Ostrog.
Graham käsitti nyt asemansa paljoa selvemmin. Hän harhaili
vielä pitkän aikaa. Puheltuaan vanhuksen kanssa oli hän päässyt
täydellisesti selville tuosta Ostrogista ja tiesi mitä hänen
nyt tuli tehdä. Yksi asia oli päivän selvää, se nimittäin, että
kapinoitsijoiden pääosaston oli onnistunut mainiosti salata hänen
katoomisensa. Mutta joka hetki odotti hän saavansa kuulla, että hän
oli kuollut tai että Neuvosto oli jälleen saanut hänet vangiksi.
Eräs mies seisahtui hänen eteensä. "Oletteko kuullut?" kysyi hän.
"En!" vastasi Graham vavisten.
"Melkein dozandi", sanoi mies, "melkein dozandi miestä!" ja juoksi
edelleen.
Joukko miehiä ja tyttöjä juoksi pimeässä huutaen ja tehden kiihkeitä
liikkeitä: "Antautunut! Antautunut!" "Dozandi miestä!" "Kaksi
dozandia". "Ostrog eläköön! Ostrog eläköön!" Äänet loittonivat ja
kävivät epäselviksi.
Toinen huutava parvi seurasi. Jonkun aikaa kuunteli hän vaan
noita ohitseen kiitäviä huutoja. Hän epäili, puhuivatko kaikki
englanninkieltä. Hän kuuli lauseita, jotka tuntuivat englanninkielen
murteelta, neekerien puhetavalta, niin sekavaa ja puutteellista
kieltä se oli. Hän ei uskaltanut kysellä keneltäkään. Hänessä varmeni
se ajatus, mikä hänellä oli jo ennen ollut kansasta ja taistelusta,
ja minkä hän vanhuksen puheiden kautta oli saanut Ostrogista.
Vähitellen vasta hän ymmärsi, että kaikki nämät ihmiset iloitsivat
Neuvoston sortumisesta, ja että Neuvosto, joka oli niin voimakkaasti
ajanut häntä takaa, olikin heikompi näistä kahdesta puolueesta. Ja
jos niin oli asian laita, mitä seurauksia se tuottaisi hänelle?
Monta kertaa hän arkaili ottaa tarkkaa selvää asioista. Kerran
hän jo kääntyi ja seurasi pitkän matkaa erästä pyylevää, lyhyttä,
ystävällisen näköistä miestä, mutta hän ei uskaltanut kysellä häneltä.
Hänelle johtui mieleen, että hän voisi tiedustella, missä on
"tuulimoottorien" toimisto, olkoon tuo "tuulimoottorien toimisto"
sitten mitä tahansa. Ensi kertaa kysyttyään kehoitettiin häntä
jatkamaan matkaansa Westminsteriin päin. Seuraavalla kerralla
neuvottiin häntä kulkemaan erästä kujaa myöten. Häntä käskettiin
sitten kulkemaan aivan toista tietä kuin tähän asti -- sillä eihän
hän ollut tuntenut mitään muuta kulkutietä -- ja laskeutumaan
keskikadun portaita alas pimeälle kadulle. Siellä koki hän muutamia
seikkailuja; ensiksi kohtasi hän epäilyttävän olennon, jota hän ei
voinut nähdä ja joka karkealla äänellään puhui kummallista vieraalta
kieleltä kuulostavaa murretta; se oli sanatulva, jossa siellä täällä
vilahti englanninkielisiä sanoja, luultavasti oli se sen ajan
roskaväen puheenpartta. Sitten läheni toinen, laulava tytön ääni,
"tralala tralala". Hän puhutteli Grahamia ja puheensa muistutti
hiukan edellisen murretta. Hän väitti kadottaneensa sisarensa, hän
painautui häneen päin, aikoi syleillä ja alkoi nauraa. Mutta Graham
vastasi hänelle töykeästi ja tyttö katosi jälleen.
Melu alkoi lähetä. Kiihkeästi puhelevia ihmisiä kulki hänen ohitseen.
"He ovat joutuneet saarroksiin!" "Neuvosto! Eihän vaan Neuvosto!"
"Niin kaduilla kerrottiin". Katu tuntui laajenevan. Äkkiä osui seinä
eteen. Hänen edessään oli avonainen paikka, jolle oli kokoontunut
kiihtyneitä ihmisiä. Hän kyseli taas tietä eräältä vähäpätöiseltä
henkilöltä. "Kääntykää oikealle", sanoi naisen ääni. Hän lähti seinän
luota ja töytäsi pientä pöytää vasten, jolla oli lasiesineitä.
