Hiljaisissa huoneissa.
Graham oli alkanut tutkia huonetta. Uteliaisuus voitti väsymyksen
ja piti häntä pirteänä. Hän huomasi että sisähuone oli korkea; sen
kupukatossa oli soikea aukko johtaen suppilon muotoiseen torveen,
jossa pyöri suuri ilmanvaihtokone. Tämän käynnistä syntyvä suhahdus
oli ainoa ääni, minkä kuuli tässä rauhallisessa huoneessa. Koneen
siipien vaihtuessa näki Graham vilauksen taivasta. Hän hämmästyi
nähdessään tähden.
Tämä seikka sai hänet huomaamaan, että huoneen kirkas valo tuli
suuresta joukosta heikkoja hehkulamppuja, jotka paloivat pitkin
katonreunaa. Huoneessa ei ollut ikkunoita. Ja hän alkoi muistaa,
ettei hän missään niistä monista huoneista, joiden läpi hän oli
tullut Howardin seurassa ollut huomannut ikkunoita. Vai löytyikö
niitä? Olihan olemassa suuria kadulle johtavia aukkoja, mutta
olivatko ne valon saamista varten? Vai valaistiinko kaupunkia yöt ja
päivät, niin ettei siellä vallinnut koskaan pimeys?
Toinenkin arvoitus tuli hänen eteensä. Missään huoneessa ei ollut
tulisijaa. Oliko nyt kesä, ja olivatko nämät vaan kesäasuntoja, vai
lämmitettiinkö ja jäähdytettiinkö koko kaupunkia? Nämät kysymykset
herättivät hänen mielenkiintoaan, hän alkoi tutkia seinillä
olevia siroja kirjoituksia, yksinkertaisesti laadittua vuodetta,
miten nerokkaan keksinnön kautta palvelijan työt olivat tehdyt
tarpeettomiksi. Ja kaikkialla näki hän ihmeekseen koristusten
puuttuvan, pääpaino oli pantu muodoille ja väreille, jotka hivelivät
hänen silmiään. Tuolit olivat mukavia, kepeällä, pienien pyörien
avulla liikkuvalla pöydällä oli useita pulloja ja laseja ja kaksi
lautasta, joilla oli kiiselin tapaista kirkasta ainetta? Sitten
huomasi hän, että huoneessa ei löytynyt kirjoja, ei sanomalehtiä,
eikä kirjoitusneuvoja. "Maailma on paljon muuttunut", sanoi hän.
Hän huomasi että ulomman huoneen yhdellä seinällä oli omituisia riviä
kaksinkertaisia silinteriä, joiden yläpuolella oli viheriäisillä
kirjaimilla valkoiselle pohjalle laaditut kirjoitukset. Tämä
väriyhteys oli sopusoinnussa huoneen muun sisustuksen kanssa.
Keskellä oli pieni valkoinen, alaltaan noin neliöjalan suuruinen
pinta. Sen eteen oli asetettu tuoli. Ohimennen tuli hän ajatelleeksi,
että nämät silinterit mahtoivat olla kirjoja, tai uusi, kirjoja
korvaava keksintö, vaikka eivät ne ensi alussa näyttäneet siltä.
Hän luki seuraavan nimen:
"Mies, joka tahtoi olla kuningas".
Hän muisti lukeneensa ennen sen kertomuksen, joka hänen mielestään
oli maailman kauneimpia kertomuksia. Mutta tämä ei ollut kirja siinä
merkityksessä kuin hän sen käsitti. Hän oudoksui kahden seuraavan
silinterin nimeä: "Pimeyden sydän", sitä hän ei ollut koskaan ennen
lukenut eikä "Tulevaisuuden madonnaa --" mutta epäilemättä ne olivat
kertomuksia, jotka olivat syntyneet jälkeen Victoria kuningattaren
hallituksen.
Hän tuumaili jonkun aikaa tämän silinterin edessä, jätti sen ja
kääntyi tarkastamaan neliskulmaista laitosta. Hän avasi kannen
tapaisen ja löysi sen alta parittaiset silinterit. Sen yläpäässä oli
pieni sähkönappulan tapainen laitos. Hän painoi sitä, kuului nopeaa
ratinaa, sitten se taukosi. Hän kuuli ääniä ja soittoa ja huomasi
valkoisella pinnalla eläviä värillisiä kuvia. Hän äkkiä älysi, mitä
tämä oli, ja vetäytyi taaksepäin katselemaan.
