Kansa marssii.
Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta
juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli
keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti
suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi
hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen
oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut
sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen
takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin
aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat,
salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina
häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta
ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista
kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka
heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi
jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham,
seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän
antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.
Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten
äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.
"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"
Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"
Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.
"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.
"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.
"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".
Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi
siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän
korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä --
kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä
on rauhattomuuksia -- onko tämä Lontoo?"
"On", vastasi nuori mies.
"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa
salissa? Mitä tekemistä minulla on heidän kanssaan? Se kai kohdistuu
jollain tavalla minuun. _Miten_, sitä en tiedä. Minun mielestäni on
maailma nukkumiseni aikana tullut hulluksi, tai minä olen sitä. Mitä
nuo neuvosherrat Atlaan patsaan juurella ovat? Miksi koettivat he
myrkyttää minua?"
"Saadakseen teidät vaipumaan tainnuksiin", vastasi keltapukuinen
mies. "Estääkseen teitä sekaantumasta asioihin".
"Mutta _miksi_?"
"Siksi että _te_ olette Atlas, sire", sanoi keltapukuinen mies.
"Maailma lepää teidän harteillanne. He hallitsevat sitä teidän
nimessänne".
Salissa oli melu vaiennut ja kuului vaan yksi ainoa yksitoikkoinen
ääni. Äkkiä syntyi siellä pauhaava melu; kuului jyriseviä huutoja
ja eläköönhuutoja ja töminää, tuhannet riemunhuudot kuuluivat,
korkeat ja kimeät äänet yhtyivät yhdeksi ainoaksi meluksi, niin että
syrjähuoneessa olevat eivät kuulleet toistensa huutojakaan.
Graham seisoi ja koetti epätoivon kiihkolla päästä selvyyteen
kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut. "Neuvosto", mutisi hän, sitten
johtui hänen mieleensä nimi, joka oli herättänyt hänen huomiotaan.
"Mutta kuka on Ostrog?" kysyi hän.
"Hän on järjestäjä -- kapinan järjestäjä. Meidän johtajamme -- teidän
nimessänne".
"Minunko nimessäni? -- Ja te? Miksei hän ole täällä?"
"Hän -- on valinnut meidät. Minä olen hänen veljensä -- hänen
velipuolensa, Lincoln. Hän tahtoo että te ensin näyttäytyisitte
täällä kansalle ja sitten tulisitte hänen luokseen. Sen vuoksi
lähetti hän meidät. Hän on tuulimoottorien päävirastossa, hän on sen
johtaja. Kansa on liikkeellä".
"Teidän nimessänne", huusi nuorempi mies. "Kansaa on hallittu,
sorrettu, poljettu. Mutta vihdoinkin --"
"Minunko nimessäni! Minun nimessäni! Valtias?"
Samalla hiljeni hälinä salissa ja nuori mies voi saada äänensä
kuuluviin; hän oli kiihoittunut, suuttunut ja punaisen kotkannokan
ja pienten viiksiensä alta kuului kova, terävä ääni. "Ei kukaan
odottanutkaan teidän heräävän. Nuo tyrannit olivat ovelia. Mutta
te yllätitte heidät. He eivät tietäneet, pitikö heidän myrkyttää,
hypnotiseerata vai surmata teidät".
Salista kuuluva huuto keskeytti taas kaiken.
"Ostrog on tuulimoottorien toimistossa valmiina. -- Taistelu on jo
alkanut".
Mies, joka oli kutsunut itseään Lincolniksi lähestyi nyt häntä.
"Ostrogilla on omat aikeensa. Luottakaa häneen. Me olemme
järjestyneet, kaikki on valmiina. Me otamme lentokoneiden lähtöasemat
haltuumme --. Ehkä se jo on tehtykin. Sitten --"
"Tässä yleisessä amfiteaatterissa", sanoi keltapukuinen mies
kerskaillen, "ei ole kuin pieni osa meitä. Meillä on viisi myriaadia
harjoitettua väkeä --"
"Meillä on aseita", huusi Lincoln. "Meillä on suunnitelmat valmiina,
meillä on johtomies. Heidän poliisinsa ovat jo peräytyneet kaduilta
ja sulkeutuneet --" Lauseen loppu hukkui hälinään. "Nyt tai ei
koskaan. Neuvosto vapisee -- se ei voi luottaa edes harjoitettuun
väkeensä --"
"Kuulkaa, miten kansa kutsuu teitä!"
