Unettomuus.
Eräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori
Boscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin
katselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta
tapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti
vaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät
hervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän
tuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.
Hän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister
oli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi
siitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli
hänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan
odottamattoman kuuma.
"Hyvin kuuma", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen
vaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: "Minä en voi nukkua".
Isbister säpsähti. "Ettekö?" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä
ilmaisi säälivää osanottoa.
"Se saattaa kuulua uskomattomalta", sanoi tuntematon, luoden
väsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden
liikkeellä, "mutta minä en ole nukkunut -- en ole nukkunut kuuteen
yöhön".
"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?"
"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.
Rohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.
Minun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin
voimakkaita lääkkeitä".
"Se on vaikea asia", sanoi Isbister.
Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä.
Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä
jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut",
sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he
ovat aina jollain tavoin parantuneet --"
"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".
Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat
molemmat miehet vaiti.
"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa
tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.
"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen
kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, -- New Quaystä
tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen
uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta.
Eräs asia --"
Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja
jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.
"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa
minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia --
joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa.
Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia -- minulla ei ole ollut mitään
elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa
vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."
"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni
tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä
Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä,
tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon,
kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika -- elämä! Elää! Me elämme
ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen
ikävä toiminta -- tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten
ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset
odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me
näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan
kuuluu meille -- paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat
nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka
tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja _surmaavat levon_ -- musta
kahvi, kokaiini --"
"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.
"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton mies kärsivällä
äänellä.
"Ja tämä on sen palkka?"
"Niin".
Hetkisen olivat molemmat vaiti.
"Te ette voi kuvitellakaan kuinka minä kaipaan lepoa -- minä isoan
ja janoan sitä. Näinä kuutena päivänä työni valmistumisen jälkeen on
sieluni ollut huimaava, taukoamaton ja muuttumaton pyörre, loputon
ajatusten virta, joka yhtäpäätä säännöllisesti kiitää eteenpäin".
"Loppukuilua kohden".
Hän vaikeni.
"Teidän täytyy saada nukkua", sanoi Isbister päättäväisesti,
ikäänkuin hän olisi keksinyt jonkun parannuskeinon. "Teidän täytyy
ehdottomasti saada nukkua".
"Ajatukseni ovat aivan selvät. Ne eivät koskaan ole olleet sen
selvemmät kuin nyt. Mutta minä tunnen kiitäväni loppukuilua kohden.
Heti kohta --"
"Niinkö?"
"Te olette kai joskus nähnyt esineiden katoavan pyörteesen? Jättävän
päivän valon, raikkaan elämän kauneuden -- alas --"
"Mutta", vastusti Isbister.
Mies levitti kätensä, katseensa oli hurja ja äänensä äkkiä kimakka.
"Minä tapan itseni, jollei muu auta -- minä pääsisin silloin tuon
tumman kuilun pohjalle, jossa vesi on viheriätä, jossa valkoinen
vaahto nousee ja laskee ja pienet vesikuplat kohoavat. Siellä minä
vihdoinkin saisin nukkua".
"Se on järjetöntä", sanoi Isbister kauhistuen miehen hermostunutta
kiihkoa. "Rohdot auttavat paremmin kuin se".
"Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua", vastasi tuntematon
kuuntelematta häntä.
Isbister katsoi häneen ajatellen, mikä salaperäinen sallimus oli tänä
iltapäivänä tuonut heidät yhteen. "Se ei ole laisinkaan varmaa",
huomautti hän. "Lulworthin luona on samallainen kallio kuin tämä --
melkein yhtä korkea -- eräs pieni tyttö putosi sieltä alas. Ja hän
elää vielä tänään -- on terve ja reipas".
"Mutta nämät kalliot?"
"Vaikeata olisi teidän pysytellä koko yötä täällä väsyneen ruumiinne
väristessä ja kylmän veden valellessa ruumistanne. Häh?"
