Kaupungin kaduilla.
Samana yönä lähti Graham kenenkään tuntematta tai aavistamatta,
puettuna kuten tuulimoottoritoimiston alempi palvelija, joka oli
saanut lomapäivän, seurassaan Työkomppanian siniseen pukuun puettu
Asano, tarkastamaan kaupunkia, jonka läpi hän oli harhaillut pimeän
vallitessa. Mutta nyt näki hän sen valaistuna, kansaa oli liikkeellä
ja kaikkialla vallitsi elämän hyörinää. Välittämättä vallankumouksen
kuohuvasta pauhusta, välittämättä tavattomasta tyytymättömyydestä,
valmistuksista uuteen taisteluun, jolle edellinen kapina oli
ollut vaan alkusäveleenä, kulkivat kaupan monenlaiset virtaukset
laajoina ja voimakkaina. Hän oli jo päässyt selville uuden ajan
yleispiirteistä ja yleissuhteista, mutta hän ei ollut valmistautunut
niiden odottamattomien hämmästysten varalta, jotka monenlaiset värit
ja vaikutelmat herättivät hänessä.
Nyt hän ensi kertaa joutui suoranaisiin tekemisiin tämän uuden
kansan kanssa. Hän huomasi, että kaikki se, mikä tätä ennen oli
tapahtunut, lukuunottamatta huomioitaan suuressa teatterissa ja
halleissa, oli ollut jotain erikoista, oli ollut rajoitettua
toimintaa valtiollisessa kaupunginosassa ja siis suhteellisen
supistettua, ja että kaikki hänen aikaisemmat vaikutelmansa olivat
kohdistuneet hänen omaan asemaansa. Mutta nyt näki hän kaupungin yön
toimeliaimpien tuntien aikana, näki kansan suurin joukoin palanneen
omiin välittömiin puuhiinsa, näki todellisen elämän eikä virallista,
näki tämän uuden ajan olot ja tavat.
Ensiksi tulivat he kadulle, jonka vastakkaisiin suuntiin liikkuvat
katukäytävät olivat täynnä sinipukuista kansaa. Tämä joukkue oli
osa kulkueesta, joka -- kummaa kyllä katsella -- kiersi kaupunkia
_istuen_. Miehillä oli karkeasta punaisesta kankaasta tehtyjä
lippuja, joihin oli maalattu kirjoituksia. "Ei luovuta aseista",
seisoi lipuissa, useimmin olivat kirjaimet kömpelöitä ja sama asia
lausuttiin eri sanoilla, kuten: "Miksi me luopuisimme aseista?"
"Ei heitetä aseita". "Ei luovuta aseista". Lippu toisensa jälkeen
kiisi ohitse yhtenä virtana ja lopulta kaikui vallankumouksen laulu
omituisten räikeiden soittimien säestämänä. "Heidän pitäisi kaikkien
olla työssä", sanoi Asano. "Heillä ei ole ollut ruokaa näinä kahtena
päivänä, tai ovat he sen sitten varastaneet".
Äkkiä teki Asano kierroksen karttaakseen tungosta, joka oli syntynyt
ruumiita kannettaessa sairashuoneesta hautuumaalle, noita ensimmäisen
kapinan kuoleman viikatteen tähkiä.
Tänä yönä nukkuivat hyvin harvat, kaikki olivat liikkeellä.
Suunnaton levottomuus, loppumattomien joukkojen ääretön määrä
ympäröi taukoamatta Grahamia; taukoamaton hälinä, huudot ja alkavan
sosiaalisen taistelun oudot välähdykset huumasivat hänet kokonaan.
Kaikkialla liehui mustia nauhoja ja lippuja ja omituisia koristuksia,
jotka selvästi osoittivat, kuinka suuressa kansan suosiossa hän
oli. Kaikkialla kuuli hän palasia tuosta karkeasta ja lyhyestä
murteesta, jota käytti kirjallisesti sivistymätön kansa, se on se
luokka, joka ei voinut kustantaa itselleen fonograafillista opetusta.
Kaikkialla puhuttiin aseiden luovuttamisesta niin kiihkeästi, että
hän ei voinut sitä otaksuakaan tuulimoottoritoimistossa ollessaan.
Hän käsitti täytyvänsä heti palattuaan keskustella tästä Ostrogin
kanssa paljoa pontevammin kuin tähän asti, ja samalla myöskin kapinan
seurauksista, jotka niin selvästi ilmenivät. Taukoamatta tänä yönä,
heti matkan alussa kiinnitti tämä levottomuus ja kapinallisuus niin
hänen huomionsa, että hän ei joutunut ottamaan varteen lukuisia
yksityiskohtia, jotka muuten eivät olisi jääneet huomaamatta.
Näiden ajatusten vaikutuksesta sai hän vaan puolinaisen
kuvan kaikesta. Vaikka hän näkikin näin paljon omituisia ja
mieltäkiinnittäviä seikkoja, niin ei ainoakaan esine tai seikka,
oli se sitten kuinka persoonallinen tai hämmästyttävä tahansa,
voinut kokonaan kiinnittää hänen ajatuksiaan. Toisinaan muisto
vallankumouksesta katosi kokonaan hänen mielestään, ikäänkuin verho
olisi vedetty syrjään jonkun ihmeellisen näyn edestä. Helen oli
hänessä herättänyt tuon kiihkeän tutkimishalun, mutta toisinaan
katosi hänkin hänen ajatuksistaan. Kerran esimerkiksi huomasi
hän kulkevansa uskonnollisen kaupunginosan läpi, sillä nopeiden
liikeneuvojen tähden ei kirkkoja ja kappelia tarvinnut enää siroittaa
sinne tänne kaupunkia -- ja hänen huomionsa kiintyi erään kristityn
uskonlahkon rakennuksen päätyyn.
He kulkivat istuen ylemmällä liikkuvalla katukäytävällä. Eräässä
kadun käänteessä välähti rakennus heidän näkyviinsä ja näytti
lähestyvän täyttä vauhtia. Ylhäältä alas asti oli rakennuksen seinä
täynnä valkoisia ja punaisia kirjoituksia, vapaana oli vaan se osa
seinää, jossa avaralla läpikuultavalla pinnalla esitettiin hyvin
realistisesti kohtausta uudesta testamentista, ja kirjoitusten
edessä liehui suuri musta lippu osottaen, että uskontokin seurasi
valtiollisia virtauksia. Graham oli jo tottunut lukemaan näitä
foneettisia kirjoituksia ja nämät kirjoitukset näyttivät hänen
mielestään solvaisevan uskontoa. Vähemmän loukkaavien joukossa
oli seuraavia: "Pelastus ensi kerroksessa oikealla". "Sijoittakaa
rahanne Vapahtajaanne", "Nopein kääntäminen Lontoossa, taitavat
ohjaajat! Avatkaa silmänne!" "Mitä Kristus sanoisi Nukkujalle".