Grahamin sielu oli kuin kuutamoyö, vuoroin liikkui siellä synkkiä ja
toivottomia pilviä, vuoroin valaisi sen kirkas ja loistava valo. Hän
oli maailman herra, mutta sulava lumi oli myöskin kastellut hänet
likomäräksi. Saamiensa vaikutelmien joukossa oli kaksi, jotka olivat
hänen mielestään aivan toistensa vastakohtia; toiselta puolelta oli
olemassa Valkoinen Neuvosto, voimakas, järjestynyt, harvalukuinen,
tuo sama Valkoinen Neuvosto, jonka käsistä hän juuri äsken oli
päässyt pakenemaan, toiselta puolelta taas rajaton kansajoukko,
ihmispaljous, jonka kasvoja ei hän edes voinut erottaa ja joka huusi
hänen nimeään ja kutsui häntä valtijaaksi. Edellinen oli ottanut
hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, jälkimmäinen, joka
pienen oven toisella puolella riemuitsi, oli hänet vapauttanut. Mutta
miksi kaikki oli juuri näin, sitä hän ei voinut käsittää.
Ovi aukeni. Lincolnin ääni hukkui huutoihin ja niiden ohella ryntäsi
huoneesen joukko ihmisiä, jotka kiihkein liikkein tulivat häntä
ja Lincolnia kohden. Ulkoa kuuluvat huudot selittivät, mitä he
tahtoivat. "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"
kuului tavan takaa keskeltä melun. Toiset äänet huusivat: "Hiljaa!
Alallanne!"
Graham katsoi avoimesta ovesta ja hän näki pitkän, kaidan osan
salista, jossa lainehti loputon määrä huutavia olentoja, miehiä ja
naisia, heiluttaen käsissään sinisiä vaatteita. Useat seisoivat, eräs
ruskeihin ryysyihin verhottu laiha mies seisoi penkillä heiluttaen
mustaa vaatetta. Graham näki innostuksen ja odotuksen kuvastuvan
nuoren tytön silmiin. Mitähän tuo kansa odotti häneltä. Hän oli
huomaavinaan, että hälinän luonne oli muuttunut, että sen keskeltä
kuului rytmikästä kohinaa. Grahamin oma mielialakin muuttui. Ensi
hetkessä ei hän voinut selvitellä itselleen, minkä vaikutuksen hän
tunsi. Se oli ensiksi kyllä pakokauhua, mutta se haihtui. Hän koetti
saada puhettaan kuuluviin, tietääkseen, mitä häneltä vaadittiin.
Lincoln huusi hänen korvaansa, mutta hän ei saanut sanoista selvää.
Kaikki, paitsi tuo tyttö, viittoivat saliin päin. Nyt hänelle
selvisi, mikä muutos oli hälinässä tapahtunut. Tuo suuri kansanjoukko
lauloi. Se ei ollut yksinomaan laulua, ääniä yhdisti ja kannatti
voimakas soitto, joka muistutti urkujen ääntä, ja siihen yhdistyi
torvien räikeä ääni, lippujen liehunta ja mahtavan sotamarssin vauhti
ja lento. Ja kansa polki jalallaan tahtia -- tram, tram.
Toiset lykkäsivät häntä ovea kohden ja hän totteli koneellisesti.
Tuon laulun voima tuki, rohkaisi ja innostutti häntä. Sali avautui
hänen eteensä ja kaikkialla liehui kankaita laulun rytmin mukaan.
"Viittokaa heille", sanoi Lincoln. "Viittokaa heille".
"Hänen täytyy", sanoi ääni hänen toisella puolellaan, "saada tämä".
Ja kynnyksellä heitettiin hänen harteilleen ja kiinnitettiin hänen
kaulaansa pehmeille laskoksille laskeutuva musta viitta. Hän
vapautui heistä ja seurasi Lincolnia. Aivan vieressään näki hän
tuon harmaapukuisen tytön, joka innostuneen näköisenä oli valmis
häntä seuraamaan. Sillä hetkellä oli tuo punastuva, innostuva tyttö
Grahamille koko kansan laulusydän. Hän astui alkovista esiin. Heti
hänen ilmestyttyään vaikeni laulu ja puhkesi suunnattomaan huutoon.
Lincolnin taluttamana kulki hän viistoon näyttämön poikitse yleisöön
päin.
Sali oli avara ja monipuolinen -- parvekkeita, riviä, kohoavia
amfiteaatteri-istuimia ja suuria holvikaarroksia. Etäällä, ylhäällä
oli suunnattoman suuren valtauoman aukko täynnä huutavaa kansaa.
