Kaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta
puhelustaan eroittanut muuta kuin sanan "desimaali".
"Kuinka monta vuotta te sanoitte?" kysyi Graham. "Kuinka kauvan?
Elkää katsoko minuun noin. Sanokaa".
He alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:
"Yli kaksi vuosisataa".
"_Mitä_?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat
lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi _vuosisataa_!"
"Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".
Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän
oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan
huimasi häntä.
"Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan
aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta --!"
Toiset eivät vastanneet.
"Te -- sanoitteko --?"
"Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.
Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.
"Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä
näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se
ei ole totta -- te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan -- enkö minä
muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"
Äänensä sortui.
Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin
tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.
"Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa
Cornwallin herttuakunnassa -- sijaitsi maan lounaisosassa suurten
laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt
siellä".
"Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin --
Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.
Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan
tarkoin".
Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli _kaksi sataa
vuotta_!"
Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään
kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento,
jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".
Toiset eivät vastanneet.
"Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.
Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet --"
"Löytyykö vielä Englantia?"
"Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"
"Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani;
hoitaja-vartijani. Ja nämät --? Mitä? Ovatko hekin
hoitaja-vartijoitani!"
Hän tuijotti heihin. "Mutta miksi minä olen täällä? Ei! Elkää puhuko.
Olkaa vaiti. Antakaa minun --"
Hän vaikeni, hieroi silmiään ja kun hän avasi ne, näki hän
itselleen ojennettavan juomaa. Hän joi annoksen. Hän voimistui
taas heti paikalla. Nautittuaan sen alkoi hän itkeä, ja se tuntui
helpoittavalta.
Äkkiä hän katsoi toisiin, nauroi houkkamaisesti kyynelten valuessa
silmistään. "Mutta -- kaksi -- sataa -- vuotta!" sanoi hän. Hänen
kasvonsa vääristyivät suonenvedontapaisesti ja hän peitti uudelleen
kasvonsa.
Jonkun ajan kuluttua hän rauhottui. Hän nousi istualleen kädet
polvillaan ollen melkein samassa asennossa kuin missä Isbister löysi
hänet Pentargenin rantakallioilta. Hetkisen päästä herätti hänen
huomiotaan voimakas, komentava ääni, ja hän kuuli jonkun henkilön
lähestyvän.
"Mitä te teette? Miksei minulle ole annettu tietoa? Olisihan
teidän pitänyt tietää se jo ennakolta? Syyllinen tulee saamaan
rangaistuksensa. Jättäkää tuo mies rauhaan. Ovatko ovet suljetut?
Kaikki ovet? Hänet täytyy jättää aivan rauhaan. Hänelle ei saa puhua
mitään. Onko hänelle puhuttu jotain?"
Vaaleapartainen mies sanoi jotain puolikovaa, ja Graham, katsoessaan
hänen olkapäänsä yli näki tulijan. Tämä oli lyhyt, lihava ja aivan
parraton mies; hänellä oli kotkan nenä, paksu kaula ja voimakas
leuka. Paksut, mustat, hiukan viistot silmäkulmat melkein yhtyivät
verhoten teräsharmaita silmiä. Koko hänen ulkomuotonsa teki erikoisen
ja peloittavan vaikutuksen. Hän loi ensin Grahamiin uhkaavan katseen,
sitten kääntyi hän äkkiä vaaleapartaisen miehen puoleen. "Te toiset",
sanoi hän tavattoman ärtyneesti, "saatte lähteä pois".
"Poisko?" sanoi vaaleapartainen mies.
"Ehdottomasti -- menkää. Mutta katsokaa lähtiessänne, että ovet
suljetaan".
Molemmat puhutellut miehet kääntyivät nöyrinä lähtemään luotuaan
ikävöivän katseen Grahamiin. Tämä odotti heidän poistuvan
holvikäytävän kautta, mutta he menivätkin päinvastaiselle puolelle
suoraan sileätä seinää kohden. Ja silloin tapahtui jotain omituista;
pitkä osa jykevää seinää nousi suhahtaen ylös, pysyi molempien
miesten yläpuolella ja putosi alas heidän mentyään. Grahamin seuraan
jäi siten uusi tulija ja sinipunervapukuinen, vaaleapartainen mies.
Ensi aluksi ei lihava mies välittänyt vähääkään Grahamista, vaan
kyseli toiselta -- joka nähtävästi oli hänen käskyläisensä -- siitä,
mitä oli tapahtunut. Hän puhui selvästi, mutta Graham ymmärsi
ainoastaan osan hänen lauseistaan. Odottamaton herääminen näytti ei
ainoastaan hämmästyttäneen, vaan jopa suututtaneen ja kauhistaneen
häntä. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.
"Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan kertoen hänelle liian
paljon", sanoi hän useamman kerran. "Te ette saa hämmentää hänen
ajatuksiaan".
Saatuaan kuulla vastaukset kysymyksiinsä, kääntyi hän äkkiä ja loi
heränneesen nukkujaan epäluuloisen katseen.
"Hiukan ymmällä?" kysyi hän.
"Kokonaan".
"Se mitä maailmasta näette, tuntuu oudolta?"
"Minä arvelen, että minun täytyy elää siinä, olkoon se kuinka outo
tahansa".
"Sitä minäkin, nyt".
"Ensiksi, eikö teidän mielestänne minulla pitäisi olla jotain
vaatteita yllä?"
"He ovat --" sanoi lihava mies ja vaikeni. Vaaleapartainen mies
loi häneen kysyvän katseen ja poistui. "Te saatte heti paikalla
vaatteet", sanoi lihava mies.
"Onko se totta, että minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta --?" kysyi
Graham.
"He ovat kertoneet sen teille, eikö niin? Kaksi sataa kolme vuotta
sanoaksemme aivan tarkkaan".
Graham kuunteli tätä peittämätöntä tosiasiaa kohottaen silmäkulmiaan.
Hän istui hetkisen vaiti ja kysyi sitten: "Onko täällä lähellä
mylly tai sähkökone?" Hän ei odottanut vastausta. "Ajat ovat kai
tavattomasti muuttuneet, luulisin minä?" sanoi hän.
"Mitä nuo huudot tietävät?" kysyi hän äkkiä.
"Ei mitään", sanoi lihava mies kärsimättömästi. "Se on vaan kansa.
Te ymmärrätte sen paremmin sitten myöhemmin -- luultavasti. Kuten
itse sanoitte, paljon on muuttunut". Hän puhui lyhyesti rypistäen
silmäkulmiaan ja katsellen ympärilleen kuten etsien selitystä
pulmalliseen kysymykseen. "Teidän täytyy saada vaatteita niin pian
kuin mahdollista. Sitä ennen on teidän viisainta pysytellä täällä. Ei
kukaan tule häiritsemään teitä. Teidän partanne täytyy ajella".
Graham kosketti leukaansa.
Vaaleapartainen mies lähestyi jälleen heitä, pysähtyi, kuunteli,
kohottaen silmäkulmiaan katsoi hän esimieheensä ja riensi portaita
alas ja käytävän kautta parvekkeelle. Huutava melu kasvoi ja lihava
mies kääntyi myöskin kuulostamaan. Äkkiä hän lausui kirouksen ja
loi vihamielisen katseen Grahamiin. Kiihkeä melu kiihtyi ja talttui
vuorotellen, kuului voimakkaita huutoja, vihellyksiä ja solvauksia;
äkkiä kuului aivan kuin lyöntejä ja kiljahduksia ja sitten rätinää
aivan kuin kuivaa puuta olisi katkaistu. Graham kuunteli koettaen
tästä melusta eroittaa jonkun äänen, jonka hän olisi ymmärtänyt.
Sitten erottautui, uudistuen tuon tuostakin, melusta määrätty lause.
Ensiksi hän ei ollut uskoa omia korviaan. Mutta sanat kuuluivat aivan
selvästi: "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"
Lihava mies riensi äkkiä käytävään.
"Mielettömät!" huusi hän. "Mistä he ovat saaneet sen tietää? Mistä he
tietävät sen? Vai arvaavatko he sen?"
Vastaus hukkui meluun.
"Minä en voi tulla", huusi lihava mies "minun täytyy vartioida
_häntä_. Mutta puhukaa heille parvekkeelta".
Vastauksesta ei nytkään saanut selvää.
"Sanokaa ettei hän ole herännyt. Mitä tahansa. Minä annan teidän
vapaasti toimia".
Hän palasi nopeasti Grahamin luo. "Teidän täytyy ensiksi saada
vaatteet yllenne", sanoi hän. "Te ette voi jäädä tänne -- ja
mahdotonta on --"
Hän riensi pois Grahamin huutaessa kysymyksiä hänen jälkeensä. Hetken
kuluttua hän palasi.
"Minä en voi kertoa teille, mitä on tapahtunut. Se on liian
monimutkaista. Heti kohta saatte vaatteenne. Niin -- heti kohta. Ja
silloin voin viedä teidät täältä pois. Pian te saatte tietää, mitä
vaikeuksia meillä on olemassa".
