Atlaksen sali.
Siitä hetkestä, jona räätäli kumarrellen lähti Grahamin luota,
siihen hetkeen, jona hän joutui hissiin, oli tuskin kulunut
viittä minuuttia. Hänen pitkän unensa varjo hämmensi vielä hänen
ajatuksiaan; hämmästyksensä, löytäessään itsensä elossa tässä
kaukaisessa ajassa, loi kaikkeen salaperäisen epätodellisen valon
ja sekoitti todellisuuden ja unen. Hän oli kuin hämmästynyt katsoja
keskellä tätä elämää, johon hän vasta puoliksi kuului. Kaikki se,
mitä hän oli nähnyt, erittäinkin kansantungoksen parvekkeelta,
tuntui suuremmoiselta näytännöltä, jota hän katseli kuten teatterin
aitiosta. "Minä en ymmärrä tästä mitään", sanoi hän. "Mitä tuo melu
merkitsi? Ajatukseni ovat aivan sekaisin, Mitä he huusivat? Mikä
vaara on kysymyksessä?"
"Meillä on ollut vaikeuksia", sanoi Howard. Hänen silmänsä loivat
tutkivan katseen Grahamiin. "Nyt on levoton aika. Ja teidän
ilmestymisenne, heräämisenne juuri nyt, on tavallaan yhteydessä sen
kanssa --"
Hän puhui katkonaisesti aivan kuin hän ei täydelleen hallitsisi
hengitystään. Äkkiä hän vaikeni.
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi Graham.
"Minä selitän sen myöhemmin selvemmin", sanoi Howard. Hän katsoi
levottomana ylöspäin aivan kuin hissi hänen mielestään nousisi liian
hitaasti.
"Minä kai ymmärrän kaikki selvemmin, kun ensin olen hiukan tottunut
olooni", sanoi Graham ällistyneenä. "Kaikki on kai -- on hyvin
kummallista. Nyt tuntuu kaikki niin oudolta. Ei mikään tunnu
mahdolliselta. Ei mikään. Täytyy tottua yksityiskohtiin ensin. Teidän
laskutapanne, ymmärsin minä, on muuttunut".
Hissi pysähtyi ja he astuivat kapeaan, mutta hyvin pitkään, kahden
muurin välissä kulkevaan käytävään, jossa oli suunnaton määrä torvia
ja johtolankoja.
"Kuinka kaikki täällä on laajaa!" sanoi Graham. "Onko tämä kaikki
yhtä ainoata rakennusta? Mikä paikka tämä on?"
"Tämä on kaupungin katu, jota käytetään yleisiin tarkoituksiin kuten
valaistuksen ynnä muun sellaisen johtamiseen".
"Oliko se sosiaalinen kapina -- se -- se siellä suurella torilla?
Millainen hallitus teillä on? Onko teillä poliisilaitosta?"
"Useitakin", sanoi Howard.
"Useita?"
"Noin neljätoista".
"Minä en ymmärrä".
"Se on hyvin luultavaa. Meidän sosiaalinen järjestelmämme taitaa
tuntua teistä hyvin monimutkaiselta. Puhuakseni suoraan, en minäkään
sitä täydellisesti ymmärrä. Ei kukaan muukaan. Ehkä te sen ymmärrätte
-- vähitellen. Meidän täytyy mennä Neuvoston luo".
Grahamin huomio kiintyi osaksi kaikkiin niihin odottamattomiin
seikkoihin, jotka osuivat hänen tielleen ja joiden johdosta hän
kyseli seuraajaltaan, osaksi niihin ihmisiin, joita hän tapasi
matkallaan käytävissä ja saleissa. Jonkun aikaa hänen koko huomionsa
kohdistui Howardiin ja hänen niukkoihin vastauksiinsa, sitten kadotti
hän kokonaan ajatustensa johtolangan muutamien aivan odottamattomien
seikkojen vaikutuksesta. Käytävissä ja saleissa näkyi puolet kansasta
olevan punapukuisia. Vaaleansinistä väriä, joka oli esiintynyt niin
runsaana liikkuvilla katukäytävillä, ei näkynytkään. Kaikki nämät
miehet katsoivat häneen ja kumarsivat hänelle ja Howardille.
