Arvokkaita henkilöitä.
Tuulimoottorien johtajan asunto olisi tuntunut Grahamista
hämmästyttävän monimutkaiselta, jos hän olisi tullut sinne suorastaan
19:nen vuosisadan elämästä, mutta hän oli jo ennättänyt tottua uuden
ajan rakennussuhteisiin. Vaikeata oli erottaa mitään eri salia
tai huoneita, sillä monimutkainen systeemi siltoja, kaarroksia
ja käytäviä jakoi ja yhdisti tämän avaran rakennuksen eri osat.
Hän saapui tuollaisen, hänelle jo tutun siirtyvän seinän kautta
lavalle, josta leveät ja matalat astimet johtivat alaspäin, ja
joilla liikuskeli miehiä ja naisia loistavammissa puvuissa kuin
mitä hän tähän asti oli nähnyt. Tältä paikalta katsoessaan näki
hän pylväistön, jonka omituiset koristeet oli laadittu himmeän
valkoisesta, keltaisesta ja purppuranpunaisesta marmorista.
Kaikkialla oli parvekkeita, jotka näyttivät olevan tehdyn posliinista
ja filigraanista.
Katsoessaan ylöspäin näki hän lukemattoman määrän parvekkeita, joilta
kansa katsoi häneen. Ilmassa aaltoili puheen kohina ja soitto, joka
kuului ylhäältä, iloinen ja pirteä soitto, mutta jonka alkulähdettä
hän ei voinut löytää.
Keskusta oli täynnä väkeä, mutta siellä ei vallinnut tungos;
useampia tuhansia näytti olevan koolla. Pukunsa olivat komeita,
jopa fantastisiakin, miehet olivat yhtä erikoisesti puettuja kuin
naisetkin, sillä oli luovuttu tuosta puritaanisesta miespuvun
kuosista, jolla ennen oli ollut niin suuri vaikutus. Miesten
tukka, vaikka se ainoastaan harvoilla oli pitkä, oli huolellisesti
käherretty laineille ja kaljupäisyys oli kadonnut maailmasta.
Runsaasti oli niitä joiden tukka oli käherretty tapaan, joka olisi
Rossettiakin hurmannut, ja eräällä omituiselta henkilöllä, jota
kutsuttiin Grahamille oudolla nimellä "amoristiksi" oli kaksi
palmikkoa. Miesten palmikkoja näki useita, näytti siltä, että
syntyjään kiinalaisia kaupungin asukkaita ei enää halveksittu rotunsa
tähden. Miesten puvut olivat hyvin vähän yhdenkaltaisia. Komeimmat
miehet verhosivat vartalonsa leveihin housuihin, siellä täällä näki
puhvi- ja kaistahousuja, viittoja ja mekkoja. Leo X:n aikuiset
puvun kuosit olivat kyllä vallalla, mutta itämaiden kaunoaistin
määräämät muodot olivat myöskin runsaasti edustettuina. Lihavuus,
jota Victorian aikana olisi koetettu supistaa kiristämällä takkia ja
verhoamalla ruumis säälimättömän ahtaisiin housuihin ja takkeihin,
antoi nyt vaan aihetta runsaihin laskoksiin, jotka ylevinä valuivat
maahan asti. Eniten näkyi hentoja ja siroja muotoja. Grahamin
mielestä, joka oli jäykkä jäykän aikakauden lapsi, olivat nämät
ihmiset liian siroja olennossaan ja liian vilkkaita käytöksessään
ja ilmerikkaissa eleissään. He tekivät liikkeitä, kuvasivat
hämmästystään, mielenkiintoaan, iloaan, ja ennen kaikkea ilmaisivat
hämmästyttävän avomielisesti, minkä vaikutuksen ympärillään olevat
naiset tekivät heihin. Heti ensi silmäykseltä huomasi, että naisia
oli eniten koolla.
