Aeropiili.
Kulkiessaan Lincolnin seurassa Tuulimoottorien toimiston käytävien
läpi oli Graham mietteisiinsä vaipuneena. Mutta hän pinnisti
ajatuksiaan kuullakseen Lincolnin selityksiä. Ja pian hänen synkät
mietteensä haihtuivat. Lincoln puheli hänelle lentomatkasta.
Grahamissa heräsi kiihkeä halu tutustua lähemmin tähän uuteen
keksintöön. Hän alkoi ahdistaa Lincolnia kysymyksillään. Hän oli
tarkoin seurannut ilmapurjehduksen hapuilevia kokeiluja edellisen
elämänsä aikana; hän kuunteli ihastuksella hänelle tuttuja nimiä
sellaisia kuin Pilcher, Langley ja Chanute ja ennenkaikkea
ilmapurjehduksen marttyyri Lilienthal, joka oli säilynyt ihmisten
kunnioittavassa muistossa.
Edellisen elämänsä aikana olivat kokeilut pitäneet mahdollisena
kaksi eri vastakkaista muotoa, ja nyt ne molemmat olivat toteutetut.
Toisella puolella oli suuri koneellakäypä aeroplaani, jossa oli
kaksinkertainen rivi vaakasuoria siipiä ja takana oli paksu
ilmapropelli, toisella puolella oli kepeämpi aeropiili. Aeroplaanit
kulkivat turvallisesti ainoastaan leudossa tai tasaisessa tuulessa,
ja äkilliset myrskyt, häiriöt ilmapiirissä, jotka nyt voitiin
aivan tarkoin tietää jo edeltäpäin, tekivät ne kelpaamattomiksi
kaikkea kiireellisempää käytäntöä varten. Ne tehtiin suunnattoman
suuriksi -- siipien väli oli tavallisesti kuusisataa jalkaa tai
enemmänkin ja pituus tuhannen jalkaa. Niitä käytettiin yksinomaan
matkustajien kuljetukseen. Niiden alla riippuva kepeä vaunu oli sata
ja sataviisikymmentä jalkaa. Se oli kiinnitetty niin, että voitiin
niin pieneksi kuin mahdollista supistaa häilyminen, jonka leutokin
tuuli voi saada aikaan, ja samoin vaunussa olevat pienet istuimetkin
-- jokainen matkustaja istui matkalla ollessaan -- keinui vapaasti
joka puolelle. Kone voitiin heittää liikkeesen vaan vaunun avulla,
joka kulki kiskoilla erittäin sitä varten rakennetulla lavalla,
Graham oli nähnyt näitä suuria lavoja, lentolavoja näkötornista. Oli
olemassa yhteensä kuusi sellaista suurta areenaa, ja jokaisella oli
suunnattoman suuri "lähetysvaunu-lava".
Laskeutumispaikka oli myöskin rajoitettu, tarvittiin aivan vaakasuora
pinta ennenkuin laskeutuminen saattoi tapahtua turvallisesti. Jos
tämä suuri määrä kangasta ja köysiä olisi laskeutunut alas tai sen
olisi pitänyt nousta joltain epätasaiselta pinnalta, esimerkiksi mäen
rinteeltä, niin olisivat siivet voineet puhjeta tai vioittua, tai
köydet katketa, ehkä matkustajatkin kuolla.
Ensi alussa tunsi Graham itsensä pettyneeksi nähdessään nämät
monimutkaiset laitokset, mutta pian huomasi hän, että pienempiä
koneita ei olisi kannattanut laittaa, siitä syystä, että niiden
kantavuuskyky olisi ko'on pienetessä tullut mitättömäksi. Sitäpaitsi
voivat ne tavattoman kokonsa kautta -- ja se olikin pääehto --
kulkea ilman halki hyvin nopeasti ja siten välttää odottamattomia
ilmanmuutoksia. Lyhin matka, Lontoosta Pariisiin, kesti noin kolme
neljännestä, jolloin nopeus ei vielä ollut erikoisen suuri; matka
New-Yorkiin kesti noin kaksi tuntia ja jos kiiruhti eri pysäkeillä
niin voi lentää maapallon ympäri yhdessä päivässä.
