Valekuolema.
Valekuoleman jäykkyys kesti tässä miehessä odottamattoman kauvan,
sitten herpaantui koko ruumis ja jäsenten velttoudesta päättäen olisi
luullut hänen vaipuneen syvään uneen. Silloin voitiin ummistaa hänen
silmänsä.
Hän vietiin hotellista Boscastlen sairaalaan ja muutaman viikon
kuluttua sairaalasta Lontoosen. Mutta kaikki keinot hänen
herättämisekseen olivat turhia. Jonkun ajan kuluttua, myöhemmin
mainittavien syiden perustuksella, luovuttiin näistä kokeista. Pitkän
aikaa virui hän tässä omituisessa tilassa, hän oli liikkumaton,
eloton -- ei kuollut eikä elävä, mutta aivan kuin väliasteella,
riippuen katoamisen ja olemassaolon keskivälillä. Tätä pimeää
olemassaoloa ei valaissut mikään ajatuksen tai tunteen säde, se
oli unetonta olemattomuutta, ikirauhallista jatkumista. Sielunsa
levottomuus oli ärtynyt siksi, kunnes se saavutti hiljaisuuden, jota
ei mikään voinut häiritä. Missä oli itse ihminen? Missä on jokainen
ihminen silloin kun elottomuus saa hänessä vallan?
"Muistan sen aivan kuin eilen tapahtuneeksi", sanoi Isbister.
"Muistan aivan kuin se olisi juuri nyt tapahtunut -- vielä selvemmin,
kuin jos se olisi tapahtunut eilen".
Näin puhui edellisessä luvussa toiminut Isbister, mutta nyt hän ei
enää ollut nuori mies. Tukkansa, joka ennen oli ruskea ja tavallista
pitempi, oli nyt harmaa ja lyhyeksi leikattu. Hänellä oli harmahtava
suippoparta. Hän puhui vanhemmanpuoleiselle miehelle, joka oli
puettu kesäpukuun (kesä oli silloin hyvin kuuma). Tämä oli Warming,
lontoolainen asianajaja ja Grahamin, tuon valekuolemaan vaipuneen
miehen lähin sukulainen. Nämät molemmat miehet seisoivat vieretysten
eräässä huoneessa Lontoossa katsellen jäykkänä lepäävää ruumista.
Kellertävä ruumis, verhottuna avaraan paitaan makasi vedellä
täytetyllä gummipatjalla. Kasvot olivat ryppyiset, parta hoitamaton,
jäsenet laihtuneet ja kynnet pitkät ja häntä ympäröi lasinen
laatikko. Tämä lasi näytti eroittavan nukkujan todellisesta elämästä,
hän oli aivan kuin muualle kuuluva, vieras, eristetty, epänormaali
esine. Molemmat miehet seisoivat lasilaatikon ääressä taukoamatta
tarkastellen häntä.
"Minä pelästyin kovasti", sanoi Isbister. "Minä muistan vieläkin sen
kauhun, millä katselin noita valkoisia silmiä. Ne olivat valkoiset,
ymmärrättehän, kääntyneet nurin. Tullessani tänne johtui koko tapaus
jälleen mieleeni".
"Ettekö ole nähnyt häntä sen koommin?" kysyi Warming.
"Minä aijoin useinkin tulla", sanoi Isbister; "mutta toimialani vie
nykyään niin kaiken aikani, etten ole voinut vapautua hetkeksikään.
Minä olen oleskellut suurimman osan ajastani Amerikassa".
"Jos muistan oikein", sanoi Warming, "niin te olette maalari?"
"Niin, minä olin. Ja sitten menin naimisiin. Minä huomasin, että
maalailemisesta ei ollut mitään hyötyä -- keskinkertaiselle
taiteilijalle, ja minä ryhdyin toimimaan. Nuo ilmoituskuvat Doverin
kallioissa ovat minun keksimiäni".
"Ne ovat mainioita", myönsi asianajaja, "vaikka ei niitä mielellään
näkisikään siellä".