Näiden miesten seurassa olevat naiset olivat puvussaan, liikkeissään
ja eleissään hillitympiä, mutta paljoa teennäisempiä. Muutamat
matkivat puvuissaan kreikkalaisten pukujen yksinkertaisuutta ja
eleissään Ranskan empireajan siroutta, ja Graham näki ohikulkiessaan
hohtavan kauniita olkapäitä ja käsivarsia. Muutamilla oli suoria
pukuja vailla saumoja tai vyötä, toisilla taas laskeutui suuria
laskoksia olkapäiltä alas. Juhlapukujen suloja paljastava muoto ei
ollut kadonnut näiden kahdensadan vuoden kuluessa.
Kaikkien liikkeet olivat tavattoman siroja. Graham huomautti
Lincolnille, että useat miehet liikkuessaan muistuttivat Raphaelin
maalauksia, ja Lincoln sanoi hänelle, että määrättyjen sirojen
liikkeiden omaksuminen kuului jokaisen rikkaan henkilön kasvatukseen.
Mestari otettiin tullessaan vastaan pienellä naurutervehdyksellä,
mutta nämät henkilöt ilmaisivat sivistystään sillä, etteivät juosseet
hänen luokseen eivätkä kiusanneet häntä alituisella katselemisellaan
hänen astuessaan portaita alas salin keskustaa kohden.
Hän oli jo aikaisemmin kuullut Lincolnilta, että nämät olivat
Lontoon seurapiirin arvokkaimpia jäseniä. Melkein jokainen oli
mahtava virkamies tai sellaisen virkailijan läheinen sukulainen.
Useat olivat palanneet Euroopan Nautinnon kaupungeista tervehtimään
häntä. Ilmalaivojen toimimiehet, joilla oli Neuvoston kukistamisessa
ollut melkein yhtä tärkeä osa kuin Grahamilla, olivat lukuisasti
saapuneet, samoin tuulimoottorien virkailijat. Saapuvilla oli
myöskin ruokintatrustin etevämpiä jäseniä; eurooppalaisen
sianteurastuslaitoksen tarkastaja oli alakuloisen ja intressantin
näköinen, tavoissaan hienostellun kyynillinen. Juhlapukuinen piispa
kulki Grahamin ohitse, puhellen erään henkilön kanssa, joka oli
puettu aivan kuin Chaucer, päässään laakeriseppele.
"Kuka tuo on?" kysäsi hän ehdottomasti.
"Lontoon piispa", sanoi Lincoln.
"Ei -- minä tarkotan tuota toista".
"Poeta laureatus".
"Vieläkö sellainen --?"
"Tosin ei hän runoile. Hän on Wottonin -- erään neuvoston jäsenen
serkku. Mutta hän kuuluu äärimmäisten kuningasmielisten klubiin --
hauska klubi -- ja he ylläpitävät noita vanhoja tapoja."
"Asano kertoi jonkun kuninkaan elävän".
"Kuningas ei kuulu klubiin. He ajoivat hänet sieltä pois. Hän on
Stuartin sukua luullakseni; mutta toden totta --"
"Liian paljon?"
"Aivan liian paljon".
Graham ei ymmärtänyt täydellisesti tätä, mutta se näytti
koskettelevan jotain tämän uuden ajan yleistä hairahdusta. Hän
kumarsi ensimmäiselle esiteltävälle henkilölle. Selvästi näki hän
hienon luokkarajan vielä olevan olemassa tässäkin seurassa, koska
Lincoln piti ainoastaan pienen seuran sen arvoisena, että heidät
esiteltiin hänelle. Ensimmäinen oli ilmalaivojen ylipäällikkö, jonka
päivän rusketuttamat kasvot erosivat ympäristönsä hienovärisistä
kasvoista. Hän kun oli luopunut Neuvostosta ratkaisevalla hetkellä,
niin oli hän nyt hyvinkin huomattava henkilö.