Pienet aeropiilit (ne olivat ilman mitään erikoista syytä saaneet
tämän nimen) olivat aivan toisen muotoisia. Useita sellaisia
näkyi juuri ilmassa. Ne oli laskettu kantavan vaan yhden tai
kaksi henkilöä, ja niiden rakenne ja hoito tuli niin kalliiksi,
että ne jäivät vaan rikkaimpien yksinomaiseksi oikeudeksi. Niiden
kirkasväriset purjeet olivat tehdyt kahdesta vaakasuorasta siivestä
ja takana oli propelli. Pienen muotonsa tähden saattoi niillä
laskeutua helposti mille avonaiselle paikalle tahansa, ja niihin voi
helposti kiinnittää gummipyöriä tai tavallisia moottoria ja kuljettaa
niitä siten pitkin maata, kunnes sopiva nousupaikka ilmaantui. Löytyi
erityisiä nopealiikkeisiä vaunuja, jotka heittivät aeropiilin ilmaan,
mutta ne voivat toimia millä puista ja korkeista rakennuksista
vapaalla paikalla tahansa. Inhimilliset lentokoneet olivat kuitenkin
Grahamin mielestä hyvin kaukana kalalokkien ja pääskysten nopeudesta.
Puuttui suuri vaikutin, joka nopeasti olisi kehittänyt aeropiilit
viimeiseen täydennykseensä asti; tätä keksintöä ei ollut nimittäin
vielä koskaan käytetty sodassa. Viimeinen suuri kansainvälinen
taistelu oli tapahtunut ennen Neuvoston vallananastusta.
Lontoon kuusi lentokonelaivaa oli sijoitettu epätasaiseen kaareen
Thames virran eteläpuolelle. Ne muodostivat parittain kolme eri
ryhmää ja niillä oli entiset etukaupunkien nimet. Niillä oli
seuraavat nimet: Roehampton, Wimbleton Park, Streatham, Norwood,
Blackheath ja Shooter's Hill. Ne olivat korkeita kaavamaisesti
laadittuja rakennuksia, jotka kohosivat paljon yleisen katon
yläpuolelle. Jokainen niistä oli noin neljä tuhatta jalkaa pitkä
ja tuhannen jalkaa leveä ja ne olivat laaditut tuosta raudan ja
aluminiumin yhdistyksestä, joka oli astunut entisajan rakennusraudan
sijaan. Ne muodostivat avonaisia ristikkoja, joiden kautta hissit ja
portaat nousivat, ja ylhäällä oli tasainen pinta, jolla heittovaunut
voivat loivia kiskoja myöten liukua lavan reunaan asti. Jollei joku
aeroplaani tai aeropiili ollut juuri lähtemässä, niin näitä lavoja
pidettiin vapaina tulevia aeroplaania varten.
Sillä aikaa kun aeroplaania pantiin kuntoon, odottivat matkustajat
teattereissa, ravintoloissa, uutishuoneissa tai lukuisissa
huvittelupaikoissa, joita löytyi alhaalla suuremmoisten makasiinien
rinnalla. Tämä osa Lontoota olikin sen vuoksi kaupungin iloisin
osa, jossa vallitsi merisataman tai hotellikaupungin vilkas elämä.
Ja niitä varten, jotka ottivat ilmapurjehduksen vakavammalta
kannalta, olivat eri uskonlahkot perustaneen houkuttelevan
määrän hartauskappelia, joiden kanssa kilpaili suuremmoiset
lääketieteelliset laitokset, jotka valmistivat rohtoja matkaa varten.
Ja eri korkeudella, läpi huoneiden ja käytävien, kulki, liittyen
kaupungin liikkuviin katuihin, järjestetty joukko portaita, hissiä
ja vaunuja, joiden avulla voitiin helposti kuljettaa matkustavia ja
tavaroita toiselta lavalta toiselle. Kuvaavaa tämän kaupunginosan
rakenteelle olivat monet raskaat rautapilarit ja kannikkeet,
jotka kaikkialla estivät näköalaa ja yhdistivät saleja ja hallia
toisiinsa, risteillen ja liittyen toisiinsa kannattaakseen lavoja ja
aeroplaanien raskasta rakennetta.