"Turvatkaa uusimpiin pyhimyksiin!" "Tulkaa kristityiksi -- huolimatta
nykyisestä toimialastanne". "Taitavimmat piispat tänä iltana ja
palkinnot tavallisuuden mukaan". "Nopein ja käytännöllisin armo
afääri-ihmisille".
"Tämähän on ilettävää!" sanoi Graham tämän jättiläisrakennuksen
edessä, jossa uskontoa kaupattiin.
"Mikä on ilettävää?" kysyi hänen seuralaisensa koettaen turhaan etsiä
jotain odottamatonta näiden huutavien kirjoitusten joukosta.
"_Tämä!_ Uskonnon perusajatus onhan kunnioitus".
"Oh! _tämäkö!_" Asano katsahti Grahamiin. "Sekö teitä loukkaa?"
sanoi hän aivan kuin tehden odottamattoman löydön. "Totta kyllä,
sen myönnän. Minä aivan unohdin. Nykyään on kilpailu huomion
herättämisessä niin suuri, eikä ihmisillä ole nykyään niin paljoa
aikaa pitää huolta sielustaan kuin ennen". Hän hymyili. "Teidän
aikananne oli teillä sunnuntai, jolloin lähdettiin maalle. Vaikka
minä muistan jostain lukeneeni, että sunnuntai-iltapäivällä --"
"Mutta, _tuo_", sanoi Graham vilkaisten taakseen kirjavaan
rakennukseen. "Tuo ei liene ainoa --"
"Löytyy satamäärä eri tapoja. Mutta jollei uskonlahko turvaudu
reklaamiin, niin ei se kannata. Uskonto on kehittynyt ajan mukana.
Löytyy ylhäisöä varten eri uskonlahkoja, jotka käyttävät hienompia
keinoja -- kalliita suitsutuksia, yksityisiä jumalanpalveluksia.
Mutta nämät lahkokunnat ovat hyvin suosittuja ja menestyvät
mainiosti. He maksavat monta tusinaa leijonaa näistä lokaaleistaan
Neuvostolle -- teille, aijoin sanoa".
Rahayksikkö oli jo aikaisemmin tuntunut Grahamista oudolta ja tuo
lause "tusinasta leijonaa" pakoitti hänet ottamaan selvää siitä.
Tämä uusi ajatus poisti heti hänen mielestään kaikki kirkot ja
niiden ilmoitukset. Hän kysyi ja sai tietää, että kulta ja hopea
olivat kadonneet ja että myntätty raha, jota foinikialaiset
kauppiaat ensin olivat alkaneet käyttää, oli kokonaan poistettu.
Muutos oli tapahtunut vähitellen mutta nopeasti, sen oli saanut
aikaan shekkijärjestelmä, joka jo hänen eläissään oli esiintynyt
kaikissa suuremmissa kauppa-asioissa. Koko kaupungin asioissa ja
koko maailman liikkeessä käytettiin Neuvoston pienille summille
osoitettuja ruskeita, viheriäisiä ja punertavia shekkiä. Asanolla oli
muutamia muassaan ja ensi tilaisuudessa täydensi hän kokoelmaansa.
Ne eivät olleet painetut kestävälle paperille vaan läpikuultavalle
silkkikudonnalle. Jokaisessa oli Grahamin nimikirjoitus, ja ensi
kerran kahdensadan kolmen vuoden päästä näki hän nuo tutut kirjaimet
ja käänteet.
Nämät tekemänsä huomiot eivät vaikuttaneet kyllin voimakkaasti
häneen voidakseen estää ajatusta "aseiden riisumisesta" uudelleen
pujahtamasta sieluunsa. Erään teosoofisen temppelin sekavat
seinämaalaukset ja tuikkivista valoista muodostetut suunnattoman
korkeat kirjaimet, jotka lupasivat _Ihmeitä_, eivät ehkä
kokonaan haihtuneet hänen muistostaan. Northumberland kadun
jättiläisruokasalit herättivät suurta mielenkiintoa hänessä. Asanon
pontevan ja itsepäisen esiintymisen kautta pääsi hän katsomaan salia
pieneltä parvekkeelta, jota palvelusväki käytti. Koko suuren salin
täytti äärestä toiseen kaukainen kohina, se oli kuin vihellystä,
tukahutettua huutoa, josta hän ei ensi aluksi ymmärtänyt mitään,
mutta se muistutti sitä omituista, karkeata ääntä, jonka hän oli
kuullut yöllisellä matkallaan silloin, kun valo yht'äkkiä jälleen
syttyi.
Hän oli jo tottunut suuriin rakennusmuotoihin ja taajalukuisiin
kansanjoukkoihin, mutta yhtä kaikki jäi hän pitkäksi aikaa
katselemaan tätä. Katsellessaan aivan alapuolellaan olevan pöydän
luona tapahtuvaa tarjoilua ja kysellessään ja saadessaan vastauksia
tiedusteluihinsa alkoi hän saada täydellisen käsityksen tästä
ateriasta, johon useampia tuhansia ihmisiä otti osaa.
Hän oli tavan takaa tullut huomaamaan, että ne muutokset, joiden
olisi pitänyt herättää hänen erikoista huomiotaan, liukuivat hänen
ohitseen, jos niihin ei vaan liittynyt jokin häiritsevä kohta, joka
veti hänen huomionsa puoleensa. Siten ei ollut juolahtanutkaan hänen
mieleensä, että tämä kaupungin rajoitettu alue, joka oli suojattu
kaikkia ilmanmuutoksia vastaan, nämät suuret salit ja kadut, olivat
hävittäneet entisajan asunnot; että tuo Victorian ajalle niin
ominainen "koti", tuo pieni erikoinen rakennus, johon kuului kyökki
ja tarjoiluhuone, asuinhuoneet ja makuuhuoneet, oli, lukuunottamatta
maalla olevia raunioita, kadonnut aivan kokonaan. Mutta nyt hän
huomasi sen, joka jo alussa oli esiintynyt niin selvänä, että Lontoo,
katsottuna elävien olentojen asuinpaikaksi, ei enää ollutkaan
koottu lukuisista eri rakennuksista, vaan oli yksi ainoa hotelli,
hotelli, jossa oli tuhansia eri mukavuuksia, tuhansia ruokasaleja,
kappeleita, teattereja, toreja ja kokoontumispaikkoja, erilaisimpien
toimialojen yhdistys, ja hän, Graham, omisti tämän kaiken. Kansalla
oli makuuhuoneensa, ja niiden yhteydessä ehkä asuinhuonekin, jotka
olivat ainakin terveellisiä, oli ne sitten kuinka vähä mukavia tai
eristettyjä tahansa; mitä muihin asukkaihin tulee, niin elivät he
kuten useimmat olivat eläneet jo Victorian aikana uudenaikaisissa
jättiläishotelleissa, syöden, lukien, ajatellen, huvitellen,
puhellen, yhä vaan yleisillä paikoilla, lähtien sitten työhönsä joko
kaupungin tehdasosastoon tai kauppaosastossa oleviin toimistoihinsa.
