaan Neuvostoa vastaan. Harvat osasivat näitä
aseita käyttää, useat eivät olleet niitä koskaan ladanneet, moni
sellaisen saatuaan lähti ilman ampumavaroja taisteluun; sodan
historia ei tunne hurjempaa taistelua. Se oli harjottelijain sotaa,
hirveätä koetaistelua, aseelliset kapinoitsijat taistellen toinen
toistaan vastaan, aseelliset kapinalliset rientäen huutojen ja laulun
vimman johtamina eteenpäin, luottaen omaan lukumääräänsä, juosten
myriadittain pitkin kapeita käytäviä, hävitettyjä hissejä, verestä
liukkaita gallerioja, salit ja käytävät täynnä sauhua, lentoasemien
alapuolella, oppien siellä, missä kaikki peräytyminen oli mahdotonta,
entisen sodankäynnin salaisuudet. Taivas oli aivan kirkas, ja
lukuunottamatta pieniä rusohohtavia usvia, jotka illan tullen
lisääntyivät, ei taivaalla näkynyt ainoatakaan pilveä. Ostrogilla
ei näyttänyt olevan pommia ja taistelun alkupuolella ei siis
aeroplaaneilla ollut mitään tehtävää. Taivas oli kirkas, se näytti
pysyvän selvänä odottaessaan aeroplaanien tuloa.
Tavan takaa tuli uusia viestejä ilmoittaen aeroplaanien
lähestyvän, viestejä ensin Välimeren etelärannalta ja sitten äkkiä
Etelä-Ranskasta. Mutta Grahamin käskyistä huolimatta ei löydetty
niitä uusia kanuunoita, jotka Ostrog oli antanut valaa ja jotka
löytyivät jossain kaupungin sisällä; ei myöskään tiedetty, millä
tuloksella vimmattu kansa taisteli lentoasemien valloittamisesta.
Toinen Työkomppanian osasto toisensa jälkeen ilmoitti olevansa
valmiina ja lähtevänsä liikkeelle, sitten katosivat ne sokkeloihin,
joissa sota riehui, eikä niistä kuulunut enää sen enempää. Mitä
siellä tapahtui? Toimeliaimmat osastopäällikötkään eivät sitä
tietäneet. Vaikka ovia taukoamatta avattiin ja suljettiin,
vaikka kiireellisiä viestejä tuotiin, ja sähkökellot soivat ja
tiedonantokoneet yhtäpäätä naksuttivat, niin tunsi Graham olevansa
niin erillään kaikesta, niin kumman toimeton ja tarpeeton.
Tämä erillään olo tuntui hänestä omituisemmalta, odottamattomimmalta
mitä oli tapahtunut heräämisensä jälkeen. Tämä muistutti tuota
pakollista toimettomuutta, jota ihminen joskus tuntee unissaan.
Ensiksi kapina, odottamaton taistelu hänen ja Ostrogin välillä
maailman vallasta, ja sitten tämä oleskelu rauhallisessa pienessä
huoneessa, jossa oli torvet, kellot ja särkynyt peili!
Toisinaan ovi sulkeutui ja he olivat aivan kahdenkesken; he olivat
aivan erillään tästä suuren suuresta taistelusta, joka raivosi
ulkona, jonka he tarkalleen tiesivät ollessaan kahden kesken
tässä yksinäisyydessä. Sitten ovi taas aukeni, lähetit riensivät
sisään, tai kimeä kellonääni keskeytti heidän rauhansa, ja tuntui
kuin rajumyrsky äkkiä olisi lentänyt ikkunasta sisään loistavasti
valaistuun taloon. Tuima ja pauhaava kiihko, taistelun vimma ja
väkivaltaisuus tunkeutui tänne aivan heidän luokseen huumaten
heidät. He eivät enää olleet toimivia henkilöitä, vaan katselijoita,
peloittavan hirmukouristuksen näkijöitä. He tuntuivat toinen
toisilleenkin epätodellisilta, pienoisolennoilta, sanomattoman
vähäpätöisiltä ja ainoat todelliset vastavoimat, todelliset olemassa
olevat seikat olivat, ensiksi kaupunki, joka tuolla etäällä riehui ja
toimi puolustuksen yhä jatkuvassa vimmassa, ja toiseksi aeroplaanit,
jotka varmasti saapuivat heitä kohden maapallon pyöreän olan yli.
