Taistelu pimeässä.
Hän ei enää ollut suuressa amfiteatterissa, vaan kulki pitkin
pylväistöä, jonka alapuolella oli suuri tie liikkuvine katuineen,
jotka ulottuivat kaupungin läpi. Vartiosto kulki hänen edellään ja
hänen jälestään. Liikkuvien katujen kupera pinta oli täynnä marssivaa
kansaa, se huusi, heilutti käsiään ja aseita, muodostaen yhden
ainoan loputtoman ihmisvirran; se huusi tullessaan näkyviin, huusi
kulkiessaan ohi, huusi poistuessaan näkyvistä, kunnes sähköpallojen
pitkä rivi etäällä näytti painuvan alas ja sekaantuvan yhteen
ihmispäiden kanssa. Tram, tram, tram, tram.
Laulu kohosi Grahamin luo korkeana ja meluisana, sillä soitto ei enää
pitänyt sitä koossa, ja jalkojen rytmilliseen töminään tram, tram,
tram, tram, yhtyi harjottamattomien joukkojen pauhaava askelten ääni
niiden kulkiessa ylempiä katuja myöten.
Äkkiä huomasi hän jyrkän eroituksen kadun viereisissä rakennuksissa.
Vastaisella puolella olevat rakennukset näyttivät autioilta, kaapelit
ja sinne johtavat sillat olivat autioita ja peittyivät pimeään.
Grahamin mieleen juolahti, että näilläkin oli ollut tulvillaan kansaa.
Hän tunsi omituisen tunteen -- se oli ohimenevä -- mutta hyvin
voimakas! Hän seisahtui taas. Edellään kulkevat vartijat jatkoivat
matkaansa; hänen takanaan olevat pysähtyivät. He katsoivat kaikki
yhtäänne päin. Kaikkien huomio oli kääntynyt valopalloihin. Hänkin
katsahti sinne.
Ensi aluksi luuli hän jonkin häiriön tapahtuneen lampuille,
yksityisen tapauksen, jolla ei ollut mitään yhteyttä muiden asioiden
kanssa. Jokainen näistä häikäisevistä palloista sammui, leimahti
jälleen, sammui taas, valo ja pimeys vaihtelivat nopeasti.
Graham huomasi, että tämä omituinen lamppujen välkähtely kiinnitti
alhaalla olevien huomiota suuresti puoleensa. Talot ja kadut
muuttivat muotoaan, taaja kansanjoukko muutti muotoaan valon ja
varjojen vaihdellessa. Hän näki miten varjot alkoivat liikkua, miten
ne hyökkäsivät eteenpäin, laajenivat, kasvoivat, nousivat nopeasti
-- peräytyen äkkiä ja hyökäten voimistuneina uudelleen. Laulu ja
poljenta oli vaiennut. Innostunut marssi taukosi, ihmiset juoksivat
ja peräytyivät joka suuntaan huutaen: "Valot!" Äänet yhtyivät
yhdeksi ainoaksi huudoksi. "Valot!" huusivat kaikki. "Valot!"
Hän katsoi alaspäin. Värähtelevässä valossa oli kadulle syntynyt
täydellinen sekasorto. Suuret valopallot muuttuivat purppuraisiksi
valon vaihtuessa punaiseen, värähtelivät yhä nopeammin, häilyivät
valon ja sammumisen välillä, lakkasivat värähtelemästä ja muuttuivat
heikoiksi, hehkuviksi pilkuiksi keskellä pimeyttä. Kymmenessä
sekunnissa oli kaikki sammunut, eikä pimeydestä kuulunut muuta
kuin kumeaa hälinää. Musta kuilu oli äkkiä niellyt nämät myriaadit
intoilevat ihmiset.
Hän tunsi henkilöiden seisovan luonaan; joku tarttui hänen
käsivarteensa. Hän tunsi iskun osuvan leukaansa jättäen jälkeensä
pakoittavan tunteen. Äkkiä karjui joku hänen korvaansa: "Se on hyvä
-- se on hyvä".
Graham heräsi ensi hämmästyksen aiheuttamasta huumauksesta.
Liikkuessaan löi hän otsansa Lincolnin otsaan ja huusi; "Mitä tämä
pimeys tietää?"