Graham lähti lentoasemalle yleistä katua myöten. Häntä seurasi
Asano, hänen jaapanilainen seuralaisensa. Lincoln oli saanut kutsun
saapua Ostrogin luo, joka oli kokonaan vaipunut hallitustoimiin.
Tuulimoottorien poliisien vahva vartiosto odotti Mestaria
Tuulimoottori-viraston ulkopuolella ja raivasivat hänelle tietä
ylemmälle katukäytävälle. Hänen lähtönsä lentoasemalle tapahtui
aivan odottamatta ja kuitenkin kokoontui suuri kansanjoukko hänen
ympärilleen ja seurasi häntä määräpaikkaansa. Kulkiessaan kadulla
kuuli hän kansan huutavan hänen nimeään ja näki lukemattoman määrän
sinipukuisia naisia ja lapsia nousevan keskikäytävän portaita ylös
huitoen käsiään ja huutaen. Hän ei kuullut, mitä ne huusivat. Hän
huomasi taas, että kansan alemmilla kerroksilla oli erikoinen
murre. Poistuessaan liikkuvalta kadulta ympäröi tiheä ja kiihkeä
kansanparvi heti hänen vartijansa. Jälestäpäin tuli hän ajatelleeksi,
että useat tahtoivat ojentaa hänelle anomuksia. Vartijat raivasivat
vaivalloisesti hänelle tietä.
Aeropiili ja sitä hoitava aeronauti oli häntä odottamassa. Läheltä
katsottuna näytti kone hyvin pieneltä. Kun sen aluminiumirunko
asetettiin heittovaunuihin, niin ei se ollut sen pitempi kuin
20 tonnin jahdin runko. Sivusiivet oli kiinnitetty runkoon
metallikannattimilla, jotka muistuttivat suonia mehiläisen
siivissä, ja niiden päälle pingoitettu kalvo loi varjoaan monen
sadan metrin suuruisen alueen yli. Kaksi tuolia, toinen käyttäjää
toinen matkustajaa varten, riippui vapaasti metalliköysistä siipien
alapuolella melkein lentokoneen takaosassa. Matkustajan tuolia
suojasi tuulivarjostin ja sitä ympäröi metallikehä, joissa oli
gummityynyt. Se voitiin, jos niin halusi, kokonaan sulkea umpeen,
mutta Graham, joka tahtoi jälleen nähdä jotain uutta, antoi sen olla
avoinna. Aeronauti istui lasin takana, joka suojasi hänen kasvojaan.
Matkustaja voi sitoa itsensä tuoliin kiinni, joka olikin melkein
välttämätöntä maahan laskeutuessa, tai saattoi hän pienien kiskojen
ja ohjaustangon avulla liikkua koneen vieressä olevalle laatikolle
asti, jonne matkatavarat ja matkalla tarvittavat virvoitusaineet
pantiin, ja joka yhdessä tuolien kanssa muodosti vastapainon
koneelle, joka aeropiilin keskellä ulottui toisaalla propelliin ja
toisaalla kärkeen asti.
Kone näytti hyvin yksinkertaiselta. Asano näytti hänelle sen eri osia
ja selitti, että se muistutti Victorian aikaisia kaasumoottoria,
joka pisaroittain kulutti "fomile" nimistä ainetta. Koneessa oli
vaan reservoaari ja pitkä terästanko, joka oli yhdistetty propellin
pitkään veiviin. Niin paljon pääsi Graham koneesta selville.
Lentoasemalle ei päästetty muita kuin Graham, Asano ja hänen
seurueensa. Aeronautin avulla asettui Graham tuoliin istumaan. Sitten
joi hän erotinin sekaista juomaa, jota ainetta hän kuuli annettavan
kaikille lentokoneesen lähtijöille, sillä se esti vähenevän
ilmanpaineen vaikuttamasta vahingollisesti ihmisen elimistöön.
Juotuaan sanoi hän olevansa valmis lähtemään. Asano otti tyhjän lasin
hänen kädestään, kiipesi kannikerautojen yli ja heilutti lavalle
päästyään kättään. Äkkiä näytti hän liukuvan lavaa pitkin oikealle ja
katoavan.