Howardia seuratessaan tuli hän pitkään käytävään, jossa tyttöjä istui
matalilla raheilla aivan kuin koulussa. Hän ei nähnyt opettajaa,
hän näki vaan uuden koneen, josta hän kuvitteli tulevan äänen.
Tytöt katsoivat hänen mielestään häneen ja hänen seuralaiseensa
uteliaina ja kummastuneina. Mutta häntä joudutettiin eteenpäin
ennenkuin hän ennätti muodostaa itselleen selvää käsitystä koulusta.
Hänen mielestään tunsivat tytöt Howardin, mutta eivät häntä ja
ihmettelivät, kuka hän oli. Tämä Howard näytti olevan joku arvokas
henkilö. Eikä hän kuitenkaan ollut muuta kuin Grahamin vartija. Se
oli kummallista.
Sitten tulivat he käytävään, jossa oli puolihämärää ja käytävässä
oli sellainen jalkatie, että hän näki ainoastaan ohikulkijoiden
jalat ja nilkat, ei sen enempää. Graham muisti hämärästi kulkeneensa
käytävissä, joissa siellä olevat muutamat henkilöt kääntyivät
ällistyneinä katsomaan näitä molempia miehiä ja heidän punapukuista
vartiostoaan ja seurasivat heitä katseillaan.
Virkistävän juoman vaikutus oli ohimenevää laatua. Tämä tavattoman
kiivas kulku alkoi uuvuttaa häntä. Hän pyysi Howardin astumaan
hitaammin. Äkkiä tulivat he hissiin, jonka ikkuna oli kadulle päin,
mutta sitä ei saanut auki, ja he olivat liian korkealla nähdäkseen
liikkuvat katukäytävät. Hän näki vaan ihmisten kulkevan kaapelien
avulla tai astuvan omituisia, hentoja siltoja myöten.
Sitten menivät he kadun yli, mutta tavattoman korkealla ilmassa.
He kulkivat kapeata siltaa myöten, joka oli kokonaan lasista, ja
niin läpikuultava, että häntä huimasi sitä ajatellessaankin. Sen
permantokin oli lasista. Ajatellessaan New-Quayn kallioita Boscastlen
luona, jotka olivat hänen muistossaan niin lähellä ja kuitenkin
samalla niin kaukana, laski hän sillan olevan noin neljäsataa jalkaa
liikkuvien katukäytävien yläpuolella. Hän seisahtui ja katseli
jalkojensa välitse tuota sini- ja punapukuisten kihisevää parvea,
joka näytti niin pieneltä ja vähäpätöiseltä, ja joka yhä pyrki
taistellen tuota pientä, tuota pienen pientä parveketta kohden, jolla
hän vielä äsken oli seisonut. Ohut usva ja suurten valopallojen
loisto verhosi kaiken muun. Eräs mies istuen pienellä kehdon
tapaisella avoimella istuimella kiisi kapeata siltaa korkeammalta
kaapelia pitkin niin nopeasti kuin jos hän olisi pudonnut. Graham
seisahtui ehdottomasti katselemaan miten tuo kummallinen kulkija
katosi paljoa alempana olevaan suureen aukkoon, ja sitten hänen
katseensa taas kiintyi väentungokseen.
Ylintä, nopeakulkuisinta katukäytävää myöten saapui äkkiä tiuha
joukko punapukuisia miehiä. Se lähti liikkeelle lähestyessään
parveketta ja riensi alas keskimmäiselle katukäytävälle
kiihoittunutta kansanjoukkoa kohden. Heillä näkyi olevan kädessään
kepit tai pamput, joilla he löivät ja iskivät. Syntyi suunnaton
huuto, kuului suuttumuksen ja tuskan huutoja ylös sillalle asti ja
Grahamia huimasi ja pyörrytti. "Tulkaa pois", huusi Howard vetäen
häntä käsivarresta eteenpäin.