"Neuvosto on katkaissut kaupungin valaistusjohdot. Meidän täytyy
odottaa -- seisahtua. Kansa saa rynnätä eteenpäin. Se saa --"
Lauseen loppua ei kuulunut. Huudettiin: "Pelastakaa Nukkuja.
Suojelkaa Nukkujaa". Eräs vartijoista horjahti Grahamia vastaan ja
varomattomuudessaan haavoitti häntä aseellaan käteen. Hurja melu
puhkesi esiin, se kasvoi kovemmaksi, pauhaavammaksi, raivoisammaksi
hetki hetkeltä. Kaikellaisia lauseita kuului hänen ympärillään, mutta
ne hukkuivat meluun ennenkuin hän pääsi niistä selville. Annettiin
mitä vastaisimpia määräyksiä, toiset äänet vastasivat niihin. Äkkiä
kuului kimeitä huutoja aivan läheltä, heidän alapuoleltaan.
Joku huusi hänen korvaansa: "Punainen poliisi", poistuen selittämättä
sen enempää.
Aivan kuin pyssyjen pauke läheni ja samalla näkyi ulommalta
katukäytävältä lentelevän pieniä tulia. Niiden valossa näki
Graham joukon miehiä, joilla oli samallaiset aseet kuin hänen
vartioillaankin. Tuon tuostakin he välähtivät näkyviin. Koko laajalta
alueelta alkoi kuulua pauketta, pienet lukuisat tulet välkähtelivät
ja pimeys haihtui kuin syrjään vedetty verho.
Häikäisevä valo osui hänen silmiinsä. Hän oli aivan huumaantunut
taistelusta. Kadulta kuului kirkunaa ja riemuhuutoja. Hän katsoi
ylöspäin nähdäkseen, mistä tuo valo sai alkunsa. Eräs mies riippui
aivan ylhäällä erään kaapelin päällä pidellen nuorista riippuvaa
valotähteä, se oli haihduttanut pimeyden. Hän oli punaiseen
univormuun puettu.
Graham katsoi taas alaspäin. Vähäisen matkan päässä oleva
punapukuinen ryhmä herätti hänen huomiotaan. Tiheä joukkio
punapukuisia miehiä oli kokoontunut kadun ylemmälle osalle selin
rakennuksen seinään vastustajiensa ahdistaessa heitä. He taistelivat
keskenään. Aseet välkkyivät, kohosivat ja laskeutuivat, päitä painui
taistelurintamassa alas mutta uusia tuli sijaan, valon tauottua
muuttuivat viheriäisistä aseista leimahtavat liekit harmaaksi
höyrypilveksi.
Äkkiä sammui valo ja katu oli taas pilkkopimeä ja taistelu jatkui.
Hän tunsi jonkun lykkäävän häntä. Hän juoksi toisten tyrkkäämänä
pitkin pylväistöä. Joku huusi jotain -- ehkä hänelle. Hän oli niin
huumaantunut, ettei kuullut mitä sanottiin. Häntä lykättiin seinää
vasten ja suuri kansanjoukko kiisi hänen ohitseen. Hänen mielestään
taisteli hänen vartiostonsa keskenään.
Äkkiä kaapelista riippuva valotähden pitäjä ilmestyi uudelleen
ja koko seudun täytti häikäisevä valo. Punapukuisten pitkä rivi
laajeni ja läheni; he muodostivat kolmion, jonka kärki ulottui
ylimmältä tieltä kadun keskelle. Ja katsoessaan ylemmäksi näki Graham
joukon näitä miehiä ilmestyvän vastaisen rakennuksen alemmille
parvekkeille ja ampuvan toveriensa päiden yli alemmalla kadulla
oleviin vastustajiin. Nyt alkoi hän käsittää kaiken. Marssiva kansa
oli lähtiessään joutunut saarroksiin. Valon äkkinäinen sammuminen
oli saanut kapinoitsijoissa hämmingin aikaan, ja punainen poliisi
hyökkäsi nyt heihin. Sitten huomasi hän olevansa yksin ja että
vartijansa ja Lincoln riensivät galleriaa pitkin siihen suuntaan
kuin he olivat kulkeneet ennen valon sammumista. He huusivat hänelle
hurjasti viittoen käsillään ja juoksivat häntä kohden. Suuri huuto
kuului alhaalta. Vastaisella puolella olevan pimeän rakennuksen
parvekkeet olivat täpö täynnä punapukuisia miehiä. He osoittivat
häntä ja huusivat: "Nukkuja! Pelastakaa Nukkuja!" huusi alhaalla
oleva kansa.
