Aeroplaanien tulo.
Kaksi sinipukuista miestä makasi suullaan rautasillalla, joka
kulki Roehamptonin lentoaseman reunaa myöten, pyssyt ojolla
tähystellen Wimbleton-Parkin lentoasemalle päin. Tuon tuostakin
nämät miehet vaihtoivat sanan keskenään. He puhuivat sitä sotkuista
englanninkieltä, jota heidän kansanluokkansa ja aikakautensa käytti.
Ostrogilaisten tuli oli harventunut ja lopulta tauonnut, eikä vähään
aikaan ollut näkynyt muuta kuin joitakuita yksityisiä vihollisia.
Mutta kaiku siitä taistelusta, jota yhä vielä käytiin alemmissa
gallerioissa, kuului joskus kansan huutojen tauottua. Muutaman
metrin päässä heidän takanaan virui kuollut taistelija selällään,
ja hänen sininen pukunsa kyti hiljaa sen aukon ympärillä, josta
kuula oli osunut hänen rintaansa. Aivan ruumiin vieressä istui eräs
haavoittunut, jonka jalka oli ammuttu, elottomin kasvoin tuijottaen
vammaansa. Heidän takanaan lepäsi jättiläiskoossaan valloitettu
aeropiili kärryjensä päällä selällään. Toinen miehistä kertoi miten
hän nähdessään erään vihollisen koettavan pujahtaa rautapylvään
taakse suojaan, oli umpimähkään ampunut ja osunut toiseen juuri kun
tämä vauhdin vaikutuksesta olikin juossut pylvään ohitse.
"Minä en näe häntä lainkaan", sanoi toinen mies kiusalla.
Ampuja alkoi räyhätä ja haukkua kiihoittuneena selittäen tehneensä
tuon teon. Mutta äkkiä, keskellä hänen puhettaan kuului alhaalta
voimakasta huutoa.
"Mitä nyt on tapahtunut", sanoi hän ja nousi toiselle kyynärpäälleen
ja katsoi portaiden päästä keskikerrokseen. Joukko sinipukuisia
riensi portaita ylös ja kiisi lentoaseman halki aeropiilin luo.
"Emme me tarvitse noita houkkioita", sanoi hänen toverinsa. "Ne vaan
häiritsevät ja estävät ampumasta. Mitä he nyt aikovat?"
"Ssh! -- he huutavat jotain".
Molemmat miehet kuuntelivat. Äsken tullut joukko oli kokoontunut
aeropiilin luo. Kolme osastopäällikköä, jotka tunsi heidän mustista
viitoistaan ja arvonmerkeistään, ryömi aeropiilin sisään ja nousi
sen päälle. Koko joukko tarttui koneesen, pari kolme miestä
kuhunkin siivenkannattajaan, kunnes koko lentokoneen ympärillä oli
nostajia. Toinen ampujista nousi polvilleen. "He aikovat kääntää sen
vaunuilleen -- sitä he tekevät".
Hän nousi seisomaan, samoin toverinsa. "Mitä varten?" sanoi hänen
toverinsa. "Eihän meillä ole aeronautia".
"He panevat sen ainakin kuntoon". Hän loi katseen pyssyynsä, sitten
puuhaavaan parveen, ja äkkiä kääntyen haavoittuneen puoleen sanoi
hän: "Pidä sinä tätä", antaen hänelle pyssynsä ja patruunalaukkunsa;
ja kiireesti juoksi hän aeropiilin luo. Neljännestunnin ajan oli hän
hikoileva, vetävä, lykkäävä, huutava ja käskyjä noudattava titaani,
ja kun se oli saatu paikoilleen oli hän toisten titaanien joukossa
huutamassa hurraata omalle työlleen. Silloin vasta sai hän kuulla
sen, minkä jokainen jo kaupungissa tiesi, että Mestari, vaikka olikin
vasta-alkaja, aikoi itse käyttää lentokonetta, ja saapui kohta
tarkastamaan sitä, eikä sallinut kenenkään muun antautuvan vaaraan.
