Kaikkitietävä vanhus.
Hän säpsähti kuullessaan jonkun vieressään yskivän.
Hän kääntyi nopeasti ja tarkasteltuaan näki varjossa kyyryllään
istuvan pienen ihmisolennon.
"Mitä uutta tiedätte?" kysyi kimakka, hengästynyt, hyvin vanhan
miehen ääni.
Graham epäröi. "En mitään", sanoi hän.
"Minä jään tänne siksi, kunnes valo syttyy jälleen", sanoi vanhus.
"Nuo siniset heittiöt ovat kaikkialla -- kaikkialla".
Graham mutisi vastaukseksi. Hän koetti nähdä vanhuksen, mutta varjo
peitti hänen kasvonsa. Hänen teki mielensä kysellä, puhella, mutta ei
tietänyt, millä aloittaisi.
"Voi kurjuutta ja kirousta", sanoi vanhus äkkiä.
"Kurjuutta ja kirousta! Ajettu pois huoneestani keskelle näitä
kauhuja".
"Se on kovaa", säälitteli Graham. "Se on kovaa".
"Mikä pimeys. Vanha mies keskellä pimeyttä. Ja koko maailma on tullut
hulluksi. Sotaa ja taistelua! Poliisi on saanut selkäänsä ja roistoja
on kaikkialla. Miksi he eivät tuota neekereitä meitä suojelemaan?
Minä en mene enää pimeisiin käytäviin. Minä kompastuin siellä miehen
ruumiisen. Toisen seurassa tuntee itsensä turvallisemmaksi ... jos
seura vaan on oikeata laatua". Hän katsoi terävästi Grahamiin, nousi
äkkiä ja astui hänen luokseen.
Hän oli luultavasti tyytyväinen tarkastukseensa. Vanhus istahti ja
näytti iloitsevan saadessaan seuraa. "Eh!" sanoi hän, "tämä on kamala
aika! Sotaa ja tappelua, ja kuolema kaikkialla vaanimassa -- miehet,
terveet miehet, sortuvat pimeässä. Minun poikani! Minulla on kolme
poikaa. Jumala tietää, missä he ovat tänä yönä".
Hän vaikeni. Sitten jatkoi hän valittaen: "Jumala tietää, missä he
ovat tänä yönä".
Graham mietti, miten hän kyselisi ilmaisematta tietämättömyyttään.
Vanhus katkaisi jälleen äänettömyyden.
"Tuo Ostrog saa voiton", sanoi hän. "Hän saa voiton. Ja miten
maailman käy hänen johtonsa alla, ei tiedä kukaan. Minun poikani ovat
kaikin kolmisin tuulimoottorien hoidossa. Yksi minun miniöistäni oli
jonkun aikaa hänen jalkavaimonaan. Hänen jalkavaimonaan! Me emme
olekaan mitään tavallista väkeä. Ja yhtäkaikki ajoivat he minut tänä
yönä ulos tupertumaan jollain tavoin. Minä tiesin mitä oli tekeillä.
Jo ennen kuin monet muut. Mutta tämä pimeys! Ja äkkiä sitten
kompastuu pimeässä ruumiisen!"
Graham kuuli hänen vaivalloisesti hengittävän.
"Ostrog!" sanoi Graham.
"Maailman etevin päällysmies", sanoi ääni.
Graham mietti, mitä hän kysyisi. "Neuvostolla on kai hyvin vähän
ystäviä kansan joukossa".
"Hyvin vähän ja nekin kurjia raukkoja. Nyt heidän aikansa on tullut.
Eh! Heidän olisi pitänyt olla varuillaan. Mutta kaksi kertaa he
estivät vaalit. Ja Ostrog -- Ja nyt se on puhjennut ilmi, eikä mikään
voi sitä ehkäistä, ei mikään. He hylkäsivät kaksi kertaa Ostrogin
-- Ostrogin, suuren työnjohtajan. Minä kuulin hänen raivoavan
siihen aikaan -- se oli kamalaa. Taivas heitä varjelkoon! Sillä ei
mikään maan päällä voi heitä pelastaa nyt, kun hän on nostattanut
Työkomppaniat heitä vastaan. Kukaan muu ei olisi uskaltanut sitä
tehdä. Kaikki sinipukuiset ovat aseissa ja liikkeessä! Hän ajaa
asiansa loppuun asti -- loppuun asti".