Grahamin pimeyteen tottuneet silmät huomasivat pitkän pöytärivin. Hän
meni niitä kohden. Parin pöydän luota kuuli hän lasien kilinää ja
kuuli syötävän. Löytyi siis niin rauhallisia ihmisiä, että he voivat
syödä tai ehkäpä varastaa ruokaa itselleen keskellä valtiollista
taistelua ja pimeyttä. Ylhäältä, korkealta näki hän äkkiä valon
tunkeutuvan puolipyöreästä aukosta. Lähestyessään tätä löysi hän
portaat ja joutui galleriaan. Hän kuuli nyyhkytyksiä ja tapasi kaksi
pientä tyttöä kyyryllään eräällä kaidepuulla. Tytöt vaikenivat hänen
lähestyessään. Hän koetti lohduttaa, mutta he eivät hiiskuneet
sanaakaan. Jatkaessaan matkaansa kuuli hän heidän alkaneen uudelleen
nyyhkyttää.
Äkkiä osui taas portaat hänen tielleen, ne johtivat suurelle
aukolle, ja hän näki valon hohtavan ylhäältä ja astui pimeydestä
taas liikkuvalle kadulle. Tätä pitkin kulki huutava kansanlauma. He
lauloivat osia vallankumouslaulusta, useimmat heistä aivan väärin.
Siellä täällä leimahteli soihtuja luoden väräjäviä varjoja. Hän kysyi
taas tietä ja hänelle vastattiin samalla epäselvällä murteella. Vasta
kolmannen vastauksen hän ymmärsi. Hän oli kahden penikulman päässä
Westminsterista, mutta tietä sinne ei ollut vaikea löytää.
Lähestyessään vihdoin tuulimoottorien toimistoa päätti hän
riemuitsevista kulkueista, joita hän kohtasi kaduilla, ilonhuudoista
ja lopulta sähkövalon palaamisesta, että Neuvosto oli lopullisesti
kukistettu. Eikä missään puhuttu hänen katoamisestaan.
Kaupungin sähkövalon syttyminen vaikutti häikäisevästi. Ensi alussa
hän oli soaistu, kaikki hänen ympärillään seisahtuivat ja koko
maailma näytti hehkuvan. Valon syttyessä oli hän aivan sen väkijoukon
laidassa, joka kiihoittuneina ryhminä täytti tuulimoottorien
toimiston läheiset kadut ja tietäessään nyt olevansa kaikkien
nähtävänä, tunnettavissa muuttui hänen halunsa päästä Ostrogin luo
täydelliseksi kauhuksi.
Häntä tyrkki ja lykki miesjoukko, joiden ääni oli tullut aivan
käheäksi hänen nimensä huutamisesta, muutamat olivat saaneet haavoja
taistellessaan hänen asiansa puolesta. Tuulimoottorien toimiston
ulkoseinällä oli eläviä kuvia, mutta hän ei voinut nähdä niitä,
sillä huolimatta kaikista ponnistuksistaan esti kansanjoukko
häntä lähestymästä. Sieltä täältä kuulemistaan lauseista päättäen
arveli hän niiden esittävän uutisia Neuvoston palatsin edustalla
tapahtuvasta taistelusta. Tietämättömyytensä ja epävarmuutensa
tekivät hänen liikkeensä hitaiksi ja aroiksi. Hän tuumiskeli, miten
hän voisi päästä tämän kansanjoukon läpi. Hän raivasi itselleen tien
askel askeleelta tungoksen läpi, kunnes hän huomasi, että keskitieltä
lähtevät portaat johtivat rakennuksen sisään. Hän painalti eteenpäin,
mutta tungos oli portaiden luona niin taaja, että kesti kauvan
ennenkuin hän pääsi perille. Ja sielläkin asettui hänen tielleen
kaikellaisia esteitä, ja koko tunti kului kiivaisiin neuvotteluihin
ensiksi vartiosalissa ja sitten muissa saleissa, kunnes hän sai erään
henkilön viemään kirjelapun sille miehelle, jonka kiihkeimmin olisi
luullut haluavan tavata häntä. Ensiksi naurettiin ja pilkattiin
häntä; viisastuttuaan tästä kokemuksesta selitti hän vihdoin tuovansa
Ostrogille hyvin tärkeitä uutisia. Mitä ne olivat, ei hän tahtonut
sanoa. Hänen kirjeensä lähetettiin halveksivaisesti eteenpäin. Pitkän
aikaa odotti hän pienessä huoneessa hissin vieressä, kunnes vihdoin
Lincoln ilmestyi levottomana, anteeksi pyynnellen ja hämmästyneenä.
Hän seisahtui ovensuuhun tarkastamaan Grahamia ja syöksyi sitten
hyvin ystävällisesti hänen luokseen.
"Niin", huudahti hän. "Te se olette. Ettekä olekaan kuollut!"
