Graham muistaa.
Graham tapasi hänet eräässä pienessä galleriassa, joka johti
tuulimoottoritoimistosta hänen juhlahuoneustoonsa. Galleria oli
pitkä ja kaita, siinä oli joukko syvennyksiä ja niissä suuria
kaari-ikkunoita, joista näkyi palmuja kasvava pihamaa. Graham
näki hänet istuvan eräässä syvennyksessä. Kuullessaan hänen
askeleensa käänsi hän päänsä, tunsi hänet ja vavahti. Hän tuli
aivan kalmankalpeaksi. Hän nousi heti, astui askeleen häntä kohden,
ikäänkuin aikoen puhua hänelle, mutta epäröi. Graham seisahtui ja
odotti. Sitten, nähdessään että suuri levottomuus esti nuorta tyttöä
puhumasta, ymmärsi hän hänen tulleen tänne nimenomaan tavatakseen
hänet.
Kuninkaallinen tunne vaati häntä rohkaisemaan häntä. "Minä olen
kaivannut teitä", sanoi hän. "Muutama päivä sitten halusitte te
sanoa minulle jotain -- halusitte puhua kansasta. Mitä teillä on
sanottavaa?"
Tyttö katsahti levottomana häneen.
"Te väititte, että kansa on onneton".
Tyttö vaikeni hetkisen.
"Se tuntui teistä kai oudolta", sanoi hän äkkiä.
"Tuntui kyllä. Mutta kuitenkin --"
"Minä tein sen vaistomaisesti".
"Todellako?"
"Niin".
Tyttö katsahti epäröiden häneen. Hän jatkoi vaivalloisesti. "Te
unohdatte", sanoi hän huokaisten syvään.
"Mitä?"
"Kansan --"
"Mitä tarkoitatte --?"
"Te unohdatte kansan".
Graham katsahti kysyvästi häneen.
"Niin. Te hämmästytte. Sillä te ette ymmärrä, kuka te olette. Te ette
tiedä, mitä on tapahtunut".
"Mitä?"
"Te ette ymmärrä".
"En ehkä aivan selvästi. Mutta selittäkää minulle".
Helen teki äkkinäisen päätöksen ja kääntyi hänen puoleensa. "Sitä on
niin vaikea selittää. Minä olen toivonut ja tahtonut sen tehdä. Ja
nyt -- en voikaan sitä tehdä. Minä en osaa sovittaa sanojani. Mutta
kaikki, mikä teitä koskee -- on niin kummallista. Teidän unenne --
heräämisenne -- on aivan kuin ihme. Ainakin minulle -- ja kansalle.
Te, joka kärsitte ja kuolitte, kuten tavallinen kansalainen, te
heräätte jälleen eloon ja olette silloin koko maailman herra".
"Maailman herra", sanoi Graham. "Niin he sanovat minulle. Mutta te
ette voi tietää, kuinka vähän minä tiedän itse asiassa".
"Kaupungit -- trustit -- työkomppania --"
"Ruhtinaskunnat, hallitukset, valtiot -- valta ja loisto. Niin
minä olen heidän kuullut sitä huutavan. Minä tiedän sen. Minä olen
Mestari. Kuningas, jos niin tahdotte. Yhdessä Ostrogin kanssa --"
Hän vaikeni.
Helen kääntyi häneen päin ja katsoi uteliaana ja jännitettynä häntä
kasvoihin. "No niin?"
Graham hymyili. "Joka kantaa edesvastauksen".
"Sitä me olemmekin alkaneet pelätä". Hän vaikeni hetkiseksi. "Ei",
sanoi hän hitaasti. "_Teidän_ täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne.
Teidän täytyy ottaa edesvastaus niskoillenne. Kansa luottaa teihin".
Helen puhui hitaasti. "Kuulkaa! Puolet unenne ajasta -- sukupolvet
toisensa jälkeen -- monet ihmiset, yhä useammat ihmiset ovat
rukoilleet, että te heräisitte -- _rukoilleet_".
Graham aikoi puhua, mutta ei voinutkaan.
Helen epäröi ja vieno puna kohosi hänen poskilleen. "Tiedättekö,
että te olette ollut myriadeille -- kuningas Arthur, Barbarossa
-- kuningas, joka saapuu otollisena aikana ja palauttaa maailman
tolalleen".
"Minä luulen, että kansan mielikuvitus --"
"Ettekö ole kuullut puheenpartta: 'Kun nukkuja herää?' Teidän
maatessa elottomana ja liikkumattomana -- tuli luoksenne tuhansia.