Hän käsitti, että tämän kaiken oli ehdottomasti täytynyt kehittyä
Victorian aikuisesta kaupungista. Uudenaikuisen kaupungin toiminnan
periajatuksena oli aina ollut yhteistoiminnan kautta saavutettu
säästäväisyys. Pääsyynä siihen, että hänen aikanaan eivät vielä
asukkaat olleet sulautuneet yhteen, oli kansan vaillinainen sivistys,
raa'an ylpeyden synnyttämä vastustushalu, intohimot ja ennakkoluulot,
kateus, ja väkivaltaisuus, joka vallitsi keski- ja alaluokissa; se
oli pakoittanut eroittamaan asunnot täydellisesti toisistaan. Mutta
kansan muodostaminen ja kehittäminen oli jo silloin kulkenut hyvää
vauhtia eteenpäin. Kolmenkymmenen elinvuotensa kuluessa oli hän
huomannut, miten ihmiset yhä enemmän ja enemmän tottuivat aterioimaan
ulkopuolella kotiaan, yleiset ravintolahuoneet olivat laajenneet,
naisklupeja oli perustettu, ja lukusalien ja kirjastojen nopea
kasvaminen todisti, että sosiaaliselta kannalta katsottuna ihmiset
alkoivat yhä enemmän luottaa toisiinsa. Tämä alku oli nyt kehittynyt
täydellisyyteensä. Lukittua, eristettyä taloutta ei enää ollut
olemassa.
Tämän ruokasalin vieraat kuuluivat, kuten hänelle sanottiin, ylempään
aliluokkaan, ne olivat juuri sinipukuisten työmiesten yläpuolella,
luokkaan, joka Victorian aikana oli siihen määrään tottunut
nauttimaan ateriansa erillään, yksityisesti, että jos heidän pakosta
täytyi aterioida yhdessä, niin he salasivat hämillä olonsa karkean
leikinlaskun taakse tai käyttäytyivät jäykän juhlallisesti. Mutta
nämät kirkkaan värisiin, kepeisiin ja yksinkertaisiin pukuihin puetut
ihmiset, vaikka toimivatkin nopeasti, kiireesti, puhellen vähän
toisilleen, olivat koko esiintymisessään luonnollisia ja viihtyivät
varmaankin siinä suhteessa, missä he olivat toisiinsa.
Eräs seikka herätti Grahamin erikoista huomiota; pöytä, niin pitkälle
kuin hän saattoi nähdä, oli miellyttävän puhdas, ei missään näkynyt
epäsiisteyden merkkiäkään, ei leivänsiruja, ei lihan tai vihannesten
jätteitä, ei pöydälle kaatuneita juomia tai sikin sokin heitettyjä
ruoka-astioita, joka kaikki oli niin silmiinpistävää Victorian ajan
kansan tavoissa. Koko ruokapöydän järjestelmä erosi hyvin paljon
entisajan pöydistä. Pöydällä ei ollut mitään koristuksia tai kukkia,
pöydällä ei ollut liinaa, se oli valmistettu jostain aineesta, joka
värinsä ja kuvioittensa puolesta muistutti liinakudontaa. Hän huomasi
myös, että pöydän kuviot muodostivat samalla siroja liikemiesten
ilmoituksia.
Jokaisen aterioivan edessä oli eräänlaatuisessa syvennyksessä
posliinista ja metallista tehty erikoinen koneisto. Jokaisella oli
valkoinen posliinivati ja eri ruokalajien välillä huuhteli jokainen
itse vatinsa kuumassa ja kylmässä vedessä, joita hän sai eri
torvista; samoin huuhteli hän valkoisesta metallista tehdyt komeat
veitsensä, kahvelinsa ja lusikkansa.
Soppa ja kemiallinen viini, jota tavallisesti juotiin, tuli
samallaisista torvista, ja muut ruokalajit tulivat aistikkaasti
järjestetyissä vadeissa automaattisesti hopearaiteita myöten, jotka
kulkivat pitkin pöytää. Aterioiva seisautti ne ja otti itselleen
sen, minkä halusi. Ne ilmestyivät pienestä ovesta salin toisesta
päästä ja katosivat toiseen. Tässä kansassa ilmeni niin selvänä
tuo pilaantuneen kansanvaltaisuuden piirre, tuo alhaisten sielujen
ylpeys, joka estää heitä palvelemasta yhdenvertaisiaan. Grahamin
huomio oli niin kiintynyt tähän kaikkeen, että vasta poistuessaan
huomasi hän suuret dioramailmoitukset, jotka kulkivat juhlallisesti
pitkin salin seinien yläpuolta ja ylistelivät eri kauppatavaroiden
verrattomia ominaisuuksia.
Sieltä joutuivat he saliin, joka oli täpötäynnä väkeä, ja nyt hän
myöskin tajusi, mistä se ääni lähti, joka oli herättänyt hänen
huomiotaan. He maksoivat sisäänpääsymaksun käänneportin luona.
Grahamin huomio kiintyi heti kovaan, karjuvaan huutoon, jota
seurasi voimakas, karkea ääni. "Mestari nukkuu rauhassa", huusi se.
"Hänen terveytensä on mainio. Hän aikoo uhrata lopun elämästään
ilmapurjehdukselle. Hän sanoo, että naiset ovat kauniimmat nyt
kuin ennen. Klup-klup-vov! Meidän ihmeellinen sivistyksemme
hämmästyttää häntä rajattomasti. Aivan rajattomasti. Klup-klup.
Hän luottaa Ostrogiin, luottaa aivan täydellisesti. Ostrogista
tulee hänen pääministerinsä; hän voi eroittaa ja asettaa kaikki
yleiset virkailijat -- kaikki järjestys on hänen käsissään. Kaikki
järjestys Ostrogin käsissä! Neuvoston jäsenet on viety takaisin omaan
vankilaansa, jonka he rakensivat Neuvosto-palatsin päälle".