Toinen mies kiisi kaapelia myöten alas. Graham katsoi äkkiä ylös
nähdäkseen, mistä he tulivat, ja näki lasikaton ja johtolankojen
ja kaapelien verkon lomitse säännöllisesti ohikulkevia muotoja,
aivan kuin myllynsiipiä, ja niiden lomitse näkyi etäällä palanen
sameaa taivasta. Howard veti häntä yhä eteenpäin pitkin siltaa ja
he saapuivat kapeaan käytävään, joka oli koristettu geometrisillä
kuvioilla.
"Minä tahdon vielä katsella", huusi Graham tehden vastarintaa.
"Ei, ei", huusi Howard päästämättä hänen käsivarttaan vapaaksi.
"Tätä tietä, teidän täytyy tulla tätä tietä". Ja heitä seuraavat
punapukuiset miehet näyttivät olevan valmiina toteuttamaan hänen
määräyksiään.
Käytävän päässä näkyi joukko neekeriä, jotka olivat puetut omituiseen
keltaiseen ja mustaan univormuun näyttäen sen kautta suurilta
vapsahaisilta. Yksi heistä riensi kohottamaan suuren seinälaatan,
joka Grahamin mielestä oli näyttänyt ovelta, ja astui heidän
edellään. Graham tuli galleriaan, joka oli suuren salin perällä.
Musta- ja keltapukuinen palvelija astui sen läpi, avasi uuden oven ja
jäi sen viereen odottamaan.
Tämä huone näytti odotushuoneelta. Keskellä oli joukko henkilöitä ja
vastaisella puolella oli suuri ja mahtava aukko, jolle johti portaat.
Aukossa oli raskas verho, jonka yksi kulma oli nostettu ylös, niin
että takana näkyi vieläkin suurempi sali. Graham näki valkoverisiä,
punapukuisia miehiä ja musta- ja keltapukuisia neekereitä seisovan
tämän porttaalin luona.
Kulkiessaan gallerian läpi kuuli hän kuiskattavan: "Nukkuja", ja
huomasi miten päät ja katseet uteliaina kääntyivät häneen. He
astuivat sisään toisesta odotushuoneessa olevasta ovesta ja joutuivat
rauta-aitauksella varustettuun galleriaan, joka kulki isosta aukosta
näkemänsä salin sivulla. He astuivat saliin nurkasta, joten he
paraiten näkivät salin suuremmoiset muodot. Vapsahaisunivormuinen
mies seisoi vieressä kuten hyvin opetettu palvelija ainakin ja sulki
aukon heidän jälestään.
Verrattuina muihin ennen näkemiinsä saleihin näytti tämä sali olevan
koristettu mitä komeimmin. Salin perällä ja loistavammin valaistuna
kuin mikään muu oli jalustalla jättiläiskokoinen, valkoinen, mahtava
ja jäntereikäs Atlaksen veistokuva, kantaen harteillaan maanpalloa.
Se ensiksi herätti hänen huomiotaan, sillä se oli niin kookas, niin
tarkalleen ja taitavasti tehty, niin valkoinen ja yksinkertainen.
Lukuunottamatta kuvapatsasta ja keskellä olevaa koroitusta oli koko
salin permanto yhtä ainoata loistavaa pintaa. Koroitus aivan katosi
avarassa salissa ja olisi näyttänyt sileältä metallilevyltä, ellei
sen päällä olisi ollut seitsemän miestä, jotka seisoivat pöydän
ympärillä. Verraten salia heihin tuli huomaamaan salin äärettömän
suuruuden. He olivat puetut valkoiseen pukuun, he näyttivät juuri
nousseen seisomaan ja katsoivat terävästi Grahamiin. Pöydän päässä
näki Nukkuja kiiltäviä koneita.
Howard johti häntä galleriaa myöten aivan Atlaksen eteen. Sitten hän
seisahtui. Ne kaksi punapukuista miestä, jotka olivat seuranneet
heitä galleriaan jäivät seisomaan Grahamin kummallekin puolelle.