Hänen esiintymisensä erosi Grahamille sangen mieluisella tavalla
kaikista muista. Hän laversi muutamia jokapäiväisiä lauseita,
vannoi uskollisuuttaan ja tiedusteli Mestarin vointia. Puheensa oli
reipasta eikä hänen kielessään ollut tuota lyhyttä, huolimatonta
puhetapaa. Hän mainitsi Grahamille hyvin selvästi, että hän oli vanha
"ilmakarhu" -- hän käytti sitä sanaa -- ettei hän lörpötellyt tyhjiä,
että hän oli kiireestä kantapäähän asti jykevä ukko ja vanhanajan
mies, ettei hän tahtonut paljoa tietää, ja että se, mitä hän ei
tietänyt, ei ollut tietämisen arvoistakaan. Hän kumarsi miehekkäästi
aivan kuin tahtoen olla vapaa kaikesta matelemisesta, ja astui
syrjään.
"Hauskaa on nähdä tuon ihmislajin vielä olevan jälellä". sanoi Graham.
"Fonograafin ja kinematograafin ansioita", sanoi Lincoln hiukan
pilkallisesti. "Hän on matkinut luontoa". Graham vilkaisi kookkaaseen
mieheen. Kaikki olikin vaan kopiota.
"Me ostimme hänet", sanoi Lincoln. "Osaksi. Ja osaksi pelkäsi hän
Ostrogia. Kaikki riippui hänestä".
Hän kääntyi nopeasti esitelläkseen koulutrustin ylivalvojan. Tämä oli
mielistelevä, sinisen-harmaasen akademian vaippaan puettu henkilö,
hän katsoi Grahamiin entisaikaisten silmälasien läpi ja valaisi
sanojaan huolellisesti hoidetun kätensä liikkeillä. Graham oli
intresseerattu tämän henkilön toiminnasta ja teki hänelle koko joukon
kysymyksiä. Ylivalvoja näytti olevan huvitettu Mestarin suuresta
suoruudesta. Hän puhui vaan ohimennen kasvatusmonopoolista, joka
hänen yhdistyksellään oli, hän oli tehnyt kontrahdin Lontoon monien
kunnallishallitusten kanssa, mutta hän puhui sitä innokkaammin niistä
edistysaskeleista, jotka kasvatus oli tehnyt Victorian ajasta asti.
"Me olemme poistaneet liiallisen rasituksen", sanoi hän, "poistaneet
sen kokonaan -- maailmassa ei löydy enää ainoatakaan tutkintoa.
Ettekö ole tyytyväinen?"
"Mitenkä te sitten saatte ne tekemään työtä?" kysyi Graham.
"Me teemme työn mieluiseksi -- niin mieluiseksi kuin mahdollista. Ja
jos se ei miellytä jotakuta -- saa hän mennä. Meidän toiminta-alamme
on ääretön".
Hän selitteli muutamia yksityiskohtia ja keskustelua jatkui.
Ylivalvoja mainitsi Pestalozzin ja Froebelin nimet suurella
kunnioituksella, vaikka hän ei salannut, että hän ei täydellisesti
tuntenut heidän käänteentekeviä teoksiaan. Graham sai kuulla, että
yliopisto oli vielä olemassa vaikka toisessa muodossa. "Löytyy
esimerkiksi joukko tyttöjä", sanoi Ylivalvoja ylpeillen omasta
arvokkaisuudestaan, "joilla on aivan tavaton vimma vakaviin
tutkimuksiin -- jolleivät ne ole liian vaikeita, ymmärrättehän. Me
pidämme siitäkin huolen. Tällä hetkellä" sanoi hän arvokkaasti kuin
Napoleon, "melkein viisisataa fonograafia luennoitsee Lontoon eri
osissa Platonin ja Swiftin vaikutuksesta Shelleyn, Haylittin ja
Burnsin rakkaudentarinoihin. Jälestäpäin kirjoittavat he aineita
tämän johdosta ja heidän nimensä julkaistaan paremmuuden mukaisessa
järjestyksessä. Näettehän, miten tuo pieni siemen on kasvanut? Tuo
teidän aikakautenne typerä välikoulu on kadonnut".