Graham seisahti ensi lauseen kuulleessaan, ja katsoessaan ylöspäin
huomasi hän äänen tulevan naurettavasta torvesta, joka oli ihmisen
kasvojen näköinen. Se oli Yleisten Uutisten kone. Se näytti
hengähtävän hetkisen, kuului vaan säännöllistä napsutusta sen
koneistosta. Sitten huusi se jälleen "Klup-klup", ja alkoi taas.
"Pariisi on nyt rauhoitettu. Kaikki vastustus on loppunut. Klup-klup!
Mustat poliisit pitävät kaikki kaupungin tärkeimmät paikat
hallussaan. He taistelivat urhoollisesti laulaen sotalauluja, joita
heidän esi-isiensä kunniaksi kirjoitti muinoin runoilija Kipling.
Pari kertaa pääsivät he karkaamaan johtajiensa valvonnan alta, ja
kiduttivat ja rääkkäsivät haavottuneita ja vangituita kapinallisia,
miehiä ja naisia. Moraali -- ei pidä ryhtyä kapinaan! Haha!
Klup-klup! Ne ovat vilkkaita poikia. Rohkeita ja voimakkaita. Olkoon
tämä varoituksena tämän kaupungin järjestymättömille rosvojoukoille.
Niin! Rosvojoukoille! Maailman saastalle! Klup, klup!"
Ääni vaikeni. Joukosta kuului tyytymättömyyden mutinaa. "Kirotut
neekerit". Eräs mies alkoi puhua hänen lähellään. "Onko Mestari niin
käskenyt, veljet? Onko Mestari niin käskenyt?"
"Mustat poliisit!" sanoi Graham. "Mitä ne ovat? Enkö minä ole --"
Asano kosketti hänen käsivarteensa ja loi häneen varoittavan katseen.
Samassa alkoi eräs toinen kone käydä pitäen hirveätä ääntä ja kimakka
ääni alkoi huutaa. "Jahah, jaha, jap! Kuulkaa elävän sanomalehden
puhetta! Elävän sanomalehden. Jaha! Kauheita murhia Pariisissa!
Jahaha! Pariisilaiset ovat joutuneet mustien poliisien menettelyn
kautta epätoivoon ja ovat tehneet monta murhaa. Kauhea kosto. Raa'at
ajat palaavat jälleen. Verta! Verta! Jaha!" Lähempänä oleva puhekone
alkoi äkkiä huutaa, "Klup, klup!" Lauseen loppu ei kuulunut, ja kone
jatkoi alkaen äskeistä lempeämmällä äänellä selitellä kapinan kauhuja.
"Lakia ja järjestystä on ylläpidettävä", sanoi lähempi puhekone.
"Mutta", alkoi Graham.
"Elkää kyselkö täällä mitään", sanoi Asano, "jollette tahdo joutua
keskusteluihin ihmisten kanssa".
"Menkäämme siis pois", sanoi Graham, "sillä minä tahdon saada näistä
asioista lähempiä tietoja."
Kun hän seuralaisineen sai kyynärpäillään raivata itselleen tietä
kansanjoukon läpi, joka tiheänä laumana kuunteli näitä koneita,
päästäkseen ulko-ovelle, niin joutui Graham lähemmin tarkastamaan
tämän salin laajuutta ja muotoa. Se oli pitkä ja kapea, ja siellä oli
kai tuhannen tuollaista vinkuvaa, huutavaa, karjuvaa ja löpisevää
konetta, ja jokaisen edessä oli kuulijaparvi, joista suurimmalla
osalla oli sininen puku. Siellä oli kaikenlaisia koneita, pienistä
löpisevistä koneistoista asti, jotka lausuivat purevia lauseitaan
jossain syrjäisessä nurkassa, jättiläiskokoisiin viisikymmentä jalkaa
korkeisiin asti, jommoisen huutavan äänen Graham ensiksi oli kuullut.
Sali oli tavallista täydempi, sillä kaikkien huomio oli nyt siirtynyt
Pariisin tapahtumiin. Nähtävästi oli taistelu ollut paljoa verisempi
kuin miksi Ostrog oli sen kuvannut. Kaikki koneet puhuivat vaan tästä
samasta asiasta ja kansan kertoessa erikoisia lauseita syntyi tavaton
melu, jonka keskeltä erotti sanoja, kuten "Poliiseja tapettu",
"Naisia poltettu elävältä". "Mutta salliiko Mestari sellaista
tapahtuvan?" kysyi eräs mies hänen lähellään. "_Tämäkö_ on alku
Mestarin valtakunnalle?"
_Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle? Vielä kauvan aikaa sen
jälkeen, kun hän jo oli salista poistunut, kaikui koneiden huuto,
vihellys ja ulvonta hänen korvissaan: "klup, klup", "Jahaha, jaha,
jap! jaha!" _Tämäkö_ on alku Mestarin valtakunnalle?
Heti kun olivat päässeet kadulle, alkoi hän kysellä Asanolta lähempiä
tietoja Pariisin kapinasta. "Tuo aseiden riisuminen! Mitä vastustusta
he tekivät? Mitä tämä kaikki tietää?" Asano näytti etupäässä haluavan
vakuuttaa hänelle, että kaikki oli hyvin siten kuin oli. "Mutta nuo
väkivaltaisuudet!"
"Ei munapaistikasta synny", sanoi Asano, "jollei särje munia. Se
on vain roskaväkeä. Vain yhdessä kaupungin osassa. Kaikki muu on
järjestynyt. Pariisilaiset työmiehet ovat hurjimpia koko maailmassa,
lukuunottamatta meikäläisiä".
"Mitä! Lontoolaisiako?"
"Ei, jaapanilaisia. Heitä täytyy pitää järjestyksessä".
"Mutta elävältä poltettuja naisia!"
"Kommunismia!" sanoi Asano. "He tahtoivat ryöstää itselleen teidän
omaisuuttanne. He tahtoivat hävittää kaiken omaisuuden ja antaa
maailman roskaväen haltuun. Te olette Mestari, maailma kuuluu teille.
Mutta täällä ei synny kommunismia. Täällä ei tarvita mustia poliisia."
"Koetettiin olla mitä hienotunteisimpia heitä kohtaan. Ne ovat heidän
omia neekereitään -- ranskaa puhuvia neekereitä. Senegalin, Nigerin
ja Timbuktun rykmentit".
"Rykmentit?" sanoi Graham, "minä luulin, että niitä oli vaan yksi --"
"Ei", sanoi Asano luoden katseen häneen. "Niitä on useampia kuin
yksi".
Graham tunsi itsensä niin toivottoman voimattomaksi.