Valkoisella pinnalla näkyi nyt kirkkailla väreillä tehty maisema,
ja keskellä tätä maisemaa liikkui henkilöitä; ne eivät ainoastaan
liikkuneet vaan puhuivatkin kirkkaalla äänellä. Oli aivan kuin
olisi katsellut oikeita ihmisiä kiikarin läpi ja kuunnellut puhetta
pitkän torven avulla. Häntä huvitti heti toiminta. Mies käveli edes
ja takaisin äkeästi puhellen kauniille mutta nenäkkäälle naiselle.
Molemmat olivat puetut niihin siroihin pukuihin, jotka Grahamista
näyttivät niin oudoilta. "Minä teen työtä", sanoi mies, "mutta mitä
te teette?"
"Aha!" sanoi Graham. Hän unohti kaiken muun ja istahti tuoliin.
Vähän myöhemmin kuuli hän nimensä mainittavan, kuuli lauseen "kun
Nukkuja herää" käytettävän sananlaskuna asiasta, joka aina lykätään
tuonnemmaksi, ja hän tunsi oman itsensäkin niin kaukaiseksi ja
uskomattomaksi. Mutta vähän ajan kuluttua tunsi hän nuo molemmat
henkilöt yhtä hyvin kuin läheisimmät ystävänsä.
Vihdoin loppui tämä pienoisdraama ja valkoinen kalteva pinta oli
jälleen valkoinen.
Hän oli saanut katsahtaa omituiseen maailmaan. Se oli epäilevä,
nautinnonhimoinen, tarmokas, viekas, samalla myöskin kamalan,
ekonoomisen taistelun maailma. Tässä draamassa oli viittauksia,
joita hän ei voinut ymmärtää, nopeita tapauksia, jotka viittasivat
omituisiin muutoksiin moraalisessa mielipiteessä ja tavoissa. Sininen
puku, jonka ensiksi kaupungin nähdessään oli ollut niin valtaavana
värinä, näyttäytyi yhä selvemmin ja selvemmin olevan alhaiston
pukuna. Hän oli varma siitä, että tämä realistisen voimakas kertomus
kuvasi nykyaikaa. Se päättyi murhenäytelmään, joka teki tärisyttävän
vaikutuksen. Hän seisoi tuijottaen valkoiseen pintaan.
Vihdoin hän vavahti ja hieroi silmiään. Tämä entisajan novellia
korvaava kertomus oli niin perinpohjin lumonnut hänet, että, kun hän
huomasi olevansa valkoisella ja viheriäisellä verhotussa huoneessa,
säikähti hän melkein yhtä paljon kuin ensi kertaa herätessään.
Hän nousi ja ajatuksensa palasivat hänen omaan ihmemaahansa. Esitetty
kertomus haihtui mielestä ja hän muisti selvästi jälleen tungoksen
kadulla, salaperäisen Neuvoston, eri tapaukset heräämisensä jälkeen.
Nuo kertomuksen ihmiset olivat puhuneet Neuvostosta ikäänkuin jostain
maailmaa hallitsevasta voimasta. Ja he olivat puhuneet Nukkujasta;
hän ei silloin ollut päässyt täyteen selvyyteen siitä, että juuri
hän oli tuo Nukkuja. Hän koetti tarkkaan muistella, mitä he olivat
sanoneet...
Hän palasi makuuhuoneesen ja koetti nähdä jotain ilmanvaihtokoneen
liikkuvien siipien lomitse. Sen liikkuessa kuului tasaista, koneen
tapaista kohinaa. Muuten vallitsi syvä hiljaisuus. Vaikka hänen
huoneessaan vallitsi täydellinen päivä, näki hän pienen viilekkeen
tumman sinistä -- melkein mustaa -- taivasta, jolla kiilui pieniä
tähtiä.
Hän alkoi jälleen tutkia huonettaan. Hän ei millään keinoin saanut
auki ovea, ei löytänyt kelloa tai muuta keinoa, jolla hän olisi
voinut kutsua palvelijoita luokseen. Ei hän enää kummastellut mitään,
mutta hän oli utelias ottamaan selvää kaikesta. Hän halusi saada
tarkan tiedon siitä, missä suhteessa hän oli näihin kaikkiin uusiin
keksintöihin. Ensiksi päätti hän rauhallisesti odottaa, kunnes joku
tulisi hänen luokseen. Mutta pian tuli hän rauhattomaksi, hän halusi
saada tietoja, huvituksia, tuoreita vaikutelmia.