Jotain osui seinään hänen päänsä yläpuolelle. Hän katsahti ylös ja
näki hopeanhohtavan metallitähden särkyvän seinään. Lincoln seisoi
hänen vieressään, tarttui hänen käsivarteensa. Sitten paukahti kaksi
kertaa, kuula oli taas mennyt ohitse.
Ensi hetkessä ei hän sitä ymmärtänyt. Katu oli pimeä, kaikki oli
pimeätä katsoessaan ympärilleen. Toinen kerta oli valo sammunut.
Lincoln oli tarttunut Grahamin käsivarteen ja veti häntä mukanaan
pylväistöä pitkin. "Ennenkuin valo taas syttyy!" huusi hän. Hänen
kiihkonsa tarttui Grahamiin. Itsensä varjelemisen vaisto voitti
kauhun aiheuttaman velttouden. Tällä hetkellä oli hän vaan sokean
kuolemanpelon alainen olento. Hän juoksi, kompastui pimeässä,
töytäsi vartijoihinsa, jotka pakenivat hänen edellään. Hänen ainoa
ajatuksensa oli päästä niin pian kuin mahdollista vaarallisesta
pylväistöstä pois. Kolmas valo syttyi melkein samassa. Samassa kuului
riemuhuutoja ylemmiltä kaduilta, joihin vastasi melu alemmilta
kaduilta. Punapukuiset olivat päässeet jo keskitielle asti. Heidän
lukemattomat kasvonsa kääntyivät häneen päin, ja he huusivat.
Vastapäisen valkoisen talon parvet olivat täynnä punapukuisia. Kaikki
tämä kohdistui häneen, hän oli kaiken tämän keskustana. Nuo olivat
Neuvoston vartijoita, jotka koettivat saada hänet vangikseen.
Kaikeksi onneksi hänelle olivat nämät laukaukset ensimmäisiä,
mitä ammuttiin sitten sataan viiteenkymmeneen vuoteen. Hän kuuli
kuulien vinkuvan päänsä yli, tunsi kuulan sirun osuvan korvaansa ja
huomasi, että vastapäinen rakennus oli yhtenä ainoana piilopaikkana
punapukuisille poliiseille, jotka sieltä ampuivat häntä kohden.
Yksi hänen vartijoistaan kaatui ja Graham, voimatta pysäyttää
juoksuaan, hyppäsi kuolinkamppailussa vääntelehtivän ruumiin yli.
Vähän sen jälkeen pujahti hän vahingoittumattomana pimeään käytävään,
ja joku, joka juoksi käytävän poikitse töytäsi pimeässä häntä
vastaan. Hän riensi aivan mielettömänä pilkkopimeässä portaita alas.
Joku töytäsi taas häneen, hän horjahti ja lensi käsiään vastaan
seinään. Hän tunsi joutuneensa väenahdinkoon, kääntyi ympäri ja
koetti raivata itselleen tietä oikealle päin. Mutta väentungos
naulitsi hänet paikoilleen. Hän voi tuskin hengittää, rintaluunsa
tuntuivat murskaantuvan. Hän pääsi hetkiseksi vapaammaksi ja koko
väen paljous vei hänet mukanaan suurta amfiteaatteria kohden, josta
hän juuri äsken oli lähtenyt. Toisinaan hänen jalkansa eivät edes
ottaneet maahan. Hän hapuili ja kansa lykkäsi häntä eteenpäin. Hän
kuuli huudettavan: "Tuolla he ovat!" Hän kuuli aivan vieressään
huudahduksen. Hän töytäsi jotain pehmeätä vastaan ja kuuli jalkojensa
juuresta kirouksen. Hän kuuli huudettavan: "Nukkuja!" mutta hän
oli liian hätääntynyt voidakseen vastata. Hän kuuli viheriäisten
aseiden paukkuvan. Silloin kadotti hän kokonaan oman tahtonsa ja
muuttui atoomiksi keskellä pakokauhua, hän toimi sokeasti, mitään
ajattelematta, koneellisesti. Hän tyrkki kyynärpäillään ja koetti
saada ahdingossa tilaa itselleen, kompastui portaisiin ja tunsi
nousevansa kaltevaa pintaa myöten. Äkkiä näkyivät kaikki kasvot,
ne olivat kalpeita, kauhistuneita, hikisiä, häikäisevän valon
valaistessa niitä. Erään nuoren miehen kasvot olivat aivan hänen
lähellään, noin parin askeleen päässä. Tapaus itsessään ei merkinnyt
sen enempää, mutta nuo kasvot johtuivat aina sittemmin hänen
mieleensä. Sillä tämä nuori mies, joka tungoksessa pysyi pystyssä,
oli saanut kuulan rintaansa ja oli jo kuollut.