"Se, joka uskaltaa suurimpaan vaaraan, joka kantaa raskaimman taakan,
se mies on kuningas", siten kerrottiin Mestarin sanoneen. Ampuja
huusi vielä hurraata ja hiki tippui hänen pörröisestä tukastaan, kun
hän kuuli yhtämittaista kohinaa, vallankumouksen laulun poljennan
ja säveleen. Joukon keskelle auennutta tietä myöten näki hän sankan
parven nousevan portaita ylös. "Mestari tulee", huudettiin, "Mestari
tulee", ja joukko hänen ympärillään taajeni taajenemistaan. Ampuja
koetti päästä lähemmäksi keskiportaita. "Mestari tulee!" "Nukkuja,
Mestari!" "Jumala ja Mestari", huusivat äänet.
Äkkiä nousi hänen eteensä vallankumouksen kaarti mustissa
univormuissaan ja ensimäisen ja viimeisen kerran elämässään näki
hän Grahamin aivan läheltä. Hän oli kookas mies, yllään liehuva,
musta viitta, kasvonsa kalpeat mutta päättäväiset ja katsoen suoraan
eteenpäin; mies, joka ei kuullut, ei nähnyt, ei ajatellut ympärillään
olevia pikkuseikkoja. Koko elinaikansa hän oli muistava Grahamin
kalpeat kasvot. Hetkisen kuluttua oli hän mennyt ohitse ja ampuja
koetti raivata itselleen tietä taajassa joukossa. Kauhusta itkevä
sotilas tyrkkäsi häntä, juosten portaita kohden huutaen: "Tilaa
aeropiilille!" Lähtökello soi äkkiä raskaasti ja soinnuttomasti.
Kellon äänen kaikuessa korvissaan astui Graham lähemmäksi aeropiiliä
ja kulki sen siipien alitse. Hän huomasi, että monet vieressään
seisovat tarjoutuivat seuraamaan häntä, mutta hän hylkäsi käden
liikkeellä heidän tarjoumuksensa. Hänen täytyi miettiä, miten hän
saa koneen käyntiin. Kello soi yhä nopeammin ja tahdissa astuvan
kansan käynti kuului yhä voimakkaammin ja selvemmin. Keltapukuinen
mies auttoi häntä nousemaan siipien kannikerautojen yli. Hän
asettui aeronautin paikalle ja istui huolellisesti ja varmasti
tuoliin. Mitä se oli? Keltapukuinen mies osotti kahta aeropiiliä,
jotka näkyivät etelän taivaalla. Ei epäilemistäkään, ne odottivat
aeroplaanien tuloa. Pääasia -- tällä hetkellä -- oli päästä
lähtemään. Hänelle huudettiin jotain, kysymyksiä, varoituksia. Nuo
ihmiset ikävystyttivät häntä. Hän tahtoi miettiä, muistella kaikkea,
mitä hän edellisillä kokeiluillaan oli oppinut. Graham viittasi
kansaa väistymään ja hän näki keltapukuisen miehen astuvan siipien
kannattimien yli, näki kansan viittauksestaan poistuvan edessään
olevilta kiskoilta.
Hetkisen oli hän liikkumattomana, katsoi vipuun, josta kone pantiin
käyntiin, ja hentoihin koneenosiin, jotka hän niin puutteellisesti
tunsi. Silmiinsä osui pieni kaltevuuden mittaaja, jonka ilmarakkula
oli hänen puolellaan, ja hän muisti äkkiä jotain, kuljetti
kymmenkunta sekuntia konetta eteenpäin, kunnes vesirakkula oli
mittaajan torven keskellä. Kansa oli vaiti, tarkastellen hänen
jokaista liikettään. Kuula osui erääsen rautaan hänen päänsä päällä.
Kuka ampui? Oliko tie vapaa? Hän nousi katsomaan ja istui jälleen
alas.
Sekunti sen jälkeen alkoi propelli pyöriä ja hän kiisi raidetta
myöten eteenpäin. Hän tarttui ohjausvipuun ja siirsi koneen taapäin
saadakseen aeropiilin keulan nousemaan. Silloin alkoi kansa hurrata.
Hetkisen sykki sydämensä kilpaa koneen tykytyksen kanssa, sitten
huudot hiljenivät ja lopulta kaikki oli hiljaista. Ilma vinkui
tuulisuojustimen yli ja maa näytti painuvan yhä alemmaksi.
Ylöspäin hän kiisi. Hän tunsi itsensä niin kaikesta levottomuudesta
vapaaksi, niin tyyneksi ja varmaksi. Hän nosti keulan vielä hiukan
korkeammalle, avasi vasemman siiven aukon, pyöri ympäri ja kohosi.