Kone kohisi, propelli pyöri ja samassa alkoi lava ja alapuolella
olevat rakennukset liukua nopeasti ja vaakasuoraan Grahamin
silmien ohi; sitten näyttivät ne äkkiä aivan katoavan. Hän tarttui
vaistomaisesti istuimensa kaidepuihin. Hän tunsi nousevansa ylöspäin,
ilma kohisi tuulisuojuksen yli. Propelli pyöri tahdissa kovaa ympäri
-- yksi, kaksi, kolme, sitten paussi; yksi, kaksi, kolme -- jota
liikettä koneenkäyttäjä tarkalleen seurasi. Kone alkoi vavahdella, ja
sitä sitten jatkui koko matkan, ja katot ja talot katosivat huimaavan
nopeasti pieneten yhä enemmän ja enemmän. Graham tahtoi katsoa koneen
rautakannattimien lomitse. Sivullepäin katsoessaan ei hän kauhistunut
laisinkaan -- pikajunasta katsoessaan olisi hän tuntenut saman
tunteen. Hän tunsi Neuvoston palatsin ja Highgaten tuomiokirkon.
Sitten katsahti hän oikealle puolelleen alaspäin.
Silloin valtasi hänet fyysillinen kauhu, kamala epävarmuuden tunne.
Hän aivan jähmettyi. Vähään aikaan ei hän voinut lainkaan avata
silmiään. Noin sadan jalan päässä hänestä, aivan suoraan hänen
alapuolellaan oli tuollainen suuri Lontoon tuulimoottori ja sen
vieressä näkyi lentolaiva, joka oli aivan täynnä mustilta pilkuilta
näyttäviä ihmisolentoja. Kaikki tämä näytti aivan kuin putoavan yhä
alemmaksi. Hetkisen tunsi hän vastustamattoman halun heittäytyä alas.
Hän puri hampaansa yhteen, kohotti voimiaan ponnistaen katseensa
ylöspäin, ja tuo kauhu katosi.
Hän puri hetkisen hampaitaan yhteen ja silmät selällään tuijotti
sinistä taivasta kohden. Trop, trop, trop -- pani kone; trop, trop,
trop -- yhä uudelleen. Hän puristi lujasti kaidepuita, katsahti
aeronautiin ja näki hymyn hänen ruskettuneilla kasvoillaan. Hän
hymyili vastaukseksi -- vaikka hiukan pakollisesti. "Ensi alussa se
tuntuu hyvin omituiselta", huusi hän unohtaen koko arvokkaisuutensa.
Mutta hän ei pitkään aikaan uskaltanut katsoa alaspäin. Hän tuijotti
aeronautin pään yli sinertävää taivasta kohden, joka näkyi pilvien
lomitse. Pitkään aikaan ei hän voinut olla ajattelematta, että jokin
onnettomuus voisi helposti tapahtua. Trop, trop, trop -- pani kone;
entä jos jokin pieni osa koneesta menisi rikki. Entä jos menisi --!
Hän koetti kaikin voimin karkottaa senlaatuisia ajatuksia. Ja hän
kohosi yhä, yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kirkkaasen ilmaan.
Kun hän oli päässyt vapaaksi siitä vastenmielisestä tunteesta, jonka
ilmaan nousu oli hänessä herättänyt, niin katosi koko ilkeä tunne,
ja matka muuttui hänelle hyvinkin mieluisaksi. Hänelle oli puhuttu
ilmakivusta. Mutta hänen mielestään oli aeropiilin vavahteleva liike
yhdessä leudon lounastuulen kanssa paljoa pienempi kuin laivan
keinuminen aallokossa tuulessa, ja hän oli hyvä purjehtija. Ja
harveneva ilma, johon he nousivat, herätti hänessä helpoituksen ja
iloisuuden tunteen. Hän katsoi ylös ja näki taivaan olevan täynnä
pieniä pilvenhattaroita. Hän katseli sitten koneen kannatusosien
läpi alemmaksi ja näki ryhmän hohtavanvalkoisia lintuja lentävän
hänen alapuolellaan. Sitten katsoessaan varovaisesti alemmaksi näki
hän tuulimoottorien vartijan siron, auringon valaiseman näkötornin
pienenevän pienenemistään. Kun hän nyt huolettomammin katsoi alas,
näki hän sinertäviä kukkuloita ja tuulen alla Lontoon ja sen
jättiläiskaton. Sen ulkorajat erottautuivat selvinä ja terävinä,
ja hänen viimeinen vastenmielisyyden tunteensa haihtui jättäen
sijaa kummastukselle. Sillä tämä Lontoon raja oli kuin muuri tai
kallioseinä, kolmen tai neljänsadan jalan korkuinen pystysuora
seinä, jossa vaan siellä täällä näkyi joku parveke tai omituisesti
koristettu pääty.