"Minä en voinut ajatellakaan", alkoi hän ja vaikeni äkkiä. Hän oli
jatkavinaan lausettaan ja alkoi kysellä yhtä ja toista puhekoneiden
johdosta. Suurimmaksi osaksi oli salissa koolla ollut joukko
köyhästi, melkeinpä kurjasti puettua kansaa, mutta Graham sai kuulla
että varakkaita varten löytyi jokaisessa vähänkin mukavammassa
yksityisessä asunnossa kaupungissa puhekoneita, jotka alkoivat heti
toimia kun vaan painoi erästä nappulaa. Asukas voi yhdistää koneensa
jokaiseen Uuden Yhtiön johtoon, aivan mielensä mukaan. Kuullessaan
tämän kysyi hän, miksei niitä ollut laisinkaan hänen huoneissaan.
Asano tuijotti häneen. "Sitä en tullut ajatelleeksi", sanoi hän.
"Ostrog on ne varmaankin poistanut".
Graham tuijotti häneen. "Kuinka minä siis saisin mitään tietääkään?"
huudahti hän.
"Ehkä hän luuli sen häiritsevän teitä", sanoi Asano.
"Ne ovat pantavat paikoilleen heti kotia tultuani", sanoi Graham
lyhyen äänettömyyden jälkeen.
Hänen oli vaikea ymmärtää, että tuo uutisten sali ja ruokasali eivät
olleetkaan ainoita sellaisia paikkoja, vaan että niitä oli kaikkialla
pitkin koko kaupunkia. Mutta tavan takaa, kulkiessaan yön aikaan
pitkin kaupunkia, kuuli hän keskeltä liikkuvien katujen kohinaa
Ostrogin oman äänenkannattajan "Klup, klup!" Tai kimakan "Jahaha,
jaha, jap! -- Kuulkaa elävän sanomalehden puhetta!" joka oli sen
vaarallisin kilpailija.
Kaikkialla oli myöskin sellaisia _seimiä_ kuin se, johon he nyt
tulivat. Sinne tultiin hissin avulla ja pitkin lasisiltaa, joka
kulki ruokahallin ylitse ja johti kadun poikki. Päästäkseen
ensimmäiseen osastoon täytyi hänen Asanon kehoituksesta näyttää
nimikirjoituksensa. Mies, jolla oli sinipunerva puku ja kultainen
solki, käytännöllisen lääkärin tunnusmerkit, liittyi heti heitä
seuraamaan. Hän huomasi tuon miehen käytöksestä, että hän tiesi, kuka
hän oli, ja sen vuoksi uskalsi hän vapaasti kysellä kaikkea tässä
omituisessa laitoksessa.
Kummallakin puolen käytävää, joka oli hiljainen ja kankaalla
vuorattu, jotta kaikki kolina katoaisi, oli pieniä ovia, jotka
muotonsa puolesta muistuttivat Victorian aikuisia vankityrmän ovia.
Mutta kunkin oven yläosa oli tehty tuosta samasta vihertävästä,
läpikuultavasta aineesta, joka oli häntäkin verhonnut hänen
herätessään, ja jonka takana hämärästi näki jokaisessa osastossa
makaavan pienen lapsen pienessä pumpulipesässä. Hyvin täydellinen
kone näytti millaista ilma kussakin osastossa oli ja pani kellon
soimaan hyvin kaukana keskustoimistossa, jos ilman lämpö tai kosteus
hiukankaan muuttui. Tämä seimi järjestelmä oli melkein kokonaan
astunut entisen epävarman imettämisen sijaan. Grahamin seurassa
oleva lääkäri kiinnitti hänen huomiotaan imettäjiin, koneellisiin
nukkeihin, joiden käsivarret, olkapäät ja rinta oli erehdyttävän
hyvin muovailtuja, mutta jotka olivat vaan kolmijalalla seisovia
rintakuvia ja kasvojen sijassa oli sileä levy, jossa oli äitien
huomiota kiinnittäviä ilmoituksia.
Kaikesta siitä oudosta, minkä Graham tänä yönä oli nähnyt, ei mikään
niin suuressa määrässä sotinut hänen tapojaan ja ajatuksiaan vastaan
kuin juuri tämä. Hänestä tuntui vastenmieliseltä nähdä noita pieniä
olentoja, joiden jäsenet tekivät ensimmäisiä epävarmoja liikkeitä,
noin yksinään, vailla hyväilyjä ja hellyyttä. Lääkäri oli aivan
toista mieltä. Hän todisti statistiikan avulla aivan epäämättömästi,
että Victorian aikana oli vaarallisin osa elämää se, joka kului
äidin sylissä, että sillä ijällä oli kuolemismäärä suurin. Sitä
vastoin tämä kansainvälinen seimi-yhdistys ei kadottanut kuoleman
kautta muuta kuin puoli prosenttia niistä miljoonista lapsista, jotka
uskottiin sen hoidettavaksi. Mutta Grahamissa oleva ennakkoluulo ei
voinut hävitä näiden numeroidenkaan vaikutuksesta.
Kulkiessaan pitkin erästä käytävää tapasivat he äkkiä sinisiin
pukuihin verhotun nuoren parin, joka hermostuneesti nauraen katseli
lasin läpi esikoisensa kaljua päätä. Grahamin kasvoissa näkyi
varmaankin se lämmin tunne, jota hän tunsi heitä kohtaan, sillä he
vaikenivat äkkiä ja olivat hämillään. Mutta tämä pieni tapaus todisti
hänelle niin selvästi, mikä ammottava kuilu oli hänen ja tämän
uuden ajan ajatusten välillä. Hämillään ja hajamielisenä tuli hän
leikkihuoneeseen ja lastenpuistoon. Hän näki nämät laajat huoneet
tyhjinä! Tämän uuden ajan lapset edes nukkuivat kuitenkin yönsä.
Kulkiessaan näissä saleissa osoitti oppaansa hänelle leikkikaluja,
jotka olivat kehittyneet etevän sentimentalistin Froebelin
keksinnöistä. Löytyi kyllä lapsenhoitajia täällä, mutta ne olivat
koneellisia ja käyntiin pantua lauloivat, tanssivat ja liekuttivat.
Monesta seikasta ei Graham vielä ollut selvillä. "Mutta näin paljon
orpoja", sanoi hän kummastuneena, sillä hän teki taas väärän
johtopäätöksen, ja hänelle täytyi selittää, että ne eivät lainkaan
olleet orpoja.
Heti kun olivat seimen jättäneet alkoi hän puhua siitä kauhusta,
jonka nuo lapset hautomakaapeissaan olivat hänelle tuottaneet. "Onko
äidintunne kadonnut?" kysyi hän. "Oliko se vaan jotain oletettua?