Graham selitti kaikki lyhyesti.
"Veljeni odottaa teitä", selitti Lincoln. "Hän on yksinään
tuulimoottorien toimistossa. Me pelkäsimme teidän kaatuneen
taistelussa teatterissa. Hän oli aivan onneton -- asiat ovat hyvin
vaarallisella kannalla, vaikka me kansalle ilmoitammekin toisin --
muussa tapauksessa olisi hän rientänyt teidän luoksenne".
He nousivat hissin avulla ylös, tulivat kapeaan käytävään, kulkivat
suuren salin läpi väistäen kahta juoksevaa lähettiä, ja tulivat
suhteellisesti pieneen huoneesen, jonka ainoana kalustona oli
leposohva ja soikea, harmahtava, väriä vaihtava lasilevy, joka
riippui alas seinään kiinnitettyjen kannattimien varassa. Lincoln
jätti tänne Grahamin, joka alkoi katsella lasilevyllä liikkuvia
usvamaisia varjoja, ymmärtämättä niistä mitään.
Hänen huomionsa kiintyi äkkiä kuuluvaan meluun. Kuului huutoja,
suunnattoman kansanjoukon riemua, mutta hyvin kaukaa. Se taukosi yhtä
äkkiä kuin oli alkanutkin aivan kuin ovi olisi avattu ja suljettu.
Viereisestä huoneesta kuului nopeita askeleita ja kalisevaa ääntä,
kuten rautaketju olisi kiertänyt pyörän ympäri.
Sitten kuului naispuvun kahinaa ja naisääni sanoi: "Se on Ostrog!"
Pieni kello kilahti, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.
Samassa kuului ääniä, askeleita ja liikuntaa ulkoa. Yhden henkilön
askeleet erottautuivat muusta kohinasta ja lähestyivät varmoina
ja tasaisina. Verho kohosi hitaasti. Kookas, valkotukkainen mies
puettuna kellervään silkkipukuun katseli Grahamia kohotetun
käsivartensa alatse.
Hän piteli lyhyen hetken verhoa ylhäällä, antoi sen laskeutua alas
ja seisoi sen edessä. Graham huomasi aivan ensiksi hänen leveän
otsansa, hyvin vaaleat silmänsä, jotka välkkyivät syvältä valkoisten
silmäkulmien alta, kotkannokkansa ja varmapiirteisen, tarmokkaan
suunsa. Lihapussit silmien ympärillä, alaspäin kääntyneet suupielet
rikkoivat kauniin ulkomuodon ilmaisten, että mies olikin vanha.
Graham nousi aivan vaistomaisesti, ja hetkisen seisoivat molemmat
miehet vastatusten katsoen toisiinsa.
"Te olette Ostrog?" sanoi Graham.
"Minä olen Ostrog".
"Johtaja?"
"Niin minua kutsutaan".
Vaitiolo alkoi vaivata Grahamia.
"Minä tiedän, että minä saan pääasiassa kiittää teitä
pelastuksestani", sanoi hän.
"Me pelkäsimme teidän kaatuneen", sanoi Ostrog. "Tai vaipuneen
-- ikuiseen uneen. Me olemme kaikin tavoin salanneet -- teidän
katoamistanne. Missä te olette ollut? Miten tulitte tänne?"
Graham kertoi kaiken lyhyesti.
Ostrog kuunteli sanaakaan sanomatta.
Hän hymähti. "Tiedättekö, mitä minä paraillaan tein, kun minulle
ilmotettiin teidän saapuneen?"
"Sitä en voi arvata".
"Valmistin sijaista teille".
"Minun sijaistani?"
"Me valitsimme teidän näköisenne miehen. Me aijoimme hypnotiseerata
hänet, jotta hänen olisi helpompi näytellä osaansa. Meidän täytyi
se tehdä. Tämän kapinan menestys riippui siitä, että te olitte
herännyt, elossa ja kuuluitte meihin. Juuri nyt on suuri kansanjoukko
keräytynyt teatteriin vaatien teitä sinne. He eivät luota. Kai te
tiedätte -- jotain asemastanne?"
"Hyvin vähän", sanoi Graham.
"Teidän asemanne on seuraava". Ostrog astui pari askelta ja kääntyi.
"Te omistatte täydellisesti", sanoi hän, "yli puolet maailmasta.
Seurauksena siitä on se, että te olette tavallaan kuningas. Teidän
valtanne on rajoitettu tuhannella eri tavalla, mutta te olette
kuitenkin kaikista korkein, hallituksen populäärisin symbooli. Tuo
Valkoinen Neuvosto, Hoitoneuvosto niinkuin sitä kutsuttiin --"
"Minä olen saanut siitä kuulla pääasiat".