"Ne kestävät yhtä kauvan kuin kalliot", huudahti Isbister
tyytyväisenä. "Maailma muuttuu. Kun hän vaipui uneen, 20 vuotta
sitten, olin Boscastlessa vesivärilaatikko kainalossa ja
vanhanaikuinen kunnianhimo sielussa. Minä en voinut otaksuakaan,
että jonain kauniina päivänä minun maalaukseni koristaisivat vanhan
Englannin rannikoita Land's Endistä Lizardiin asti. Onni tulee usein
luoksemme silloin kun vähimmin aavistammekaan".
Warming näytti epäilevän tällaista onnea. "Minä muistuttelen jo
kerran ennen nähneeni teidät".
"Te tulitte Camefordin rautatien asemalta samalla kuin minä saavuin
sinne. Se oli päivää ennen jubileumia, Victorian jubileumia, sillä
minä muistan katsojalavat ja koristukset Westminsterin luota ja
kuinka minä riitelin ajurin kanssa Chelsean luona".
"Se oli timanttijubileumi", sanoi Warming, "toinen jubileumi".
"Niin olikin! Edellisen jubileumin aikana -- hänen täyttäessään 50
vuotta -- olin Wookeyssa -- ja olin pieni poika. Minä en nähnyt koko
juhlaa. Mutta mitä huolia nukkuja tuottikaan meille! Emännöitsijäni
ei tahtonut ottaa häntä hoitoonsa, eikä pitää häntä luonaan -- hän
näytti niin kummalliselta istuessaan jäykkänä ja liikkumattomana. Me
kannoimme hänet tuolissa hotelliin. Ja Boscastlen lääkäri -- se ei
ollut tämä nykyinen, mutta hänen edeltäjänsä -- oli hänen luonaan
kello kahteen asti aamulla minun seurassani, hotellin omistajan
pitäessä kynttilää valaistessaan ja auttaessaan meitä".
"Se oli ensi alussa jäykkäkouristusta, eikö niin?"
"Hän oli aivan jäykkä! -- taivutti häntä miten tahansa, niin jäi hän
siihen asentoon. Te olisitte voinut panna hänet päälleen seisomaan,
ja hän olisi pysynyt siinä. Minä en ole koskaan nähnyt sellaista
jäykkyyttä. Se on selvää, että tuolla" -- hän osoitti pään liikkeellä
makaavaa olentoa -- "hän on aivan toisellainen. Ja koko ajan tuo
lyhyt tohtori -- mikä hänen nimensä olikaan?"
"Smithers?"
"Smithers, juuri niin -- teki väärin koettaessaan herättää hänet
liian varhain, se oli yleinen mielipide. Mitä kaikkia keinoja hän
koettikaan. Vielä nytkin pöyristyttää se minua -- uh! Sinappia,
nuuskaa, pistoksia. Ja vieläpä tuollaista kamalaa pientä laitosta, ei
dynamoa --"
"Induktioonikonetta".
"Niin. Olisittepa nähnyt miten hänen jäntereensä paisuivat ja
tempoilivat; hän riuhtoi joka taholle, kahden kynttilän väräjävässä
valossa. Ja lyhyt hermostunut lääkäri puuhaili, ja _hän_ -- tempoi ja
vääntelehti niin luonnottomalla tavalla. Minä luulin näkeväni pahaa
unta".
Äänettömyys.
"Mikä omituinen valekuolema", sanoi Warming.
"Elämä on täydellisesti kadonnut", sanoi Isbister. "Tässä on eloton
ruumis. Se ei ole kuollut, mutta ei eläväkään. Se on kuin tyhjä
tuoli, jolle on kirjoitettu 'varattu'. Hän ei tunne, ei syö, ei sydän
syki -- eikä hengitys liiku. Tämän nähdessäni en mitenkään tunne
seisovani ihmisen edessä. Hän on tavallaan kuolleempi kuin kuollut,
sillä lääkärit väittävät, että hiuksetkin ovat lakanneet kasvamasta.
Tavallisenhan kuoleman jälkeen hiusten kasvua vielä jatkuu --"
"Minä tiedän", sanoi Warming alakuloinen väre äänessään.