Kaapelin päällä oleva mies oli varmaankin sytyttänyt neljännen
tähden. Valo tunkeutui suurien ikkunoiden ja holvien kautta ja
Graham näki nyt olevansa keskellä tiheää väentungosta, joka pyrki
amfiteatterin alinta osaa kohden. Tällä kertaa näki hän kaiken
harmaana, siellä täällä näkyi tummia varjoja. Hän näki, miten aivan
hänen lähellään punapukuiset poliisit raivasivat itselleen tietä
tungoksen läpi. Hän ei voinut sanoa, näkivätkö ne hänet. Hän etsi
Lincolnia ja vartiostoaan. Hän näki Lincolnin seisovan lähellä
näyttämön lavaa mustamerkkisten vartioiden ympäröimänä, jotka
nostivat hänet ylös voidakseen katsella yli kansanjoukon etsiessään
Grahamia. Graham oli vastaisella puolella salia, hänen takanaan
aitauksen eroittamana alkoivat istuimien kaltevasti nousevat rivit.
Hänessä heräsi äkkiä päätös, hän koetti raivata itselleen tietä
aitauksen luo. Päästyään siihen sammui valo.
Nopeasti avasi hän harteillaan riippuvan viitan, joka ei ainoastaan
estänyt hänen liikkumistaan, vaan samalla ilmaisi hänet kaikille ja
antoi sen valua maahan. Hän kuuli jonkun polkevan sen jalkoihinsa.
Samassa kapusi hän aitauksen yli ja pakeni eteenpäin. Hapuillessaan
eteenpäin joutui hän ylöspäin nousevan käytävän suuhun. Ammunta
taukosi ja jalkojen töminä hiljeni. Äkkiä hän tapasi portaan,
kompastui ja kaatui. Samassa valaisi pimeyden voimakkaat valosäteet,
pauhina kasvoi ja viidennen tähden kirkas valo paistoi laajan
teatterin suurien aukkojen kautta sisään.
Hän kaatui muutaman tuolin yli, kuuli huutoja ja pyssyjen pauketta,
koetti nousta ja kaatui taas. Hän huomasi ympärillään joukon
mustamerkkisiä miehiä, jotka ampuivat alempana oleviin punapukuisiin
poliiseihin, hyppäsivät tuolien yli, kumartuivat niiden taakse
ladatakseen aseensa. Vaistomaisesti kyyristyi hänkin tuolien taakse,
sillä kuulat osuivat tuolien pneumaatisiin selkänojiin ja niiden ohut
metallipäällys särkyi kiiltävänä sateena. Vaistomaisesti huomasi hän
myöskin, mistä hän pääsisi ulos ja mitä tietä olisi turvallisinta
paeta, kun pimeys taas verhoo teatterin.
Sinisessä puvussa oleva nuori mies riensi eteenpäin harpaten tuolien
yli. "Varokaa!" huusi hän jalkansa melkein osuessa kyyristyvän
Nukkujan kasvoihin.
Hän ei näyttänyt tuntevan Grahamia, ojensi pyssynsä, ampui ja
huutaen: "Kuolema Neuvostolle!" aikoi ampua uudelleen. Samassa näki
Graham, miten puolet miehen niskasta katosi. Lämmintä nestettä tippui
Grahamin poskelle. Viheriäinen ase vaipui alas. Hetkisen seisoi mies
ilmeettömin kasvoin paikallaan ja alkoi sitten painua eteenpäin.
Polvensa lyyhistyivät. Mies kaatui samassa kun pimeys peitti kaiken.
Kuullessaan hänen kaatuvan juoksi Graham henkensä edestä kunnes
hän kohtasi portaat. Hän kompastui, nousi ylös ja lähti kulkemaan
portaita pitkin.