Syntyi lyhyt äänettömyys. "Tuo Nukkuja", sanoi hän ja vaikeni.
"Niin", kysyi Graham. "Mitä hänestä?"
Ukon ääni painui tuttavalliseksi kuiskaukseksi ja kalpeat ja
ryppyiset kasvot tulivat lähemmäksi. "Tuo oikea Nukkuja --"
"Niin", sanoi Graham.
"Kuoli jo aikoja sitten".
"Mitä?" sanoi Graham nopeasti.
"Jo aikoja sitten. Kuoli. Jo aikoja sitten".
"Se ei voi olla mahdollista!" sanoi Graham.
"On kyllä. On kyllä mahdollista. Hän on kuollut. Tuo Nukkuja, joka
heräsi -- vaihdettiin yöllä. Joku lääkkeillä huumattu miesparka.
Mutta minä en uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän. Minä en
uskalla sanoa kaikkea, mitä minä tiedän".
Hän löpisi hetken sekavia lauseita. Hänen salaisuutensa kävi liian
raskaaksi kantaa. "Minä en tunne laisinkaan niitä, jotka vaivuttivat
hänet uneen -- se tapahtui paljo ennen minun aikaani -- mutta minä
tunsin miehen, joka ruiskutti häneen virkistäviä aineita ja herätti
hänet. Oli kymmenen mahdollisuutta yhtä vastaan -- herättää tai
tappaa. Herättää tai tappaa. Niin tekee Ostrog".
Graham oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että hän keskeytti
puheen ja pyysi vanhusta uudelleen kertomaan kaiken, kyseli häneltä,
ennenkuin hän tuli täysin vakuutetuksi siitä, että ukko puhui
järjettömiä. Hänen heräämisensä ei siis ollutkaan luonnollinen! Oliko
tuo kaikki vanhuksen höperöä lavertelua, vai oliko siinä jotain
perää? Etsiessään muistonsa pimeistä sokkeloista löysi hän äkkiä
jotain, jota voi pitää tuollaisena valveuttamisvaikutuksena. Hän
tuli ajatelleeksi, että kohtalo oli valmistanut hänelle onnellisen
sattuman, että hän ehkä sittenkin sai oppia jotain uudelta ajalta.
Vanhus ähki hetkisen, sylkäisi ja jatkoi sitten piipittävällä
äänirähjällään:
"Kun he ensi kerran hylkäsivät hänet, niin seurasin minä koko asiaa
tarkoin".
"Hylkäsivät, kenet?" kysyi Graham. "Nukkujanko?"
"Nukkujan? _Ei_. Ostrogin. Hän oli aivan kamalankamala! Ja silloin
luvattiin valta hänelle, luvattiin varmasti seuraavaksi kerraksi.
Niitä hulluja -- eivät pelänneet häntä sen enempää. Nyt on koko
kaupunki jalkeella, ja me muut olemme vaan tomua hänen jalkojensa
alla. Tomua jalkojensa alla. Ennenkuin hän sekaantui asiaan -- niin
työmiehet leikkasivat toisiensa kurkkuja poikki, murhasivat jonkun
kiinalaisen tai työnjohtajan, mutta jättivät kaiken muun rauhaan.
Murhia! Ryöväyksiä! Pimeyttä! Sellaista ei ole nähty grossiin
vuoteen. Eh! -- hullusti käy pienien, kun suuret tappelevat! Huonosti
käy!"
"Mitä sanoitte -- mitä ei ole ollut -- mitä? grossiin vuoteen?"
"Häh?" sanoi vanhus.