He katselivat jälleen lasin läpi. Graham oli todellakin omituisessa
tilassa, hän oli valekuollut, mutta tavalla, jollaista ei lääketiede
tunne. Valekuolema on voinut kestää vuodenkin ajan -- mutta silloin
on tapahtunut herääminen tai kuolema; useimmin ensin toinen, jota
toinen on heti seurannut. Isbister tarkasteli niitä merkkiä, jotka
olivat ilmaantuneet lääkärien ruiskuttaessa nukkujaan ravintoa, sillä
he olivat turvautuneet tähän keinoon, jatkaakseen valekuolemaa. Hän
osoitti niitä Warmingille, joka koetti olla katsomatta niihin.
"Ja sillä aikaa kun hän on virunut tässä", sanoi Isbister,
ajatellessaan miten onnellinen hän oli ollut saadessaan vapaasti
elää elämäänsä, "olen minä muuttanut elämäni suunnan; minä menin
naimisiin, perustin perheen, vanhin poikani -- minä en ajatellutkaan
tulla isäksi -- on Amerikan kansalainen ja lopettaa kohta lukunsa
Howardin yliopistossa. Tukkani on harmaantunut. Mutta tämä mies
ei ole vanhentunut päivääkään eikä viisastunut (käytännöllisesti)
hiukkaakaan siitä asti kuin minä olin hänen ikäisensä. Tuntuu
omituiselta ajatella sitä".
Warming kääntyi häneen päin. "Minäkin olen vanhentunut. Minä pelasin
krikettiä hänen kanssaan poikana ollessani. Hän on yhä vielä nuoren
näköinen. Ehkä hiukan keltainen. Mutta hän on pysynyt nuorena".
"Ja sitten näimme sodan", sanoi Isbister.
"Alusta loppuun asti".
"Ja Marstähden asukkaiden hyökkäyksen".
"Minä olen kuullut", jatkoi Isbister hetken päästä, "että hänellä oli
omaisuutta jossain määrin?"
"Oli kyllä", sanoi Warming. Hän yskähti. "Ja velvollisuuteni mukaan
-- olen minä hoitanut sitä".
"Ah!" Isbister mietti, arkaili ja sanoi: "Ei ole epäilemistäkään
siitä -- sillä eihän hänen olonsa täällä tule kalliiksi -- ei ole
epäilemistäkään siitä, että hänen omaisuutensa on karttunut --
lisääntynyt?"
"Niin onkin. Hän herää paljoa varakkaampana -- jos hän herää -- kuin
vaipuessaan uneen".
"Minä olen tottunut hoitamaan raha-asioita, ja siksi tämä ajatus
heräsi minussa. Minä olen, toden totta, ajatellut usein, että,
käytännöllisesti puhuen, hänen unensa on hänelle sangen edullinen
asia. Että hän tietää, mitä tekee, jos niin voi sanoa, nukkuessaan
niin kauvan. Jos hän olisi elänyt --"
"En minä usko, että hän olisi edellyttänyt sitä", sanoi Warming. "Hän
ei ollut mies, joka rakentelee tulevaisuutta varten. Päinvastoin --"
"Niinkö?"
"Me olimme siinä suhteessa eri mieltä. Minä olin tavallaan hänen
holhoojansa. Te olette kai kyllin suuressa määrässä afääri-ihminen
käsittääksenne, että joskus voi tulla kysymykseen kireitäkin asioita.
-- Mutta vaikka otaksuukin, että hän olisi aavistanut tulevan
tilansa, niin en voi uskoa hänen heräävän. Tällainen uni kuluttaa
voimat hitaasti, mutta se kuluttaa ne loppuun ajan pitkään. Hän näkyy
hitaasti hyvin hitaasti ja vaivaloisesti liukuvan alas loivaa pintaa,
jos ymmärrätte tarkoitukseni?"
"Ikävää olisi, jollen saisi nähdä hänen hämmästystään. Paljon on
muuttunut näinä kahtenakymmenenä vuotena. Tämä on Rip van Winklen
satu toteutuneena".
"Tämä on Bellamytä", sanoi Warming. "On toden teolla tapahtunut
muutoksia. Ja yksi näistä muutoksista on se, että minä olen
muuttunut. Minusta on tullut vanhus".