"Mutta nuo huudot. Minä kuulin ammuntaa --?"
"Ne puhuivat Nukkujasta -- teistä. He ovat saaneet päähänsä
kaikellaisia houreita. Minä en tiedä mitä houreita. Minä en tiedä
mitään".
Räikeä kellon ääni sekaantui äkkiä kiihkeään hälinään. Heti lihava
mies riensi salin nurkassa olevien pienien koneiden luo. Hän kuunteli
hetkisen, katseli erästä kristallipalloa, kumarsi ja lausui muutamia
epäselviä sanoja; sitten meni hän sitä seinää kohden, jonka kautta
molemmat edelliset miehet olivat kadonneet. Se nousi kuin esirippu
ylös ja hän pysähtyi odottamaan.
Graham nosti käsivarttaan kummastellen, miten paljon juoma oli
antanut hänelle voimia. Hän laski ensin toisen jalkansa vuoteeltaan
permannolle ja sitten toisen. Päätään ei enää huimannut. Hän tuskin
saattoi uskoa voimistuneensa niin sukkelaan. Hän istui vuoteella
tunnustellen jäseniään.
Vaaleapartainen mies palasi käytävästä ja samassa nousi hissilaitos
lihavan miehen eteen. Siitä tuli laiha, harmaapartainen,
tummanviheriään ruumiinmukaiseen pukuun puettu mies kantaen
kainalossaan kääröä.
"Tämä on räätäli", sanoi lihava mies esitellen tulijan. "Tuo musta
puku ei ollut suinkaan teille aijottu. Minä en ymmärrä, miten se on
tänne joutunut. Mutta minä otan siitä selvän. Sen minä teen. Toimikaa
niin nopeasti kuin suinkin?" sanoi hän räätälille.
Viheriäpukuinen mies kumarsi, lähestyi ja istahti vuoteelle Grahamin
viereen. Hän esiintyi hyvin rauhallisesti mutta silmistään vilkkui
tavaton uteliaisuus.
"Te tulette huomaamaan, että muodit ovat kovasti muuttuneet, sire",
sanoi hän. Hän vilkaisi silmäkulmiensa alta lihavaan mieheen.
Hän avasi nopeasti käärönsä ja levitti polvilleen näytekokoelman
häikäiseviä kankaita. "Te elitte sire, aikakautena, jolloin
ympyrämuoto oli määräävä. Hatuissa tuli joskus esiin puoliympyrän
muoto. Kaikkialla esiintyi pyöreitä kulmia. Mutta nyt --" Hän
otti esiin pienen esineen, joka muistutti taskukelloa, hän painoi
nappulaa, ja äkkiä ilmestyi taululle, kuten kinematograafissa, pieni
valkoiseen puetun olennon kuva, joka kävi edes ja takaisin. Hän otti
esiin kappaleen hieman sinertävää valkoista silkkiä. "Minä ehdoitan
teitä pukeutumaan tällä tavoin", sanoi hän.
Lihava mies lähestyi ja tuli aivan Grahamin viereen.
"Meillä on kiire", sanoi hän.
"Luottakaa vaan minuun", sanoi räätäli. "Koneeni tuodaan kohta tänne.
Mitä sanotte tästä?"
"Mitä tämä on?" kysyi Graham.
"Teidän aikananne näytettiin teille muotikuvia", sanoi räätäli,
"mutta tämä on tulos nykyajan kehityksestä. Katsokaahan". Pieni
olento alkoi taas liikkua, mutta nyt aivan toisissa pukimissa. "Tai
tämä", kuului pieni napsahdus ja uusi olento puettuna avarampaan
pukuun ilmestyi taululle. Räätäli oli nopea liikkeissään ja vilkaisi
puhellessaan hissiin päin.
Kuului heikko kohahdus ja hissistä astui esiin lyhyttukkainen,
kalpea, kiinalaisen näköinen, vaaleansiniseen pukuun puettu
nuorukainen. Hän lykkäsi pyörillä kulkevan monimutkaisen koneen
huoneesen. Heti räätäli pysäytti näytekoneensa ja pyysi Grahamia
asettumaan koneen eteen. Räätäli antoi muutamia määräyksiä
lyhyttukkaiselle miehelle, joka vastasi kurkkuäänellä. Graham ei
ymmärtänyt hänen sanojaan. Nuori mies meni sitten huoneen nurkassa
olevien koneiden luo puhellen niihin, ja räätäli veti koneesta esiin
joukon pieneen pyöreään levyyn päättyviä haarukoita, painaen ne
Grahamin ruumista vasten, yhden kummallekin olkapäälle, kyynärpäihin,
yhden niskaan ja niin edespäin, niin että lopulta oli Grahamin
ruumiin päällä yli neljäkymmentä tuollaista levyä. Samassa saapui
useita henkilöitä hissillä huoneesen. Räätäli pani liikkeesen erään
koneiston, joka synnytti rytmillisen rätisevän liikkeen, sitten
hän yhdellä liikkeellä siirsi levyt Grahamin päältä pois ja päästi
hänet vapaaksi. Räätäli auttoi hänen ylleen jälleen mustan viitan ja
vaaleapartainen mies tarjosi hänelle lasillisen virkistävää juomaa.