Vanhus puhui jotakin hänen puheensa katkaisemisesta ja antoi
Grahamin kysyä samaa kolme eri kertaa. "Taisteluja ja aseellisia
murhia, ja hullujen vapauden rähinää ja muuta sellaista", sanoi
vanhus. "Sellaista ei ole tapahtunut minun eläissäni. Nyt on aivan
samallaista kuin entisaikaan -- aivan varmaan -- kun Pariisin kansa
ryhtyi taisteluun -- kolme grossia vuotta sitten. Sellaista ei ole
nähty sen jälkeen. Mutta sellaista on maailman meno. Kaikki palaa
takaisin. Minä tiedän sen. Minä tiedän sen. Ostrog on nyt toiminut
viisi vuotta, ja sinä aikana on ollut kapina kapinan jälkeen, ja
nälänhätä ja uhkauksia ja suuria sanoja ja aseita. Sinipukuisia ja
mutinaa. Ja rangaistuksia. Kaikki kiehuu ja kuohuu. Ja tässä sitä nyt
ollaan! Kapina ja taistelu ja Neuvosto on menettänyt kaikki".
"Te näytätte tarkoin tietävän nämät asiat", sanoi Graham.
"Minä tiedän, mitä minä näen. En minä kuuntele yksinomaan
puhekoneita".
"Ette kai", sanoi Graham ihmetellen mitähän nuo puhekoneet olivat.
"Ja oletteko siis varma siitä, että Ostrog -- oletteko varma,
että Ostrog on järjestänyt tämän kapinan ja herättänyt Nukkujan?
Näyttääkseen vaan omaa voimaansa -- kun häntä ei valittu Neuvostoon?"
"Tietäähän sen koko maailma, luulisin minä", sanoi vanhus.
"Lukuunottamatta -- tyhmeliiniä. Hän tahtoi päästä herraksi millä
tavalla tahansa. Neuvoston kautta tai ilman sitä. Jokainen, joka
tietää jotain, tietää sen. Ja tässä sitä nyt on ruumiita kaikkialla
keskellä pimeyttä! Mutta mistä te olette tullut, kun ette ole kuullut
Ostrogin ja Verney'den välisestä riidasta? Ja mistä syystä luulette
tämän taistelun alkaneen? Nukkujan tähden? Häh? Te luulette kai
Nukkujan olevan olemassa ja heräävän omin voimin -- häh?"
"Minä olen rauhallinen mies, vanhempi kuin miltä näytän, ja unohdan
niin helposti", sanoi Graham. "Minä olen unohtanut paljon --
erittäinkin viime vuosien tapahtumista --. Jos minä olisin Nukkuja,
niin, totta puhuen, en voisi olla tietämättömämpi näistä asioista".
"Eh!" sanoi ääni. "Vanha, tekö vanha? Ettepä te juuri vanhalta
näytä. Mutta onhan se totta, etteivät kaikki säilytä minun ijälläni
muistiaan niin tuoreena kuin minä. Mutta ovathan nämät asiat niin
yleisesti tunnettuja! Ettehän te ole niin vanha kuin minä -- ette
läheskään niin vanha. Minun ei ehkä pitäisi arvostella toisia oman
itseni mukaan. Minä olen nuori -- ollakseni näin vanha mies. Te
mahdatte olla vanha, niin nuori kuin olettekin".
"Se on totta", sanoi Graham. "Minun elämäni on ollut hyvin
merkillinen. Minä tiedän hyvin vähän! Ja historia! Siitä minä en
suorastaan tiedä mitään. Nukkuja ja Julius Caesar ovat minulle aivan
samoja. Hauskaa on kuulla teidän puhuvan tästä kaikesta".
"Minä tiedän yhtä ja toista", sanoi vanhus. "Minä tiedän muutamia
asioita. Mutta --. Kuulkaa!"
Molemmat miehet vaikenivat ja kuuntelivat. Kuului kumea jyräys, niin
voimakas, että heidän istuimensa vavahtivat. Ohikulkijat seisahtuivat
huutaen jotain toisilleen. Graham rohkaistui heidän esimerkistään,
nousi ja liittyi toisiin. Kukaan ei tietänyt, mitä oli tapahtunut.