"Ja kansakoulut", sanoi Graham. "Tarkastatteko te niitäkin?"
Ylivalvoja vastasi: "täydellisesti". Graham oli entisinä
demokraatisina aikoina ollut niistä hyvin intresseerattu ja hän
alkoi yhä innokkaammin kysellä. Hän muisti eräitä lauseita, joita
tuo vanhus hämärässä oli hänelle lausunut. Ylivalvoja vakuuttikin
vanhuksen lauseet tosiksi. "Me olemme poistaneet rasituksen", sanoi
hän, ja Graham kysyi eikö olisi poistettava kaikenlainen kuolettava
ja yksitoikkoinen työ. "Me koetamme tehdä alkeiskoulut pikkulapsille
mahdollisimman hauskoiksi. Heidänhän täytyy ryhtyä työhön niin perin
varhain. Heille opetetaan vaan pääprinsiippiä - tottelevaisuutta,
työntekoa."
"Te opetatte heille siis sangen vähän".
"Miksi suotta? Sehän johtaa vaan kapinaan ja tyytymättömyyteen. Me
huvitamme heitä. Onhan tälläkin hetkellä -- kapinoita ja kiihkoilua.
Mistä työväki saa nuo ideansa, sitä on vaikea sanoa. He kertovat
niitä toinentoisilleen. Heillä on sosialistisia unelmia -- jopa
anarkistisiakin! Heidän joukossaan löytyy varmaan agitaattoreja. Minä
olen arvellut -- minä olen aina arvellut -- että minun päätehtäväni
on taistella kansan tyytymättömyyttä vastaan. Miksi tekisimme kansan
onnettomaksi?"
"Niin juuri", sanoi Graham miettiväisenä. "Mutta on olemassa paljon
asioita, joista minä tahtoisin päästä selville".
Lincoln, joka koko keskustelun ajan oli tarkastanut Grahamia, ehätti
väliin. "Täällä on useita muitakin", sanoi hän puolikovaa.
Ylivalvoja teki kauniin kumarruksen ja väistyi syrjään. "Ehkä", sanoi
Lincoln seuraten Grahamin katsetta, "haluatte tutustua muutamiin
naisiin?"
Eurooppalaisen sianteurastustrustin johtajan tytär oli suloinen,
pieni, punatukkainen ja kirkas-sinisilmäinen olento. Lincoln antoi
Grahamin keskustella hetkisen hänen kanssaan, ja hän näytti ihailevan
suuresti "tuota vanhaa hyvää aikaa", jonka loppupuolella Mestari oli
vaipunut uneen. Hän hymyili puhuessaan ja hänen silmänsä hymyilivät
tartuttavalla tavalla.
"Minä olen koettanut", sanoi hän, "monta monituista kertaa kuvitella,
millainen oli tuo vanha romantinen aika. Ja te -- muistatte sen.
Kuinka omituiselta ja sekavalta mahtaakaan nykyaika tuntua teistä!
Minä olen nähnyt valokuvia ja tauluja noilta vanhoilta ajoilta,
pieniä yksinäisiä, poltetuista tiilistä tehtyjä rakennuksia,
jotka olivat aivan mustia hiilenpolton tähden, rautatiensiltoja,
yksinkertaisia ilmoitustauluja, juhlallisia puritaanisia miehiä,
joilla on mustat puvut ja tuollaiset korkeat hatut, rautatien junia
kulkien siltoja pitkin päänne yläpuolella, hevosia ja ajoneuvoja, ja
koiria, jotka hurjina juoksevat pitkin katua. Ja sitten te yht'äkkiä
joudutte tänne!"
"Tänne", sanoi Graham.
"Erilleen omasta elämästä -- kaikesta, mihin olitte tottunut".
"Tuo entinen elämä ei ollut mitään onnellista elämää", sanoi Graham,
"minä en kaipaa sitä".
Neiti katsahti häneen. Syntyi lyhyt äänettömyys. Hän huokasi
pettyneenä. "Ettekö?"