Tuhansia. Joka kuun ensimmäisenä päivänä makasitte te valkoisessa
juhlapuvussanne ja kansa tulvehti teitä katsomaan. Pikku tyttönä näin
teidät tuollaisena, niin kalpeana ja tyynenä".
Helen loi katseensa hänestä ja tuijotti edessään olevaan seinään.
Hän puhui hiljaa. "Pikku tyttönä katselin kasvojanne ... minusta
olivat ne niin liikkumattomat ja odottavaiset, aivan kuin Jumalan
pitkämielisyys".
"Sitä me ajattelimme teistä", sanoi hän. "Sellaisena, näimme me
teidät".
Hän kääntyi säihkyvin silmin Grahamiin päin, äänensä soi kirkkaana
ja voimakkaana. "Kaupungissa, koko maailmassa odottavat myriaadin
myriaadit miehet ja naiset, mitä te teette, ja tämä odotus on täynnä
satunnaisia, uskomattomia toiveita".
"Niinkö?"
"Ei Ostrog -- eikä kukaan muu -- voi ottaa tätä edesvastausta
niskoilleen".
Graham katsahti hänen innostuksesta hehkuviin kasvoihinsa. Hän oli
vaivalloisesti alkanut puhua ja oli lämmennyt omista sanoistaan.
"Uskotteko", sanoi hän, "että te, joka elitte pienissä olosuhteissa
niin kaukana menneisyydessä, te joka vaivuitte uneen ja heräsitte
aivan kuin ihmeen kautta -- uskotteko, että koko maailman ihailu,
kunnioitus ja toiveet olisivat ympäröineet teitä, jotta te
taas saisitte elää uutta, omaa, pientä elämäänne?... Jotta te
vapautuisitte edesvastauksesta siirtämällä sen toisen harteille?"
"Minä arvaan, mikä edesvastaus minulla on tästä kuninkuudestani",
sanoi Graham epäröiden. "Minä tiedän, kuinka suurelta se näyttää.
Mutta onko se todellinen? Se on niin uskomatonta -- aivan kuin unta.
Onko se todellista, vai onko se vaan suuri hairahdus?"
"Se on todellinen", sanoi Helen, "jos te vaan uskallatte".
"Siis perustuu, kaikesta päättäen, minun kuninkuuteni ainoastaan
uskoon. Se on ihmisten sieluissa syntynyt hairahdus".
"Jos te uskallatte!" sanoi hän.
"Mutta --"
"Lukemattomat ihmiset uskovat siihen", sanoi Helen, "ja niin kauvan
kuin tämä ajatus pysyy heidän sielussaan -- tottelevat he".
"Mutta minä en tiedä mitään. Vaikka koetankin parastani. Minä
en tiedä mitään. Ja nuo toiset -- Neuvosherrat, Ostrog. He ovat
viisaampia, kylmäverisempiä, he tuntevat asiat aivan tarkoin. Ja
mistä onnettomuudesta te puhutte? Mitä minun tulee tietää? Mitä
tarkoitatte --"
Hän vaikeni äkkiä.
"Minä en ole muuta kuin lapsi", vastasi Helen. "Mutta minun
mielestäni on maailma täynnä kurjuutta. Maailma on teidän ajastanne
muuttunut ja muuttunut hyvin omituisella tavalla. Minä olen rukoillut
saavani sanoa tämän kaiken teille. Maailma on muuttunut. Ikäänkuin
syöpä olisi saanut siinä vallan -- ja se riistää elämän kaikelta,
millä vaan on jotain arvoa".
Helen katsahti häneen punastuen yht'äkkiä. "Teidän aikanne oli
vapauden aika. Niin -- niin minä olen uskonut. Minä olen saanut
paljon ajatella, sillä minun elämäni -- ei ole ollut onnellinen.
Ihmiset eivät ole vapaampia, suurempia eikä parempia kuin teidän
aikananne. Eikä siinä kaikki. Tämä kaupunki -- on vankila. Jokainen
kaupunki on nyt vankila. Mammona pitää sen avaimet hallussaan.
Myriaadit, lukemattomat myriaadit kärsivät kehdosta hautaan asti.
Onko se oikein? Täytyykö tätä kestää -- ijankaikkisesti? Niin, olot
ovat paljoa pahemmat kuin teidän aikananne. Ympärillämme, allamme
vallitsee vaan hätä ja tuska. Kaikki ne väärät nautinnot, joilla
teidät ympäröidään koskettelevat aivan läheltä mitä kurjinta elämää.
Niin, köyhä sen tietää -- se tietää kärsivänsä. Nuo lukemattomat
olennot, jotka kaksi yötä sitten uhmailivat kuolemaa teidän tähtenne
--! Te olette velvollinen uhraamaan heille elämänne".