Graham näki juodessaan erään kalpeakasvoisen nuorukaisen kummallisen
terävästi katsovan häneen.
Lihava mies käveli tällä välin levottomana salissa. Sitten meni hän
portaita alas käytävän kautta parvekkeelle, josta kuului etäistä
katkonaista hälinää. Lyhyttukkainen nuorukainen antoi räätälille
kappaleen sinertävää silkkiä, jonka he yhdessä kiinnittivät koneesen
tavalla, joka muistutti paperin kiinnittämistä yhdeksännentoista
vuosisadan kirjapainokoneesen. Sitten he lykkäsivät pyörien päällä
seisovan koneen huoneen nurkkaan, josta useita johtolankoja tuli
seinästä esiin. He yhdistivät johtolangat koneesen, joka heti alkoi
nopeasti liikkua.
"Mitä he nyt tekevät?" kysyi Graham osottaen tyhjällä lasillaan
puuhaavia räätäleitä ja koettaen olla huomaamatta viimeistä tulijaa,
joka yhä katsoi terävästi häneen. "Käyttääkö sitäkin voima -- joka
tulee johtolangoista?"
"Käyttää", sanoi vaaleapartainen mies.
"Kuka _tuo_ on?" Hän osoitti taakseen käytävään päin.
Purppurapukuinen mies epäröi, siveli partaansa ja vastasi puolikovaa:
"Hän on Howard, teidän ylin vartijanne. Katsokaahan, sir -- sitä on
hiukan vaikea selittää. Neuvosto valitsee ylimmän vartijan ja hänen
apulaisensa. Tämä sali on, muutamia rajoituksia lukuunottamatta,
yleinen, jotta kansa voi käydä täällä milloin tahtoo. Ensi kertaa me
olemme sulkeneet ovet. Mutta minä luulen -- että on parasta antaa
hänen itse selittää se teille".
"Kummallista!" sanoi Graham. "Vartija? Neuvosto?" Sitten kääntäen
selkänsä viimeksi tulleesen päin kysyi hän puolikovaa. "Kuka tuo mies
on, joka töllistelee minuun? Onko hän magnetiseeraaja?"
"Magnetiseeraajako! Hän on kapitollomisti".
"Kapitollomisti!"
"Niin -- etevin heistä. Hänen tulonsa nousevat kuuteen tusinaan
leijonaan".
Nämät viimeiset sanat olivat Grahamin mielestä kerrassaan
järjettömiä. Hän koetti käsittää viimeisen lauseen tarkoituksen.
"Kuusi tusinaa leijonaa?" sanoi hän.
"Teidän aikananne ei kai ollut leijonia? Ei luullakseni. Te käytitte
vanhaa puntaa. Leijonat ovat nyt rahayksikkönä kaikkialla".
"Mutta mitä merkitsee tuo -- kuusi tusinaa?"
"Niin, kuusi tusinaa, sir. Olojen muuttuessa nämätkin pikkuasiat
ovat muuttuneet. Teidän aikananne käytettiin arabialaista
kymmenjärjestelmää, satoja ja tuhansia. Meillä on nyt yksitoista
eri numeroa. Meillä on yksinkertainen laskumerkki kymmenelle ja
yhdelletoista, ja kaksi kahdelletoista, ja tusina tusinaa tekee
grossin, joka on hiukan enemmän kuin sata teidän laskusanoissanne,
tusina grossia on dozand ja dozand dozandia on myriaadi. Se on hyvin
yksinkertaista?"
"Eiköhän", sanoi Graham. "Mutta tuo kap -- miksi te häntä
kutsuittekaan?"
Vaaleapartainen mies katsoi hänen olkapäänsä yli.
"Pukunne on valmis!" sanoi hän. Graham kääntyi äkkiä ja näki edessään
hymyilevän räätälin, jolla oli aivan uusia vaatteita käsivarrellaan.