Hän katsoi päätään huimaamatta alas ja sitten ylös. Toinen Ostrogin
aeropiileistä riensi estämään hänen kulkuaan. Graham lähestyi sitä
viistoon aikoen äkkinäisellä käänteellä lentää sen alitse. Sen pienet
aeronautit pitivät häntä silmällä. Mitähän he aikoivat tehdä? Hänen
toimintahalunsa kasvoi. Toisen näki hän tähtäävän pyssyllä valmistuen
laukaisemaan. Mitähän ne luulivat hänen aikovan tehdä? Samassa
ymmärsi hän heidän aikeensa, ja hänen päätöksensä oli tehty. Hänen
hetkellinen toimettomuutensa oli kadonnut. Hän avasi kaksi aukkoa
lisää vasemmanpuolisesta siivestä, pyöri ympäri, lensi vihamielistä
aeropiiliä kohden, sulki siiven aukot ja iski suoraan sitä kohden,
keulan ja tuulisuojustimen varjellessa häntä pyssyn kuulalta. Se
taipui hiukan ikäänkuin väistääkseen. Graham käänsi keulan ylöspäin.
Hän puri hampaansa yhteen, kasvonsa vääntyivät tahtomattaan, ja
krats! Hän iski vastustajaan! Hän iski alhaalta ylöspäin lähinnä
olevaan siipeen.
Hyvin hitaasti näytti vastustajan siipi palaavan entiseen asentoon
hyökkäyksen jälkeen. Hän näki sen koko leveydessään, sitten se liiti
alas hänen näkyvistään.
Hän huomasi keulansa painuvan alaspäin, kätensä takertui vipuun
kiinni, veti ja sai koneen siirtymään taapäin. Hän tunsi pienen
täräyksen, koneen keula kääntyi äkkiä ylöspäin ja hetkisen aikaa
tunsi hän makaavansa melkein selällään. Kone kieppui ja heilui, se
näytti tanssivan paikallaan. Hän ponnisti kovasti voimiaan, painautui
vipua vastaan ja sai koneen hitaasti taas kulkemaan eteenpäin.
Hän nousi, mutta ei enää niin jyrkästi pystysuoraan. Hän läähätti
hetkisen, ja tarttui jälleen vipuihin. Ilma vinkui hänen ympärillään.
Uusi ponnistus ja hän lensi melkein vaakasuorassa. Hän saattoi
jälleen hengittää. Ensi kerran käänsi hän päänsä nähdäkseen, miten
vastustajiensa oli käynyt. Hän tarkasti vielä vipua, katsoi uudestaan
alaspäin. Ensi hetkessä luuli hän niiden kadonneen. Kuten kupariraha
pyörii rahapeliä pelattaessa, niin näki hän etelänpuoleisten
lentoasemien välillä jotain pientä, litteää, kepeää ja särkyvää
putoavan.
Ensiksi ei hän ymmärtänyt, mitä se oli, mutta sitten hurja ilo
sai hänessä vallan. Hän huusi täyttä kurkkua ja hänen äänensä
kuului villiltä, ja kiisi yhä ylemmäksi taivaalla. "Missä on
toinen aeropiili", ajatteli hän. "Nyt on sen vuoro --" Katsoessaan
ympärilleen avaruuteen pelkäsi hän ensi hetkessä, että se oli
lentänyt hänen yläpuolelleen, mutta sitten näki hän sen laskeutuvan
Norwoodin lentoasemalle. He olivat aikoneet ampua. Mutta kun olisivat
voineet pudota suinpäin pari tuhatta jalkaa alaspäin, niin heidän
rohkeutensa ei riittänyt siihen. Taistelu oli päättynyt.
Hetkisen liiteli hän kehässä ja sitten lensi hän jyrkästi alaspäin
lounaisia lentoasemia kohden. Hämärä alkoi jo tulla; sauhu palavasta
Streathamin lentoasemasta, joka oli ollut niin paksu ja musta,
oli nyt vaan tulipylväänä. Kaikki liikkuvien katujen täyttämät
aukeamat, kadut ja läpikuultavat kupukatot, kuilut rakennusten
välillä välkkyivät nyt sähkövalon loistossa, jota pehmensi laskevan
auringon säteet. Niillä kolmella lentoasemalla, jotka vielä
olivat Ostrogilaisten hallussa -- sillä Wimbledon-Parkin asemaa
ei voitu käyttää, -- se oli niin lähellä palavaa Roehamptonia,
ja Streatham oli yhtenä pätsinä -- paloi rovioita opastaakseen
tulevia aeroplaaneja. Kun hän lensi Roehamptonin ylitse näki hän
siellä tiheän väkijoukon. Hän kuuli innokkaita hurraahuutoja, kuuli
Wimbleton-Parkista ammutun kuulan suhahtavan ilman läpi ja lentävän
Surreyn kenttien yli. Hän tunsi tuulen viiman ja käänsi lentokoneensa
niin, että se nosti hänet yhä ylemmäksi.