"Niin", sanoi Graham hitaasti. "Niin. Niin, minä olen velvollinen
uhraamaan heille elämäni".
"Te elitte sinä aikana", sanoi Helen, "jona suurten kaupunkien
hirmuvalta oli vasta alulla. Niin, se on hirmuvaltaa -- hirmuvaltaa.
Teidän aikananne oli läänitysherrojen valta kadonnut ja uusi
rahavalta oli alulla. Puolet maapallon asukkaista eli vapaana maalla.
Kaupungit eivät vielä olleet nielleet heitä. Minä olen lukenut sen
vanhoista kirjoista -- silloin oli olemassa aatelismiehiä. Kansa
eli elämää, joka oli täynnä rakkautta ja uskollisuutta -- he saivat
vapaasti toimia. Ja te -- te tulette tuosta ajasta".
"Niin eivät olot olleet --. Mutta vähät siitä. Millaista on elämä nyt
--?"
"Taistelua rahasta ja Nautinnon kaupungit! Tai orjuus -- säälitön,
häpeällinen orjuus".
"Orjuus!" sanoi Graham.
"Orjuus".
"Ettehän toki väitä, että ihmisolentoja kohdellaan kuin kuolleita
kappaleita".
"Vielä pahemmin. Juuri se täytyy teidän tietää, nähdä se. Minä
tiedän, että te ette sitä tiedä. He tahtovat salata sen teiltä
ja viedä teidät Nautinnon kaupunkiin. Mutta olettehan nähnyt
sinipukuisia miehiä, naisia ja lapsia, nähnyt heidän kalpeat kasvonsa
ja elottomat silmänsä?"
"Olen, kaikkialla".
"Puhuen kamalaa, raakaa, köyhää murrettaan".
"Minä olen kuullut sen".
"Ne ovat orjia -- teidän orjianne. Ne ovat Työkomppanian, teidän
omaisuutenne orjia".
"Työkomppanian! Mutta sehän sana kuuluu tutulta. Ah! nyt muistan.
Minä näin sen kävellessäni pitkin kaupunkia, silloin kun sähkövalo
syttyi uudelleen ... harmaan sinisiä suunnattomia rakennuksia.
Tarkoitatteko te siis todellakin --?"
"Tarkoitan. Miten voisin selittää sen teille? Tietysti on sininen
puku pistänyt silmäänne? Kolmas osa kansaanne saa kantaa sitä -- ja
uusia tulee joka päivä. Työkomppania on kasvanut taukoamatta".
"Mitä _on_ tuo Työkomppania?" kysyi Graham.
"Mitä te ennen teitte nälkää kärsiville?"
"He joutuivat köyhäinhuoneisiin, jotka olivat seurakuntien valvonnan
alaisina".
"Köyhäinhuoneet! Niin -- minä tiedän. Niistä puhuttiin
historiantunnilla. Nyt minä muistan. Työkomppania hävitti
köyhäinhuoneet. Se muodostui -- osaksi -- erään yhdistyksen
perustalle -- muistatte kai uskonnollisen järjestetyn yhdistyksen,
jonka nimi oli Pelastusarmeija, -- ja siitä muodostui
afäärikomppania. Alussa oli se yksinomaan hyväntekeväisyyslaitos.
Se pelasti ihmiset köyhäinhuoneen kurjuudesta. Nyt minä muistan,
että se oli teidän yhtiönne ensimmäisiä valtauksia. He ostivat
Pelastusarmeijan ja muodostivat sen täksi. Perusajatus oli ollut
antaa työtä kodittomille ihmisille".
"Niin".
"Nykyään ei löydy köyhäinhuoneita, ei hyväntekeväisyyslaitoksia,
ei muuta kuin Työkomppania. Sen toimistoja on kaikkialla. Sen
väri on sininen. Ja jokaisen miehen, naisen tai lapsen, joka on
nälkäännääntymäisillään ja epätoivoissaan, koditon ja vailla ystäviä,
täytyy lopulta kääntyä komppanian puoleen -- tai etsiä jotain tapaa
kuollakseen. Euthanasia ei ole heidän vallassaan, heitä odottaa vaan
tuskallinen kuolema. Ja joka aika vuorokaudesta saavat he ruokaa,
suojaa ja kaikille samallaisen sinisen puvun -- se on komppanian
ensimmäinen pääehto -- ja yhden päivän suojasta saavat he tehdä
komppanialle yhden päivän työtä, joka antaa sitten työmiehelle
pukunsa takaisin ja ajaa hänet pois".