"Teidän täytyy jäädä tähän", kuiskasi Howard, "vähäksi aikaa", ja
odottamatta vastausta juoksi hän galleriaa pitkin.
"Mutta, _miksi_--?" kysyi Graham.
Hän aikoi seurata Howardia, mutta punapukuinen mies asettui hänen
tielleen. "Te saatte odottaa täällä, sire", sanoi punapukuinen.
"Miksi?"
"Niin on määrätty, sire".
"Määrättyä?"
"Niin, meille".
Grahamin epätoivo kuvastui hänen kasvoillaan.
"Missä minä olen?" kysyi hän äkkiä. "Keitä nuo miehet ovat?"
"Ne ovat Neuvoston jäseniä, sire".
"Minkä Neuvoston?"
"Neuvoston".
"Oh!" sanoi Graham, ja koetettuaan turhaan päästä poistumaan toiselle
puolelle, lähestyi hän koroitusta ja katsoi valkopukuisiin miehiin,
jotka seisaallaan etäältä tuijottivat häneen ja kuiskailivat
keskenään.
Neuvosto? Hän huomasi heitä nyt olevan kahdeksan, mistä viimeinen
oli saapunut, ei hän tietänyt. He eivät tervehtineet; he seisoivat
katsellen häntä samoin kuin yhdeksännellätoista vuosisadalla
talonpoikaisryhmä olisi maantiellä katsellut äkkiä etäälle
ilmestynyttä ilmapalloa. Mikä mahtoi olla tuo täällä toimiva
neuvosto, tuo pieni valkoisen Atlaksen eteen kokoontunut pieni ryhmä
miehiä, rauhassa kaikilta urkkijoilta tämän juhlallisen ympäristön
keskellä? Ja miksi hän oli tuotu tänne näiden miesten eteen,
jotka taukoamatta katsoivat häneen ja puhuivat hiljaa keskenään?
Howard ilmestyi jälleen tullen kiiltävää permantoa pitkin heitä
kohden. Koroituksen edessä hän kumarsi ja teki muutamia omituisia,
luultavasti kunnioitusta osoittavia liikkeitä. Sitten nousi hän
portaita ylös koroitukselle ja jäi pöydän päässä olevien koneiden
ääreen.
Graham huomasi heidän keskustelevan, mutta ei kuullut sanaakaan. Tuon
tuostakin joku valkopukuinen vilkaisi häneen. Graham turhaan höristi
korviaan. Kahden keskustelevan miehen liikkeet kävivät kiivaiksi.
Hän katseli heitä hetkisen, loi sitten katseensa vartijainsa
liikkumattomiin kasvoihin... Kääntäessään päänsä näki hän Howardin
ojentavan kätensä ja pudistavan päätään. Hänet keskeytti eräs
valkopukuisista miehistä naputtaen pöytään.
Grahamin mielestä kesti keskustelu hyvin kauvan. Hän loi silmänsä
kohden liikkumatonta jättiläistä, jonka juurella Neuvosto oli
koolla. Sitten loi hän silmänsä salin seiniin. Niillä oli
puolijaappanilaiseen tyyliin tehtyjä seinämaalauksia, useat
niistä olivat hyvinkin kauniita. Näiden maalausten kehys oli
komeata, taidehikasta, tummaa metallia, joka liittyi gallerian
metallipäätyihin ja salin suuriin rakennustaiteellisiin piirteihin.
Näiden maalausten siro kauneus oli vastakohtana ja kohottamassa salin
valkoisen keskuskuvan voimakasta vaikutusta. Graham loi taas silmänsä
Neuvostoon ja näki Howardin tulevan portaita alas. Heti kun hän
eroitti hänen piirteensä huomasi hän Howardin olevan hyvin punaisen
ja mutisevan itsekseen. Hän oli vielä kiihoittunut kun hän vähän ajan
kuluttua tuli galleriaan.