Ensiksi oli heidät vallannut innostunut luottamus ja turvantunne
toisiinsa, suuri ylpeys oli saanut heissä vallan, molemminpuolinen
ylpeys ajatellessaan, mitkä suuret tapaukset he olivat saaneet
aikaan. Graham oli alkanut kävellä pitkin huonetta puhellen
innoissaan ja ollen vakuutettu suunnattoman suuresta kohtalostaan.
Mutta hitaasti oli epämääräiset ja levottomat ajatukset lähestyvästä
tappiosta alkaneet kalvaa hänen innostustaan. Kului pitkä aika,
jolloin he olivat kahden. Hän vaihtoi silloin puheenainetta, muuttui
itsekkääksi, puhui merkillisestä unestaan, entisestä pienestä
elämästään ja kaukaisista mutta selvistä muistoistaan, kuten
katsoen ison suurennuslasin läpi, ja kaikista niistä intohimon ja
hairahdusten lyhyistä leikeistä, jotka olivat muodostaneet hänen
entisen elämänsä. Helen puhui vähän, mutta kasvojensa ilme seurasi
Mestarin ääntä ja sen sävyä, ja Graham oli onnellinen löydettyään
vihdoinkin jonkun, joka häntä täydellisesti ymmärsi. Jättäen syrjään
kaikki vanhat muistot palasi hän siihen suuruuden tunteesen, jonka
Helen herätti hänessä. "Ja keskellä kaikkea sitä odotti tämä
kohtalo minua", sanoi hän; "tämä suunnaton perintö, josta en voinut
uneksiakaan".
Vähitellen heidän sankarilliset ajatuksensa vallankumouksen
taistelusta siirtyivät heidän keskinäisiin asioihinsa. Graham alkoi
kysellä häneltä. Helen kertoi elämästään ennen hänen heräämistään,
puhui hyvin vilkkaasti tyttöunelmistaan, jotka olivat määränneet
hänen elämänsä suunnan ja siitä uskomattomasta vaikutuksesta, joka
Grahamin heräämisellä oli ollut. Hän puhui myöskin nuoruutensa
traagillisesta kohtalosta, joka oli synkistänyt hänen mielensä,
kasvattanut hänessä vihan vääryyttä vastaan, ja jo varhain avannut
hänen sydämensä tuntemaan laajemmin ihmiskunnan kärsimyksiä. Muutaman
hetken ajan oli Grahamin mielestä tuo ulkona riehuva sota vain
suuremmoisena taustana heidän yksilöllisille asioilleen.
Samassa heidän avomielinen keskustelunsa keskeytyi. Lähetit
tulivat ilmoittamaan, että suuri laivasto aeroplaaneja kiisi jo
Avignonin yli. Graham meni huoneen nurkassa olevan kristallilevyn
eteen ottaakseen asiasta tarkan selon. Hän meni karttahuoneesen
ja tutki erästä karttaa mittaillen Avignonin, Arawanin ja Lontoon
väliä. Hän teki nopeasti laskelmansa. Hän palasi osastopäälliköiden
huoneesen saadakseen kuulla uutisia lentoasemien valloittamisesta
-- mutta mitään tietoja ei ollut heillä. Hetken kuluttua palasi hän
huoneesensa.
Kasvojensa ilme oli muuttunut. Hänen mielessään hämärti ajatus,
että taistelu oli jo puoliksi käyty, että Ostrog pysyi kannallaan,
että aeroplaanien tulo voi saada aikaan pakokauhun, josta voi olla
turmiokkaita seurauksia. Erään lähettilään viestissä oleva lause sai
hänet ajattelemaan, mitä oli tulossa. Jokainen näistä lentävistä
jättiläisistä toi tuhannen puolivilliä neekeriä tuhoamaan kaupungin.