Kuudennen tähden syttyessä oli hän jo käytävän suussa. Valon tultua
juoksi hän nopeammin, astui käytävän aukosta sisään, kääntyi
kulmauksesta ja oli jälleen keskellä pimeyttä. Joku lykkäsi hänet
kumoon, mutta hän nousi nopeasti ylös. Hän huomasi olevansa keskellä
samaan suuntaan pakenevia miehiä. Hänellä oli nyt sama ajatus kuin
heilläkin; päästä pakoon tästä taistelusta. Hän tyrkki ja löi,
horjui, juoksi, joutui aivan likistyksiin, kompastui ja nousi taas
ylös.
Muutaman minuutin ajan hän juoksi kapeata, pimeää solaa myöten,
joutui sitten jollekin suurelle, avoimelle paikalle, laskeutui
pitkää, loivaa pintaa alaspäin ja joutui vihdoin laskeuduttuaan
portaita alas, tasaiselle paikalle. Useat huusivat: "He tulevat!
Vartijat tulevat. He ampuvat. Pakoon. Vartijat ampuvat.
Seitsemännellä kadulla olemme turvassa! Lähtekäämme sinne!" Joukossa
oli vaimoja ja lapsia yhtä paljon kuin miehiäkin. Kulkiessaan
Grahamin ohitse huusivat he hänelle kaikellaisia solvaisevia
lauseita. Joukko riensi holvattuun käytävään, saapui lyhyen käytävän
kuljettuaan heikosti valaistulle avoimelle paikalle. Mustapukuiset
miehet erkaantuivat ja nousivat juoksujalkaa jättiläiskorkeita
portaita ylös. Hän seurasi heitä. Kansa hajaantui oikealle ja
vasemmalle. Hän huomasi tungoksen ympärillään loppuneen. Hän
seisahtui ylimmälle portaalle. Hänen edessään oli istuimia ja pieni
kioski. Hän lähestyi sitä ja piiloutuen sen varjoon katseli hän
läähättäen ympärilleen.
Kaikki oli hämärää ja harmaata, mutta hän huomasi että nämät portaat
olivatkin "katuja", jotka nyt olivat liikkumattomia. Molemmin puolin
muodostivat ne kaltevan pinnan, niiden vieressä kohosivat rakennukset
suurina ja haamumaisen pimeinä, niiden seinissä olevat kirjoitukset
näkyivät hyvin hämärästi ja ylhäällä näkyi katon kannattimien lomitse
vaalea taivas. Joukko kansaa riensi ohitse. Heidän huudoistaan
päättäen riensivät he taisteluun. Toisia hiljaisia olentoja hiipieli
arasti ja nopeasti varjojen suojassa.
Alhaalta kadulta hyvin kaukaa kuuli hän taistelun pauhinan. Mutta
selvää oli, ettei tämä ollut se katu, jonka varrella teatteri oli.
Edellinen taistelu näytti kokonaan tauonneen. Ja -- mikä hullu
ajatus! -- kaikki nuo taistelivat hänen tähtensä!
Jonkun aikaa oli hän aivan kuin mies, joka hetkiseksi lopettaa
jännittävän kirjan lukemisen, ja alkaa epäillä onkohan kaikki se,
minkä hän on todeksi otaksunut, laisinkaan totta. Hänen ajatuksensa
eivät kiintyneet tällä haavaa yksityiskohtiin, hän ajatteli
kokonaisuutta, ja se herätti hänessä suurta kummastusta. Kummallista
kyllä, vaikka hän selvästi muisti pakonsa Neuvoston vankilasta,
kansankokouksen teatterissa, punaisen poliisin hyökkäyksen kansan
kimppuun, niin saattoi hän vaivalloisesti muistaa heräämisensä ja
pitkät mietiskelynsä Hiljaisissa Huoneissa. Ensiksi unohti hän tämän
kaiken ja muisteli Pentargen vesiputouksia ja päivän valaisemia
loistavia Cornwallin kallioita. Nämät vastakohdat tekivät kaiken
niin epäoleelliseksi. Sitten selveni kaikki ja hän alkoi käsittää
asemansa. Se ei ollut enää mikään arvoitus, kuten se oli ollut
Hiljaisissa Huoneissa ollessaan. Kaikki sai nyt oudon, mutta
selvän muodon. Hän oli jollain tavalla joutunut omistamaan puolet
maailmasta, ja suuret valtiolliset puolueet taistelivat hänen
omistamisestaan. Toisella puolella Valkoinen Neuvosto punaisen
poliisin avulla päätti rohkeasti kaapata hänen omaisuutensa ja ehkä
murhatakin hänet; toisella puolella oli vallankumous, joka oli
hänet vapauttanut, ja sen näkymätön johtaja "Ostrog". Ja koko tässä
suunnattomassa kaupungissa riehui taistelu tämän tähden. Koko tämä
kummallinen maailma oli raivon vallassa! "Minä en ymmärrä tätä",
huudahti hän. "Minä en ymmärrä tätä!"