"Tätä tietä", sanoi hän lyhyesti, ja he menivät vaiti pientä ovea
kohden, joka aukeni heidän lähestyessään. Molemmat punapukuiset
miehet jäivät oven kummallekin puolen. Howard ja Graham astuivat
sisään, ja Graham, katsoessaan taakseen, näki valkopukuisen neuvoston
seisovan liikkumattomana katsellen hänen jälkeensä. Sitten ovi
raskaasti sulkeutui hänen takanaan ja ensi kerran heräämisensä
jälkeen oli Graham keskellä hiljaisuutta. Astuessaankaan ei kuulunut
ääntä.
Howard avasi erään oven, he astuivat etummaiseen kahdesta yhteen
kuuluvasta huoneesta. Huone oli sisustettu valkoisella ja viheriällä.
"Mikä Neuvosto se oli?" kysyi Graham. "Mistä he väittelivät? Mitä
tekemistä heillä on minun kanssani?" Howard sulki huolellisesti
oven, huokasi syvään ja sanoi jotain puolikovaa. Hän kulki viistoon
huoneen poikki ja kääntyi huokaillen uudelleen. "Uh!" huokasi hän
helpoituksesta.
Graham seisoi katsellen häneen.
"Teille täytyy minun selittää", sanoi Howard äkkiä katsomatta
Grahamia silmiin, "että meidän sosiaalinen järjestelmämme on hyvin
monimutkainen. Puolinainen selitys, vaillinainen kuvaus antaisi
teille aivan väärän käsityksen siitä. Todellisuudessa on pääkysymys
yksinomaan suurista yhtyneistä eduista -- teidän varanne ja siihen
myöhemmin lisäksi tullut serkkunne Warmingin rikkaus -- ja muutamat
muut tulot -- muodostavat hyvin suuren omaisuuden. Ja syistä, joita
teidän on vaikea ymmärtää, on teistä tullut tärkeä -- hyvin tärkeä
henkilö -- joka vaikuttaa koko maailman asioihin".
Hän vaikeni.
"Niinkö?" sanoi Graham.
"Nykyään on olemassa suuria sosiaalisia häiriöitä".
"Niinkö?"
"Asiat ovat menneet niin pitkälle, että viisainta on sulkea teidät
tänne".
"Pitää minua vankina!" huudahti Graham.
"Niin -- meidän täytyy pitää teitä syrjässä".
Graham kääntyi häneen päin. "Tämäpä on omituista!" sanoi hän.
"Teille ei tehdä mitään pahaa".
"Eikö pahaa!"
"Mutta teidän täytyy pysyä täällä --"
"Luultavasti siksi, kunnes olen päässyt selville omasta asemastani".
"Juuri niin".
"Hyvä on. Alkakaa siis. Mitä merkitsee tuo: _ei mitään pahaa_?"
"Sitä en voi nyt selittää".
"Miksi ette?"
"Se kävisi liian pitkäksi, sire".
"Sitä suurempi syy alkaa nyt heti. Te sanoitte, että minä olen
tärkeä henkilö. Mitä tiesivät ne huudot, jotka kuulin? Miksi suuri
kansanjoukko joutuu intoihinsa kuullessaan uneni loppuneen, ja mitä
olivat nuo valkopukuiset miehet suuressa Neuvostosalissa?"
"Kaikki selitetään teille, sire", sanoi Howard. "Mutta ei noin
yht'äkkiä, ei noin yht'äkkiä. Nykyään on sellainen rauhaton aika,
jolloin kaikki ovat kiihottuneita. Teidän heräämisenne. Ei kukaan
odottanut teidän heräävän. Neuvosto miettii ja punnitsee asiaa".
"Mikä Neuvosto?"
"Se Neuvosto, jonka näette".
Graham kävi kärsimättömäksi. "Te teette väärin", sanoi hän. "Minun
pitää saada tietää, mitä tapahtuu".
"Teidän täytyy odottaa. Teidän täytyy todellakin odottaa".