Lyhyttukkainen nuorukainen lykkäsi yhdellä sormellaan tuon
monimutkaisen koneen hissiin, josta hän oli tullut. Graham tuijotti
valmiiseen pukuun. "Ettehän toki tarkoita, että --!"
"Ne valmistettiin juuri nyt", sanoi räätäli. Hän laski vaatteet
Grahamin eteen, meni vuoteelle, jossa Graham vielä äsken oli
levännyt, heitti läpikuultavan patjan syrjään ja veti peilin esiin.
Hurja kellonsoitto kutsui lihavaa miestä nurkkaan. Vaaleapartainen
riensi hänen luokseen ja juoksi sitten ulos käytävään.
Tällä välin auttoi räätäli Grahamin päälle tumman purppuraisen puvun,
jossa oli yhdessä liivit ja housut. Lihava mies palasi nurkasta
ja riensi käytävästä tulevaa vaaleapartaista miestä vastaan. He
alkoivat nopeasti puhella puolikovaa, kaikesta huomasi heidän olevan
tavattoman peloissaan. Purppuraisen aluspuvun päälle tuli hyvin
erikoinen mutta siro vaaleansininen puku, ja Graham oli taas kerran
puettuna muodin mukaan. Hän katseli kuvaansa peilissä, kalpeita
kasvojaan, pitkää tukkaansa ja hoitamatonta partaansa. Hän ei ollut
enää alasti, vaan päinvastoin esiintyi hän hienona miehenä.
"Minun täytyy ajella partani", sanoi hän katsellen kuvaansa peilissä.
"Heti paikalla", sanoi Howard.
Grahamiin tuijottava nuori mies astui esiin. Hän sulki silmänsä,
avasi ne jälleen, ja laiha kätensä ojolla lähestyi hän Grahamia.
Sitten pysähtyi hän tehden kädellään hitaita liikkeitä ja katsoen
häneen.
"Tuoli", sanoi Howard kärsimättömänä, ja heti toi vaaleapartainen
mies tuolin Grahamin taakse. "Olkaa niin hyvä ja istukaa", sanoi
Howard.
Graham epäröi nähdessään teräväkatseisen miehen kädessä kiiltävän
teräaseen.
"Ettekö ymmärrä, sire?" sanoi vaaleapartainen mies hätäilevän
kohteliaasti. "Hän on tullut leikkaamaan tukkaanne".
"Oh!" huudahti Graham helpoituksesta. "Mutta tehän kutsuitte häntä --"
"Kapitollotomistiksi -- juuri niin. Hän on yksi maailman hienoimpia
taiteilijoita".
Graham istahti äkkiä tuoliin. Vaaleapartainen mies poistui.
Kapitollotomisti lähestyi siroin liikkein. Hän tarkasti Grahamin
korvia ja tutki hänen päätään, kosketti hänen takaraivoaan ja olisi
jälleen ruvennut häntä katselemaan, jollei Howard olisi selvästi
osottanut kärsimättömyyttään. Sukkelaan, tehden nopeita liikkeitä ja
käytellen taitavasti erilaisia teräskaluja ajeli hän Grahamin leuvan,
kähersi hänen viiksensä ja järjesti hänen tukkansa. Kaiken tämän teki
hän sanomatta sanaakaan hurmaantuneena kuten innostunut runoilija.
Heti kun hän oli lopettanut, tuotiin Grahamille jalkineet.
Äkkiä kuului voimakas ääni -- se tuntui tulevan nurkassa olevasta
koneesta --"Heti paikalla -- heti paikalla. Koko kaupungin kansa
tietää sen. Työt ovat seisauksissa. Työt ovat seisauksissa. Elkää
odottako mitään, vaan tulkaa".
Tämä ääni teki Howardiin tavattoman vaikutuksen. Hänen liikkeistään
päättäen huomasi Graham hänen häilyvän kahden ajatuksen välillä.
Äkkiä meni hän nurkkaan, jossa kone oli ja pysähtyi pienen
kristallipallon eteen. Samassa hälinä ja melu, jota oli kuulunut
koko ajan, paisui mahtavaksi myrskyksi aivan kuin tullen lähemmäksi,
hiljentyen jälleen aivan kuin huutajat olisivat paenneet. Tämä
huuto vaikutti Grahamiin lumoavasti. Hän vilkaisi lihavaan mieheen
ja noudatti sitten mielenjohdettaan. Parilla harppauksella oli hän
mennyt rappusista käytävään ja pian oli hän parvekkeella, jolla nuo
kolme miestä olivat seisoneet.