Isbister oli hetkisen vaiti ja sanoi teeskennellen hämmästystä: "Minä
en olisi sitä uskonut".
"Minä olin neljänkymmenen kolmen vuotias silloin kun hänen
pankkiirinsa -- muistattehan, että te telegrafeerasitte hänen
pankkiirillensa -- lähettivät minulle tiedon tapauksesta".
"Minä otin osoitteen pankkiosoituskirjasta, joka oli hänen
taskussaan", sanoi Isbister.
"No niin, yhteenlasku ei ole vaikea", sanoi Warming.
Syntyi jälleen äänettömyys, jonka jälkeen Isbister sanoi: "Hän voi
pysyä tuollaisena useita vuosia". Hän jatkoi hetkisen vaiettuaan:
"Meidän tulee ottaa se seikka varteen. Hänen omaisuutensa voi jonain
kauniina päivänä joutua -- jonkun toisen käsiin, ymmärrättehän".
"Se juuri, jos uskotte minua, mr. Isbister, vaivaakin eniten minun
ajatuksiani. Me otaksumme -- että meillä ei ole omaisia, joihin
voisimme täydellisesti luottaa. Tämä on erikoinen ja ennen kuulumaton
tapaus".
"Niin onkin", sanoi Isbister. "Loogillisesti ajatellen, olisi se
virallisen valvojan asia, jos meillä vaan olisi sellainen virkamies".
"Minun mielestäni olisi se pikemmin yleisen hoitokomitean, yhä
uusiintuvan vartiolaitoksen tehtävä. Jos hän todellakin jatkaa
eloaan -- kuten ainakin muutamat lääkärit väittävät. Minä olenkin jo
neuvotellut tästä parin ylhäisen virkamiehen kanssa. Mutta tähän asti
ei vielä ole ryhdytty mihinkään toimiin".
"Ei olisi laisinkaan tyhmää uskoa hänet jonkin yleisen laitoksen --
British Museumin johtokunnan tai kuninkaallisen lääketieteellisen
akatemian huostaan. Tuntuuhan se hiukan oudolta, mutta onhan itse
asiakin outo".
"Vaikeata on saada heidät suostumaan siihen toimeen".
"Virkavaltamuodollisuudet estäisivät, arvelen minä".
"Juuri niin".
Äänettömyys. "Tämä on merkillinen asia, se on totta", sanoi Isbister.
"Ja yhä jatkuvat korot voivat nousta arvaamattomiin summiin asti".
"Niin voivatkin", sanoi Warming. "Ja nyt kun kultavarat alkavat
tyhjentyä -- kasvaa korko".
"Minä olen sen huomannut", sanoi Isbister. "Mutta sitä parempihan se
on _hänelle_".
"_Jos_ hän herää".
"Jos hän herää", uusi Isbister. "Oletteko huomannut, miten hänen
nenänsä on tullut suipemmaksi, ja miten hänen silmäluomensa painuvat
syvemmälle".
Warming katseli nukkuvaa ja vaipui mietteisiinsä. "Minä epäilen,
herääkö hän", sanoi hän vihdoin.
"Minä en ole koskaan oikein käsittänyt", sanoi Isbister, "mikä
saattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä.
Minä olen usein miettinyt tätä asiaa".
"Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen.
Hänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri
nämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan.
Hän oli kiihkeä radikaali -- sosialisti -- tyypillinen liberaali,
kuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas --
epätasainen -- hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä
muistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen -- se oli merkillinen
teos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat
niistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet.
Mutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon
odottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa,
ja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran
herää".
"Minä antaisin vaikka mitä", sanoi Isbister, "ollakseni kuulemassa
mitä hän kaikesta sanoo".
"Niin minäkin", sanoi Warming. "Niin, niin minäkin", sanoi hän äkkiä
alkaen surkutella omaa vanhuuttaan. "Mutta minä en saa koskaan nähdä
hänen heräävän".
Hän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. "Hän ei
herää koskaan", sanoi hän vihdoin. "Hän ei herää enää koskaan".