Heidän katseensa yhtyivät. "Minä en tahtoisi hävittää teidän
ihanteitanne", sanoi Isbister ylpeillen omista sanoistaan. "Mutta
itsemurha syöksymällä alas tältä kalliolta -- tai miltä kalliolta
tahansa -- se tuntuu minusta taiteilijasta --" Hän nauroi. "Niin
suurelta hutiloimiselta".
"Mutta tuo toinen keino", sanoi uneton mies kiihkeästi, "tuo toinen
keino. Ei kukaan voi pysyä järkevänä, kun yö toisensa jälkeen --"
"Oletteko kulkenut täällä yksinänne?"
"Olen".
"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!
Itsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.
Kuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?
Ja päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen
ja koetatte kaikin keinoin -- häh?"
Isbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.
"Katsokaa näitä kallioita!" huudahti mies tehden äkkinäisen
voimakkaan liikkeen. "Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja
kuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä
paistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette
siitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä --"
Hän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat
punaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein
kuiskaamalla: "Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun
kurjuuteni puku".
Isbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin
ja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen
vaiti.
Hän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan
tuskallisen tunteen. "Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa",
sanoi hän, "niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa
minun sanaani".
Nyt oli hän aivan varma siitä, että hän toimi kohtalon määräyksestä.
Puoli tuntia sitten tunsi hän kauheata inhoa. Nyt tiesi hän voivansa
jollain auttaa, ja se ajatus teki hänet onnelliseksi. Hän ryhtyi heti
toimeen. Hänen mielestään tarvitsi tämä uupunut olento ensi sijassa
seuraa. Hän istahti nurmikolle liikkumattoman olennon viereen ja
alkoi tiedustella häneltä yhä lisää.
Kuulijansa näytti vaipuneen täydelliseen tylsyyteen; hän tuijotti
suoraan merelle, eikä avannut suutansa muuta kuin suoraan
vastatakseen Isbisterin kysymyksiin -- eikä edes kaikkiin niihinkään.
Mutta hän ei mitenkään osottanut haluavansa päästä vapaaksi näistä
hyväntahtoisista kysymyksistä, jotka etsivät syytä hänen epätoivoonsa.
Hän näytti koko avuttomuudessaan olevan kiitollinenkin, ja kun
Isbister, joka huomasi keskustelun laimenevan, ehdotti, että he
palaisivat Boscastleen katsellakseen näköalaa Blackapitiin päin,
suostui hän siihen tyynesti. Matkalla hän äkkiä alkoi puhua itsekseen
ja kääntäen kelmeät kasvonsa auttajaansa päin, hän kysyi: "Mitähän
tästä lopulta tulee?" tehden laihalla kädellään epätoivoisen
liikkeen. "Mitähän tästä lopulta tulee? Ympäri, ympäri, ympäri. Se
yhä ja yhä kiertää ja kiertää".
Hän seisahtui tehden kädellään kiertävän liikkeen.
"Hyvin se päättyy, ystäväni", vakuutti Isbister vanhan toverin
tavoin. "Elkää olko levoton. Luottakaa minuun".
Tuntematon antoi kätensä vaipua alas ja astui eteenpäin. He kulkivat
pitkin rantakallioita ylängölle Penallyn yläpuolelle; uneton mies
huitoi käsiään taukoamatta, ja puhui katkonaisesti huimaavista
aivoistaan. Ylängöllä he istahtivat hetkiseksi penkille, josta näkyy
Blackapit koko tummuudessaan. Isbister jatkoi puhettaan joka kerta
kun polku tuli niin leveäksi, että he saattoivat kulkea rinnatusten.
Hän selitti miten vaikeata oli laivoilla myrskysäällä päästä
Boscastlen satamaan. Äkkiä hänen seuralaisensa keskeytti puheen
odottamattomalla lauseella.
"Minun pääni ei ole enää sellainen kuin ennen", hän sanoi koettaen
liikkeillä lisätä selitystä.