Hän palasi istumaan ja kuuli vanhuksen mutisevan heikolla äänellä
epämääräisiä kysymyksiä. Vähään aikaan he eivät sanoneet sanaakaan
toisilleen.
Tietoisuus tästä jättiläistaistelusta, joka oli niin lähellä
ja kuitenkin niin etäällä, vaikutti voimakkaasti Grahamin
mielikuvitukseen. Oliko tuo vanhus oikeassa, olivatko nuo tiedot
kansasta todenmukaisia, ja olivatko vallankumoukselliset voitolla?
Vai erehtyivätkö he, ja ajoiko punainen poliisi kaikkia edellään?
Mikä hetki tahansa voi taistelun hyökylaine ulottua tähän kaupungin
rauhalliseen kolkkaan ja riistää hänet jälleen mukaansa. Hänen täytyi
saada tietoa asioista niinkauvan kuin hänellä vielä oli siihen aikaa.
Hän kääntyi äkkiä vanhuksen puoleen aikoen tehdä hänelle kysymyksen,
joka kuitenkin jäi sanomatta. Mutta tämä liike sai vanhuksen jälleen
jatkamaan puhettaan.
"Eh! Kuinka kaikki tässä maailmassa kehittyy!" sanoi vanhus. "Minä
tunnen tuon Nukkujan elämäntarinan, johon kaikki tyhmeliinit nyt
panevat toivonsa -- minä olen aina pitänyt historiasta. Kun minä
olin lapsi -- minä olen nyt niin kovin vanha -- osasin minä lukea
painettuja kirjoja. Te ette kai usko sitä. Te ette kai koskaan
ole nähnyt niitä -- niin ne kuluvat ja muuttuvat tuhaksi -- ja
terveyskomitea polttaa ne ja tekee niistä valkaisuainetta. Mutta
niistä oli hyötyä, vaikka ne olivatkin niin likaisia. Niistä oppi
aina jotain. Mitä tulee noihin uudenaikaisiin puhekoneisiin -- teidän
mielestänne eivät ne kai ole uudenaikaisia -- niin käsittää niiden
puheen helposti, mutta unhottaa myöskin helposti. Mutta minä olen
seurannut Nukkujan tarinaa aivan alusta alkaen".
"Te ette taida uskoa", sanoi Graham hitaasti, "mutta minä olen niin
tietämätön kaikesta -- minä olen niin ollut kiinni omissa hommissani,
koko elämäni on ollut niin perin omituinen -- että minä en tiedä
mitään Nukkujan historiasta. Kuka hän oli?"
"Eh!" sanoi vanhus. "Kyllä minä tiedän. Kyllä minä tiedän. Hän oli
eräs olento parka, jota hänen ilkeä vaimonsa kiusasi! Hän vaipui
valekuolemaan. Nuo vanhat ruskeat kuvat, joita ennen muinoin
käytettiin -- valokuvat -- esittävät häntä makaamassa. Siitä on nyt
puolitoista grossia vuotta -- puolitoista grossia vuotta?"
"Vai kiusasi häntä ilkeä vaimo, mies parka", sanoi Graham puolikovaa
ja jatkoi sitten ääneen: "Niin -- hyvä on! jatkakaa".
"Hänellä oli Warming niminen serkku, jolla ei ollut lapsia ja joka
tuli hyvin rikkaaksi keksiessään tiet -- kadut -- ensimmäiset
eadhamititiet. Mutta sen te kai tiedätte? Ettekö? Kuinka se voi olla
mahdollista? Hän hankki itselleen patentin ja perusti suuren yhtiön.
Siihen aikaan oli olemassa monen monta yhtiötä ja kauppaliittoa.