Se oli ehdottomasti vaisto. Tämä tuntuu luonnottomalta -- melkein
hirvittävältä".
"Me tulemme kohta tanssipaikalle", sanoi Asano vastauksen sijasta.
"Se on tietysti tungokseen asti täynnä. Huolimatta kaikista
valtiollisista rauhattomuuksista on siellä tulvillaan väkeä.
Naiset eivät yleensä ota osaa politiikkaan -- harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta siellä ja täällä. Te saatte nähdä äitejä -- suurin
osa Lontoon nuorista naisista on äitejä. Tämä kansanluokka pitää
kunnianasiana saada yhden lapsen -- se on elinvoimaisuuden merkki.
Mutta harvoilla alemman luokan jäsenillä on useampaa kuin yksi
lapsi. Työkomppanian laita on aivan toisin. Mikä äidintunne heissä!
He ylpeilevät kovasti lapsistaan. He käyvät usein täällä katsomassa
niitä".
"Tarkoitatteko siis, että maailman väkiluku --?"
"Pienenee? Tarkoitan. Paitsi Työkomppanian vallan alle kuuluvissa
joukoissa. Ne ovat huolettomia --".
Äkkiä alkoi ilmassa kuulua tanssisoittoa, ja pitkin käytävää, jota he
sivultapäin lähestyivät, ja jota koristi kimaltelevat, kuten näytti
kirkkaasta ametistista tehdyt pilarit, tulvehti iloinen ihmisparvi ja
huutoja ja naurua kaikui kaikkialla. Hän näki käherrettyjä hiuksia ja
seppelöityjä otsia ja riemuitseva joukko kulki heidän ohitseen.
"Nyt saatte nähdä", sanoi Asano hymähtäen. "Maailma on muuttunut.
Hetken kuluttua saatte nähdä uuden ajan äidit. Tulkaa tätä tietä.
Kohta saamme nähdä tuommoisia nuoria pareja kuin seimessä näimme".
He nousivat jonkun matkaa nopeakulkuisella hissillä ja siirtyivät
siitä hitaampaan. Noustessaan kuului soitto yhä selvemmin, kunnes
se kaikui täyteläisenä ja kirkkaana, ja sen heleiden sävelien
keskeltä eroittivat he tanssivien jalkojen kopinan. He maksoivat
sisäänpääsymaksun ja nousivat parvekkeelle, joka kiersi tanssisalia
ja josta täydellisesti voi nähdä ja kuulla kaiken.
"Tuossa näette", sanoi Asano, "noiden pienokaisten isät ja äidit".
Halli ei ollut yhtä rikkaasti koristettu kuin Atlaksen sali,
mutta sitä lukuunottamatta oli se komein mitä Graham oli nähnyt.
Kauniit valkomuotoiset kuvapatsaat, jotka kannattivat parveketta,
muistuttivat hänelle jälleen kuvanveistotaiteen suuremmoista
kehitystä; ne näyttivät ottavan lumoavia asentoja ja hymyilevän.
Soitto tuli jostain näkymättömästä lähteestä ja loistava permanto
oli täynnä tanssivia pareja. "Katsokaa heitä", sanoi hänen oppaansa,
"katsokaa miten paljon he välittävät äidintunteesta".
Se parveke, jolla he seisoivat, oli rakennettu suuren holviaukon
päälle, joka toiselta puolelta katkaisi tanssisalin ja eroitti sen
ulkosalista, josta taas näkyi suurien aukkojen kautta kaupungin
taukoamatta liikkeessä olevat kadut. Tässä ulkosalissa oli kansaa,
joka oli yksinkertaisemmin puettua kuin se joka tanssi, suurimmalla
osalla oli Työkomppanian sininen puku, joka Grahamille oli jo käynyt
niin tutuksi. He olivat liian köyhiä maksaakseen sisäänpääsymaksun,
mutta he eivät voineet olla katselematta tanssin pyörrettä ja salin
loistoa. Muutamat olivat hankkineet itselleen hiukan tilaa ja
tanssivat ryysyjään liehuttaen. Muutamat huusivat tanssiessaan ja
singahuttelivat sanasutkauksia, joita Graham ei ymmärtänyt. Äkkiä
alkoi eräs viheltää vallankumouksen laulua, ja Graham oli kuulevinaan
miten äkkiä laulu saatiin vaikenemaan. Nurkka, jossa tämä tapahtui,
oli niin pimeä, että Graham ei nähnyt, mitä oli tekeillä. Hän loi
jälleen katseensa saliin päin. Parveketta kannattavien kuvapatsaiden
yläpuolella oli niiden miesten kuvapatsaita, joita tämä uusi aika
piti suurina moraalin uudistajina ja esitaistelijoina; useat nimet
olivat Grahamille outoja, mutta tuttuja sellaiset kuin Grant Allen,
Gallienus, Nietzsche, Shelley ja Goodwin. Suuret mustat liput ja
kaunopuheliaat kirjoitukset täyttivät sen koristuksen, joka rumensi
tanssisalin yläosaa ja ilmoitti, että "Heräämisjuhlaa" paraillaan
jatkui.
"Myriaadit ovat jättäneet paikkansa tai ottaneet lomaa viettääkseen
sitä, lukuunottamatta niitä työmiehiä, jotka ovat kieltäytyneet
palaamasta työhön", sanoi Asano. "Ne ovat aina valmiita pitämään
juhlapäivää".
Graham lähestyi kaidepuuta ja nojautui siihen katsellen tanssivia.
Lukuunottamatta pari kolme paria jotka olivat erottautuneet muista
saadakseen rauhassa kuiskailla, olivat hän ja oppaansa kahden
parvekkeella. Lämmin hajuveden ja hien sekainen ilma nousi heitä
kohden. Salissa olevat miehet ja naiset olivat kepeästi puetut,
käsivarret ja kaula paljaina, sillä kaupungin yhäti lauhkeassa
ilmassa kävi se laatuun. Miesten hiukset olivat useimmin naismaisesti
käherretyt, leuka oli parraton ja posket useimmin rasvatut tai
maalatut. Useat naiset olivat somia ja kaikki olivat keikailevan
aistikkaasti puettuja. Kun tanssivat parit alhaalla kulkivat hänen
ohitseen niin näki hän kasvoissa huumaantuneen ilmeen ja silmät
olivat nautinnosta puoliksi ummessa.
"Mitä lajia kansaa nämät ovat?" kysyi hän äkkiä.