Äkkiä hänen humaaninen innostuksensa lauhtui. Kaksi osastopäällikköä
ainoastaan oli salissa, kun hän vähän ajan kuluttua sinne palasi,
Atlaksen sali näytti tyhjältä. Hän huomasi muutoksen tapahtuneen
ympärillään olevissa ihmisissä. Synkkä pettymyksen tunne valtasi
hänet. Helen katsoi levottomana häneen, kun Graham jälleen palasi
hänen luokseen.
"Ei mitään uutta", sanoi hän teeskennellyn väliäpitämättömästi
nähdessään hänen kysyvän katseensa.
Sitten hän puhui suoraan. "Tai pikemmin -- huonoja uutisia. Me
olemme tappiolla. Me emme valloita asemaa itsellemme, ja aeroplaanit
lähestyvät yhä enemmän".
Hän käveli huoneen perälle ja kääntyi.
"Jollemme aivan kohta saa lentoasemia valtaamme -- niin jotain
kauheata tapahtuu. Me joudumme tuhon omiksi".
"Ei!" sanoi Helen. "Meillä on oikeus ja kansa puolellamme. Meillä on
Jumala puolellamme".
"Ostrogilla on sotakuri -- hänellä on suunnitelmansa. Tiedättekö,
mitä juuri äsken tunsin --. Kun kuulin noiden aeroplaanien yhä
lähenevän. Minä tunsin taistelevani kohtalon sotavoimaa vastaan".
Helen ei vastannut pitkään aikaan. "Me olemme tehneet oikein", sanoi
hän vihdoin.
Graham loi häneen epäilevän katseen. "Me teimme, mitä meidän täytyi.
Mutta riippuiko tämä meistä? Eikö tämä ole vanha synti, vanhan synnin
palkka?"
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Helen.
"Nuo neekerit ovat villiä, voiman avulla on heitä hallittu, ja
voimana heitä on käytetty. Ja he ovat olleet valkoisten vallan
alaisena kaksisataa vuotta. Eikö se ole rotujen keskinäistä
taistelua? Toinen rotu rikkoo -- toinen kostaa".
"Mutta nämät työmiehet, tämä onneton Lontoon kansa --!"
"Näennäistä sovintoa. Nousemalla kapinaan kostavat he tehtyjä
vääryyksiä".
Helen katsoi häneen kummastuen sitä uutta puolta, jonka hän näki
asioista.
Samassa kuului kellon kimeä ääni, askelten ääntä ja fonograafisen
koneen puhetta. Keltapukuinen mies tuli huoneesen. "Mitä?" kysyi
Graham.
"He ovat Vichyssä".
"Missä ovat ne kaikki, jotka odottivat Atlaksen salissa?" kysyi
Graham äkkiä.
Samassa kuului taas puhekoneen ääni. "Me saisimme nyt voiton", sanoi
keltapukuinen mies mennessään pois, "jos vaan tietäisimme, minne
Ostrog on kätkenyt kanuunat. Kaikki riippuu nyt siitä. Ehkä tämä --"
Graham seurasi häntä. Kaikki tiedot koskivat vain aeroplaania. Ne
olivat ennättäneet jo Orleansiin.
Graham palasi Helenin luo. "Ei mitään uutisia", sanoi hän. "Ei mitään
uutisia".
"Emmekö me voi mitään tehdä?"
"Emme mitään".
Hän käveli kärsimättömänä edes ja takaisin huoneessa. Äkkiä hänen
luonteensa mukainen suuttumus sai hänessä vallan. "Kirottu olkoon
tämä sekava maailma!" huusi hän, "ja kaikki ihmisten keksinnöt! Että
ihminen kuolee kuin hiiri satimeen koskaan näkemättä vihamiestään!
Oh, kun saisi purkaa kiukkuaan!..."