Hän kohosi ja kohosi, pitäen silmällä koneen tasaista käyntiä, kunnes
koko seutu näytti siniseltä ja epäselvältä, ja koko Lontoo oli
kuin pieni valojuovainen kartta, leikkikalukaupunki etäisyydessä.
Taivaanrannan pilvireunan alapuolella oli taivas safiirinvärinen ja
noustessaan ylöspäin tuli yhä enemmän tähtiä näkyviin.
Ja kas! Etelässä alhaalla ja nopeasti lähestyen näkyi kaksi pientä
valopilkkua, sitten useampia ja lopulta kokonainen valosikermä
kiitäen nopeasti eteenpäin. Kohta hän saattoi ne laskea. Niitä oli
kaksikymmentä neljä. Aeroplaanien ensimmäinen laivasto saapui!
Kauempana näkyi vielä suurempi lauma.
Hän lensi puolikehässä päästämättä tätä lähestyvää laivastoa
näkyvistään. Ne lensivät kolmion muodossa, ja nuo jättiläiskokoiset
loistavat muodot lähestyivät täyttä lentoa ilmassa Grahamin
alapuolella. Hän laski sukkelaan heidän nopeutensa ja lykäten koneen
eteenpäin alkoi hän laskeutua yhä suuremmalla vauhdilla. Hän veti
vivusta ja kone lakkasi käymästä. Hän alkoi laskeutua alaspäin
yhä nopeammin ja nopeammin. Hän suuntasi kolmion kärkeä kohden.
Hän putosi kuin kivi vinkuvan ilman halki. Hänen mielestään kului
tuskin sekunti tämän hetken ja sen hetken välillä, jolloin hän iskee
etummaiseen aeroplaaniin.
Ei kukaan tuossa lähenevässä suuressa neekerilaumassa aavistanut
uhkaavaa kohtaloaan, ei kukaan uneksinutkaan haukasta, joka taivaalta
siten iski heitä kohden. Ne, jotka eivät olleet ilmataudista
heikkoja, kurottivat mustia kaulojaan ja silmät selällään katselivat
usvaista kaupunkia, joka yhä läheni, rikasta ja loistavaa kaupunkia,
jonne heidän tottelevia käsivarsiaan tuotettiin. Hampaat kiiluivat
ja mustat kasvot loistivat. He olivat kuulleet puhuttavan Pariisiin
tuotettujen toveriensa urotöistä, ja he tiesivät, että heilläkin
olisi ihanat hetkensä Lontoon köyhälistön keskellä. Ja äkkiä Graham
iski heihin.
Hän oli suunnannut aeroplaanin runkoa kohden, mutta aivan viime
hetkessä heräsi parempi ajatus hänen mielessään. Hän kierrähti hiukan
ja lensi koko painollaan vasempaan siipeen. Töytäys lennätti hänet
taapäin. Keula lensi aeroplaanin joustavan siiven läpi keskustaa
kohden. Hän tunsi miten suuren aeroplaanin vauhti vei häntä ja
aeropiiliään eteenpäin, ja kului sekunti, jona hän ajatteli, miten
tämä päättynee. Hän kuuli tuhannen ihmisen hätähuudot ja huomasi,
että koneensa pysyi tasapainossa, mutta kiinni jättiläislaivassa,
joka vei häntä mukanaan alaspäin. Hän katsoi sivulle ja näki
aeroplaanin keskisiiven ja vastaisen siiven läpättävän. Hän näki
siipien kannatteiden läpi kaatuneita tuolia, tuijottavia silmiä ja
taipuneihin kannatteihin takertuvia käsiä. Vastaisen siiven aukot
aukenivat, kun aeronauti koetti saada laivaansa tasapainoon! Ylhäällä
seisahtui toinen aeroplaani äkkiä välttääkseen joutuvansa putoavan
toverinsa pyörteesen. Leveiden siipien lainehtiva pinta tuntui
ratkeavan. Hän tunsi aeropiilinsä päässeen irti. Ja tuo vioittunut
hirviö hänen allaan kääntyi aivan nurin kuin kaatuva muuri.