Hän oli pujahtanut taistelevien puolueiden lomitse ja oli nyt
yksinään tässä hämärässä paikassa. Mitähän nyt tulee tapahtumaan?
Mitähän nyt tapahtuu? Hän oli näkevinään punapukuisten poliisien
vimmoissaan ajavan häntä takaa syytäen tieltään mustamerkkisiä
vallankumouksellisia.
Joka tapauksessa sai hän nyt ainakin hiukan hengittää. Hän saattoi
kenenkään huomaamatta piiloutua ja seurata asioiden kulkua. Hän
silmäili pimeiden rakennusten kummallisen suurta kokoa; ja hänestä
tuntui ihmeelliseltä, että tämän kaiken yläpuolella aurinko nousi ja
että maailma loisti päivän tutussa valossa. Hän alkoi pian hengittää
rauhallisemmin. Lumen kastelemat vaatteensa olivat jo kuivuneet hänen
yllään.
Hän kulki muutaman penikulman katua pitkin, hämärässä, puhumatta
kenellekään, kenenkään häiritsemättä, synkkänä varjona varjojen
keskellä -- hän, tuo menneen ajan ihailtu mies, joka tietämättään
oli saanut omakseen puolet maailmasta. Kaikkialla, missä vaan oli
valoisaa tai kansaa koolla, tai erikoinen kiihtymys vallitsi, pelkäsi
hän ihmisten tuntevan hänet; hän väisti, käänsi heille selkänsä,
laskeutui tai nousi keskellä olevia portaita, joutui ylemmälle tai
alemmalle kadulle. Vaikka hän ei huomannutkaan mitään taistelua, niin
koko kaupunki oli kiihkoissaan. Kerran sai hän paeta juoksujalkaa
väistääkseen koko kadun täyttävää, hyökkäävää joukkoa. Kaikki
näyttivät ottavan osaa taisteluun. Taistelijat olivat suurimmaksi
osaksi miehiä ja heillä oli kiväärin tapaisia aseita. Hänen
huomatakseen oli taistelu nyt kohdistunut siihen kaupunginosaan,
josta hän juuri tuli. Tavan takaa osui hänen korviinsa etäistä
pauhinaa ilmaisten taistelun yhä vielä jatkuvan. Hän sai taistella
varovaisuuden ja uteliaisuuden välillä. Mutta varovaisuutensa voitti
ja hän kulki poispäin taistelusta -- niin kauvaksi kuin hän vaan voi.
Hän asteli kenenkään tuntematta tai epäilemättä hämärässä eteenpäin.
Jonkun ajan kuluttua ei hän kuullut enää kaikuakaan taistelusta, yhä
vähemmän kulki hänen ohitseen väkeä, kunnes vihdoin leveä katu tuli
autioksi. Rakennusten seinät olivat rumia ja karkeatekoisia; hän
huomasi tulleensa kaupunginosaan, jossa oli tyhjiä tavaravarastoja.
Yksinäisyyden tunne sai hänessä vallan. Hän alkoi astua hitaasti.
Väsymyksensä lisääntyi. Joskus teki hänen mielensä pysähtyä ja
istua yhdelle noista ylemmän kadun lukemattomista istuimista. Mutta
kuumeentapainen levottomuus, itsetietoisuus siitä, että hän oli
kaiken tämän taistelun aiheena, esti häntä jäämästä kauvemmaksi aikaa
samaan paikkaan. Oliko hän sitten tämän kapinan ainoana aiheena?