Tuo kaupungin vähittäinen muuttuminen etukaupungin kautta
maaseuduksi, joka oli ollut niin kuvaavaa yhdeksännentoista
vuosisadan kaupungille, oli nyt kokonaan kadonnut. Lontoon
ympäristöstä ei ollut jälellä muuta kuin rauniot erilaisten
pensaiden peitossa, jotka ennen olivat koristaneet esikaupunkien
puutarhoja, siellä täällä oli kivitettyjä katuja ja pensasaitoja.
Nämät olivat alkaneet jo ulottua rakennusten sisällekin. Mutta
suureksi osaksi nämät raunioiden kasat olivat entisten katujen ja
teiden varsilla, aivan kuin yksinäiset saaret keskellä vihantaa.
Asukkaat olivat lähteneet niistä jo aikoja sitten, mutta ne näyttivät
liian jykeviltä, jotta ne olisi voitu raivata tämän uuden ajan
maanviljelyksen tieltä pois.
Tämän erämaan vihanta kasvullisuus lainehti ja rehoitti lukemattomien
sortuvien muurien keskellä, ja ulottui aivan kaupungin ulkoseinään
asti, jossa kasvoi köynnöksiä, tiuhaa pensaikkoa ja pitkää ruohoa.
Siellä täällä kohosi loistavia nautinnon palatsia keskellä Victorian
ajan rakennusten raunioita, ja kaapelitiet johtivat kaupungista
sinne. Tällaisina talvipäivinä näyttivät palatsit olevan autioina.
Autioita olivat myöskin komeat, raunioiden keskellä olevat puutarhat.
Kaupungin rajat olivat yhtä selvästi määrätyt kuin keskiajalla,
jolloin portit suljettiin yönaikaan ja vihamies hiipi aivan muurin
luo. Puolikaaressa kulkeva eadhamititie vei kansaa suunnattomassa
määrässä Bathiin päin. Hänen iloinen tunnelmansa kasvoi nopeasti ja
muuttui melkein huumaukseksi. Hän hengitti syvään raitista ilmaa,
nauroi ääneen ja hänen teki mielensä huutaa. Jonkun ajan päästä tämä
halu tulikin liian voimakkaaksi ja hän huusi.
Kone oli nyt noussut niin korkealle kuin aeropiili voi kohota, ja
he alkoivat kaaressa laskeutua etelään päin. Tarkastaessaan huomasi
Graham mitä saatiin aikaan avaamalla pari kapeaa kaistaa toisessa
tai toisessa muuten liikkumatta pysyvässä siivessä tai panemalla
kone kulkemaan eteen tai taaksepäin pitkin kannatusrautojaan.
Aeronauti antoi käyntikoneen hiljaa liukua kiskojaan myöten
eteenpäin ja avasi tuulen alla olevan siiven aukon, kunnes
aeropiilin keskirunko oli aivan vaakasuorassa asennossa ja osotti
eteläänpäin. Ja tähän suuntaan kiisivät he myötätuuleen, vaihtaen
silloin tällöin lentotapaa, ensin nousivat he jyrkkään ylöspäin ja
sitten laskeutuivat loivasti alaspäin, ja tämä lento tuntui hyvin
suloiselta. Tämän laskeutumisen aikana ei propelli ollut käynnissä.
Noustessa tunsi Graham onnellisen voimantunteen, laskeutuminen läpi
puhtaan ilman tuotti hänelle aivan selittämätöntä iloa. Hän olisi
tahtonut ainiaaksi jäädä ilmaan.