Graham ei ollut aivan selvillä siitä, että hän oli iskenyt
aeroplaanin sivusiipeen ja päässyt irti, ennenkuin hän huomasi
lentävänsä vapaasti ja alaspäin nopeasti lähestyen maata. Mitä oli
hän tehnyt? Sydämensä sykki rinnassaan kuten hurjasti käypä kone,
ja vähään aikaan, joka oli vaarallinen hetki hänelle, ei hän voinut
liikuttaa vipuja, sillä hänen kätensä olivat aivan herpaantuneet.
Vihdoin saattoi hän sen kuitenkin tehdä ja veti voimakkaasti konetta
taapäin, taisteli pari sekuntia häilymistä vastaan, tunsi koneen
pääsevän paikoilleen, asettuvan vaakasuoraan, ja sai vihdoin sen
jälleen liikkeesen.
Hän katsoi ylöspäin ja näki kaksi aeroplaania kiitävän aivan hänen
ylitseen, niiden matkustajat huusivat. Hän katsoi taaksepäin ja
näki laivaston pääosan hajaantuvan ja pakenevan joka taholle;
hävittämänsä aeropiili, ja joka ei ollut voinut kääntyä oikeinpäin,
sipaisi kuin jättiläissuuren veitsen terä aivan alapuolellaan olevan
tuulimoottorin siipiä.
Hän painoi koneen taapäin ja katsoi vielä. Hänen koko huomionsa
kohdistui allaan olevaan näkyyn ja hän nousi ylöspäin tarkastamatta
aeropiilinsä suuntaa. Suuri aeroplaani putosi maahan, ja oma painonsa
särki koneen sisustan; sitten kone heilahti, murskaantui suulleen
siipiensä päälle. Äkkiä sen kyljestä nousi valkoinen tulen kieleke
taivasta kohden. Tällä hetkellä huomasi Graham toisen aeroplaanin
kiitävän suoraan häntä kohden, ja käänsi koneensa ylöspäin ja
vältti siten hyökkäyksen -- jos se oli hyökkäys. Se kaarteli hänen
vieressään, veti hänet metrin verran alaspäin ja melkein kaasi hänet
nurin hurjaa vauhtia kiitäessään.
Hän näki kolme muuta aeroplaania syöksyvän häntä kohden ja hän
huomasi, että hänen välttämättä täytyi päästä niiden yläpuolelle.
Aeroplaaneja oli hänen ympärillään ja ne kaartelivat hurjaa kyytiä
koettaen väistää häntä, kuten hän luuli. Niitä oli hänen vieressään
ylä- ja alapuolella, idän ja lännen puolella. Hyvin etäältä kuuli
hän yhteentörmäyksen ja kaksi aeroplaania syöksyi syvyyteen. Etäällä
näkyi uusi laivasto saapuvan. Graham nousi tasaisesti ylöspäin.
Kohta olivat kaikki aeroplaanit hänen alapuolellaan, mutta vähään
aikaan ei hän uskaltanut tehdä hyökkäystä, kun ei tietänyt välimatkan
suuruutta. Ja sitten syöksyi hän toisen uhrinsa kimppuun, ja kaikki
siinä olevat sotilaat näkivät hänen tulevan. Raskas kone kieppui ja
heilahteli, sillä kaikki kauhistuneet miehet kapusivat aeroplaanin
peräosaan ottamaan aseitaan. Joukko kuulia vinkui ilmassa ja
tulikipinä välähti häntä suojaavan tuulisuojuksen lasissa. Aeroplaani
hidasti kulkuaan ja laskeutui alemmaksi, mutta laskeutuikin liian
paljon. Samassa hetkessä näki Graham Bromleykukkulan tuulimoottorien
kiitävän lähemmäksi, käänsi koneensa syrjään ja aeroplaani, jota
hän oli kiidättänyt eteenpäin paiskautui sitä vastaan. Kaikki äänet
yhtyivät kamalaksi hätähuudoksi. Suuri aeroplaani näytti sekunnin
ajan seisahtuvan pystyyn moottorien siipien sirpaleiden keskelle,
ja sitten se särkyi. Suuria kappaleita lensi ilman halki ja sen
koneet pirstaantuivat kuin simpukan kuoret. Kirkas liekki leimahti
iltahämäräiselle taivaalle.