"Todellako?"
"Ehkä se ei tunnukaan teistä niin kamalalta? Teidän aikananne
kuolivat ihmiset kadulle nälkään. Se oli kyllä kamala kuolema, mutta
he kuolivat ainakin ihmisinä. Jotavastoin nämät sinipukuiset --. On
olemassa sananlasku: 'Sininen puku kerran, sininen puku ainiaaksi!'
Komppania käyttää hyväkseen heidän työtään ja takaa heille ainaista
työtä. Ihmiset tulevat sen käsiin puutetta kärsien ja avuttomina --
he saavat yhden päivän ruoan ja nukkuvat yhden yön ja lähtevät taas
pois. Jos he ovat tehneet hyvin työtä, saavat he pennin tai pari --
jolloin he menevät teatteriin tai tanssipaikalle, kinematograafiin,
syövät tai pelaavat. He harhailevat sinne tänne tuhlattuaan rahansa.
Kerjääminen on ankarasti kielletty. Eikä kukaan antaisikaan
mitään. He palaavat seuraavana tai sitä seuraavana päivänä --
saman toivottomuuden ajamana kuin ensi kerrallakin. Lopulta heidän
vaatteensa kuluvat, tai ryysynsä käyvät niin kurjiksi, että heitä
hävettää. Silloin täytyy heidän tehdä monta kuukautta työtä ennenkuin
voivat hankkia itselleen uusia. Jos he haluavat saada uusia.
Suuri määrä lapsia syntyy komppanian valvonnan alaisena. Palkaksi
saamastaan hoidosta täytyy äidin tehdä koko kuukauden työtä, sitten
kasvatetaan ja kehitetään lapsia neljänteentoista ikävuoteensa asti,
jonka jälkeen heidän täytyy tehdä kaksi vuotta työtä. Ymmärrättehän,
että nämät lapset ovat syntyneet kantamaan sinistä pukua. Siten
toimii komppania".
"Tässä kaupungissa ei löydy irtolaisia?"
"Ei. He joko kantavat sinistä pukua tai ovat vankilassa".
"Jolleivät tahdo tehdä työtä?"
"Useimmat suostuvat siihen tilaan jouduttuaan tekemään työtä, ja
komppanialla on omat keinonsa. He käyttävät omaa rangaistustapaa
-- he riistävät heiltä ruoan -- ja jos joku mies tai nainen
kieltäytyy tekemästä työtä, niin hänen tuntomerkkinsä ja kuva hänen
peukaloistaan lähetetään kaikille työkomppanioille yli koko maailman.
Ja sitäpaitsi, millä tuollainen miesparka lähtee pois kaupungista?
Matka Pariisiin maksaa kaksi leijonaa. Ja tottelemattomuuden
seurauksena on vankila,-- pimeät, kamalat tyrmät -- tuolla alhaalla
näkymättömissä. Ihminen voi monesta syystä joutua vankilaan".
"Ja kolmas osa kansasta saa kantaa sinistä pukua".
"Enemmän kuin kolmas osa. Nuo työjuhdat saavat elää vailla
ylpeyttä, iloa tai toivoa. Tarinat Nautinnon kaupungeista kaikuu
heidän korvissaan ilkkuen heidän surkeaa elämäänsä, puutettaan ja
rasitustaan. He ovat liian köyhiä hankkiakseen edes euthanasian,
tuon rikkaan miehen keinon päästä elämästä vapaaksi. Nuo mykät,
sorretut miljoonat, lukemattomat miljoonat, yli koko maailman, jotka
eivät tiedä muuta kuin että elämänsä on rajoitettu ja toiveensa
täyttämättä. He syntyvät, kärsivät ja kuolevat. Siihen tilaan olemme
me tulleet".
Graham istahti pää alas painuneena.
"Mutta sittenhän tuli vallankumous", sanoi hän. "Kaikki tämä muuttuu.
Ostrog --"
"Sitä me toivoimmekin. Sitä toivoi koko maailma. Mutta Ostrog ei sitä
tee. Hän on valtiomies. Hän tahtoo säilyttää olot sellaisinaan. Vähät
hän kaikesta muusta. Hänestä on se niin luonnollista. Kaikki rikkaat,
vaikutusvaltaiset, kaikki onnelliset pitävät lopulta kurjuutta
luonnollisena. He käyttävät ihmisiä politiikkaansa varten ja elävät
oman mielensä mukaan turmeltuneitten pyyteittensä orjina. Mutta te --
te tulette onnellisemmasta ajasta ja teihin katsoo kansa. Teihin".