"Millähän tapaa".
"Minä tapasin erään lavertelevan vanhuksen".
"Minä ymmärrän... Massat -- se sana on saanut alkunsa teidän
ajaltanne -- ja arvaattehan että meillä on massoja -- pitävät
teitä todellisena hallitsijana. Samoin teidänkin aikananne monet
sekoittivat kruunun ja vallan. Yli koko maapallon ovat massat
tyytymättömiä hoitoneuvoston toimintaan. Pääasiassa on se tuo
ijänikuinen sota, joka työväellä on kurjuutta, kurinpitoa ja
kykenemättömyyttä vastaan. Mutta teidän Neuvostonne on toden totta
menetellyt väärin. Muutamissa asioissa, nimittäinkin Työkomppanian
järjestämisessä ovat ne menetelleet kaikkea muuta kuin viisaasti.
He ovat tuoneet lukemattomia tekosyitä esiin. Ja me toisetkin
kansalliseen puolueesen kuuluvat hommasimme uudistuksia -- kun te
heräsitte. Jos se olisi ollut järjestetty, niin ei se olisi voinut
tulla sopivammalla hetkellä". Hän hymyili: "Yleinen mielipide,
ajattelematta pitkää untanne, oli jo ajatellut herättää teidät ja
pyytää teidän apuanne ja -- silloin!"
Hän kuvasi liikkeellä kapinan puhkeamista ja Graham nyökäytti
osottaakseen ymmärtävänsä.
"Neuvosto hätääntyi -- riitaantui keskenään. Sitä he ovatkin aina
tehneet. He eivät voineet päättää, mitä he tekisivät teille.
Tiedättehän, miten he sulkivat teidät vankilaan?"
"Tiedän. Tiedän. Ja nyt -- olemmeko voittaneet?"
"Olemme. Me olemme todellakin voittaneet. Tänä yönä, viidessä
nopeassa tunnissa. Me iskimme äkkiä joka taholta. Tuulimoottorien
väki, työkomppania ja sen miljoonat katkaisivat kahleensa. Me olimme
ottaneet haltuumme aeropiilit".
Hän vaikeni. "Niin", sanoi Graham, arvaten että aeropiilit olivat
ilmalaivoja.
"Se oli välttämätön varokeino. Muuten he olisivat paenneet. Koko
kaupunki nousi kapinaan, melkein kaksi kolmannesta otti siihen osaa!
Kaikki siniset, kaikki yleiset palvelijat, paitsi viittä aeronautia
ja noin puolta punaisesta poliisistosta. Teidät pelastettiin,
ja heidän omat katupoliisinsa -- noin puolet heistä saarrettiin
Neuvoston palatsiin -- hajoitettiin, vangittiin tai surmattiin. Koko
Lontoo on teidän -- nyt. Kaikki muu paitsi Neuvoston palatsi."
"Puolet heidän puolelleen jääneistä punaisista poliiseista kaatui
koettaessaan mielettöminä saada teidät uudelleen vangiksi. He
kadottivat järkensä kadottaessaan teidät. He ryntäsivät täysin voimin
teatteriin. Silloin me katkaisimme heiltä paluutien palatsiin. Tämä
yö on todellakin ollut voiton yö. Kaikkialla loistaa teidän tähtenne.
Vielä eilen --, hallitsi Valkoinen Neuvosto niinkuin se on grossin
vuotta, puolitoista sataa vuotta, hallinnut, ja sitten kuiskataan
pari sanaa, miehet tarttuvat kaikkialla aseihin, ja äkkiä -- näin!"
"Minä tiedän hyvin vähän", sanoi Graham. "Minä otaksun --. Minä en
aivan selvästi käsitä taistelun menoa. Selittäkäähän minulle. Missä
on Neuvosto? Missä tapahtuu taistelu?"
Ostrog astui huoneen halki, kuului napsahdus ja äkkiä oli koko huone,
paitsi tuo soikea lasilevy, pimeänä. Ensi alussa Graham säikähti.
Sitten näki hän, että tuo harmaa lasilevy kuvasti väriä ja muotoja,
se oli kuin suuri ikkuna, josta näkyy outo maisema.
Ensiksi oli hänen aivan mahdotonta arvata, mitä tämä maisema oli.