Hän palasi toisessa huoneessa olevan koneen luo, ja pian oli hän
keksinyt keinon, miten hän voi vaihtaa koneesen uusia silinteriä.
Tätä tehdessään tuli hän ajatelleeksi, että näiden pienien koneiden
avulla oli puhekieli saanut niin varman muodon, että se kahden sadan
vuoden jälkeen oli niin perin selvää ja helppoa ymmärtää. Sattumalta
valitsemansa silinterit esittivät musikaalista näytelmää. Alussa
oli se suuremmoisen kaunis, muuttui sitten aistilliseksi. Sanoista
selvisi hänelle, että se oli muunnos Tannhäuser-tarinasta. Musiikki
oli hänelle vierasta, mutta esitys oli realistista ja siinä oli tuota
omituisuutta, joka ilmeni kaikessa tämän uuden ajan keksinnöissä,
Tannhäuser ei mennytkään Venusvuoreen, vaan Nautinnon kaupunkiin.
Mikä oli Nautinnon kaupunki? Luultavasti unelma, mielikuvitusrikkaan,
nautinnonhaluisen kirjailijan keksintö.
Tämä herätti hänen mielenkiintoaan ja uteliaisuuttaan. Tarina
kehittyi kuvaten suurella kiihkolla erikoista, rikasta tunne-elämää.
Äkkiä tarina tuntui hänestä vastenmieliseltä, ja tämä tunne kasvoi
hänessä sitä myöten kun tarina kehittyi.
Hänen tunteensa nousivat kapinaan. Esitys ei ollut mitään
maalauksia tai ihannoituja kuvia, vaan valokuvattua tosielämää.
Kahdennenkymmenennen toisen vuosisadan Venusvuori inhoitti häntä, ja
unohtaen, mikä asema oli alastomalla taiteella 19:llä vuosisadalla,
heräsi hänessä arkaistinen suuttumus. Hän nousi, tyytymättömänä
ja puoleksi häveten katselleensa tällaista yksinäänkin. Hän
iski nyrkillään koneesen koettaen väkivalloin saada sitä äkkiä
seisahtumaan. Jotain kuului särkyvän. Sininen välähdys iski koneesta
häntä käsivarteen koukistaen sen, ja kone pysähtyi. Kun hän
seuraavana päivänä tahtoi panna Tannhäuser silinterin sijaan toisen,
huomasi hän koneen menneen rikki...
Hän käveli pitkin huonetta nurkasta nurkkaan sietämättömän,
suunnattoman levottomuuden vallassa. Kaikki se, mitä hän oli kuullut
koneesta ja omin silmin nähnyt, hämmensi ja kiihoitti häntä. Eniten
hämmästytti häntä se, että 30 vuotisen elämänsä aikana ei hän
koskaan ollut koettanut luoda kuvaa tulevaisuudesta. "Me valmistamme
tulevaisuutta", sanoi hän, "mutta ei ainoakaan meistä viitsi
ajatella, mitä tulevaisuutta me valmistamme. Ja tässä se nyt on!"
"Missä he ovat, mitä on tehty? Miten minä olen joutunut keskelle tätä
kaikkea?" Hän odotti kyllä näkevänsä suuria katuja sekä taloja ja
paljon kansaa. Mutta nuo taistelut kadulla! Ja tuo rikkaiden miesten
luokan systemaattinen aistillisuus!
Hän ajatteli Bellamytä, jonka Sosialistinen Utopia nimisen romaanin
sankari oli niin omituisen tarkkaan ennustanut, mitä tulee
tapahtumaan. Mutta tämä ei ollut mitään utopiaa, tämä ei ollut
sosialistinen valtio. Hän oli jo kylliksi nähnyt huomatakseen, että
nuo entiset vastakohdat, ylellisyys, tuhlaus ja nautinto toisella
puolen ja äärimmäinen köyhyys toisella puolen, yhä olivat olemassa.
Hän tunsi kyllin tarkoin elämän pääkysymykset voidakseen tehdä tämän
johtopäätöksen. Eivät ainoastaan kaupungin jättiläisrakennukset ja
tungos kaduilla, vaan tiellä kuulemansa huudot, Howardin levottomuus,
koko ympäristö ilmaisi, että suuri tyytymättömyys oli vallalla. Missä
maassa hän oli? Englannissa varmaankin, mutta nyt se tuntui niin
"epäenglantilaiselta". Hän koetti kuvitella, millainen muu maailma
olisi, mutta salaperäinen verho esti hänen ajatuksiaan.
