Kaiku kapinasta.
Ennen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa.
Myöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän
ja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi
hän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa
rinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut
laitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä
ympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt,
oli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli
ollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.
Kaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa
kohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa.
Tämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.
Graham liikutti päätään. "Mitä tämä tietää?" sanoi hän hitaasti.
"Missä olen?"
Hän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.
Ääni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken
lausetta.
Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella
murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät
on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te
olette jo jonkun aikaa -- nukkunut. Ollut valekuollut".
Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä
pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla
nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti
virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.
"Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham
avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias
mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä
kultainen solki.
"Voin", vastasi Graham.
"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen.
Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta
minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".
Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän
katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat
uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän
ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.
Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän
nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka
oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.
"Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,
Chancery Lane?"
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä
uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi
punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies
hyvin kummastuneena.
"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän
näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen
mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki
toimitetaan", sanoi hän Grahamille. "Vaikeata on ehkä sähköittää
serkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko
siitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua
täydellisesti, sire".
"Oh!" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta
arvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä
tiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli
omituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun
laitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen
näyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä
Warmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä
olisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.
Sitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä
oli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja
vakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan;
ikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken
katsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman
mielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset
olisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan
puhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata
ajatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden
perille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä
ei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.
Hänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli
lihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.
"Tämä -- tämä virkistää minua", sanoi hän käheällä äänellä ja
ympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän
oli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua,
mutta ei hän nytkään voinut.
Hän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. "Kuinka
kauvan?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. "Kuinka kauvan minä olen
nukkunut?"
"Jokseenkin kauvan", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen
toisiin.
"Kuinka kauvan?"
"Hyvin kauvan".
"Niin -- niin", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. "Mutta minä
tahtoisin -- onko se -- onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta?
Jotain on tapahtunut -- mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni
ovat sekaisin. Mutta te --" Hän nyyhkytti. "Elkää salatko mitään
minulta. Kuinka kauvan --?"
Hän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja
odotti vastausta.
Miehet keskustelivat puolikovaa.
"Viisi vai kuusi?" kysyi hän arasti. "Kauvemminko?"
"Paljoa kauvemmin".
"Vielä kauvemmin!"
"Vielä kauvemmin".
Hän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja
nykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.
"Monta vuotta", sanoi vaaleapartainen mies.
Graham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän
kyyneleitä poskiltaan. "Monta vuotta!" kertasi hän. Hän sykersi
silmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta
esineestä toiseen.
"Kuinka monta vuotta?" kysyi hän.
"Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita".
"No niin?"
"Yli grossi vuotta".