Monen monta! Hänen keksintönsä syrjäytti rautatiet -- nuo entiset
kulkuneuvot -- kahdessa tusinassa vuotta. Hän osti kaikki rautatiet
ja muutti ne eadhamiteiksi. Ja kun hän ei tahtonut hajottaa
omaisuuttaan eikä luovuttaa rikkauksiaan, eikä huolinut osakkaista,
jätti hän kaiken Nukkujalle ja uskoi sen hoitoneuvostolle, jonka
hän itse oli valinnut ja järjestänyt. Hän tiesi, ettei Nukkuja
herää ja että hän nukkuu nukkumistaan kunnes kuolee. Hän tiesi
sen varsin hyvin. Ja sitten, loiskis! eräs yhdysvaltalainen, joka
kadotti molemmat poikansa haaksirikossa, heitti siihen lisäksi suuren
omaisuuden. Tämä neuvosto sai heti alussa käsiinsä tusinan myriadin
leijonan omaisuuden".
"Mikä oli hänen nimensä?"
"Graham".
"Ei -- minä tarkotan tuota amerikalaista".
"Isbister".
"Isbister!" huudahti Graham. "Enhän minä tunne tuota nimeä".
"Ette kai", sanoi vanhus. "Ette kai. Ei nykyaikaan opita koulussa
paljoakaan. Mutta minä tiedän kaikki, mitä hänestä voi tietää. Hän
oli rikas amerikalainen, joka alkujaan oli englantilainen, ja joka
jätti Nukkujalle vielä suuremman omaisuuden kuin Warming. Miten hän
oli sen koonnut? Sitä en tiedä. Hän oli keksinyt keinon maalata
tauluja koneen avulla. Mutta hän kokosi rahat ja testamenttasi ne,
ja niillä sai Neuvosto alkaa toimintansa. Se oli ensi alussa vaan
hoitoneuvosto".
"Ja miten tuo omaisuus kasvoi?"
"Eh! -- ettehän te tiedä mitään. Raha tekee rahaa -- ja kaksitoista
päätä toimii paremmin kuin yksi. He käyttivät rahoja taitavasti.
He käyttivät rahaa valtiollisiin tarkoituksiin, kartuttivat rahoja
korkojen ja monopoolien kautta. Omaisuus kasvoi kasvamistaan. Ja
pitkän aikaa nuo kaksitoista hoitoneuvoston jäsentä pitivät Nukkujan
omaisuutta salassa, käyttämällä kaksinkertaisia nimiä ja yhtiönimiä
ja muuta sellaista. Neuvosto otti haltuunsa kaikki rahat, osakkeet
ja lainat, osti kaikki valtiolliset puolueet itselleen ja lahjoi
kaikki sanomalehdet. Jos seuraatte näitä vanhoja kertomuksia, niin
huomaatte, miten Neuvoston valta kasvamistaan kasvoi. Nukkujan
omaisuus oli lopulta biljonan biljonaa leijonaa. Ja kaikki tämä
johtui oikusta -- Warmingin testamentista ja Isbisterin poikien
satunnaisesta kuolemasta".
"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Mikä minusta on
kummallista, on se, että Neuvosto saattoi niin kauvan toimia
yksimielisesti. Olihan heitä kokonaista kaksitoista. Mutta he
toimivat jo alusta alkaen puolueryhmissä. Ja sitten he luopuivat
siitä. Kun minun nuoruudessani puhuttiin Neuvostosta, niin puhuttiin
aivan kuin Jumalasta. Me emme voineet ajatellakaan heidän voivan
toimia väärin. Me emme tietäneet heidän vaimoistaan emmekä muusta!
Minä olen nyt tullut viisaammaksi".
"Ihmiset ovat kummallisia", sanoi vanhus. "Tässä te, nuori mies, ette
tiedä mitään, ja minä -- seitsemänkymmenen vuotias näen ja kuulen
kaiken ja selitän teille järkevästi ja selvästi näitä asioita".
"Seitsemänkymmenen vuotias", sanoi hän, "seitsemänkymmenen, ja minä
kuulen ja näen -- kuulen paremmin kuin näen. Ja punnitsen selvästi
kaikkea ja seuraan kaikkia tapahtumia. Seitsemänkymmenen vuotias!"