Koko tuo kansanpaljous muodosti yhden kokonaisuuden. Muutamat
olennot erottautuivat joukosta, vetivät Grahamin huomion hetkiseksi
puoleensa ja katosivat jälleen joukkoon. Lavan edessä, kolmen miehen
olkapäillä, istui komea hajahapsinen nainen heiluttaen viheriäistä
sauvaa. Tämän ryhmän vieressä eräs ryppyinen sinipukuinen vanhus
pysyttelihe vaivoin paikallaan ja taaempana huusi eräs aivan kalju
mies hampaaton suunsa ammollaan. Eräs ääni lausui tuon loihtusanan:
"Ostrog". Kaikki muu vaikutti himmeästi Grahamin mieleen paitsi tuo
rytmikäs laulu. Kansa säesti sitä poljennollaan -- astuen tahdissa
tram, tram, tram, tram, tram. Viheriäiset aseet heiluivat, välkkyivät
ja painuivat alas. Sitten hän näki, että lähinnä lavaa olevat
alkoivat liikkua suurta holviaukkoa kohden huutaen: "Neuvostoon!"
Tram, tram, tram, tram. Hän viittoi kädellään ja huuto tuli kahta
kertaa voimakkaammaksi. Hän muisti huutaneensa: "eteenpäin!" Suunsa
lausui sankarillisia sanoja, joita ei kukaan kuullut. Hän viittoi
vielä kerran holvia kohden huutaen: "eteenpäin!" Nyt ei enää poljettu
laulun tahtia, vaan astuttiin eteenpäin; tram, tram, tram, tram.
Joukossa oli täysi-ikäisiä miehiä, vanhuksia, nuoria, liehuvapukuisia
naisia käsivarret paljaina. Uuden ajan miehiä ja naisia! Ylelliset
puvut, risaiset ryysyt liehuivat yhdessä vallitsevan sinisen
värin keskellä. Suuri musta lippu vietiin oikealle. Hän näki
sinipukuisen neekerin, ryppyisen keltapukuisen vaimon; sitten ryhmä
kookkaita vaaleatukkaisia, valkoihoisia sinipukuisia miehiä kulki
teatraalisesti hänen ohitseen. Hän huomasi myöskin kaksi kiinalaista.
Kookas, kellertävä ihoinen, tummatukkainen, kirkassilmäinen,
kiireestä kantapäähän valkoiseen puettu nuori mies hyppäsi lavalle
innostuneena huutaen, ja hyppäsi jälleen alas, liittyi joukkoon
katsahtaen taakseen. Päät, hartiat, käsissä olevat aseet aaltoilivat
eteenpäin marssin tahdissa.
Useat kasvot erottautuivat joukosta, katseet yhtyivät ja he katosivat
jälleen. Miehet viittoivat hänelle huutaen yksityisiä lauseita, joita
hän ei kuullut. Useimpien kasvot olivat punaisia, mutta kalpeitakin
näkyi joukossa. Tauditkin ilmenivät heidän joukossaan, ja moni häntä
kohden ojennettu käsi oli laiha ja voimaton. Uuden ajan miehiä ja
naisia! Omituinen ja outo kansanjoukko! Kun kansan virta kulki hänen
ohitseen oikealle päin, saapui ylempää salista uusia, jotka täyttivät
edellisten paikat; tram, tram, tram, tram. Holvien ja käytävien kaiku
vahvisti ja monisti yksiäänistä laulua. Sekaisin miehet ja naiset
kulkivat rivissä; tram, tram, tram, tram. Koko avara maailma tuntui
marssivan. Tram, tram, tram, tram; Graham tunsi suonien ohimoillaan
takovan tahdissa. Joukko lainehti eteenpäin, uusia kasvoja esiintyi
yhä runsaammin.
Tram, tram, tram, tram; Lincoln viittasi hänelle ja hän kääntyi
holvia kohden astuen vaistomaisesti laulun tahdissa. Hän tuskin
tiesi mitä liikkeitä hän teki, hän oli kokonaan laulun lumoissa.
Joukko, liikkeet ja laulu, kaikki kulki samaan suuntaan, kansanvirta
kulki alaspäin, kunnes taakseen katsovien kasvot olivat hänen
jalkojensa tasalla. Hän huomasi, että hänelle tehtiin tilaa, että
hänen ympärilleen muodostui kunniavartiosto ja että Lincoln kulki
hänen oikealla puolellaan. Uudet tulokkaat liittyivät vartiostoon
ja yhä enemmän estivät häntä näkemästä kansaa. Hänen edellään kulki
mustapukuinen vartiosto, kolme miestä rivissä. Kulkue kulki avonaista
tietä myöten, pitkin pylväistöä, jonka alapuolella kansanjoukko
riemuiten tervehti häntä. Hän ei tietänyt minne häntä vietiin,
eikä hän sitä halunnutkaan tietää. Hän katsahti taakseen suureen
valoloistavaan saliin päin. Tram, tram, tram, tram.