Graham katsoi häneen. Helenen silmät uivat kyynelissä. Graham tunsi
omituisen tunteen. Hän unohti hetkeksi koko kaupungin, hän unohti
ihmisrodun ja epäselvät äänet tämän kauniin naisen suoranaisen
ihmisyyden edessä.
"Mutta mitä minun tulee tehdä?" kysyi hän katsoen häntä suoraan
silmiin.
"Hallitkaa", vastasi hän hiljaa kumartuen häntä kohden. "Hallitkaa
maailmaa niinkuin sitä vielä ei koskaan ole hallittu, ihmisten
onneksi ja hyväksi. Sillä teillä on valta -- te osaatte hallita.
Kansa on rauhaton. Yli koko maailman on kansa rauhaton. Yksi sana,
yksi sana teidän suustanne, ja ne liittyvät yhteen. Keskisäätykin on
levoton -- onneton. Teille ei kerrota, mitä on tapahtunut. Kansa ei
tahdo palata orjuuteen, se ei tahdo luopua aseista. Ostrog herätti
enemmän kuin hän tahtoikaan -- hän herätti toivon".
Graham tunsi sydämensä vinhaan sykkivän. Hän koetti olla juhlallisen,
punnitsevan näköinen.
"Heiltä puuttuu vaan johtaja", sanoi Helen.
"Ja sitten?"
"Te teette mitä tahdotte; -- maailma kuuluu teille".
Graham ei uskaltanut enää katsoa häneen. Äkkiä alkoi hän puhua. "Nuo
vanhat unelmat, kaikki se mitä uneksin, vapaus, onni. Ovatko ne vaan
unelmaa? Voisiko yksi mies -- _yksi mies_ --?" Äänensä hiljeni ja hän
vaikeni.
"Ei yksi mies, vaan kaikki yhdessä -- antakaa heille vaan johtaja,
joka antaa muodon heidän sydämensä toiveille".
Graham pudisti päätään ja vaikeni hetkisen.
Hän katsoi äkkiä ylös ja heidän katseensa yhtyivät. "Minä en usko
niinkuin te", sanoi hän. "Minä en ole niin nuori. Minulla on täällä
vaan otaksuttu valta. Ei -- antakaa minun puhua. Minä en voi perustaa
oikeuden valtakuntaa -- siihen minulla ei ole voimaa -- mutta
jotain, joka enemmän lähenee oikeutta kuin vääryyttä. Minä en voi
luoda tuhatvuotista valtakuntaa, mutta minä olen päättänyt hallita.
Puheenne on herättänyt minut. Te olette oikeassa. Ostrog saa tietää,
missä hänen valtansa loppuu. Ja minä opetan hänelle. Yhden minä
lupaan teille. Tämä työorjuus loppuu".
"Ja te tahdotte hallita?"
"Niin. Sillä ehdolla, että --. Yhdellä ehdolla".
"Millä?"
"Sillä, että te autatte minua".
"_Minä!_ -- nuori tyttö!"
"Niin. Ettekö te näe, että minä olen ypöyksin".
Helen vavahti ja silmissään näkyi säälin ilme. "Tarvitseeko teidän
kysyä, tahdonko auttaa teitä?" sanoi hän.
Helen seisoi hänen edessään kauniina, lumoavana, ja hänen
innostuksensa, heidän aikeittensa suuruus loi aivan kuin vahvan
virran heidän välilleen. Koskea häneen, tarttua hänen käteensä oli
se ilo mitä hän eniten toivoi. "Minä tahdon siis hallita", sanoi hän
hitaasti. "Minä tahdon hallita --" Hän vaikeni. "Teidän kanssanne".
Syntyi syvä äänettömyys. Sitten kuului kellon lyönti. Helen ei
vastannut mitään. Graham nousi.
"Juuri nyt", sanoi hän, "odottaa Ostrog minua". Hän epäröi katsoen
häntä suoraan silmiin. "Kun minä olen kysynyt häneltä muutamia
asioita --. On paljon, mitä minun täytyy saada tietää. Minä menen
ehkä omin silmin katsomaan kaikkea tuota, josta te puhuitte. Ja kun
sitten palaan --?"
"Minä saan kyllä tietää, milloin menette ja tulette. Minä tahdon
odottaa teitä täällä".
Graham loi häneen syvän katseen.
"Minä saan sitten tietää", sanoi Helen ja vaikeni.
Graham odotti, mutta hän ei sanonut enää mitään. He katsoivat
toisiinsa hetkisen suoraan, kysyvästi. Sitten lähti Graham
tuulimoottorien toimistoa kohden.