Näkyi harmaan talvipäivän valaisema maisema. Kuvan yli ja kuten
näytti puolimatkassa katsojan ja etäisimmän kohdan välillä oli
vaakasuorassa paksu kiiltävästä metallilangasta punottu paksu
johtoköysi. Suurien tuulimoottorien rivit, suuret välimatkat, siellä
täällä olevat pimeät aukot muisti hän nähneensä paetessaan Neuvoston
palatsilta. Hän näki järjestyneen rivin punapukuisia miehiä marssivan
mustapukuisten miesten vartioimana, ja hän ymmärsi jo ennenkuin
Ostrog oli hänelle selittänytkään, että hän näki Lontoon laajan
katon. Yöllinen lumi oli kadonnut. Hän arveli, että tämä peili oli
jonkimmoinen uusi muodostus entisajan camera obscurasta, mutta
hänelle ei tätä selitetty. Vaikka punaisten miesten rivi kulkikin
vasemmalta oikealle, niin katosi se kuvasta pois vasemmalla. Hän
ensiksi ihmetteli sitä, mutta sitten huomasikin hän, että koko kuva
liikkui panoraaman tavoin soikean peilin yli.
"Kohta näette taistelun", sanoi Ostrog hänen vieressään. "Nuo
punapukuiset ovat vankia. Tämä on Lontoon katto -- kaikki talot
muodostavat nykyään yhden ainoan kokonaisuuden. Kadut ja avonaiset
paikat ovat nyt katetut. Teidän aikanne tyhjiä, tarpeettomia paikkoja
ei löydy enää".
Joku peilin polttopisteen ulkopuolella oleva varjosi puoleksi peilin.
Se näytti mieheltä. Kuului metallin helähdys, varjo peitti hetkiseksi
koko soikean peilin, aivan kuin linnun silmäluomi peittää sen silmän,
ja sitten kuva taas selveni. Ja nyt näki Graham miesten juoksevan
tuulimoottorien alitse, käyttäen aseita, joista välähti kirkas
valo ja sauhua. He riensivät yhä taajempana joukkueena oikealle
päin, huitoen käsiään -- he näyttivät huutavan, mutta kuva pysyi
äänettömänä. He ja tuulimoottorit kulkivat hitaasti ja tasaisesti
peilin pinnan yli.
"Nyt", sanoi Ostrog, "näette Neuvoston palatsin", ja hitaasti
tuli musta kuilu näkyviin kiinnittäen Grahamin huomion puoleensa.
Kohta huomasi hän, että se ei ollutkaan mikään tavallinen kuilu,
vaan mustunut ammottava aukko, rakennusten välillä, josta pieniä
sauhupatsaita nousi harmaata talvitaivasta kohden. Suuren rakennuksen
rauniot, pilarit ja särkyneet koristeet kohosivat peloittavina tästä
pimeästä, ammottavasta aukosta. Ja tämän palatsin jätteillä kiipeili,
hyppieli ja kiehui lukematon miesparvi.
"Tämä on Neuvoston palatsi", sanoi Ostrog. "Heidän viimeinen
linnoituksensa. Ja nuo mielettömät tuhlasivat ampumavaroja, joilla he
olisivat voineet vastustaa meitä koko kuukauden ajan, räjäyttääkseen
ympärillä olevat rakennukset, siten muka -- estääksensä meidän
hyökkäystämme. Kuulittehan räjähdyksen? Se särki puolet kaupungin
ruuduista".
Ostrogin puhellessa huomasi Graham raunioiden lomitse kohoten
niitä korkeammalle valkoisen suunnattoman suuren rakennuksen. Tämä
rakennus oli eristetty ympäristöstään säälimättömästi hävittämällä
kaikki sen lähellä olevat talot. Mustat aukot näyttivät, missä
hävitys oli kulkenut tietään; suurten salien katot olivat pudonneet
alas ja niiden loistava sisustus näkyi talvipäivän hämärässä, ja
pitkin särkyneitä seiniä riippui katkenneita johtoja ja vääntyneitä
metalliköysien ja lankojen päitä. Tämän hävityksen keskellä liikkui
pieniä punaisia pilkkuja, punapukuisia Neuvoston puolustajia.
Tavan takaa heikot, haihtuvat tulet valaisivat näitä varjoja. Ensi
hetkellä näytti Grahamista siltä, että hyökkäys oli tekeillä tätä
yksinäistä valkoista rakennusta vastaan, mutta sitten huomasi hän,
että hyökkääjien puolue ei lähestynytkään, vaan kätkeytyen niiden
raunioiden taakse, jotka ympäröivät tätä punapukuisten viimeistä
suojusvarustusta, ampuivat taukoamatta heitä kohden.
Ja tuskin kymmenen tuntia sitten oli hän seisonut ilmavaihtokoneen
alla pienessä huoneessa tässä palatsissa ajatellen, mitähän
maailmassa tapahtuu!
