Vanhan järjestelmän loppu.
Grahamin laskujen mukaan oli juuri keskipäivä silloin, kun Neuvoston
valkoinen lippu laskettiin alas. Mutta muutamia tuntia kului,
ennenkuin antautuminen muodollisesti oli ennättänyt tapahtua,
ja lausuttuaan nuo "sanansa", vetäytyi hän uuteen huoneustoonsa
tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin
taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut
enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana
ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi
lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita,
jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän
rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi
hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja
halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä
ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston
valta lopullisesti päättyi.
Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta
saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea
paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin
rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen
jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja
raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti
vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä
katsoessaan.
Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman
levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean
puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana
muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu
hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat
niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin
raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia
johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului
lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää
pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista
rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston
käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain
rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja
kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan
hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi
raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi
erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta,
syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.
Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa,
ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä
päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He
kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja
ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin
kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun
he tungeksivat keskustaa kohden.
Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä
ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu
ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston
palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois
tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja
virtaavan veden keskellä.
"Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He
haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".
Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon
reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa
kuvastui taivasta vastaan.
Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet.
Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston
palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi
kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä
joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä
antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi
Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja
nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.
Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet,
ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä
loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö
läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu,
kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada
järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä.
Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden
ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin
käytäviin ja saleihin.
Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten
Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi
kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille
ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä
valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan
kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli
valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta
laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo
pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko
koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.
Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja
Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria.
Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja
sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine
aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään
seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille
seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta
neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin
ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi
nieluksi.
Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen
asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He
seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston
palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän
sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti
heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten
väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon
häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa
hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen
salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt
kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja
toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea
pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen
ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen
mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin,
silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota
myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi
tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka
johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli
tapahtumaan.
"Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema
neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka
huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi
hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja
vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon.
Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat
päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana
hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen
muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta -- ja kuuluiko
tämä hänelle?