Hän kääntyi, ja koko esiintymisessään oli tapahtunut muutos. "Tämähän
on järjetöntä", sanoi hän. "Minä olen villi-ihminen".
Hän käveli ja sitten seisahtui. "Ovathan Lontoo ja Pariisi vain
kaksi kaupunkia. Koko lauhkea vyöhyke on noussut kapinaan. Mitä
siitä, vaikka Lontoo on tuomittu turmioon ja Pariisi häviöön? Nehän
ovat vain satunnaisia tapauksia". Jälleen ajoi uutisten kuulemisen
nälkä hänet tiedustelemaan. Hän palasi vakavamman näköisenä ja istui
Helenin viereen.
"Loppu on jo lähellä", sanoi hän. "Kansa näyttää kymmentuhansin
joukoin taistelleen ja kaatuneen, kadut Roehamptonin tienoilla
mahtavat näyttää palaneelta mehiläiskeolta. Ja he ovat turhaan
kaatuneet. He hyökkäävät vain alinta kerrosta vastaan. Aeroplaanit
ovat Pariisin lähellä. Vaikka voitto leimahtaisikin nyt esiin, niin
ei mitään voitaisi tehdä, ei olisi aikaa tehdä mitään, ennenkuin ne
ovat hyökänneet meihin. Kanuunat, jotka olisivat voineet pelastaa
meidät, ovat kadonneet! Kadonneet! Ajatelkaa tätä epäjärjestystä!
Katsokaa tätä järjetöntä taistelua, jossa ei löydetä edes omia
aseita! Oh, olisi minulla nyt aeropiili -- edes yksi ainoa! Ilman
sitä olen voitettu. Ihmiskunta on voitettu ja asiamme kadotettu!
Minun kuningaskuntani, minun järjetön ja typerä kuningaskuntani on
kestänyt yhden yön. Ja minä yllytin tätä kansaa taisteluun --"
"He olisivat muutenkin taistelleet".
"Sitä epäilen. Minä olen tullut heidän keskelleen --"
"Ei", huudahti Helen, "se ei ole totta. Jos tappio tulee -- jos te
kuolette --. Mutta se ei voi tapahtua, ei voi tapahtua näin monen
vuoden kärsimysten jälkeen".
"Ah! Me tarkoitimme hyvää. Mutta -- uskotteko todellakin?"
"Jos joudutte tappiolle", huudahti hän, "niin te olette kuitenkin
puhunut. Sananne kiisivät tuulen viimana läpi maailman, ja puhalsivat
vapaudentulen ilmiliekkiin. Mitä siitä, jos tuo liekki hiukan
leiskahteleekin. Ei mikään voi puhuttua sanaa muuttaa. Tehtävänne on
onnistunut."
"Mitä varten? Olkoon niin. Olkoon niin. Muistattehan, mitä tästä
kaikesta sanoin, kun te siitä minulle puhuitte -- hyvä Jumala! Siitä
on nyt tuskin vuorokausi kulunut! -- Minä sanoin, ettei minulla ollut
teidän uskoanne. Olkoon kuinka tahansa -- nyt ei missään tapauksessa
voi tehdä enää mitään."
"Teillä ei ole minun uskoani! Tarkoitatteko sillä --? _Kadutteko_?"
"En", vastasi Graham nopeasti, "en! Nimessä Jumalan -- _en_!" Äänensä
värähti. "_Mutta_ --. Minä olen hätäillyt. Minä tiesin liian vähän --
ja toimin liian nopeasti..."
Hän vaikeni. Hän häpesi omaa tunnustustaan.
"Mutta yksi onni korvaa kaiken. Minä löysin teidät. Tämän vuosien
kuilun yli tulin luoksenne. Kaikki muu on täytetty -- loppunut.
Teillekin on tämä ehkä ollut hiukan enemmän -- tai hiukan vähemmän --"
Graham vaikeni ja katsoi suoraan häneen, ja ulkona huusi lähetti,
että aeroplaanit olivat jo Amiensin kohdalla.