"Se ei ole enää sellainen kuin ennen. Minä tunnen siinä ahdistusta,
painoa. Ei -- ei se ole unta, Jumala suokoon, että se olisi sitä! Se
on kuin varjo, synkkä varjo, joka äkkiä herpaisee toimintakykyni. Se
kiertää ympäri, ympäri pimeydessä. Ajatusten tulva, humina, jota yhä
ja yhä jatkuu. Minä en voi sitä selittää. Minä en pysty kokoamaan
ajatuksiani selittääkseni sen teille selvästi."
Hän vaikeni uupuneena.
"Elkää väsyttäkö itseänne, hyvä ystävä", sanoi Isbister. "Minä
ymmärrän varsin hyvin. Joka tapauksessa on se yhdentekevää,
selitättekö te sen nyt tai joskus toiste".
Uneton mies hieroi nyrkillään silmiään. Isbister puheli vielä jonkun
aikaa, sitten heräsi hänessä uusi ajatus. "Tulkaa minun huoneeseni",
sanoi hän, "ja koettakaa tupakoida. Minä voin näyttää teille muutamia
luonnoksia tästä Blackapitista. Ehkä se miellyttää teitä?" Toinen
nousi nöyränä ja seurasi häntä.
Usean kerran kuuli Isbister hänen kompastuvan laskeutuessaan
ylängöltä, ja hänen liikkeensä olivat hitaita ja arkoja.
"Minä en juo", sanoi hän hitaasti, kulkiessaan puutarhan halki, ja
lyhyen äänettömyyden jälkeen hän lausui uudelleen tylsällä tavalla:
"Ei -- minä en juo. Se menee ympäri. Ympäri, se kiertää -- ympäri --"
Hän kompastui kynnykseen ja astui huoneesen aivan kuin näkemättä
mitään.
Sitten hän istahti varovaisesti nojatuoliin ja näytti aivan kuin
vaipuvan siihen. Hän nojautui eteenpäin, pää käsien varassa ja jäi
liikkumattomana siihen asentoon.
Äkkiä kuului korahtava ääni hänen suustaan. Isbister kulki
hermostuneena huoneessa kuten kokematon isäntä ainakin, tehden tuon
tuostakin huomautuksen, joka ei kaivannut vastausta. Hän meni huoneen
toiselle puolelle, otti piirustussalkkunsa, asetti sen pöydälle ja
katsoi kelloa.
"Minä en tiedä, haluatteko syödä illallista minun kanssani", sanoi
hän sytyttämätön sigaretti kädessään, samalla kun sielussaan heräsi
ajatus koettaa antaa salavihkaa toverilleen annoksen kloraalia. "Minä
voin tarjota vaan kylmää paistia, mutta se on mainion maukasta.
Ja luullakseni torttua." Hän sanoi saman asian kerta vielä hetken
äänettömyyden jälkeen.
Istuva mies ei vastannut. Isbister vaikeni pitäen sytytettyä
tulitikkua kädessään.
Äänettömyys jatkui. Tulitikku sammui, sigaretti putosi hänen
kädestään. Mies pysyi hyvin rauhallisena. Isbister otti salkun, avasi
sen, asetti sen jälleen pöydälle, arkaeli, näytti aikovan puhua.
"Ehkä", hän sanoi epäilevästi itsekseen. Äkkiä loi hän katseen oveen
ja sitten vieraasensa. Sitten poistui hän varpaillaan huoneesta ja
joka askeleella kääntyi katsomaan seuralaiseensa.
Hän sulki oven varovaisesti. Ulko-ovi oli auki, hän astui
porraskatoksen suojaan ja pysähtyi ukonhattuja kasvavan kukkamaan
viereen. Tältä paikalta saattoi hän nähdä avoimen ikkunan kautta
vieraansa istuvan liikkumattomana ja synkkänä pää käsien varassa. Hän
ei ollut hievahtanutkaan paikaltaan.
