Taistelu Neuvoston palatsissa.
Kun Asano ja Graham juoksivat Neuvoston palatsia ympäröiviä raunioita
kohden, huomasivat he miten kaikkialla kansaa yhä enemmän kokoontui.
"Osastoihin! Osastoihin!" Kaikkialla juoksi sinipukuisia miehiä ja
naisia tuntemattomista pohjakerroksista keskikadun portaita myöten
ylös; eräällä paikalla näki Graham vallankumouksellisen komitean
asevaraston, jonka ympärillä oli suuri joukko huutavia miehiä, ja
toisaalla taas ajoi kansanjoukko takaa keltapukuisia työpoliiseja
pitkin vastaiseen suuntaan nopeasti liikkuvaa katua.
"Osastoihin!" kaikui yhä useammin jota lähemmäksi he tulivat
Neuvoston palatsia. Muutamista huudoista ei saanut laisinkaan selvää.
"Ostrog on pettänyt meidät", huusi eräs mies karkealla äänellä
taukoamatta karjuen tätä lausetta Grahamin korviin siksi että hän
ei enää muuta kuullutkaan. Tämä mies seisoi aivan Grahamin ja
Asanon vieressä nopeakulkuisella katukäytävällä heittäen lauseensa
niille ohimennessään, jotka seisoivat alempana hitaampikulkuisilla
katukäytävillä. Hän vuoroin syytti Ostrogia, vuoroin antoi epäselviä
määräyksiä. Kohta hyppäsi hän alemmaksi ja katosi.
Melu huumasi Grahamin ajatukset. Hän oli hyvin epävarma siitä, mitä
hänen tulisi tehdä. Milloin oli hän seisovinaan jollain korkealla
parvekkeella puhuen kansalle, milloin astuvinaan suoraan Ostrogin
eteen. Hän oli raivoissaan, hän tunsi vastustamatonta halua käyttää
voimiaan, kätensä puristautuivat nyrkkiin ja huulensa olivat lujaan
yhteen puristetut.
Neuvoston palatsiin ei voinut päästä raunioiden yli, mutta
Asano aavisti tämän vaikeuden tulevan eteen ja vei hänet
pääpostitoimistoon. Postilaitos toimi säännöllisesti, mutta
sinipukuiset palvelijat liikkuivat vastahakoisesti tai seisahtuivat
katselemaan galleriansa holviakkunoista ulkona liikkuvia huutavia
miehiä. "Joka mies osastoonsa! Joka mies osastoonsa!" Täällä, Asanon
kehoituksesta, ilmaisi Graham kuka hän oli.
He tulivat Neuvoston palatsiin kuljetuskaapelia myöten. Nyt jo, niin
vähän palatsin antautumisen jälkeen, oli raunioissa tapahtunut suuri
muutos. Ryöppynä syöksyvä vesijohto oli tukittu ja uusia johtoja oli
laiteltu, pitkät väliaikaiset heikon näköiset telineet kannattivat
niitä. Ilma oli täynnä Neuvoston palatsiin vieviä johtoja ja uudet
rakennustelineet, joilla oli nostokoneita ja muita käynnissä olevia
laitoksia, kohosivat valkoisen rakennuksen vasemmalla puolella.
Liikkuvat kadut oli täällä pantu kuntoon ja kulkivat jonkun osan
matkaansa paljaan taivaan alla. Nämät kadut oli Graham nähnyt
herättyään pieneltä parvekkeelta, siitä oli nyt tuskin yhdeksän
päivää ja toisella puolen oli nukkumissalinsa, jossa nyt näkyi suuria
alaspudonneita lohkareita ja särkynyttä rappausta.
Oli jo selvä päivä ja aurinko paistoi kirkkaasti. Pitkistä
sähkövalolla valaistuista holveistaan tulivat liikkuvat kadut,
joilla oli tungokseen asti kansaa, se riensi heitä kohden ja
asettui raunioille ja röykkiöille. Heidän huutonsa täytti ilman,
ja kansa tungeksi rakennuksen keskiosaa kohden. Yleensä oli tämä
joukko hajanaista mutta siellä täällä näki Graham koetettavan
saada järjestystä toimeen. Ja kaikki äänet huusivat järjestymään.
"Osastoihin! Joka mies osastoonsa!"
