Herääminen.
Mutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.
Kuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin
yksinkertaiselta -- ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen,
kun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja
liittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka
voi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja
kehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes
vihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla
herätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan.
Tajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen
tunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.
Vaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli
ja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat
vastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa
epävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka
kuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi
erään tärkeän keskustelun, nimen -- mutta hän ei voinut sanoa, mikä
nimi se oli -- nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia
jo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti
toivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan
pimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki
katosivat.
Graham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli
hänelle ventovieraita esineitä.
Hän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen.
Hän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne
ulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata,
missä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin
uupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se
ollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden
tunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi
kuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.
Koettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti
aivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta
hän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin
vaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti
kalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti
puhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.
Kuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten
ääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren
aaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa
tuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja
liukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta,
että hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä
hetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle
odottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja
kummastutti.
Hän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen
outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä -- hän tunsi, että uni
oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään
vuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän
huomasi lepäävänsä melkein alasti pehmeällä ja hienolla patjalla, ja
hänen ympärillään oli tuskin läpikuultava lasikehys. Patjakin oli
osaksi läpikuultava, joka huomio teki hänet hieman rauhattomaksi, ja
alapuolellaan näki hän peilin, joka kuvasti hänet selvästi. Ranteensa
ympärille -- ja hän pelästyi huomatessaan ihonsa niin keltaiseksi ja
kuivaksi -- oli sidottu kummallinen gummista valmistettu kone niin
taitavasti, että se tuntui painuvan hänen ihonsa alle sekä ranteen
ylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen
mielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen
kehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon
kulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan
vieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.
Tämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka
puolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella,
yhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan
sileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja,
pöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus,
pari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla
oli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa
tavattoman nälissään.
Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän
tahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen
asuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut
itseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin
kaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen
painoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti
paukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan
pyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi
lasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen
nojatuoliin.
Hiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se
oli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja
joka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja
katsoi ympärilleen.
Sali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän
katseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän
oli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä
olevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti
pylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä
aineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista
kohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen
edessään olevat ruuat.
Äkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän
voisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän
vaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen
tuoliin.
Ajatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli
selvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty
toiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä
sinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi
lasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.
Mikä oli tämä paikka? -- jossa hänen aistimensa huomasivat
vallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin
kauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit
koristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta
valo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi
liikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan
taas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään
kohinaan.
Hän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän
nousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin.
Hän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan
laskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.
Käytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi
etäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti
valaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen
sisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.
Äänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella
kääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme
henkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren
kansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli
hän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen,
päähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen
yläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan
selvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: "herää!"
Hän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa
alkoivat nauraa.
"Ha, ha, ha!" ilkkui eräs heistä -- punatukkainen lyhyeen
purppurapunaiseen takkiin puettu mies. "Kun nukkuja herää -- _Kun_!"
Pilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme
kasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi.
Hänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät
liikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat
hämmästystä, joka muuttui kauhuksi.
Äkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi
velttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.