"En", sanoi Graham. "Elämä oli niin pikkumaista -- vailla tarkotusta.
Mutta tämä --. Me pidimme maailmaamme kyllin järjestyneenä,
väkirikkaana ja sivistyneenä. Nyt näen -- vaikka olenkin tässä
maailmassa ollut vaan neljä päivää -- ajatellessani entistä aikaa --
että se oli raaka, vanhentunut -- ainoastaan alkuna tälle nykyiselle
järjestelmälle. Teidän on vaikea uskoa, kuinka vähän minä vielä
tiedän kaikesta".
"Kysykää minulta, mitä vaan haluatte", sanoi hän hymyillen.
"Sanokaa sitten, keitä nämät ihmiset ovat. Minulla on hyvin hämärät
tiedot heistä. Olen aivan ymmällä. Ovatko nuo kenraalia?"
"Nuoko sulkahattuiset miehet?"
"Eivät suinkaan. Ei. Minä otaksun, että he ovat suurten yleisten
toimien tarkastajia. Kuka on tuo hienon näköinen mies?"
"Tuoko? Hän on hyvin ylhäinen virkailija. Hän on Morden. Hän on
sappitautipilleri-tehtaan johtaja. Minä olen kuullut, että hänen
miehensä valmistavat vuorokaudessa myriadin myriadia pilleriä.
Ajatelkaahan, myriadin myriadia!"
"Myriadin myriadia. Eipä ihme, että hän on ylpeän näköinen", sanoi
Graham. "Pilleriä! Mikä merkillinen aika. Ja tuo purppurapukuinen
mies?"
"Hän ei oikeastaan kuulu hienompaan seurapiiriin. Mutta me pidämme
hänestä. Hän on todellakin hyvin viisas ja hauska mies. Hän on
Lontoon yliopiston lääketieteellisen osaston johtomiehiä. Kaikki
lääkärit, ymmärrättehän, kuuluvat lääketieteellisen osaston
komppaniaan, ja kantavat purppuranpunaista pukua. Jokaisen pitäisi
-- kyetä tehtäväänsä. Mutta onhan se selvää, että kun ihmiset saavat
vakituisen palkan _tehdäkseen_ jotain --" Hän hymyili ivallisesti
sellaisten ihmisten sosiaalisille vaatimuksille.
"Onko täällä ketään aikanne suurta taiteilijaa tai kirjailijaa?"
"Ei kirjailijaa. Ne ovat yleensä niin hassuja olentoja -- ovat vaan
intresseerattuja omasta itsestään. Ja he ovat niin kovia riitelemään!
Muutamat heistä voivat tapella siitäkin, kenellä on oikeus kulkea
portailla toisen edellä. Eikö se ole kamalaa? Mutta minä luulen, että
Wraysbury muoti-capillotomisti on täällä. Hän tulee Caprista".
"Capillotomisti", sanoi Graham. "Ah! Nyt muistan. Taiteilija!
Miksikäpä ei?"
"Meidän täytyy palvella häntä", sanoi neiti puolustuksekseen. "Onhan
meidän päämme hänen käsissään". Hän hymyili.
Graham arkaili lausua neidin odottamaa kohteliaisuutta, mutta
hänen katseensa oli sitä puhuvampi. "Onko taide kehittynyt samaan
suuntaan kuin kaikki muu?" kysyi hän. "Ketkä ovat teidän suurimpia
maalarianne?"
Neiti katsoi ensin kummastuneena häneen. Alkoi sitten nauraa.
"Ensi aluksi", sanoi hän, "luulin minä teidän tarkottavan --" Hän
nauroi taas. "Te tarkotitte varmaankin noita kunnon miehiä, joista
te piditte sellaista melua siksi, että he osasivat peittää suuria
pinta-aloja öljyvärillä. Suuria neliöitä. Ja ihmiset panivat niitä
kultakehyksiin ja ripustivat niitä pitkiin riviin seinilleen. Ei
meillä ole sellaisia. Ihmiset ovat väsyneet sellaisiin".