Tarkemmin katsoessaan tätä sotakohtausta, joka hiljaa kuvastui
peilin keskustaan, huomasi Graham, että tuon valkoisen rakennuksen
joka puolella oli raunioita, ja Ostrog alkoi lyhyin lausein
selittää, miten palatsin puolustajat olivat panneet tämän hävityksen
toimeen suojellakseen itseään hyökkäyksen tapahtuessa. Hän puhui
välinpitämättömällä äänellä siitä suunnattomasta mieshukasta, jonka
tämä hyökkäys oli maksanut. Hän näytti väliaikaisen ruumishuoneen
laaditun sinne, missä kuhisi haavureita kuten muurahaisia pitkin
sitä paikkaa, jossa ennen oli ollut liikkuva katu. Hän oli paljoa
innostuneempi selittäessään Neuvoston palatsin eri osia, ja
hyökkääjien asemia. Muutamassa hetkessä pääsi Graham täydellisesti
selville siitä kansalaissodasta, joka riehui Lontoossa. Eilen
puhjennut taistelu ei ollut mikään meluisa kapina, ei taistelu
erivoimaisten vastustajien välillä, vaan mainiosti järjestetty
valtakaappaus. Ostrog oli hämmästyttävän tarkoin arvannut kuinka
kaikki päättyisi; hän näytti tuntevan jokaisen niiden mustan tai
punaisen pilkun tehtävän, jotka kapuilivat raunioiden keskellä.
Hän ojensi kätensä valoisan kuvan yli ja osotti Grahamille huonetta,
josta hän oli paennut, ja näytti kesken raunioita tietä, mitä
myöten hän oli paetessaan kulkenut. Graham tunsi onkalon, jossa
sadeuoma oli, ja tuulimoottorit, joiden alla hän oli ollut piilossa
välttääkseen ilmalaivaa. Muu osa hänen pakotiestään oli räjähdyksen
sattuessa kadonnut. Hän katseli kerta vielä Neuvoston palatsia, joka
jo puoliksi oli siirtynyt peilistä pois, ja näki oikealla puolella
kohoavan kukkulan, jolla olevat kirkot ja tornit hämärinä ja etäisinä
liukuivat esiin.
"Ja Neuvosto on todellakin kukistettu?" sanoi hän.
"On", vastasi Ostrog.
"Ja minä --. Onko se totta, että minä --?"
"Te olette maailman herra".
"Mutta tuo valkoinen lippu --"
"Se on Neuvoston lippu -- maailman hallituksen lippu. Se laskeutuu.
Taistelu on päättynyt. Hyökkäys teatteria vastaan oli heidän
äärimmäinen voimanponnistuksensa. Heillä on ainoastaan tuhatkunta
miestä ja niistäkin osa aikoo tulla meidän puolellemme. Heillä on
vähän ampumavaroja. Ja me uudistamme entiset keksinnöt. Me valamme
kanuunoita".
"Mutta -- sanokaahan. Onko tämä kaupunki koko maailma?"
"Oikeastaan on tässä kaikki se, mitä heillä on vallastaan jälellä.
Toiset kaupungit ovat joko meidän kanssamme nousseet kapinaan tai
valmistelevat hyökkäystä. Teidän heräämisenne teki ne epävarmoiksi ja
lamautti voimat".
"Mutta onhan Neuvostolla lentokoneita? Miksei se ole paennut niiden
avulla?"
"Heillä oli. Mutta suuri osa aeronauteista oli kapinan syttyessä
meidän puolellamme. He eivät tahtoneet antautua vaaraan taistelemalla
yhdessä meidän kanssamme, mutta he eivät tahtoneet taistella
meitä vastaankaan. Yli puolet heistä oli meidän puolellamme ja
toiset tiesivät sen. Neuvostolla oli yksi ainoa käytettävänään
teidän paetessanne. Tunti sitten -- me tapoimme miehen, joka ajoi
teitä takaa. Heti alussa otimme me haltuumme kaikki ilmalaivojen
lähtöasemat kaikissa kaupungeissa ja siten olemme seisauttaneet ja
valloittaneet kaikki aeroplaanit, ja mitä tulee muutamiin pienempiin
lentokoneisiin, jotka lähestyivät -- sillä muutamat uskalsivat sen
tehdä -- niin suuntasimme niitä kohden taajan ja voimakkaan tulen,
joka esti niitä lähestymästä Neuvoston palatsia. Jos ne olisivat
laskeutuneet alas, eivät ne enää olisi voineet kohota ilmaan,
sillä maanlaatu teki sen mahdottomaksi. Me hävitimme useita, useat
antautuivat; muutamat lensivät mannermaalle päin etsien ystävällistä
kaupunkia, jos vaan voivat ennättää sinne ennen kuin koneen voima
loppuu. Useat näistä miehistä joutuivat mielellään vankeuteen, sillä
siten olivat he turvassa. Ei ole erittäin hauskaa pudota lentokoneen
kanssa alas. Tältä puolelta ei Neuvosto saa mitään apua. Sen päivät
ovat luetut".