Hän tarkasteli seutua, joka hänen alapuolellaan kiisi pohjoista
kohden. Sen pienet selvästi näkyvät muodot miellyttivät häntä
suuresti. Hän näki raunioina talot, jotka ennen olivat peittäneet
maan, näki puuttomia suunnattomia alueita, joista talot ja kylät
olivat kadonneet jättäen vaan raunioita jälelle. Hän tiesi, että niin
oli käynyt, mutta se tuntui kuitenkin toiselta nähdessään sen omin
silmin. Hän koetti löytää paikkoja, jotka hän ennen oli tuntenut tuon
kuperan laakson pohjalla, mutta jätettyään Thames-virran laakson
taakseen ei hän tuntenut ainoatakaan seutua. Mutta kun he kulkivat
korkean kalkkivuoren yli, niin tunsi hän sen Guildfordin aasin
seläksi, sillä sen itäisin puoli oli hänelle tuttu omituisen muotonsa
vuoksi ja hän tunsi molempien kaupunkien rauniot, jotka olivat tuon
laakson kummallakin puolen. Ja siitä voi hän johtaa muutkin paikat
mieleensä, tuolla oli Leith Hill, Aldershotin hiekkaiset särkät ja
paljon muita tuttuja paikkoja. Hiekkasärkällä oli jättiläissuuria,
hitaasti liikkuvia tuulimoottoreja. Lukuunottamatta leveätä
Portsmouthiin johtavaa eadhamititietä, joka oli entisen rautatien
paikalla, oli koko Weyn laakso yhtenä ainoana tiheikkönä.
Koko särkkäranta, niin pitkälle kuin silmä kantoi usvan läpi,
oli täynnä suuria tuulimoottoreja, joiden rinnalla kaupungin
tuulimoottorit näyttivät niiden nuoremmilta veljiltä. Ne liikkuivat
majesteetillisesti tuulessa. Siellä täällä oli alueita täynnä
englantilaisen ruokayhtiön lampaita, joita paimensi hevosen selässä
istuva pieneltä pilkulta näyttävä mies. Sitten näytti kiitävän
aeropiilin alle Wealdenin kukkulat, Hindheadin ylängöt, Pitch Hill
ja Leith Hill, jolla oli uusi rivi tuulimoottoria, jotka näyttivät
kiistelevän särkkien tuulimoottoreilta itselleen osaa tuulesta.
Punertavan usvan läpi näkyi keltakukkaisia niittyjä, ja etempänä
kulki suuri musta härkälauma ratsastavien miesten paimentamana.
Kaikki tämä kiisi nopeasti aeropiilin alatse ja pian se himmeni,
kadotti värinsä ja oli vaan liikkuva varjo, joka katoo usvaan.
Ja kun tämä kaikki oli haihtunut etäisyyteen, kuuli Graham aivan
vierestään kalalokkien kirkunaa. Hän huomasi nyt olevansa eteläisten
särkkien kohdalla, ja katsoessaan olkansa yli näki hän Portsmouthin
ilmalaivat, jotka kohosivat Portsdownin kukkulaa korkeammalle. Heti
sen jälkeen näki hän uivaa kaupunkia muistuttavan laivajoukon,
Needlesin matalat, valkoiset auringon valaisemat kalliot ja meren
lahdelman harmaat, kimaltelevat laineet. He kulkivat Solentin yli,
ja pian oli Wightin saari heidän takanaan ja hänen alapuolellaan
avautui meri yhä laajempana ja laajempana, milloin se punersi usvan
alla, milloin oli se harmaa tai ruskehtavan kimalteleva, milloin
taas lainehtien sinivihreänä. Wightin saari pieneni pienenemistään.
Vähän ajan päästä erkani harmaa usvaharso toisista, jotka olivatkin
pilviä, painautui alaspäin ja näytti rannikon -- houkuttelevan alueen
auringon valossa -- Pohjois-Ranskan rannikon. Se selveni, sai väriä,
tuli selväpiirteisemmäksi ja Englannin vastainen särkkämaa aukeni
hänen eteensä.