"Mutta mitä te luulitte minun tarkottaneen?"
Merkitsevällä liikkeellä laski hän sormensa poskelleen, jonka
helakkaa väriä ei olisi voinut kukaan epäillä, ja hymyili
veitikkamaisesti, somasti ja yllyttävästi. "Ja nämät", ja hän osotti
silmäkulmiaan.
Graham oli joutumaisillaan kiusauksen valtaan. Sitten juolahti
mieleensä kuva, jonka hän joskus oli nähnyt, ja joka kuvasi setä
Topiasta ja leskeä. Ja entisajan häpeän tunne sai vallan hänessä.
Hänestä tuntui tuskalliselta olla suuren ihmisparven uteliaiden
katseiden esineenä. "Minä ymmärrän", sanoi hän kuten sattumalta.
Hämillään kääntyi hän viekottelevan ja hauskan seuralaisensa luota
pois. Hän katsahti ympärilleen ja näki miten kaikkien silmät
kääntyivät katselemaan jotain muuta. Hän tunsi hieman punastuvansa.
"Kuka on tuo mies, joka puhelee saframipukuisen naisen kanssa?" kysyi
hän välttäen neidin katsetta.
Kysymyksessä oleva henkilö oli suurten amerikalaisten teatterien
organiseeraaja ja hän oli juuri palannut suurelta näytäntöretkeltä
Mexikosta. Hänen kasvonsa muistuttivat Caligulan kasvoja. Toinen
arvokas henkilö oli neekerien työnjohtaja. Se lause ei sillä
hetkellä tehnyt häneen mitään syvempää vaikutusta, mutta hän muisti
sen sitten myöhemmin; -- neekerien työnjohtaja? Pikku neiti sanoi
sitten, joutumatta lainkaan hämilleen, erään ohikulkevan kauniin
naisen olevan Lontoon piispan apupuolison. Hän alkoi ylistellä
piispan rohkeutta -- tähän asti oli yksiavioisuus ollut tavallista
kirkollisissa piireissä -- "joka ei ollut luonnollista eikä
edullista. Miksi tunteiden luonnollista kehittymistä rajoitetaan tai
estetään sen vuoksi, että mies on pappi?"
"Ja, sanokaahan", kysyi hän, "oletteko te anglikaani?" Graham arkaili
kysyä, mitä tuo apupuoliso oikeastaan oli, sillä se lause tuntui niin
erikoiselta, kun samassa Lincolnin tulo keskeytti tämän hupaisan ja
intressantin keskustelun. He menivät salin halki erään kookkaan,
tulipunaisessa puvussa olevan henkilön luo, joka kahden suloisen,
(hänen mielestään) birmalaiseen pukuun puetun naisen kanssa odotti
heitä. Heidät esiteltyä esiteltiin Grahamille vielä useita muita.
Pian nämät moninaiset vaikutelmat muodostuivat hänessä yhdeksi
kokonaisuudeksi. Ensiksi tämä kokoontunut seura herätti hänessä
demokratian; hän kävi vihamieliseksi ja ivalliseksi. Mutta
ihmisluonne ei voi vastustaa kohteliaiden katseiden vaikutusta.
Soitto, valo, värien välke, välkkyvät käsivarret ja olkapäät hänen
ympärillään, käsien kosketus, hymyilevien kasvojen ilme, taidolla
laadittujen lauseiden helinä, kohteliaisuuksien määrä, kunnioitus
ja ihailu, tuotti hänelle lopulta suurta nautintoa. Hän unohti
hetkiseksi kokonaan suuret tuumansa. Hän antautui huomaamattaan uuden
asemansa huumaavan vaikutuksen alaiseksi. Hän tuli käytöksessään
vapaammaksi, itsetietoisemmaksi kuninkuudestaan, hän astui varmemmin,
musta puku laskeutui rohkeammille laskoksille ja ylpeys antoi
äänelleen jalomman soinnun. Olihan tämä kuitenkin niin loistava ja
mieltä kiinnittävä maailma.