"_Kaksi_!" huusi Graham, samalla kun ylhäältä heitetty pommi räjähti
pudotessaan, ja kiisi täyttä vauhtia jälleen ylöspäin. Ylpeä iloisuus
sai hänessä vallan ja hän tunsi jättiläissuurta toimintahalua.
Kaikki hänen levottomuutensa ihmiskunnan kohtalosta ja omasta
kykenemättömyydestään olivat kokonaan kadonneet. Hän oli nyt vaan
taistelija, joka iloitsi omasta voimastaan. Aeroplaanit näyttivät
kiitävän joka taholle, koettaen vaan päästä häntä pakoon, neekerien
hätähuudot kuuluivat lyhyeinä parahduksina aina kun hän lensi niiden
lähitse. Hän valitsi kolmannen uhrinsa, iski siihen nopeasti, mutta
ei saanut sitä kaatumaan. Se pääsi pakoon ja murskaantui Lontoon
korkeita ulkoseiniä vastaan. Tästä yhteentörmäyksestä päästyään liiti
hän niin alas, että näki jäniksen peloissaan kiitävän erään kummun
yli. Äkkinäisellä käänteellä nousi hän ylöspäin ja huomasi kulkevansa
Lontoon keskiosan yli ja että ilma hänen ympärillään oli aivan vapaa.
Hänen oikealla puolellaan lennättivät Ostrogilaiset ilmaan tavattoman
määrän varoitusrakettia, jotka paukkuivat hämärässä. Etelässä
sauhusi puoli tusinaa aeroplaanin raunioita, ja idässä, lännessä ja
pohjoisessa pakeni niitä hurjaa kyytiä. Ne liitelivät pohjoiseen ja
länteen ja palasivat sitten etelään, sillä ne eivät voineet pysähtyä
ilmassa. Nykyisen hämmennyksen aikana olisi jokaista hyökkäysyritystä
seurannut kamalia yhteentörmäyksiä. Grahamin oli vaikea täydelleen
arvostella, mitä hän oli tehnyt. Joka taholla poistui aeroplaaneja.
Ne poistuivat. Ne tulivat yhä pienemmiksi. Ne pakenivat!
Hän kulki noin parisataa jalkaa Roehamptonin lentoaseman yläpuolitse.
Se oli aivan mustanaan kansaa, joka innoissaan huusi. Mutta
miksi Wimbleton-Parkin asema oli myöskin mustanaan riemuitsevaa
kansaa? Streathamin lentoaseman liekit peittivät kolme etäämpänä
olevaa asemaa. Hän kiersi ja nousi ylemmäksi nähdäkseen pohjoiset
kaupunginosat. Ensiksi näkyi sauhun takaa Shooters' Hill'in valaistu
lentoasema, jolla eräs aeroplaani, jonka oli onnistunut päästä
maihin, purki neekereitään. Sitten näkyi Blackheath, ja viimeisten
sauhupilvien alla Norwoodin lentoasema. Blackheathille ei ollut
tullut aeroplaania, mutta eräs aeropiili oli lentovalmiina raiteilla.
Norwood oli aivan täynnä kansaa, joka juoksi sinne ja tänne hurjan
sekasorron vallitessa. Miksi? Äkkiä hän ymmärsi syyn. Lentoasemien
itsepintainen puolustus oli loppunut, kansa tunkeutui Ostrogin
viimeisen turvapaikan alakerrokseen. Ja sitten, kaukaa kaupungin
pohjoiselta puolelta kuului kumea jyrähdys, iloinen viesti hänelle,
voiton merkki ja ääni, kanuunan raskas paukahdus. Suunsa aukeni
puoliksi, mielenliikutus kuvastui kasvoissaan.
Hän hengitti syvään. "He voittavat", huusi hän vapaasen ilmaan;
"kansa voittaa!" Toinen kanuunan paukahdus kuului aivan kuin
vastaukseksi. Ja sitten näki hän Blackheathin aeropiilin kiitävän
pitkin raiteitaan lentääkseen. Se kiisi eteenpäin ja kohosi. Se lensi
ilmaan kuin kuula suunnaten kulkuaan etelään, häntä pakoon.