Äkkiä Pariisi näkyi taivaan rannalla, ja katosi jälleen näkyvistä,
kun aeropiili teki suuren kaaren kääntyäkseen jälleen pohjoiseen
päin. Graham näki Eiffeltornin vielä seisovan paikallaan ja sen
vieressä korkean kupukaton, jonka päässä oli neulannupilta näyttävä
kuvapatsas. Ja hän huomasi myöskin, vaikka hän ei sitä silloin
ymmärtänyt, pitkän kiemurtelevan savupilven. Aeronauti puhui jostain
"häiriöistä sisemmillä teillä", mutta Graham ei silloin pannut siihen
mitään huomiota. Mutta hän näki tornia, kupoolia, siroja rakennuksia,
jotka lukemattomina kohosivat ilmaan yläpuolelle kaupungin
tuulimyllyjä, ja hän huomasi, että siroudessa ja komeudessa voitti
Pariisi aina Lontoon, tuon avaran ja väkirikkaamman kilpailijansa.
Katsellessaan tätä kiisi harmaansininen esine kuten tuulessa
ajelehtiva kuiva lehti kaupungista. Se lensi monessa kaaressa ja
kiisi heitä kohden kasvaen nopeasti yhä suuremmaksi. Aeronauti sanoi
jotain. "Mitä?" kysyi Graham, vastenmielisesti kääntäen katseensa
pois tästä suuremmoisesta näystä. "Aeroplaani, sire", huusi aeronauti
viitaten kädellään.
Se läheni ja kääntyi pohjoiseen päin tullessaan lähemmäksi. Jota
enemmän se läheni sitä suuremmaksi se kasvoi. Aeropiilin koneen
vauhti, joka oli tuntunut niin voimakkaalta ja nopealta tuntui
äkkiä hitaalta verrattuna tuohon hurjaan lentoon. Mikä suunnaton
jättiläinen! Kuinka nopea ja tasakulkuinen! Se kulki aivan heidän
alitseen, hiljaa eteenpäin rautakehyksineen ja läpikuultavine
siipineen, aivan kuin elävä olento. Graham näki vilahdukselta
monta riviä matkustajia, jotka istuivat pienissä tuoleissaan
ilmanhalkasijan takana, valkopukuisen kuljettajan, joka huolimatta
kovasta ilmavirrasta kulki pitkin tikapuusiltaa, kohisevat koneet,
jotka puhkuivat höyryä, pyörivän propellin ja äärettömän laajat
siivet. Hän joutui aivan intoihinsa tämän nähdessään. Pian oli se
kadonnut näkyvistä.
Se nousi hiukan ylemmäksi ja aeropiilin siivet uivat sen
siipien ilmavirrassa. Se laskeutui ja pieneni. He olivat tuskin
liikahtaneetkaan, ennenkuin se näytti olevan vaan pieni sinervä
pilkku pilvissä. Se oli Lontoon ja Pariisin välillä kulkeva
aeroplaani. Kauniilla ja tyynellä ilmalla teki se tämän matkan
neljään kertaan kumpaankin suuntaan.
He kulkivat nyt Kanaalin yli, hitaasti, kuten Graham nyt näki
liioittelevassa mielessään, ja Beachy Head kohosi harmaana heidän
oikealla puolellaan.
"Maa!" huusi aeronauti ja hänen äänensä kuului heikosti tuulessa.
"Ei vielä", vastusti Graham nauraen. "Ei vielä maihin. Minä tahdon
lähemmin tutustua tähän koneesen".
"Minä luulin --" sanoi aeronauti.
"Minä tahdon lähemmin tutustua tähän koneesen", sanoi Graham
uudestaan.
"Minä tulen teidän luoksenne", sanoi hän, nousi tuoliltaan ja astui
askeleen heitä erottavalle raiteelle. Hän seisahtui, kalpeni ja
kätensä kouristuivat. Uusi askel ja hän tarttui kiinni aeronautiin.
Hän tunsi ilmanpainon painavan kuin taakan olkapäitään. Tukkansa
liehui pörröisenä. Hattu lensi kauvaksi. Ilmavirta kohisi jakajan
yli ja löi hänen kutrinsa poskille. Aeronauti teki nopeasti muutaman
liikkeen saadakseen tasapainon kuntoon ja suojatakseen hänet
ilmanpainolta.
"Selittäkää minulle", sanoi Graham. "Mitä seuraa siitä, kun lykkäätte
koneen eteenpäin".
Aeronauti epäröi. Vastasi sitten. "Sitä on hyvin vaikea selittää,
sire".
"Vaikkakin", huusi Graham. "Vaikkakin".