"Elämä on kummallinen. Minä olin kahdenkymmenen vuotias Ostrogin
syntyessä. Minä muistan hänet jo aikoja ennen kuin hän potkaisi
itsensä tuulimoottorien ylihoitajaksi. Minä olen nähnyt paljon
muutoksia. Minäkin olen kantanut sinistä pukua. Ja kaiken lopuksi
olen saanut nähdä tämän taistelun ja pimeyden ja tappelun ja
ruumiiden makaavan tielläni. Ja kaikki tämä on hänen työtään! Hänen
työtään!"
Hänen puheensa painui epäselväksi hyminäksi ylistellessään Ostrogia.
Graham kävi miettiväksi. "Kuulkaahan", sanoi hän, "olenko minä
oikeassa".
Hän ojensi kätensä ja alkoi laskea sormillaan. "Nukkuja on ollut
unessa --"
"Hän on vaihdettu", sanoi vanhus.
"Ehkä. Ja sillävälin kasvoi Nukkujan omaisuus kahdentoista
neuvosmiehen käsissä, kunnes se vihdoin sai haltuunsa melkein kaiken
maailman omaisuuden. Nuo kaksitoista hoitaessaan tätä omaisuutta ovat
tavallaan tulleet oikeiksi maailman haltijoiksi, siksi että he ovat
maksavana mahtina, kuten Englannin parlamentti oli ennen --"
"Eh!" sanoi vanhus. "Juuri niin -- se on hyvä vertaus. Te ette
olekaan niin --"
"Ja nyt tuo Ostrog -- on äkkiä nostattanut vallankumouksen
herättäessään Nukkujan -- jonka heräämistä ei kukaan muu kuin
taikauskoinen roskaväki ole uneksinutkaan -- herättäen, jotta hän
vaatisi takaisin Neuvostolta omaisuutensa näin monen vuoden jälkeen".
Vanhus yskäisi vakuudeksi. "Kummallista on", sanoi hän, "tavata mies,
joka ensi kertaa kuulee tästä tänä iltana".
"Niin", sanoi Graham, "kummaa se on".
"Oletteko te käynyt Nautinnon kaupungissa?" kysyi vanhus. "Minä olen
koko elinikäni toivonut sinne --". Hän naurahti. "Vielä nytkin",
sanoi hän, "tekisi mieleni hiukan huvitella. Hauskaa olisi edes saada
se nähdä". Hän höpisi lauseen, jota Graham ei käsittänyt.
"Nukkuja -- milloin hän heräsi?" kysyi Graham äkkiä.
"Kolme päivää sitten".
"Missä hän on?"
"Ostrog on ottanut hänet huostaansa. Hän pääsi Neuvoston vankilasta
tuskin neljä tuntia sitten. Hyvä herra, missä te olitte silloin? Hän
oli suuressa salissa hallien luona -- jossa sitten taistelukin alkoi.
Koko kaupunki puhui siitä. Kaikki puhekoneet. Kaikkialla huudettiin
ja kiljuttiin hänen nimeään. Neuvostoa kannattavat idiootitkin
sallivat sen. Kaikki ryntäsivät katsomaan häntä -- kaikki tarttuivat
aseihin. Olitteko te juovuksissa vai nukuitteko? Ja vielä nytkin!
Mutta tehän laskette leikkiä! Te vaan teeskentelette! Estääkseen
puhekoneita toimimasta ja kansaa kokoontumasta sammuttivat he
sähkövalon -- ja vaivuttivat meidät tähän kirottuun pimeyteen. Mitä
aijoitte sanoa --?"
"Minä kuulin Nukkujan vapauttamisesta", sanoi Graham. "Mutta -- kerta
vielä, oletteko varma siitä, että hän on Ostrogin luona?"
"Ei hän päästä Nukkujaa käsistään", sanoi vanhus.