Heti ymmärsi hän, mitä oli tekeillä. Ostrog pakeni varmaankin sillä.
Hän huusi ja kiisi sitä kohden. Jouduttamalla laskeutumistaan
lensi hän nopeasti viistoon alaspäin. Pakolainen nousi äkkiä hänen
lähestyessään. Graham lisäsi vauhtia ja syöksyi suoraan sitä kohden.
Mutta aeropiili väisti äkkiä, ja Graham meni ohitse kiitäen suinpäin
hyödyttömällä vauhdillaan maata kohden.
Graham oli raivoissaan. Hän veti koneen taapäin ja kiisi kaarissa
ylöspäin. Hän näki edessään Ostrogin aeropiilin kierteenmuotoisesti
pakenevan. Graham nousi suoraan ylöspäin ja sai sen kiinni
suuremmalla vauhdillaan ja aeropiilinsä kepeydellä, hänellä kun
oli siinä yksi mies vähemmän. Hän syöksyi suinpäin ja epäonnistui
jälleen! Kiitäessään ohitse näki hän Ostrogin aeronautin tyynet ja
itseensä luottavat kasvot, ja Ostrogin horjumattoman päättäväisen
ryhdin. Ostrog näytti katsovan suoraan toisaanne -- etelään. Graham
käsitti kuinka kömpelöltä hänen lentonsa mahtoi näyttää, ja se
suututti häntä. Alapuolellaan näki hän Croydonin kalliot. Hän nousi
äkkiä jälleen ylöspäin ja sai uudelleen vihollisensa kiinni.
Hän katsoi olkansa yli, outo näky kiinnitti hänen huomiotaan.
Shooter's Hill'in lentoasema näytti nousevan; tulipylväs, joka
muuttui harmaaksi muodoksi, kuten savu ja rautahatuksi, lensi ilmaan.
Silmänräpäyksen tämä hatun muoto pysyi pudottaen päältään suuret
määrät metallia, sitten tiheä sauhu alkoi tulvia siitä. Kansa oli
räjäyttänyt sen ilmaan aeroplaanineen ja kaikkineen! Ja äkkiä toinen
samallainen harmaa sauhupylväs nousi Norwoodin lentoasemalta. Ja
juuri kun hän tätä katseli, kuului kumea jyrähdys, ja ensimmäisen
räjähdyksen ilmalaine osui häneen. Hän lensi ylös ja sivulle.
Ensiksi aeropiili putosi melkein pystysuoraan keula edellä ja
oli menemäisillään aivan nurin. Graham nojasi tuulensuojustimeen
välttäen pyörää, joka kieppui hänen päänsä päällä. Ja sitten toisen
räjähdyksen laine iski aeropiilin sivuun.
Graham takertui erääsen kannaterautaan ja ilma vinkui hänen ohitseen
ja _ylöspäin_. Hän tunsi olevansa paikallaan, liikkumatta ilmassa,
viiman kulkiessa hänen ohitseen. Hän otaksui putoavansa. Sitten oli
hän putoamisestaan varma. Hän ei voinut katsoa alaspäin.
Hän muisti uskomattoman nopeasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut
heräämisestään asti, epäilyksen hetkiä, vallan päiviä, ja lopulta
Ostrogin suunnitellun petoksen myrskyisää ilmitulemista. Hän
oli joutunut tappiolle, mutta Lontoo oli pelastettu. Lontoo oli
pelastettu.
Kaikki se oli hänen mielestään niin epätodellista. Kuka oli hän?
Miksi takertui hän niin epätoivoisesti kiinni? Miksi hän ei voinut
irroittautua? Tällähän tavoin lukemattomat unet olivat päättyneet.
Mutta hetken päästä hän varmaan herää.
Ajatuksensa kiisivät yhä nopeammin. Hän kysyi itseltään, näkeneekö
hän enää Heleniä. Hänestä olisi se järjetöntä, ellei hän enää tapaisi
häntä. Tämän _täytyi_ olla unta! Nyt hän varmaankin kohtaa hänet. Hän
ainakin oli todellinen. Hän oli todellinen. Hän herää ja tapaa hänet.
Vaikka hän ei sitä voinutkaan nähdä, niin äkkiä huomasi hän tulleensa
aivan lähelle maata.