Hän kääntyi taas soikean peilin puoleen näyttääkseen Grahamille, mitä
hän tarkotti lentoasemilla. Neljä lähinnä olevaa näkyivät etäältä
epäselvästi aamun usvassa. Mutta Graham huomasi, että ne olivat
suunnattoman suuria verrattuina alhaalla oleviin rakennuksiin.
Ja kun peilikuva taas siirtyi, saattoi Graham jälleen nähdä sen
aukeaman, jonka yli punapukuiset äsken olivat marssineet, sitten
mustat rauniot, ja vielä kerran piiritetyn palatsin valkoiset
seinät. Se ei enää näyttänyt synkältä rakennukselta, vaan loisti
päivänvalossa, sillä aamu-usva oli haihtunut. Piirittäjät olivat
hetkeksi tauonneet taistelusta, eivätkä punapukuiset enää ampuneet.
Siten näki yhdeksännentoista vuosisadan mies tuossa kuvastavassa
peilissä suuren kapinan viimeisen kohtauksen, näki asemansa
vahvistettavan väkivallan avulla. Häntä vapisutti ajastellessaan,
että tämä oli nyt hänen maailmansa, eikä se toinen, joka oli
hänen takanaan; että tämä ei ollut vaan näytelmää, joka saavuttaa
huippukohtauksensa ja katoo sitten; että tässä maailmassa se osa
olemassaoloa, mikä hänellä vielä oli jälellä, kuului hänelle
velvollisuuksineen, vaaroineen ja tehtävineen. Hän kääntyi alkaen
jälleen kysellä. Ostrog vastasi, mutta sanoi sitten äkkiä. "Nämät
asiat selitän minä teille sitten myöhemmin. Tällä hetkellä on meillä
-- velvollisuuksia. Kansa on kerääntynyt kaupungin joka puolelta
liikkuvia katuja myöten tälle taistelupaikalle, hallit ja teatterit
ovat tungokseen asti täynnä. Te saavuitte juuri oikeaan aikaan.
He huutavat haluavansa nähdä teitä. Kaikkialla tahdotaan teitä
nähdä. Pariisissa, New-Yorkissa, Chikagossa, Denverissä, Caprissa
-- tuhannet kaupungit ovat nousseet kapinaan, ovat epävarmoja ja
vaatimalla vaativat saada nähdä teitä. Jo useita vuosia on vaadittu
herättämään teidät ja nyt, kun se on tapahtunut, ei kukaan tahdo sitä
uskoa."
"Mutta enhän minä voi lähteä."
Ostrog vastasi huoneen toiselta puolen ja soikeaan lasiin syntyvä
kuva himmeni valon äkkiä syttyessä huoneessa. "Onhan meillä
kinetotele-fotografia", sanoi hän. "Kun te täällä kumarratte kansalle
-- niin yli maanpallon myriadit ja taas myriadit ihmiset istuen
koolla pimeissä saleissa näkevät teidän sen tekevän. Kuva esiintyy
mustana ja valkoisena -- ei tällaisena kuin tämä. Ja te kuulette
heidän huutonsa yhtyvän näiden huutoon täällä."
"Meillä on tätä varten eräs optillinen keksintö", sanoi Ostrog,
"jota käyttävät muutamat näyttelijät ja tanssijattaret hyväkseen.
Se on oleva teille uutta. Kirkas valo osuu teihin, he eivät näe
teitä itseään vaan suurennetun kuvanne, joka kuvastetaan valkoiselle
pinnalle -- niin että etäimmällä parvekkeella oleva henkilö voi
laskea, jos tahtoo, silmäripsenne".
Graham teki äkkiä kysymyksen, jota hän epätoivoisena oli tuuminut.
"Paljoko Lontoossa on asukkaita?" sanoi hän.
"Kaksikymmentä kahdeksan myriadia?"
"Mitä?"
"Yli kolmekymmentä kolme miljoonaa".
Tämä määrä oli suurempi kuin Graham saattoi kuvitellakaan.
"Teidän täytyy puhua heille jotain", sanoi Ostrog. "Teidän ei
tarvitse pitää puhetta, joksi te sitä kutsutte, vaan sanoa sana,
joksi me sitä kutsumme -- joku lause, kuusi tai seitsemän sanaa.
Jotain hyvin varmaa ja selvää. Esimerkiksi -- 'Minä heräsin ja
sydämeni kuuluu teille'. Sellaista kansa kaipaa".
"Kuinka tuo lause kuului?" kysyi Graham.
"'Minä heräsin ja sydämeni kuuluu teille'. Sitten kumarratte --
kumarratte kuninkaan tavoin. Mutta ensin täytyy teidän saada
itsellenne musta puku -- musta on teidän värinne. Muistattehan
lauseen? Sitten poistuvat he kyllä kotiaan".