Hyväksyvällä katseella silmäili hän ympäristönsä pukujen vaihtelevia
väriä. Äkkiä juolahti hänen mieleensä, että hänen jollain
tavoin täytyi pyytää anteeksi tuolta pieneltä, punatukkaiselta
ja kirkassilmäiseltä neidiltä. Hän tunsi menetelleensä hiukan
kömpelösti. Ruhtinaan ei sopinut olla huomaamatta tuollaisia
lähentelyjä, vaikka hänen poliittisena henkilönä täytyikin ne
hyljätä. Hän ajatteli miten hän löytäisi tuon neidin uudestaan. Äkkiä
pieni asia riisti kaiken loiston tältä seurueelta ja muutti sen arvon
toiseksi.
Hän katsoi ylöspäin ja näki posliiniparveketta myöten kulkevan
olennon, joka katsoi häneen, kadoten melkein samalla, hän oli
se sama nuori tyttö, jota hän toissayönä oli ihaillut teatterin
takaisessa pienessä huoneessa paettuaan Neuvoston vankilasta. Hänen
katseessaan oli tuo sama hillityn toivon ilme, joka epävarmana,
mutta jännityksellä odotti hänen toimintaansa. Ensi hetkessä ei
hän muistanut, missä he olivat tavanneet toisensa, mutta heti
muistettuaan heräsi hänessä tuo sama loihtuisa tunne kuin silloinkin.
Mutta ilmassa kaikuva tanssisävel esti häntä muistamasta marssin
säveltä.
Nainen, jonka kanssa hän puheli sai uusia kysymyksensä ja Graham
palasi tuohon puolikuninkaalliseen lemmenleikkiin, johon hän oli
joutunut.
Mutta tästä hetkestä alkaen sai hänessä vallan outo tunne, joka
kasvoi melkein vastenmielisyydeksi. Hän tunsi ikäänkuin moitteen
siitä, että hän oli lyönyt laimin velvollisuutensa, että tärkeät
asiat liukuivat pois keskellä tätä valoa ja loistoa. Hänen
ympärillään olevat hurmaavat naiset eivät enää vaikuttaneet
häneen. Hän antoi vaan epämääräisiä ja sekavia vastauksia kaikkiin
lemmekkäisiin ehdoituksiin, joita hän huomasi hänelle tehtävän,
ja silmänsä etsivät noita kasvoja, jotka olivat niin mieluisasti
vaikuttaneet hänen kauneudenaistiinsa. Mutta hän ei nähnyt häntä
uudelleen, odottaessaan Lincolnia, lähteäkseen pois tästä seurasta.
Vastaukseksi hänen kysymyksiinsä oli Lincoln luvannut, että
iltapäivällä he lähtevät lentämään, jos ilma vaan on suotuisa. Hän
oli mennyt tekemään valmistuksia.
Graham seisoi ylemmällä parvekkeella puhellen erään kirkassilmäisen
naisen kanssa eadhamitista -- hän oli itse valinnut tämän
keskusteluaiheen eikä nainen. Hän oli keskeyttänyt kaikki
persoonalliset alamaisuuden osoitukset tekemällä kysymyksiä. Hän
huomasi, kuten hän jo oli huomannut useista muista tämän ajan
naisista, että ne olivat vähemmän sivistyneitä kuin hurmaavia.
Äkkiä, taistellen lähempää kaikuvan soiton säveliä vastaan kuului
kapinanlaulu saliin karkeana ja mahtavana hänen korviinsa.
Hän katsahti kummastuneena ylös ja näki soikean aukon, josta laulu
kuului ja hän näki kaapelia, sinisen usvan ja katujen lamppurivit.
Hän kuuli laulun hukkuvan meluun ja vaikenevan. Mutta nyt erotti hän
selvästi liikkuvien katujen kohinan ja kansanjoukon melun. Hän oli
vakuutettu, miksi, sitä hän ei tietänyt, mutta tunteensa sen sanoi,
että tuolla ulkona taaja kansanjoukko ympäröi sitä paikkaa, missä
heidän Mestarinsa oli huvittelemassa.
