"Minä tiedän. Mutta minähän olen Mestari ja haluan sen tietää". Hän
nauroi tietäessään mikä valta hänellä oli ilmassakin.
Aeropiili teki kaarroksen alaspäin ja tuuli puhalsi Grahamin
kasvoihin ja pukunsa liehui koneen kärjen kääntyessä länteenpäin.
Molemmat miehet katsoivat toisiaan silmästä silmään.
"Sire, on olemassa _laki_."
"Joka ei kuulu minuun", sanoi Graham. "Te näytätte sen unohtavan".
Aeronauti tarkasti hänen kasvojaan. "En", sanoi hän. "Minä en
sitä unohda, Sire. Mutta koko maan päällä -- ei ole muilla kuin
valantehneillä aeronauteilla -- oikeutta hoitaa konetta. Muut ovat
vaan matkustajia --"
"Minä olen kyllä kuullut siitä. Mutta minä en aijo ruveta
väittelemään tästä teidän kanssanne. Tiedättekö, miksi olen nukkunut
kaksisataa vuotta? Saadakseni lentää ilmassa!"
"Sire", sanoi aeronauti, "laki -- jos minä rikon lain --"
Graham teki rauhoittavan liikkeen.
"Jos siis tahdotte seurata minun liikkeitäni --"
"En", sanoi Graham, joka äkkiä horjahti ja tarrasi kiinni, sillä
kone nosti taas kärkensä noustakseen. "Se ei riitä minulle. Minä
tahdon itse hoitaa konetta. Itse hoitaa, vaikka murskautuisinkin!
Ei! Minä tahdon. Ymmärrättekö? Minä kiipeän tänne -- ja istun
viereenne. Varokaa! Minä tahdon itse lentää oman lentoni, vaikka
lopulta syöksyisinkin alas. Minä tahdon saada jonkun korvauksen
nukkumisestani. Ja kaikesta muustakin --. Menneessä elämässäni
uneksin saavani lentää. Nyt -- pysykää nyt tasapainossa".
"Tusina vakoojia vaanii minua, sire!"
Grahamin kärsivällisyys oli loppunut. Ehkä hän hiukan liioittelikin
ärtymystään. Hän kirosi. Hän hyppäsi välillä olevien kannattamien yli
ja aeropiili heilahti.
"Olenko minä maailman herra?" sanoi hän. "Vai onko se teidän
yhtiönne? No. Ottakaa kätenne pois noista viputangoista ja tarttukaa
ranteisiini. Niin -- noin. Ja nyt, ja miten nyt käännetään sen kärki,
jos haluan laskeutua alaspäin?"
"Sire", sanoi aeronauti.
"Mitä nyt?"
"Suojelettehan minua?"
"Hyvä Jumala! Suojelen! Vaikka minun täytyisi sytyttää koko Lontoo
tuleen. Nyt!"
Ja tällä lupauksella maksoi Graham ensimäisen opetuksensa
ilmapurjehduksessa. "Sitä edullisempaa vaan teille", sanoi hän
leveästi nauraen, sillä ilma vaikutti häneen huumaavan viinin tavoin
--, "jos tänään opetatte minulle kaiken niin pian kuin mahdollista.
Pitääkö minun vetää tästä? Ah! Näinkö? Hei vaan!"
"Taapäin, sire! Taapäin!"
"Taapäin -- hyvä on. Yksi, kaksi, kolme -- hyvä Jumala! Ah! Kas,
kuinka se nousee! Mutta tämähän on kuin elävä olento!"
Ja kone alkoi kaarrella mitä omituisimmin ilmassa. Toisinaan kiisi
se sata metriä leveässä kierteessä ylöspäin, toisinaan nousi se
hurjaa vauhtia, laskeutui jälleen melkein pystysuoraan alaspäin,
nopeasti, kiitäen kuin haukka, noustakseen taas huimaavaa kyytiä
yläilmoihin. Kerran nopeasti laskeutuessaan näytti se kiitävän
suoraan ilmoituspalloja kohden, mutta lensikin niiden alitse ja
väisti ne sukkelalla käänteellä. Liikkeen tavaton nopeus ja sulous,
puhtaan ilman vaikutus sai Grahamin aivan huolettoman raivon valtaan.
Mutta eräs omituinen tapaus rauhotti jälleen häntä ja palautti hänet
tuohon kummalliseen arvoituksista rikkaasen allaan olevaan maailmaan.
Kiitäessään alaspäin töytäsi hän jotain vastaan, tuntui pieni
tärähdys ja muutama pisara putosi hänen päälleen. Laskeutuessaan
alemmaksi käänsi hän päänsä ja näki jotain valkoista putoavan koneen
jälestä. "Mitä se oli?" kysyi hän. "Minä en sitä huomannut".
Aeronauti katsoi, tarttui sitten koneesen saadakseen aeropiilin
nousemaan, sillä he painaltivat hurjaa vauhtia alaspäin. Kun
aeropiili jälleen kohosi ylöspäin, hengähti hän syvään: "Se oli",
sanoi hän osottaen alaspäin putoavaa valkoista esinettä, "joutsen".
"Minä en huomannut sitä", sanoi Graham. Aeronauti ei vastannut ja
Graham huomasi hänen otsallaan veripilkkuja.
He kiisivät vaakasuoraan eteenpäin ja Graham kapusi tuoliinsa
koettaen välttää ilmavirtaa. Sitten laskeutuivat he huimaa vauhtia
eteenpäin, propelli pyöri vastaiseen suuntaan helpoittaakseen
alaslaskeutumista, lentolava läheni enemmän ja enemmän. Aurinko
painui lännen kalkkivuorien taakse ja kultasi pilvet.
Ihmiset erottautuivat jo pieninä mustina pilkkuina. Hän kuuli
huutojen kohoavan häntä kohden, huutojen, jotka muistuttivat aaltojen
loisketta rantakallioita vastaan. Lentolavan ympärillä olevat katot
olivat mustanaan kansaa, jotka iloitsivat nähdessään hänen terveenä
palaavan takaisin. Lavan alapuolella oli suunnaton kansan paljous,
josta erottautui lukemattomia kasvoja, liehuvia nenäliinoja ja
liikehtiviä käsiä.