Hän liikkui huoneessaan, tarkastaen kaikkea kuten häkkiin suljettu
villipeto. Hän oli hyvin uupunut, mutta se oli tuota hermostunutta
väsymystä, joka ei salli ihmisen lepäävän. Hän kuunteli pitkän aikaa
ilmanvaihtokoneen alla kuullakseen jonkun heikon kaiun kapinasta,
jonka hän tiesi kaupungissa jatkuvan.
Hän alkoi puhua itsekseen. "Kaksi sataa kolme vuotta!" sanoi hän
itsekseen useamman kerran, naurahtaen typerästi. "Minä olen siis
kahden sadan kolmenkymmenen kolmen vuotias! Maailman vanhin mies!
Tämä aika ei näytä pysyneen siinä mielipiteessä, kuten minun
nuoruudessani, että hallitus on uskottava vanhimmalle. Minulla on
suurimmat oikeudet. Minä höpisen turhia! Minä muistan turkkilaisten
väkivaltaisuudet aivan kuin ne olisivat tapahtuneet eilen. Todellakin
pitkä ikä! Hahaha!" Hän ensiksi hämmästyi kuullessaan oman naurunsa,
ja sitten alkoi hän nauraa vapaammin ja kovemmin. Sitten huomasi hän
käyttäytyvänsä narrimaisesti. "Rauhoitu", sanoi hän. "Rauhoitu!"
Hän alkoi kävellä rauhallisemmin. "Minä en ymmärrä tätä uutta
maailmaa", sanoi hän. "_Miksi_?... Yhä vaan sama kysymys: _miksi_!"
"Minä otaksun, että he osaavat lentää ilmassa ja tehdä kaikellaisia
ihmeellisiä temppuja. Koetelkaamme nyt muistella menneisyyttä".
Hän ensiksi hämmästyi huomatessaan miten hämärästi hän muisti nuo
ensimäiset kolmekymmentä vuotta. Hän muisti vaan yksityiskohtia,
nekin suuremmaksi osaksi vähäpätöisiä, tapauksia, jotka olivat
aivan arvottomia. Lapsuutensa aika tuntui ensin selvimmältä,
hän muisti koulukirjansa ja muutamia laskuoppituntia. Sitten
johtui hänen mieleensä elämänsä onnettomimmat ajat; hän muisteli
vaimovainajaansa, joka oli niin turmiokkaasti vaikuttanut häneen,
ja nyt oli maatunut, muisteli ystäviään, kilpailijoitaan ja niitä,
jotka olivat pettäneet häntä; muisteli viimeisiä onnettomia vuosiaan,
vaihtelevia päätöksiään, ja viimeiseksi tutkimuksiaan ja kiihkeitä
töitään. Jonkun ajan kuluttua huomasi hän kaiken tämän jääneen
mieleen; ehkä himmeänä, kuten kauvan maassa maannut metalliesine,
mutta ei mitenkään särkyneenä tai pilaantuneena, kaivaten vaan
kiilloittamista. Ja menneisyys sai yhä tummemman onnettomuuden värin.
Kannattaisiko sitä kiilloittaa? Ihmeen kautta hän oli siirtynyt pois
elämästä, joka oli tullut hänelle sietämättömäksi.
Ajatuksensa palasivat hänen nykyisiin olosuhteihinsa. Hän taisteli
turhaan tosiseikkojen kanssa. Kaikki muuttui yhdeksi ainoaksi
sekavaksi vyyhdeksi. Ilmanvaihtokoneen kautta näki hän taivaan,
joka alkoi punertua aamun valossa. Vanha tottumus pilkisti esiin
hänen ajatuksistaan. "Minun täytyy nukkua", sanoi hän. Uni
tuntui suloiselta helpoitukselta levottomille ajatuksilleen ja
voimattomille, uupuneille jäsenilleen. Hän meni omituisen pienen
vuoteen luo, laskeutui levolle ja vaipui heti uneen.