Graham epäröi. "Minä olen vallassanne", sanoi hän.
Ostrog oli ehdottomasti samaa mieltä. Hän mietti hetken,
kääntyi verhoon päin ja antoi lyhyitä määräyksiä näkymättömille
palvelijoille. Melkein heti tuotiin musta puku, se oli aivan
samallainen kuin teatterissa saamansa puku. Heittäessään sen
harteilleen kuuli hän viereisestä huoneesta kimakkaa kellon soittoa.
Ostrog kääntyi kysyvän näköisenä palvelijan puoleen, näytti sitten
äkkiä muuttavan mielipidettä, siirsi verhoa syrjään ja poistui.
Hetkisen seisoi Graham nöyrän palvelijan seurassa kuunnellen Ostrogin
poistuvien askelten ääntä. Kuului nopeita kysymyksiä ja vastauksia ja
nähtiin miesten juoksevan pois. Verho siirrettiin syrjään ja Ostrog
palasi hyvin kiihottunut ilme kasvoillaan. Hän astui nopeasti huoneen
poikki, sammutti valon, tarttui Grahamin käsivarteen ja osotti
hänelle peiliä.
"Juuri samassa, kun me käänsimme sille selkämme", sanoi hän.
Graham näki hänen etusormensa suurena ja mustana osottavan Neuvoston
palatsia. Ensi aluksi ei hän ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Sitten
huomasi hän, että lipputanko, jossa oli liehunut valkoinen lippu,
olikin tyhjä.
"Mitä tarkotatte --?" kysyi hän.
"Neuvosto on antautunut. Heidän valtansa on ainiaaksi loppunut".
"Katsokaa!" sanoi Ostrog ja osotti mustaa vaatetta, joka nytkähdellen
nousi pitkin tyhjää lipputankoa ja alkoi liehua ilmassa.
Soikea kuva hämärtyi, kun Lincoln siirsi verhon syrjään ja astui
huoneesen.
"Kansa käy levottomaksi", sanoi hän.
Ostrog piteli yhä kiinni Grahamin käsivarresta.
"Me olemme nostattaneet kansan kapinaan", sanoi hän. "Me annoimme
heille aseita. Ainakin tänään on heidän tahtonsa meille laki".
Lincoln piti verhoa ylhäällä, jotta Graham ja Ostrog pääsivät sen
alitse kulkemaan.
Mennessään halliin päin näki Graham ohikulkiessaan pitkän rivin
valkoisia huoneita, jonne sinipukuiset miehet veivät arkun tapaisia
laatikoita ja jossa lääkärin punaisiin pukuihin verhotut miehet
riensivät paikasta toiseen. Tästä huoneesta kuului huutoa ja
valitusta. Hän näki tyhjän, verisen vuoteen ja toisia vuoteita,
joilla virui verisiä, siteillä sidottuja miehiä. Tämän kaiken näki
hän ainoastaan vilahdukselta kulkiessaan erästä parveketta myöten,
sitten astuivat he holvin kautta ja he jatkoivat matkaansa hallia
kohden.
Kansan kohina läheni, se kuului ukkosen jyrinältä. Mustia lippuja
liehui, sinisiä vaatteita ja ruskeita ryysyjä häilyi ilmassa ja hän
näki hallien lähellä olevan teatterin aukenevan pitkän käytävän
päässä. He tulivat yhä lähemmäksi. Hän tunsi teatterin, se oli sama,
jonne hän ensiksi oli tullut, jossa hän viimeksi oli nähnyt valomeren
ja pimeyden paetessaan punaisen poliisin tieltä. Tällä kertaa tuli
hän saliin pitkin parveketta, joka kulki hyvin ylhäällä näyttämön
yläpuolella. Teatteri oli taas kirkkaasti valaistu. Hän etsi
käytävää, jonka kautta hän oli paennut, mutta hän ei voinut sanoa,
mikä se oli noista monesta samallaisesta aukosta; ei hän myöskään
nähnyt kumoon kaadettuja tuolia, eikä rikkiammuttuja istuimia,
sillä tungos oli niin tavattoman suuri. Lukuun ottamatta näyttämöä
täytti kansa teatterin ääriään myöten. Ylhäältä katsottuna näytti
teatteri alueelta, joka oli täynnä vaaleanpunaisia pilkkuja, sillä
kaikki katsoivat ylöspäin häntä kohden. Tullessaan Ostrogin seurassa
syntyi hiljaisuus, laulu vaikeni, yhteinen jännitys lopetti kaiken
sekasorron. Joka ainoa näistä myriadista olennosta näytti katsovan
häneen.