"Työväkeä -- varakasta työväkeä. Sitä, mitä teidän aikananne
kutsuttiin keskiluokaksi. Vapaat kauppiaat ja niiden pienet erikoiset
liikkeet ovat jo aikoja sitten kadonneet. Nyt löytyy makasiinien ja
varastojen palvelijoita, johtajia ja insinööriä jos jonkinlaisia.
Tänään on lepopäivä ja senvuoksi kaikki kaupungin tanssisalit ovat
luonnollisesti ahdinkoon asti täynnä, samoin kaikki uskonnolliset
paikat".
"Mutta -- naiset?"
"Ovat samallaisia. Nykyään löytyy tuhansia eri työaloja naisille.
Mutta naisen työn kautta saavutettu riippumattomuus on saanut alkunsa
teidän aikananne. Suurin osa naisista on nyt riippumattomia. Useimmat
näistä naisista ovat enemmän tai vähemmän naimisissa -- löytyy niin
monenmoisia avioliittosopimuksen muotoja -- ja sen kautta naiset
kartuttavat tulojaan ja voivat enemmän huvitella".
"Minä ymmärrän", sanoi Graham katsellen kiihoittuneita kasvoja,
liikkeiden hyörinää ja ajatellen kuin unennäköä noita avuttomia
pienokaisia. "Ja nämät ovat -- äitejä".
"Suurin osa".
"Jota enemmän katselen tätä, sitä monimutkaisemmalta teidän
probleeminne tuntuu. Vanhat totutut ajatukseni eivät tahdo
haihtua -- ajatukset, jotka luullakseni perustuvat jo olleihin ja
menneihin oloihin. Meidän aikanamme oli naisen velvollisuus ei
ainoastaan synnyttää lapsia, vaan rakastaa niitä, uhrautua niille,
kasvattaa niitä -- lapsi sai kiittää äitiään moraalisen ja henkisen
kasvatuksensa perustuksesta. Useimmilla sitä kyllä ei ollut. Nykyään
eivät lapset näytä tarvitsevan sitä, ne eivät ole sen enempää kuin
perhoset. Minä ymmärrän sen! Mutta meillä oli olemassa ihanne --
se oli vakava, kärsivällinen nainen, kodin hiljainen ja vakaa
johtaja, äiti ja ihmisen luoja -- hänen ihailemisensa oli tavallaan
jumalanpalvelusta --"
Hän vaikeni ja sanoi uudelleen, "tavallaan jumalanpalvelusta".
"Ihanteet muuttuvat", sanoi tuo pieni mies, "sen mukaan kuin olot
muuttuvat".
Graham näytti vaipuneen syviin unelmiin, ja Asanon täytyy toistaa
sanansa. Grahamin ajatukset palasivat jälleen näihin asioihin.
"Minä näin kyllä kaiken järjellisen johdannaisuuden tässä.
Esteet, vakavuus, kypsyneet ajatukset, epäitsekkäät teot kuuluvat
välttämättöminä ehtoina raakalaisvaltioon, vaararikkaasen elämään.
Rauhattomuus ja epäluottamus on ihmisen vero valloittamattomalle
luonnolle. Mutta nyt on ihminen saanut luonnon valtaansa kaikissa
käytännöllisissä kysymyksissä -- valtiolliset olot järjestää johtaja
mustan poliisin avulla -- ja elämä on iloista".
Hän loi jälleen katseensa tanssijoihin. "Iloista", sanoi hän.
"Löytyy sitä väsymyksenkin hetkiä", sanoi pieni opas mietteisiinsä
vaipuneena.
"He näyttävät kaikki nuorilta. Heidän joukossaan olisin minä kai
vanhimman näköinen. Omana aikanani olisin ollut keski-ikäisen
näköinen".
"He ovatkin nuoria. Tämän kansanluokan joukossa löytyy hyvin vähän
vanhoja".
"Kuinka niin?"
"Vanhusten elämä ei ole nyt niin hauskaa kuin ennen, jolleivät he ole
rikkaita ja voi palkata itselleen niitä, jotka heitä rakastavat ja
auttavat. Ja meillä on laitos, jonka nimi on Euthanasia".
"Aha! Euthanasia!" sanoi Graham. "Helppo ja mieluinen kuolema?"
"Helppo kuolema. Se on viimeinen nautinto. Euthanasia-yhtiö on hyvin
suosittu. Ihmiset maksavat maksun -- se on hyvin suuri -- jo aikoja
ennen, menevät johonkin nautinnon kaupunkiin ja palaavat sieltä
köyhtyneinä ja väsyneinä, hyvin väsyneinä".
"Paljon on vielä asioita, joita minä en ymmärrä", sanoi Graham
hetkisen äänettömyyden jälkeen. "Nyt minä näen loogillisuuden tässä
kaikessa. Meidän aikanamme löytyi surun hyve ja taistelun ilo ja ne
olivat seurauksena vaaroista ja rauhattomasta elämästä. Stoalainen,
puritaani, ne alkoivat jo minunkin aikanani kadota. Entisaikaan
valmistautui ihminen taistelemaan tuskaa vastaan, nyt voi hän uhrata
kaiken nautinnolle. Siinä on koko eroitus. Sivistys on karkoittanut
tuskan ja vaaran kauvaksi rikkaista. Ja rikkaat ainoastaan
merkitsevät nykyään jotain. Minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta".
Hän nojasi hetkisen kaidepuuta vastaan seuraten tanssin vaihtelevia
käänteitä. Tämä näky oli todella suuremmoinen.
"Suoraan sanoen", jatkoi Graham äkkiä, "niin olisin mieluimmin
haavoitettu vartija, joka tuiskussa värisee kuin joku noista
houkkioista!"
"Tuiskussa oleva", sanoi Asano, "ajattelee kai toisin".
"Minä olen sivistymätön", sanoi Graham välittämättä hänen
lauseestaan. "Siitä kaikki syntyy. Minä olen alkuasukas --
muinaisaikuinen. _Heidän_ raivonsa, vihansa ja pelkonsa lähde
on teiltä suljettu, elämänne tavat tekevät teidät iloisiksi,
kepeämielisiksi, säteileviksi. Koettakaa käsittää, että minulla on
yhdeksännentoista vuosisadan inho ja kyllästyminen tätä kaikkea
kohtaan. Te sanoitte että nämät ovat taitavia työntekijöitä ja
ammattilaisia. Ja heidän tanssiessaan taistelevat toiset -- toiset
kuolevat Pariisissa, jotta maailma pysyisi samallaisena ja he
saisivat tanssia".
Asano hymähti. "Samaa tarkoitusta varten kuolee ihmisiä
Lontoossakin", sanoi hän.
Syntyi hetken äänettömyys.
"Missä he nukkuvat?" kysyi Graham.