Helen nosti kätensä kaulaansa, huulensa olivat kelmeät. Hän
tuijotti eteensä aivan kuin nähden jonkun kamalan mahdollisuuden
uhkaavan. Äkkiä kasvojensa ilme muuttui. "Oh! kunhan vaan olen ollut
rehellinen!" huudahti hän, ja sitten, "_olenko_ ollut rehellinen?
Minä rakastin maailmaa ja vapautta, minä vihasin julmuutta ja sortoa.
Niin, sitä se oli".
"Niin", sanoi Graham, "niin. Ja me teimme, mitä me voimme tehdä.
Me julistimme oppimme, meidän oppimme. Mutta nyt --. Mutta nyt kai
viimeinen hetkemme on tullut, kun nämät suuret asiat ovat täyttyneet."
Hän vaikeni. Helen istui vaiti. Kasvonsa olivat kalman kalpeat.
He eivät kuulleet äkillistä melua ulkoa, edes ja takaisin
juoksemista, huutoja. Sitten äkkiä Helen vavahti ja kuunteli. "Se
on --", kiljaisi hän ja nousi, voimatta puhua, voimatta uskoa,
riemuiten. Ja Grahamkin kuunteli. Kirkkaat äänet huusivat "Voitto!"
Niin, he huusivat "Voitto!" Hänkin vuorostaan nousi ja tavaton toivon
välke loisti kasvoissaan.
Keltapukuinen mies veti verhot syrjään ja astui sisään vavisten,
suuren mielenliikutuksen vallassa. "Voitto", huusi hän, "voitto!
Kansa voittaa. Ostrogin miehet ovat joutuneet tappiolle".
"Voittoko?", huudahti Helen ja hänen äänensä sointui käheältä ja
heikolta.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Graham. "Kertokaa minulle! _Mitä_?"
"Me olemme karkoittaneet heidät Norwoodin alemmista gallerioista,
Streatham sytytettiin ja palaa ilmiliekissä, ja Roehampton en meidän
hallussamme. _Meidän!_ -- ja me olemme anastaneet sinne jääneen
aeropiilin".
Hetkisen Graham ja Helen olivat vaiti, heidän sydämensä sykkivät
kiihkeästi, he katsoivat toinen toisiinsa. Viimeisen kerran välähti
Grahamin mieleen ajatus valtakunnasta, kuningasvallasta yhdessä
Helenin kanssa. Se välähti ja katosi.
Kimeä kello soi. Kiihoittunut, harmaatukkainen mies tuli
osastopäällikköjen huoneesta. "Kaikki on hukassa", huusi hän.
"Mitä hyötyä meillä nyt on Roehamptonin valloituksesta? Aeroplaanit
nähtiin jo Boulognen luona!"
"Siis kanaali enää jälellä!" sanoi keltapukuinen mies.
Hän teki nopeasti laskelman. "Puolen tunnin päästä".
"Heillä on kolme lentoasemaa hallussaan", sanoi vanhus.
"Ja kanuunat?" sanoi Graham.
"Me emme voi saada niitä kuntoon -- puolessa tunnissa".
"Onko ne siis löydetty?"
"Liian myöhään", sanoi vanhus.
"Jos me voisimme heitä pidättää tunnin ajan!" huusi keltapukuinen
mies.
"Ei mikään heitä nyt voi pidättää", sanoi vanhus. "Heillä on
ensimmäisessä laivastossaan lähes sata aeroplaania".
"Tunninko ajan?" kysyi Graham.
"Niin lähellä voittoa!" sanoi osastopäällikkö. "Nyt kun olemme
löytäneet nuo kanuunat. Niin lähellä voittoa --. Jos saisimme ne edes
nostetuiksi kaupungin katolle".
"Pitkänkö ajan se veisi?" kysyi Graham äkkiä.
"Tunnin ajan -- varmasti".
"Liian myöhään", huudahti osastopäällikkö, "liian myöhään".
"_Onko_ se liian myöhäistä?" kysyi Graham. "Juuri nyt --. Tunnin
päästä!"