Vaikka laulu oli niin äkkiä vaiennut, vaikka salissa kaikuva soitto
hukutti jälleen kaikki muut äänet, niin marssin sävel kerran
alettuaan soi yhä hänen sielussaan.
Kirkassilmäinen nainen selitteli vaivalloisesti vielä eadhamitin
salaisuuksia, kun Graham taas näki teatterissa tavanneensa tytön. Hän
tuli nyt parveketta myöten häntä kohden; Graham huomasi hänet ennen
kuin hän Grahamin. Hänen pukunsa oli hohtavaa harmaata kangasta,
tumma tukkansa kaarsi kepeästi hänen otsaansa, ja kun Graham huomasi
hänet laskeutui kadulle johtavasta aukosta kylmä valo hänen alaspäin
painuneille kasvoilleen.
Nainen, joka oli joutunut pulaan keskustellessaan eadhamitista,
huomasi ilmeen vaihteen hänen kasvoissaan ja käytti tilaisuutta
hyväkseen päästäkseen hänestä vapaaksi. "Tahdotteko tutustua tuohon
tyttöön, sire?" kysäsi hän rohkeasti. "Hän on Helen Wotton --
Ostrogin sisarentytär. Hän tietää ja tuntee paljon vakavia asioita.
Hän on sivistynein kaikista naisista. Minä olen siitä varma, että hän
miellyttää teitä".
Vähän sen jälkeen keskusteli Graham tytön kanssa, ja kirkassilmäinen
nainen oli kadonnut.
"Minä muistan teidät varsin hyvin", sanoi Graham. "Te olitte tuossa
pienessä huoneessa silloin kun kansa lauloi ja polki jaloillaan
tahtia. Ennenkuin astuin saliin sisään".
Hänen arkuutensa katosi. Hän katsahti vakavasti Grahamiin. "Se oli
ihanaa", sanoi hän, epäröi, ja jatkoi sitten hiukan vaivalloisesti.
"Kaikki he olisivat kuolleet teidän puolestanne, sire. Tuona yönä
kuoli lukematon määrä miehiä teidän puolestanne".
Hänen kasvonsa säteilivät. Hän vilkaisi sivuilleen nähdäkseen kuuliko
kukaan heitä.
Lincoln näkyi matkan päässä parvekkeella astuvan joukon läpi heitä
kohden. Tyttö huomasi hänet, kääntyi äkkiä omituisen kiihkeänä
Grahamin puoleen ja puhui hänelle tuttavallisesti. "Sire", sanoi hän
nopeasti, "minä en voi nyt täällä selittää kaikkea. Mutta kansa on
onneton; sitä sorretaan -- hallitaan huonosti. Elkää unohtako kansaa,
joka uhmaili kuolemaa -- kuolemaa, jotta te saisitte elää".
"Minä en tiedä mitään" -- sanoi Graham.
"Minä en voi nyt selittää".
Lincoln oli aivan lähellä. Hän kumarsi anteeksipyytääkseen tytölle.
"Miellyttääkö uusi maailma teitä, sire?" kysyi Lincoln
kunnioittavasti hymyillen ja osottaen käden liikkeellä koolla olevaa
loistavaa seuraa. "Joka tapauksessa, on se mielestänne kai muuttunut".
"Niin on", sanoi Graham, "muuttunut. Eikä kuitenkaan muutos ole ollut
niin perin suuri".
"Odottakaahan, kunnes pääsette ilmaan", sanoi Lincoln. "Tuuli on
tyyntynyt; aeropiili odottaa teitä".
Nuori tyttö odotti Grahamin tervehdystä poistuakseen.
Graham katsahti häneen, oli tekemäisillään kysymyksen, näki
varottavan ilmeen hänen kasvoissaan, kumarsi hänelle ja poistui
Lincolnin seurassa.