Hänen täytyi tottua tähän huoneustoonsa, sillä hän oli siellä vankina
kolme vuorokautta. Tänä aikana ei kukaan muu kuin Howard käynyt hänen
vankilassaan. Hänen kohtalonsa omituisuus liittyi hänen elossaoloonsa
ja tavallaan pienensi sen arvoa. Hän näytti heränneen eloon vaan
joutuakseen tähän yksinäiseen paikkaan. Howard toi säännöllisesti
virkistävää ja ravitsevaa juomaa, ja helposti sulavia ja maukkaita,
Grahamille ventovieraita ruokia. Joka kerta tullessaan sulki hän
huolellisesti oven. Hän oli hyvin valmis selittämään eri asioita,
mutta niistä siteistä, jotka olivat Grahamin ja niiden suurien
tapausten välillä, mitkä niin salaperäisesti kehittyivät huoneen
muurien ulkopuolella, ei hän antanut mitään selitystä. Hän vältti
mahdollisimman kohteliaasti kaikkia kysymyksiä, jotka koskivat
ulkopuolella olevaa maailmaa.
Ja näinä kolmena päivänä harhailivat Grahamin ajatukset kiihkeinä
sinne ja tänne. Se mitä hän oli nähnyt, ja kaikki se huoli, jolla
koetettiin häntä estää enempää näkemästä, vaikuttivat voimakkaasti
hänen ajatuksiinsa. Hän koetti monella eri tavalla selittää omaa
asemaansa -- ja sattumalta löysikin hän oikean selityksen. Kaikki,
mitä hänelle nyt tapahtui, muodostui tekemiensä johtopäätöksien
perustuksella uskottavaksi. Kun vapautuksen hetki vihdoin koitti, oli
hän valmistunut kaiken varalta.
Se tapa, jolla Howard käyttäytyi hänen seurassaan, vakuutti
Grahamille, miten tärkeä henkilö hän oli; oven auetessa näytti
tulevan sisään hänen kanssaan kokonainen tulva tapahtumia. Hänen
kysymyksensä tulivat yhä varmemmiksi ja kiihkeämmiksi. Howard
vastusteli ja teki estelyjä. "Herääminen tapahtui odottamatta", sanoi
hän aina; "se näytti sattuneen yhteen suuren sosiaalisen liikkeen
kanssa. Voidakseni selittää sen täytyisi minun kertoa puolen toista
grossin vuoden tapahtumat", sanoi hän.
"Asian laita on tämä", sanoi Graham. "Te pelkäätte minun tekevän
jotain. Minä olen mielestäni jollain tavoin ylin määrääjä -- siksi
minä tahtoisinkin tulla".
"Ei se ole juuri niin. Mutta teillä on -- voinhan minä sanoa sen
teille -- omaisuutenne säännöllinen kasvaminen antaa teille suuren
mahdollisuuden sekaantua asioihin. Ja sitäpaitsi te käyttäisitte
vaikutusvaltaanne kahdeksannentoista vuosisadan mielipiteiden mukaan".
"Yhdeksännentoista", oikaisi Graham.
"Teillä olisi vanhan ajan mielipiteet, joka suhteessa, ettekä
tietäisi meidän valtiomme oloista".
"Olenko minä niin typerä?"
"Ette suinkaan".
"Pelkäättekö, että minä toimisin ajattelemattomasti".
"Me emme odottaneet teidän koskaan toimivan millään tavoin. Ei kukaan
otaksunutkaan teidän heräävän. Neuvosto suojeli ruumistanne kaikin
tavoin. Mutta me uskoimme teidän kuolleen -- mätänemisen pysähtyneen.
Ja -- mutta kaikki tämä on niin monimutkaista. Me emme uskalla
yht'äkkiä -- sillä te olette vasta puoliksi herännyt!"
"Se on huono puolustus", sanoi Graham. "Otaksukaamme, että asian
laita on niin kuin te sanotte -- miksi ette silloin syötä minulle
yöt päivät tietoja ja selityksiä ja miksei minua opasteta voidakseni
paremmin olla edesvastuunalainen uudesta asemastani? Olenko minä
nyt hituistakaan viisaampi kuin kaksi päivää sitten, sillä minun
heräämisestänihän on kulunut kaksi päivää?" Howard puri huuleensa.
"Minä alan tuntea -- minä alan hetki hetkeltä yhä selvemmin tuntea --
että on olemassa monimutkainen salaisuus, jonka te voisitte minulle
selittää. Onko tuo Neuvosto, tai komitea, tai miksi te suvaitsette
sitä kutsua, väärentänyt omaisuuttani koskevat tilikirjat? Sekö on
tässä kysymyksessä?"