Hän keksi äkkiä pelastuksen mahdollisuuden. Hän koetti puhua
tyynesti, mutta kasvonsa olivat kalmankalpeat. "Yksi mahdollisuus
löytyy. Te sanoitte, että yksi aeropiili löytyy --?"
"Roehamptonin lentoasemalla, sir".
"Särjettynäkö?"
"Ei. Se makaa selällään vaunuissa. Sen voi nostaa raiteille -- hyvin
helposti. Mutta meillä ei ole aeronautia --".
Graham katsahti molempiin miehiin ja sitten Heleniin. Hän puhui
pitkän äänettömyyden jälkeen. "_Meilläkö_ ei ole aeronautia?"
"Ei ainoatakaan".
"Aeroplaanit ovat kömpelöitä", sanoi hän mietteissään, "verrattuina
aeropiileihin".
Hän kääntyi äkkiä Helenin puoleen. Hän oli päätöksensä tehnyt. "Minun
täytyy se tehdä".
"Tehdä, mitä?"
"Mennä lentoasemalle -- tuon aeropiilin luo".
"Mitä te tarkoitatte?"
"Minähän olen aeronauti. Ja siis --. Nämät päivät, joista te minua
moititte, eivät siis ole kuluneet hukkaan".
Hän kääntyi keltapukuisen ja vanhuksen puoleen. "Käskekää heitä
nostamaan aeropiili raiteille".
Keltapukuinen hidasteli.
"Mitä te aijotte tehdä?" huudahti Helen.
"Tuo aeropiili -- se on kohtalon suoma --".
"Te aijotte --?"
"Taistella -- niin. Taistella ilmassa. Minä olen sitä jo ajatellut
--. Aeroplaani on kömpelö. Tarmokas mies --!"
"Mutta -- siitä asti kuin lentokoneet keksittiin --" huudahti
keltapukuinen mies.
"Sitä ei ole tarvittu. Mutta nyt on aika tullut. Sanokaa heille nyt
-- käskekää heitä nyt -- nostamaan se raiteille".
Vanhus loi kysyvän katseen keltapukuiseen mieheen, kohotti päätään,
ja riensi pois.
Helen astui askeleen Grahamia kohden. Hänen kasvonsa olivat kalpeat.
"Mutta -- miten yksi voi taistella? Te saatte surmanne".
"Ehkä. Mutta, jollen tee sitä itse -- tai annan jonkun toisen sen
uskaltaa --".
Hän vaikeni, hän ei enää voinut puhua, yhdellä liikkeellä hän
syrjäytti muut mahdollisuudet, ja he seisoivat katsoen toisiinsa.
"Te olette oikeassa", sanoi Helen vihdoin hiljaa. "Te olette
oikeassa. Jos se on tehtävä. Niin teidän täytyy mennä".
Graham astui askeleen häntä kohden, Helen peräytyi, käänsi kalpeat
kasvonsa poispäin ja esti häntä lähestymästä. "Ei", sanoi hän
vaivalloisesti hengittäen. "Minä en voisi --. Menkää nyt".
Graham ojensi kätensä. Helen puristi sitä. "Menkää nyt", huudahti
hän. "Menkää nyt".
Graham hidasteli ja tajusi. Hän nosti kätensä ylöspäin
puoliteatraalisella tavalla. Hän ei voinut sanoa sanaakaan. Hän
poistui.
Keltapukuinen mies kääntyi hienotunteisena ovea kohden. Mutta Graham
meni hänen ohitseen. Hän riensi salin läpi, jossa osastopäällikkö
telefoonin kautta käski nostamaan aeropiilin raiteille.
Keltapukuinen mies loi katseen liikkumattomaan Heleniin, hidasteli
ja riensi Grahamin jälestä. Graham ei katsahtanut taakseen, hän ei
sanonut sanaakaan ennenkuin etuhuoneen suureen saliin johtava verho
sulkeutui hänen takanaan. Sitten käänsi hän päänsä ja verettömiltä
huuliltaan kuului lyhyt, nopea käsky.