"Ylhäällä ja alhaalla -- erikoisissa makuusaleissa"
"Ja missä he tekevät työtä? Tämähän on -- joutoelämää".
"Te näette tänä yönä hyvin vähän tehtävän työtä. Puolet työväestä on
aseissa tai poissa työstä. Puolet näistä viettivät lomapäivää. Mutta
me voimme mennä työpaikalle, jos niin tahdotte".
Hetkisen katseli Graham tanssivia, sitten hän äkkiä kääntyi. "Minä
tahdon nähdä työmiehiä. Minä olen jo kylliksi katsellut näitä", sanoi
hän.
Asano vei hänet parveketta myöten tanssisalin toiselle puolelle.
Äkkiä tulivat he käytävään, josta puhalsi raittiimpi, viileämpi ilma.
Asano loi sinne katseen, pysähtyi, palasi varpaillaan ja kääntyi
hymyillen Grahamin puoleen. "Täällä, sir", sanoi hän, "on jotain,
jota olette tottunut näkemään -- ja kuitenkin. Mutta minä en sano
mitään edeltäkäsin. Tulkaa!"
Hän vei Grahamia pitkin suljettua käytävää, jossa yht'äkkiä tuntui
kylmältä. Jalan kaiku ilmaisi, että he kulkivat pitkin siltaa.
Kuljettuaan pyöreää galleriaa myöten, jossa ruudut eroittivat heidät
ulkoilmasta saapuivat he pyöreään huoneesen, joka Grahamista tuntui
tutulta, vaikk'ei hän varmaan voinut muistaa, milloin hän siinä oli
ollut. Tässä huoneessa oli tikapuut -- ensimmäiset, jotka Graham
näki heräämisensä jälkeen -- joita myöten he kapusivat ja saapuivat
korkeaan, pimeään, kylmään huoneesen, jossa oli toiset tikapuut.
Grahamin hämmästykseksi he nousivat näitäkin ylös.
Mutta päästyään ylös tunsi hän ne rautakannattimet, joihin hän
nojasi. Hän oli siinä häkissä, joka peitti Pyhän Paavalin katedraalin
kupua. Tuomiokirkon kärki kohosi vain hiukkasen yläpuolelle muun
kaupungin yön hämärässä ja katosi loistavana ja kuten etäisen valon
verhoomana pimeyteen.
Kannattimien välitse suuntasi hän katseensa pilvettömälle pohjoiselle
taivaalle ja näki tähtisikermät kirkkaina ja muuttumattomina
kuten aina. Capella näkyi lännessä, Vega oli nousemassa ja Otavan
seitsemän kiiltävää pistettä loisti hänen päänsä päällä suunnaten
majesteetillista kaartaan pohjoista kohden.
Hän näki nämät tähdet pilvettömällä taivaalla. Etelässä ja idässä
valittaen liikkuvat suuret tuulimoottorit peittivät Neuvoston
palatsin kohdalla siivillään suuren osan taivasta. Lounaisessa
kimalteli Orionin kalpea valo rautakannattimien välistä. Rämeä huuto
keskeytti hiljaisuuden ja ilmoitti ilmalavalta maailmalle, että
aeroplaani oli lentoon lähdössä. Grahamin katse kiintyi hetkiseksi
tuohon valaistuun lähtöasemaan. Sitten käänsi hän jälleen silmänsä
pohjoista taivasta kohden.
Pitkän aikaa oli hän vaiti. "Tämä" sanoi hän vihdoin hymyillen
pimeässä, "näyttää kuitenkin merkillisimmältä kaikesta. Seisoa Pyhän
Paavalin tuomiokirkossa ja katsella jälleen näitä tuttuja, hiljaisia
tähtiä!"
Sitten Asano vei hänet mutkikkaita teitä myöten siihen suureen
peli- ja afäärikaupunginosaan, jossa kaupungin suuret omaisuudet
kadotettiin ja voitettiin. Hän näki melkein loppumattoman sarjan
hyvin suuria hallia, joissa oli parveke toisensa päällä ja näillä
tuhansia eri konttooreita, ja hallien läpi kulki suuri joukko
siltoja, kävelyteitä, ilmamoottorikiskoja, johtoja ja rautaköysiä. Ja
täällä, jos missään, ilmeni tuo tavaton elinvoimaisuus, suunnaton,
kiihkeä toiminta. Kaikkialla oli räikeitä ilmoituksia, kunnes hänen
silmiään huumasi tuo tavaton värien ja valon sekoitus. Ja erittäin
kimakkaääniset puhekoneet, joita oli kaikkialla, täyttivät ilman
loppumattomalla löpinällään ja järjettömillä lauseillaan. "Sulkekaa
silmänne ja antakaa luistaa", "Hei vaan, Bonanze", "Lörpöttäjät,
tulkaa ja kuulkaa!"
Suunnattoman laaja alue näytti hänestä olevan täynnä kiihkeitä
ihmisiä tai niitä ilmestyi kaikkialta kuin salaperäisen loihdun
voimasta. Mutta hän sai kuulla, että täällä nyt oli suhteellisesti
tyhjää, että viimeisten päivien suuret valtiolliset mullistukset
olivat kauppaliikenteen tehneet mahdollisimman pieneksi. Eräällä
avaralla paikalla näkyi suunnaton rivi pelipöytiä, joiden jokaisen
ympärillä tungeskeli kiihoittunut, alhainen ihmisjoukko; toisaalla
oli laverteleva Babel, jossa kalpeakasvoiset naiset ja punakaulaiset,
suurikeuhkoiset miehet myivät jonkun tekaistun yhtiön osakkeita,
jotka joka viides minuutti maksoivat kymmenen prosenttia ja erään
arpapyörän avulla arvottiin kelpaamattomiksi osa osakkeista.
Tämä afääritoiminta oli niin kiihkeätä, että se helposti muuttui
väkivaltaiseksi, ja kun Graham läheni erästä tiheää joukkoa, näki
hän keskellä kaksi kauppiasta kiivaasti väittelevän kynsin hampain
jostain arkaluontoisesta kauppakysymyksestä. Jotain siis oli
vielä maailmassa, jonka edestä kannatti tapella. Hänen huomiotaan
herätti eräs kaikkialla esiintyvä ilmoitus, jossa foneettisilla
loistavilla kirjaimilla, jotka olivat kaksi kertaa miestä korkeammat
ilmoitettiin: "Me vakuutamme omistajan. Me vakuutamme omistajan".
"Minkä omistajan?" kysyi hän.
"Teidät".
"Mutta miksi he minut vakuuttavat?" kysyi hän. "Miksi he minut
vakuuttavat?"
"Eikö teillä ollut vakuutuksia?"