"Tuo teidän epäluulonne --" sanoi Howard.
"Uh!" sanoi Graham. "Nyt, tarkatkaa minun sanojani, ne, jotka ovat
minut teljenneet tänne, saavat sen kalliisti maksaa. He saavat sen
kalliisti maksaa. Minä olen elossa. Elkää epäilkökään sitä, minä
olen elossa. Päivä päivältä sykkii vereni voimakkaammin, ajatukseni
selvenee ja voimistuu. Valekuolema on loppunut. Minä olen herännyt
jälleen henkiin. Ja minä tahdon _elää_ --"
"_Elää_!"
Howardin kasvot kirkastuivat, uusi ajatus heräsi hänessä. Hän
lähestyi Grahamia ja puheli hyvin tuttavallisella äänellä.
"Neuvosto on katsonut teidän omaa parastanne sulkiessaan teidät
tänne. Te olette rauhaton. Onhan se luonnollista terveelle miehelle!
Teidän aikanne käy täällä pitkäksi. Mutta me tahdomme toteuttaa, mitä
haluatte, kaiken mitä haluatte -- olkoon se sitten mitä tahansa. Te
haluatte jotain. Haluatteko seuraa?"
Hän vaikeni hymyillen kaksimielisesti.
"Niin", sanoi Graham miettiväisenä. "Minä haluan jotain".
"Ah! _Nyt_ huomaan! Me olemme lyöneet paljon laimin teidän suhteenne".
"Mitä merkitsi tuo tungos kadulla".
"Sitä", sanoi Howard, "minä en voi --. Mutta --"
Graham alkoi kävellä pitkin huonetta. Howard seisoi oven luona
tarkastaen häntä. Graham ei voinut täydellisesti ymmärtää Howardin
tarjoumusta. Seuraa? Otaksuen että hän suostuu tarjoumukseen, että
hän pyytää itselleen _seuraa_. Olisiko ehkä mahdollista käyttää
hyväkseen keskustelua tuon seurahenkilön kanssa ja saada tietää edes
jotain tuosta kapinasta, joka oli syntynyt hänen herätessään? Hän
mietti asiaa ja yht'äkkiä näyttäytyi asia hänelle oikeassa valossaan.
Hän kääntyi äkkiä Howardin puoleen.
"Mitä te tarkoitatte tuolla seuralla?" Howard loi katseensa taivaasen
päin ja kohotti olkapäitään. "Ihmisolentoja", sanoi hän omituisen
hymyn levitessä hänen lihaville kasvoilleen.
"Meidän sosiaaliset ajatuksemme", sanoi hän, "ovat varmaankin
vapaamielisempiä kuin teidän aikananne. Jos mies haluaa poistaa tämän
kaltaisen ikävän -- esimerkiksi naisen seurassa, niin emme me näe
siinä mitään skandaalia. Me olemme vapautuneet muodollisuuksista.
Tässä kaupungissa on erityinen luokka, tarpeellinen luokka, jota ei
enää halveksita -- hienotunteinen --" Graham ällistyi.
"Siten saatte aikanne kulumaan", sanoi Howard. "Minun olisi pitänyt
ajatella sitä jo aikaisemmin, mutta, totta puhuen, on tapahtunut niin
paljon --" Hän osotti ulkomaailmaa.
Graham epäröi. Hetkisen hurmasi häntä ajatus naisesta, jonka hänen
mielikuvituksensa oli äkkiä luonut. Sitten suuttui hän.
"Ei!" huusi hän.
Hän käveli kiivaasti edes ja takaisin huoneessa. "Kaikki mitä
sanotte, kaikki mitä teette, vakuuttaa minulle -- että on tekeillä
jotain suurta, johon minäkin olen sekaantunut. Minä en tahdo kuluttaa
aikaani niinkuin te tahdotte. Niin, minä tiedän sen, nautinto ja
tyydytys täyttävät elämän, omalla tavallaan -- samoin kuolema!
Maatuminen! Siinä elämässä, jonka elin ennen nukkumistani, sain
kärsiä tuon saman surkean tunteen tähden. Minä en tahdo alkaa sitä
uudestaan. Ympärilläni on kaupunki, suuri kansan paljous --. Ja sillä
välin olen minä täällä kuin jänis satimessa".
Hänen raivonsa kasvoi. Hän oli tukehtumaisillaan ja pui nyrkkiään.