Graham istahti äkkiä. "Minä arvelen, että kun minä olen näin kauvan
odottanut henkiin heräämistäni, niin voin vielä jonkun aikaa odottaa".
"Sitä parempi", sanoi Howard. "Niin, se on parempi. Ja minun täytyy
jättää teidät yksin. Vähäksi aikaa. Minun täytyy ottaa osaa Neuvoston
keskusteluun... Pyydän anteeksi".
Hän meni kohden ovea, epäröi hetkisen, ja katosi sitten.
Graham meni ovelle, koetti avata sitä, mutta huomasi sen olevan
suljetun tavalla, jota hän ei ymmärtänyt; kääntyi takaisin, käveli
hermostuneesti huoneessa ja istui lopulta. Hän istui jonkun aikaa
liikkumattomana, käsivarret ristissä ja silmäkulmat rypyssä,
pureskellen kynsiään ja koetti selvitellä itselleen niitä vaihtelevia
kuvia, jotka hän oli nähnyt ylösnousemisensa ensimmäisen tunnin
kuluessa; hän muisteli laajaa liikkuvaa katua, lukemattomia huoneita
ja käytäviä, kansanjoukkoa, joka tungeksi ja huusi noilla oudoilla
kaduilla, tuota pientä vastenmielisten miesten ryhmää, joka oli
kokoontunut Atlaksen kuvapatsaan eteen, Howardin kummallista
käytöstä. Hän alkoi ajatella suunnatonta perintöä -- perintöä, jota
ehkä oli väärin käytetty -- joka antoi hänelle ennen kuulumattoman
vallan ja etuoikeudet. Mitä hänen tulisi tehdä? Ja tämä hiljainen
huone todisti kyllinkin selvästi hänelle, että hän oli vankina.
Grahamin sielussa heräsi voittamaton vakuutus siitä, että tämä
suuremmoisten vaikutelmien sarja olikin unta. Hän koetti sulkea
silmänsä ja jatkaa unta, mutta kun hän avasi ne jälleen niin ei hän
tämän keinon kautta ollutkaan herännyt. Sitten alkoi hän tunnustella
toista omituista huonekalua toisensa jälkeen näissä molemmissa
huoneissa.
Pitkässä soikeassa peilissä näki hän oman kuvansa suureksi
hämmästyksekseen. Hän oli puettu komeaan purppuranpunaiseen ja
sinertävänvalkoiseen pukuun, hänellä oli pieni, suippo, hiukan
harmahtava parta, ja hänen musta tukkansa, jossa oli valkoisia
suortuvia, oli kammattu otsalle oudolla mutta sirolla tavalla. Hän
näytti noin neljänkymmenen viiden vuotiaalta mieheltä. Ensi hetkessä
ei hän voinut käsittää, että se oli hänen oma kuvansa.
Tuntiessaan itsensä purskahti hän nauruun. "Minun pitäisi tällaisena
mennä Warmingin luo!" huudahti hän, "ja mennä ravintolaan hänen
kanssaan syömään aamiaista!"
Sitten teki hänen mielensä nähdä toisen henkilön toisensa jälkeen,
joiden kanssa hän oli seurustellut nuoruudessaan, mutta keskellä
tätä iloista ajatusta muistikin hän, että kaikki ne, jotka hän olisi
tahtonut tavata, olivatkin kuolleet jo monta, monta vuotta sitten.
Tämä ajatus synnytti hänessä tuskallisen tunteen; hän seisahtui ja
kalpeni kauhusta.
Tulvimalla tulivat muistoonsa nuo liikkuvat katukäytävät ja
tuon ihmeellisen kadun rakennusten päädyt. Hän muisti huutavan
kansanjoukon, ja nuo ynseät, valkopukuiset, mykät neuvostonjäsenet.
Hän tunsi itsensä niin pieneksi, niin vähäpätöiseksi ja
voimattomaksi, surkean huomattavaksi henkilöksi. Ja kaikki hänen
ympärillään, koko maailma oli niin -- _vieras_.