Eräällä yksinäisellä paikalla ollessaan tunsi hän maan tärähtävän
-- sitä seurasi kamala räjähdys ja jyrinä, kylmä ilmanviima kulki
halki kaupungin, kuului, miten suuret ikkunat särkyivät, rakennukset
sortuivat -- joukko suunnattomia jyrähdyksiä. Joukko lasia ja
rautatelineitä putosi ylhäältä alas noin sadan metrin päähän hänestä
keskelle katua, ja etäältä kuului juoksua ja huutoja. Hän juoksi
ensin mielettömänä yhtäänne, ja palasi sitten takaisin tietämättä
miksi.
Eräs mies juoksi häntä kohden. Graham tuli taas täysiin tajuihinsa.
"Mikä on räjähtänyt?" kysyi mies hengästyneenä, "sillä räjähdys se
oli". Ja ennenkuin Graham ennätti puhua hänen kanssaan, oli hän jo
juossut tiehensä.
Suuret rakennukset kohosivat hämärinä usvaisessa aamuilmassa, vaikka
ylhäällä oleva taivas näytti jo päivän nousseen. Hän huomasi monta
seikkaa, jota hän ei käsittänyt; hän sai selvän monesta foneettisesti
kirjoitetusta kirjoituksesta. Mutta mitä hyötyä oli ottaa selvää
kummallisista kirjaimista, kun pinnistettyään silmiään ja järkeään,
tapaa tällaisia lauseita: "Tässä on Eadhamite" tai; "Työtoimisto --
Pienipuoli?" Kummallinen ajatus: ehkä muutamat tai kaikki noista
suurista huonevuorista kuuluivat hänelle.
Hänelle selvisi täydellisesti, miten paljon tässä kaikessa oli
vakavaa. Todellisuudessa oli hän tehnyt tuollaisen hyppäyksen ajassa,
jota romaanin kirjoittajat niin usein ovat kuvitelleet. Kerran
tämän hyppäyksen tehtyään odotti hän, tai ainakin hänen ajatuksensa
odottivat saada nähdä jonkun loistavan näytelmän. Mutta ei mikään
näytelmä, vaan suuri vaara, vihamieliset varjot ja pimeys ympäröi
häntä. Jossain, pitkin hämäriä solia etsi kuolema häntä. Täytyisikö
hänen kuolla, ennenkuin hän oli saanut kaikki tietää? Ehkä jo
lähimmän kulmauksen varjossa oli turmio odottamassa häntä. Hänessä
heräsi palava halu saada nähdä, saada tietää jotain. Hän alkoi pelätä
kulmauksia ja hän uskoi että turvallisuutensa riippui siitä, miten
taitavasti hän osasi piilottautua. Minnekähän hän voisi kätkeytyä,
jotta häntä ei nähtäisi silloin kun valot taas syttyivät? Lopulta
istahti hän ylemmän kadun penkille erääsen syvennykseen huomatessaan,
että siellä hän oli rauhassa.
Hän hieroi väsyneitä silmiään. Ehkä hän, avatessaan ne jälleen,
näkeekin pitkän hämärän kadun ja sietämättömän korkeiden rakennusten
kadonneen? Ehkä hän huomaakin, että näiden muutaman päivän tapaukset,
heräämisensä, huutava kansa, pimeys ja taistelu, olivatkin vaan
mielikuvituksen luomia, uutta ja tavallista vilkkaampaa unta.
Sen täytyi olla unta, sillä olihan se niin järjetöntä niin
epäjohdonmukaista. Miksi kansa taisteli hänen puolestaan? Miksi tämä
järkiviisas maailma pitäisi häntä Valtijaana ja Mestarina?
Näin hän ajatteli silmät ummessa, kun hän ne jälleen avasi, toivoi
hän näkevänsä jotain tuttua yhdeksänneltätoista vuosisadalta,
näkevänsä ehkä Boscastlen pienen sataman, Pentargen kalliot, tai
makuuhuoneen omassa asunnossaan. Mutta tositapaukset välittävät vähät
ihmisten toiveista. Joukko miehiä astui varjosta esiin seuraten
rientoaskelin mustaa lippua aikeissa taisteluun, ja heidän takanaan
näkyi talojen huimaavan korkeat, suuret ja pimeät seinät, joilla
näkyi hämäriä, outoja sanoja, joita hän ei ymmärtänyt.
"Tämä ei ole unta", sanoi hän, "ei ole unta". Hän peitti käsillään
kasvonsa.