Hän sai oikean raivokohtauksen ja kiroili. Hän huitoi aivan kuin
uhaten jotakuta.
"Minä en tiedä, mihin puolueesen te kuulutte. Minä en tiedä mitään
ja te pidätte minua tietämättömyydessä. Mutta minä tiedän, että te
olette vanginneet minut jossain pahassa tarkoituksessa. Jossain
pahassa tarkoituksessa. Minä varoitan teitä, minä varoitan teitä
seurauksista. Kun minä kerran pääsen valtaan --"
Heti huomasi hän, että uhkaukset voisivat tulla hänelle itselleen
vaarallisiksi. Hän vaikeni. Howard katsoi häneen uteliaana ja
jännitettynä.
"Minä käsitän tämän uhkaukseksi Neuvostolle", sanoi Howard.
Graham tunsi äkillisen halun syöksyä tuon miehen kimppuun, lyödä
hänet kuoliaaksi tai kuristaa hänet. Tämä tunne kuvastui varmaankin
hänen kasvoillaan, sillä Howard poistui nopeasti. Sukkelaan
sulkeutui ovi hänen jälestään ja yhdeksännentoista vuosisadan
mies oli yksinään. Hetkisen seisoi hän liikkumattomana, nyrkit
puoliksi koholla. Sitten antoi hän niiden äkkiä vaipua alas. "Mikä
hullu minä olen ollut!" sanoi hän, ja ilmaisi taas suuttumustaan
kävellen kiivaasti huoneessa ja kiroillen. Pitkän aikaa hän puheli
itsekseen tämän raivopuuskan vallassa, kiroillen kohtaloaan, omaa
typeryyttään, ja houkkioita, jotka olivat vanginneet hänet. Tämän
hän teki päästäkseen tyynesti punnitsemasta asemaansa. Hän turvautui
suuttumukseen -- peläten joutuvansa pelon valtaan.
Pian hän kuitenkin huomasi alkaneensa miettiä asioita. Tätä
vangitsemista ei voinut millään selittää, mutta ehkä lakimuodot --
uuden ajan uudet lakimuodot -- sallivat sen. Hänen vangitsemisensa
oli siis laillinen. Nämät ihmiset olivat kaksi sataa vuotta
pitemmällä sivistyksessä kuin hänen aikalaisensa. Mutta luultavaa
oli, että he olivat vähemmän -- inhimillisiä. Olivathan he
vapautuneet muodollisuuksista! Olikohan inhimillisyys vaan
muodollisuutta kuten siveyskin?
Mielikuvituksensa alkoi tuumia mikä kohtalo häntä odottaa. Vaikka
hän mietti ja mietti päästäkseen selvyyteen, vaikka hän aivan
johdonmukaisesti otaksui yhtä ja toista, niin ei hän kuitenkaan
päässyt lopputulokseen. "Minkätähden he voisivat tehdä minulle
jotain?"
"Jos asiat kääntyvät pahoin päin", sanoi hän viimein, "niin voinhan
minä suostua heidän vaatimuksiinsa. Mutta mitä he vaativat? Ja miksi
he eivät kysy sitä minulta, vaan vangitsevat minut?"
Hän alkoi jälleen miettiä, mitä Neuvosto mahdollisesti tulisi
tekemään. Sitten muisteli hän Howardin käytöstä, hänen synkkiä
katseitaan ja selittämätöntä epäröimistään. Jonkun aikaa tuumaili
hän, miten hän voisi päästä täältä pakoon; mutta minne hän pakenisi
tässä avarassa, ihmisrikkaassa maailmassa? Hän olisi avuttomampi
kuin keskiajan talonpoika, joka äkkiä joutuisi yhdeksännentoista
vuosisadan Lontoosen. Ja sitäpaitsi, miten kukaan pääsisi pakenemaan
näistä huoneista?
"Mitä hyötyä kenellekään olisi siitä, jos minulle tapahtuu jotain
pahaa?"
Hän ajatteli kapinaa, suurta sosiaalista taistelua, jonka keskustaksi
hän niin odottamatta oli joutunut. Hän muisti erään lauseen jolla ei
mitenkään ollut yhteyttä hänen ajatustensa kanssa, mutta joka yhä
uudelleen palautui hänen mieleensä, ikäänkuin uiden hänen synkkien
ajatustensa pinnalla. Ennen muinoin oli eräs toinen Neuvosto sanonut:
"Parempi on meille, että yksi mies kuolee koko kansan puolesta".