"Ja Nukkuja. Oletteko varma siitä, että hän ei ole se oikea. Minä en
ole koskaan kuullut --"
"Niin kaikki tyhmeliinit uskovat. Niin ne ajattelevat. Ikäänkuin
ei olisi olemassa tuhansia asioita, joista ei koskaan puhuta. Minä
tunnen Ostrogin siksi hyvin. Enkö sitä sanonut teille? Minä olen
Ostrogin kanssa tavallaan läheisissä väleissä. Läheisissä väleissä.
Miniäni kautta".
"Minä otaksun --"
"Mitä?"
"Minä otaksun, ettei tuo Nukkuja mitenkään voi käyttää oikeuksiaan.
Minä luulen, että hän tulee olemaan vaan leikkikalu -- Ostrogin tai
Neuvoston käsissä heti taistelun loputtua".
"Ostrogin käsissä -- aivan varmaan. Miksei hän olisi nukkena?
Ajatelkaa hänen asemaansa. Kaikki on tehty häntä varten, kaikki
mahdolliset nautinnot. Miksi hän ei tahtoisi käyttää oikeuksiaan?"
"Mikä tuo Nautinnon kaupunki on?" kysyi Graham äkkiä.
Vanhus antoi hänen kysyä uudelleen. Kun hän vihdoinkin oli varma
Grahamin sanoista, töytäisi hän tätä kovasti kylkeen. "Tämä on jo
liikaa", sanoi hän. "Tehän pidätte vanhusta pilananne. Minä jo
epäilin teidän tietävän enemmän kuin väitättekään".
"Ehkä", sanoi Graham. "Mutta ei! miksi minä teeskentelisin? Ei, minä
en tiedä, mitä Nautinnon kaupunki on".
Vanhus rähähti tuttavalliseen nauruun.
"On paljon muuta, mitä en tiedä, minä en osaa lukea kirjaimianne, en
tiedä, mitä rahaa käytätte, en tiedä, mitä maita löytyy tämän maan
ulkopuolella. Minä en tiedä missä olen. En osaa laskea. En tiedä
mistä saan ruokaa tai juomaa tai yösijaa".
"Jopa nyt jotakin", sanoi vanhus, "jos saisitte lasillisen juotavaa,
niin kaataisitteko sen korvaanne tai silmäänne?"
"Teidän pitää selittää minulle kaikki".
"Hehe! Kyllähän silkkipukuinen herra saa huvitella". Kuihtunut
kätensä siveli Grahamin käsivartta. "Silkkiä. Niin on! Mutta olkoon
kuinka tahansa, minä haluaisin olla se mies, joka pantiin Nukkujan
sijaan. Hän saa viettää hauskoja päiviä. Loistossa ja nautinnoissa.
Hän oli niin hullunkurisen näköinen. Kun kaikki saivat käydä häntä
katsomassa, otin minäkin pääsylipun ja menin sinne. Tuo sijainen
oli aivan sen oikean Nukkujan näköinen, jommoiseksi valokuvat hänet
esittävät. Keltainen. Mutta kyllä ne hänet syöttävät. Tämä on
hullunkurinen maailma. Ajatelkaahan sellaista onnenpotkausta. Minä
odotan että hänet lähetetään Capriin. Se on paras paikka toipuville".
Hän sai taas yskänpuuskan ja alkoi valitella, ettei hän saa osakseen
nautintoja ja iloja. "Mikä onnenpotkaus! Minä olen koko elinikäni
oleskellut Lontoossa toivoen, että minunkin aikani kerran tulee".
"Mutta kuinka voitte olla varma Nukkujan kuolemasta?" sanoi Graham
äkkiä.
Vanhus antoi hänen kysyä uudestaan.
"Ihmiset eivät elä kymmentä tusinaa vuotta kauvempaa. Se ei ole
luonnollista", sanoi vanhus. "Minä en ole hassu. Hassut sitä
uskokoot, mutta en minä".
Vanhuksen varmuus suututti Grahamia. "Olette hassu tai ette", sanoi
hän, "mutta Nukkujan suhteen ainakin olette väärässä".