Tiellä kulki joukko lapsia, ne pysähtyivät uteliaina katselemaan
maalaria. Hän vastasi ohikulkevan soutomiehen tervehdykseen. Äkkiä
heräsi hänessä ajatus, että tämä hänen vartioiva seisoskelemisensa
saattoi näyttää omituiselta ja epäilyttävältä, jos hän tupakoitsisi,
niin näyttäisi se ehkä luonnollisemmalta. Hän otti piipun ja
tupakkisäiliön taskustaan ja täytti hitaasti piippunsa.
"Minun mielestäni." sanoi hän, tuntien hiukkasen itsetyydytystä.
"Joka tapauksessa täytyy jonkun pitää hänestä huolta".
Miehekkäästi raapaisi hän tulta ja aikoi sytyttää piippunsa.
Äkkiä kuuli hän takanaan, miten emännöitsijänsä lamppu kädessään tuli
kyökistä. Hän kääntyi, viittoi piipullaan ja sai hänet pysähtymään
asuinhuoneen ovelle. Hänen oli hiukan vaikea kuiskaamalla selittää
asia, sillä eihän emännöitsijä tietänyt vieraan tulleen taloon.
Emännöitsijä poistui vieden lampun muassaan, mutta hän näytti
käytöksestään päättäen hiukan epäluuloiselta. Isbister palasi
paikalleen katoksen alle, hän punastui ja oli hiukan hermostunut.
Hän oli jo aikoja sitten lopettanut piippunsa, katsellut lepakkojen
lentoa, kun uteliaisuus voitti arkuuden ja hän hiipi hämärään
asuinhuoneesen. Hän seisahtui ovensuuhun. Vieras ei ollut
liikahtanutkaan ja hän kuvastui tummana varjona ikkunaa vastaan.
Kaikki oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin muutamien merimiesten
laulua satamasta. Puutarhassa törröttivät ukonhatut ja delfiniumit
odottaen yön tuloa. Outo ajatus heräsi äkkiä Isbisterissä; hän
vavahti, kumartui pöydän yli ja kuunteli. Kamala luulo heräsi hänessä
ja muuttui varmuudeksi. Hänet valtasi kummastus joka vaihtui --
kauhuksi.
Istuva mies ei hengähtänytkään.
Hän kiersi hitaasti ja varovaisesti pöydän ohi pysähtyen kaksi
kertaa kuuntelemaan. Vihdoinkin hän saattoi laskea kätensä tuolin
selkänojalle. Sitten kumartui hän alas kunnes molempain päät olivat
aivan lähitysten. Hän painui alemmaksi katsoakseen vieraansa
kasvoihin. Hän alkoi vavista ja kiljahti. Silmät olivat aivan
valkoiset.
Hän katsoi tarkemmin ja näki että ne olivat auki ja että silmäterät
olivat siirtyneet luomien alle. Kauhu valtasi hänet. Pelästyen miehen
tilaa tarttui hän tämän olkapäihin ravistaen häntä. "Nukutteko?"
sanoi hän kimakalla äänellä. Hän kysyi uudelleen: "Nukutteko?"
Hänessä heräsi varmuus siitä, että mies oli kuollut. Äkkiä tunsi hän
täytyvänsä saada toimia, puuhata, hän riensi huoneen poikki, töytäsi
pöytään ohi kulkiessaan, ja soitti kelloa.
"Tuokaa heti valoa", huusi hän eteiseen. "Minun ystäväni on alkanut
voida pahoin".
Sitten palasi hän liikkumattoman miehen luo, ravisti häntä olkapäistä
ja huudahti. Huone tuli valoisaksi, sillä emännöitsijä astui lamppu
kädessään sisään. Isbister oli kalman kalpea kääntyessään silmiään
siristäen emännöitsijän puoleen. "Täällä tarvitaan ehdottomasti
lääkäriä", sanoi hän. "Hän on joko kuollut tai saanut halvauksen.
Onko täällä kylässä lääkäri? Mistä löydämme lääkärin?"