Kaapeli vei heidät huoneesen, jonka Graham tunsi Atlas-salin
etuhuoneeksi, lähelle sitä parveketta, jota myöten hän muutama
päivä sitten kulki Howardin seurassa näyttääkseen itseään nykyään
kukistetulle Neuvostolle. Nyt oli sali tyhjä, siellä oli vaan kaksi
kaapelin hoitajaa. Nämät miehet näyttivät kovasti hämmästyvän
tuntiessaan Nukkujaksi sen miehen, joka risti-istuimelta hyppäsi alas.
"Missä on Helen Wotton?" kysyi hän. "Missä on Helen Wotton?"
Kukaan ei tiennyt.
"Missä sitten on Ostrog. Minun täytyy heti tavata Ostrog. Hän on
rikkonut määräykseni. Minä olen palannut ottaakseni vallan pois hänen
käsistään". Odottamatta Asanoa riensi hän salin halki, nousi sen
päässä olevia portaita ylös, veti verhon syrjään ja seisoi titaanin
edessä, joka yhä kantoi raskasta taakkaansa.
Sali oli tyhjä. Se oli paljon muuttunut siitä, kun hän sen
ensi kertaa näki. Se oli kärsinyt suuria vaurioita ensimmäisen
taistelun aikana. Kuvapatsaan oikealla puolen oli seinän yläosa
noin kahdensadan jalan pituudelta särkynyt ja suuri levy sitä
samaa joustavaa ainetta, jonka alla Grahamkin oli herännyt, peitti
aukon ja hiljensi, mutta ei kokonaan tukahuttanut ulkoa kuuluvia
ääniä. "Osastoihin! Osastoihin! Osastoihin!" kuuli hän huudettavan.
Tämän kuultavan aineen läpi näkyi metallinen rakennusteline, joka
nousi ja laski sen mukaan kuin työ vaati. Erään rakennuskoneen
pitkät, punaiseksi maalatut ulottimet, jotka hiljalleen ottivat
kivennäisaineista tehdyt rakennuskoristeet ja asetti ne halutulle
paikalle, kuulsi outona tämän viheriäiseksi maalatun seinän läpi.
Telineillä näkyi joukko työmiehiä kummastuneina katselevan alhaalla
liikkuvaa kansaa. Hetkisen seisoi hän katsellen tätä kaikkea, kunnes
Asano tuli hänen luokseen.
"Ostrog", sanoi Asano, "on kai tuolla taempana olevissa pienissä
virkahuoneissa". Tuo pieni mies oli nyt kalmankalpea ja hänen
katseensa kiintyi Grahamin kasvoihin.
He olivat astuneet tuskin kymmentä askelta verhon luota eteenpäin,
kun pieni ovi Atlaksen vasemmalla puolella nousi, ja Ostrog Lincolnin
ja kahden musta ja keltapukuisen neekerin seurassa ilmestyi ja kulki
salin nurkan poikki toista aukkoa kohden, joka oli auki. "Ostrog"
huusi Graham ja hänen äänensä kuullessaan seisahti tuo pieni ryhmä
hämmästyneenä.
Ostrog sanoi jotain Lincolnille ja lähestyi yksinään.
Graham puhui ensiksi. Hänen äänensä oli voimakas ja käskevä. "Mitä
minä kuulen?" kysyi hän. "Aijotteko te tuottaa tänne neekereitä --
pitääksenne kansaa kurissa?"
"Jo on aikakin", sanoi Ostrog. "Tämä kansa on kapinan jälkeen käynyt
yhä hillittömämmäksi. Minä arvasin, että te --"
"Siis nuo kirotut neekerit ovat tulossa?"
"Ovat. Näittehän millainen kansa on -- tuolla ulkona?"
"Ei ole ihmekään. Mutta -- sen jälkeen mitä minä määräsin. Te olette
ollut liian omavaltainen, Ostrog".
Ostrog ei sanonut mitään, vaan lähestyi.
"Nämät neekerit eivät saa tulla Lontoosen," sanoi Graham. "Minä olen
Mestari ja kiellän heitä tulemasta".
Ostrog katsahti Lincolniin, joka heti lähestyi heitä molempien
seuralaistensa kanssa. "Miksi ei?" kysyi Ostrog.
"Valkoisia miehiä on hillittävä valkoisilla miehillä. Muuten --"
"Neekerit ovat vain välikappale".
"Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".
"Kansa --"
"Minä luotan kansaan".
"Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä --
sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole
Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".
Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te
ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä
ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten
yhdenvertaisuutta -- sosialistista järjestystä -- teillä on kaikki
nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä
mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette
laisinkaan ymmärrä".
"Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen -- kuten meren pauhinan. Ei
eri ääniä -- yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö _te_ sitä?"
"Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.
"Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi
tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".
Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.
"Ne tulevat", sanoi hän.
"Minä kiellän sen", sanoi Graham.
"Ne ovat jo matkalla".
"Minä en sitä salli".
"Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston
tapaa --. Teidän omaksi eduksenne -- te ette saa olla kapinan
puolella. Ja nyt kun te olette täällä --. Te olitte ystävällinen kun
tulitte tänne".
Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham
minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne
Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin
etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui
Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten
kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa
ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän
horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen.
Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen
kaukaiseen kattoon.
Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui
toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse
jaloilleen.
Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa,
kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta
ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti
hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan
lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui
hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään
Ostrogiin.
"Te -- olette -- nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te --
olette hullu -- kun tulitte takaisin".
Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän
ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi
viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!
Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain
Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään
Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin
levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat
mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja
silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä
viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja
uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?"
"Mestaria on petetty!"
Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen
otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän
äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen
toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa
hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.
Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta
-- ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan
etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään
ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi
hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin
huutamia käskyjä.
Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta
huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä -- että ne vetivät
häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän
heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin
kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.
Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän
sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia
pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He
hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He
juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään.
Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville
miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä
vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät
pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä
he eivät saa häntä käsiinsä".
Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti
tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan
tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa
huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi
tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja
varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.
Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen.
Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi
olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä.
Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu
tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen
silmissään.
Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen
vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas
häneen.
Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin
hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut
tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen
ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja
lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja
veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä
huusi voitonriemusta.
Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten
jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko
salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa
koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi
häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.
Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen
ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat
epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen,
keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä
tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä
kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon
alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli
tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä
lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog"
tiedusteli hän.
Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli
salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset
kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja
katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä
kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä
ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.
Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä
joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki
hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella
kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen
ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki
keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita
portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset
nostolaitokset, vivut ja tangot.
Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua
käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni
raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän
kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine
kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä,
löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona.
"Mestari on meidän puolellamme!"
Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään,
että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella
parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon
näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti
huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja
muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla
ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen
saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat
olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja
koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa
kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla
kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa
lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen
salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän
puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan
kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi.
Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia
aeroplaaneja vastaan.
"Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan
näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin
katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt
muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui
sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen
sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä
koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli
aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen
jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli
viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin
kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen
hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän
katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt
lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento
oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen
huomionsa puoleensa.
Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän
raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan
halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston
palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse
näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden
yläpuolelle.
Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla
kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän
rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä
pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.
Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa
tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä
vangiksi. Hän pääsee pakoon -- hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"
Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten
aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas
näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa
käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog
seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten
näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä
taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman
vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu
avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä
näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin
päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan
joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat
erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs
takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään,
horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan
raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen
lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi,
pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden
taakse.
Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös,
taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse.
Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi
eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.
"Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat
alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"
Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien
uusivan tätä käskyä.
Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä
pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia
pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että
alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.
Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset
miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän
holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.
Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui
alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin,
niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien
mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.
Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän
tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän
näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua,
jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita
huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.
Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin.
Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa
melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen
tyrkki ja murskasi toisiaan.
Ja sitten se nousi ylöspäin.
Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin
yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin
siipiä.
Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä
sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.
Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi
Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti
ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan
peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.
Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja
laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki
sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.
Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa,
sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä
rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin,
kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta
kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän
lainehtivan ihmismeren yli.
Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä
pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen
vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja
laulu kasvoi, paisui ja laajeni.
Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja
ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog,
joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan
edessä, pakeni nyt tuolla -- vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut
Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja
päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen
käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli
loppunut.
Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa
ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä
hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä,
jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen
tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt,
mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä
elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta
kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi
liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä
hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti.
Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo
lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa
maailmasta.