"Mistä sen tiedätte? Minähän luulin, ettette tiedä mitään -- ette
edes mikä Nautinnon kaupunki on".
Graham vaikeni.
"Sitä te ette tiedä", sanoi vanhus. "Mistä sen tietäisitte? Hyvin
harvat --"
"_Minä_ olen Nukkuja".
Hän sai sanoa sen toistamiseen.
Syntyi äänettömyys. "Tuopa on paljasta leikinlaskua, kaikella
kunnioituksella sanoen. Teillä voisi tällaisina aikoina olla siitä
paljon ikävyyksiä", sanoi vanhus.
Graham, vaikkakin hiukan epävarmasti, vakuutti olevansa Nukkuja.
"Minä olen Nukkuja. Minä vaivuin monen monta monta vuotta sitten
uneen eräässä kivestä rakennetussa kylässä, siihen aikaan, jolloin
vielä löytyi lehtoja, kyliä ja majataloja ja koko maaseutu oli
jaettu pieniin alueihin ja lohkoihin. Ettekö te koskaan ole kuullut
puhuttavan niistä ajoista? Ja minä se olen -- minä joka puhun teille
-- joka heräsin neljä päivää sitten".
"Neljä päivää sitten! -- Nukkuja! Mutta Nukkujahan _on_ heidän
huostassaan. He ovat saaneet hänet käsiinsä eivätkä luovu hänestä.
Loruja! Tehän puhuitte tähän asti jokseenkin järkevästi. Kyllä minä
arvaan, miten kaikki käy. Lincoln kulkee aina hänen kintereillään;
eivät he päästä häntä yksinään kuljeksimaan. Olkaa siitä varma.
Te olette hullunkurinen mies. Tuollainen leikinlaskija. Nyt minä
ymmärrän miksi te nielette niin mukavasti sanojanne, mutta --"
Hän vaikeni äkkiä ja Graham näki hänen tekevän liikkeen kädellään.
"Ikäänkuin Ostrog päästäisi Nukkujan juoksentelemaan yksinään! Te
satuitte kertomaan tuon kaiken väärälle miehelle. Eh! niinkuin
minä sitä uskoisin. Mistä se ajatus teissä heräsi? Mehän puhelimme
Nukkujasta".
Graham nousi. "Kuulkaahan", sanoi hän. "Minä olen Nukkuja".
"Leikinlaskija te olette", sanoi vanhus, "istutte täällä pimeässä,
pureskelette sanojanne ja valehtelette mokomia. Mutta --"
Grahamin epätoivo puhkesi nauruun. "Tämähän on järjetöntä", huudahti
hän. "Järjetöntä. Unen täytyy loppua. Tämä käy yhä hurjemmaksi.
Tässä minä seison -- tässä kirotussa hämärässä -- minä en ennen ole
tietänyt, että puolihämärässä voi nähdä unta -- minä elän kaksisataa
vuotta myöhemmin ja koetan typerälle vanhukselle uskottaa olevani oma
itseni ja kuitenkin -- Uh!"
Hänen mielensä oli ärtynyt ja hän juoksi pois. Vanhus juoksi hänen
jälestään. "Eh! elkää menkö!" huusi vanhus. "Minä olen vanha höperö,
tiedättehän. Elkää menkö. Elkää jättäkö minua tähän pimeään".
Graham epäröi, seisahtui. Äkkiä käsitti hän, miten mielettömästi hän
oli tehnyt kertoessaan salaisuudestaan.
"En minä tahtonut loukata teitä -- epäillä sanojanne", sanoi vanhus
lähestyessään. "Eihän siinä ole mitään pahaa. Kutsukaa vaan itseänne
Nukkujaksi, jos tahdotte. Tosin se on järjetöntä --"
Graham käänsi hänelle tuotapikaa selkänsä ja jatkoi kulkuaan.
Jonkun aikaa koetti vanhus seurata häntä läähättäen juostessaan.
Mutta lopulta pimeys peitti hänet, eikä Graham häntä enää nähnyt.