II. MAMMONAN ORJUUS.

Kertoeli Aleksis Raunio.

Peräti luonnon-ihana on Teljon pitäjän kirkonkylä jossakin

Keski-Suomessa. Eräällä vähäisellä ylänteellä lähellä järven rantaa

seisoo viime vuosisadalla rakennettu puukirkko, vielä vanhempane

kellotapulineen; sitä ympäröi kolmelta puolelta vieläkin vanhempi

hautausmaa tuuheine lehtipuineen, hautakammioineen, kivisine,

rautaisine ja puisine hautamerkkineen. Kesäisin, jolloin hautausmaa

ennen Jumalanpalvelusta on kirkkoon tulijain mieluisin kävelypaikka,

näkeekin vanhempain kävelevän käytäviä myöten, istuskelevan

hautaturpeella jonkun rakkaan omaisen jäännösten läheisyydessä tahi

lasten juoskentelevan ristiltä ristille lukemassa kenen tomu minkin

alla lepää. Kaikki räyhy ja mehu sekä vanhempain että nuorempain suusta

on kadonnut, kaikki puhuvat hiljaa, kuiskaten, ikäänkuin peläten

vainajien lepoa häirisevänsä. Ainoastaan linnut tuosta ihmisten

hiljaisuudesta eivät mitään tiedä: he täydestä sydämestä puiden oksilta

lähettävät sunnuntain kirkkaasen aamu-ilmaan kiitoksensa korkeuden

Herralle.

Nyt soivat aamukellot. Väki rientää kirkkoon. Vähän ajan kuluttua

nousee vanha harmaaparta lukkari lehtarilleen, kääntää numerotaulun ja

alkaa vähän värisevällä äänellään juhlallisesti kaikuvan aamuvirren,

johon seurakunta täydestä sydämestä yhtyy. Virren säkeiden välillä

kuuluu kesäistä vilpoisuutta laskevain avonaisten akkunain kautta

ulkona myös veisaavain lintusten ääni.

Jumalanpalvelus käy siten hiljaista kulkuaan siksi, kunnes taas

lähtövirsi eroittaa kunkin eri haaralleen.

Ken todella noita muistoja nuoruudestaan sydämessään säilyttää -- ja

harva lienee, joka sitä ei tee -- hän ehdottomasti niitä ei konsaan voi

unhottaa, vaan alati ne hänen mielikuvituksissaan häilyvät, saavat

varmemman muodon, tulevat yhä suloisemmiksi ja vihdoin vanhemmalla

ijällä näyttävät niin ihanalta, ettei konsaan muulloin semmoisissa

oloissa ole elänyt eikä konsaan luule tulevansa elämään.

Vaan anteeksi! Eksyimme hiukan pois Teljon kirkonkylän ulkomuodon

kertomisesta; vanhat muistot toisinaan tekevät pieniä kepposia.

Kirkosta, joka on kylän itäisessä päässä, levenee noin paria virstaa

pitkä ja virstaa leveä pelto- ja niittytasanko pitkin järven rantaa.

Pohjoispuolella lakeata on vankka metsäharjanne, joka muutenkin

hedelmällistä alaa suojelee kylmiltä pohjoistuulilta.

Kesäisin rehottaakin tällä pienellä tasangolla yltäkylläisin riista.

Heinänteko- ja leikkuu-ajoilla, etenkin jos talkoota jossakin talossa

pidetään, kuuluukin kylässä senvuoksi iloisin laulu. Viulut soivat,

tanner tömisee ja hurraahuudot kaikuvat myöhäiseen Heinä- ja Elokuun

ilta-ilmaan.

Ensimmäisenä kirkosta on vanginvartian talo; sen lähellä vallan asuu

maakauppias Repo. Pitkä rivi seuraa sitte enimmiten joko varakkaita

tahi toimeentulevia talonpoikia ja niiden perästä kylän läntisimmällä

kulmalla nimismies Manni ja käskynajaja Lipponen, kumpainenkin talon

omistajia. Kauppias Revon ja järven rannan välillä on sorvari Tammisen

talo pienellä järveen pistäyvällä niemellä.

Eräänä semmoisena kauniina sunnuntai-aamuna, Elokuussa, josta alussa

kerrottiin, istui mättäällä Teljon hautausmaalla kaksi verevää

talonpoikais-tyttöä. He tietysti juttelivat hiljaa niinkuin muutkin ja

saattoipa heillä kukaties senlisäksi olla asioita keskusteltavana,

joita eivät tahtoneet muiden antaa kuulla.

-- No, Klara, sanoi toinen tytöistä, sanopa nyt suoraan, vieläkö

rouvanne itkee, niinkuin viimeksi kerroit ja mimmoista käytöstä

vallesmanni nyt sinua vastaan on osoittanut?

-- Ei pahaa enää, vaan kyllä rouva suree, mitä hän sureneekin. Vaan

tiedätkös Anna, mitä? Repo ja Lipponen ovat nyt useammin vallesmannin

luona kuin ennen. Kummia puheita heillä on. Toisiltana esim. kun vein

totivettä heille, kuulin Revon sanovan: "Tammisen meidän täytyy

pakoittaa konk..." En enää muista tuota sanaa, mutta hyvää se vaan ei

sinun isännällesi merkitse, että tuommoinen juonikukko kuin Repo

semmoisia sanoja päästää suustaan.

-- Mikähän vaan todella isäntääni voisi uhata? sanoi vähän levottomana

Annaksi nimitetty. -- Lapsi-raiska on peräti kipeä ja jos joku

onnettomuus senlisäksi isää vielä -- -- --.

-- Hyvää huomenta, hyvää huomenta, huusi kauppias Revon "rouva",

juosten sukkelaan ja ovelasti kuin kissa tyttöin luokse, asettautuen

turpeelle istumaan -- mitähän merkillistä siskoksilla taas on

pakinoimista, -- kuuluuko mitään erinomaista Tammisesta Anna? Huonot

asiat, arvaan mä, vai miten? Tai ottaako uuden rouvan vainajan sijaan?

Vaan se olisi liian aikaista. Eihän -- -- --

-- Ei minun tietääkseni meiltä sen pahempaa kuulu kuin että lapsi on

kipeä, vaan lääkäri on antanut hyvät toiveet ja pahenemaan päin se ei

minun mielestäni enää ole. Se vaan tarvitsee hyvää ja tarkkaa hoitoa,

vastasi kysytty.

-- Tarkkaa hoitoa! huudahti rouva, ja sinä varmaankin sen osaat antaa?

Tuumaat varmaan päästä rouvaksi taloon? -- Kysymys oli hyvin

pilkallinen.

-- Elkää toki, hyvä rouva, mokomia ajatelkokaan! Itsekin tiedätte, että

äitini on kuollut ja minä vanhempana siskona olen velkapää mennä isän

torppaan emännäksi heti ensi muuton aikana. -- Vaan kuulkaas, kellot

kutsuvat kirkkoon, heitetään turhat lörpötykset ja mennään.

Eukko nousi vastenmielisesti, vaan sillä vähäisellä matkallakin kävi

kielensä kuin "Pärpän mylly". Tytöt olisivat mielellään hänestä

eronneet, vaan jos minne menivät, oli kiusanhenkensä heidän

käsipuolessaan kiinni.

-- No Klara, säpsähti hän, vieläkö vallesmanni likist... tuota, onko

hän vieläkin liian ystävällinen sinulle? Häh?

Tyttö kun punastui kiukusta ja riuhtasi itsensä irti, jatkoi "rouva"

Repo: no, no, ei noin kiivas! Enhän minä epäile sinun siveyttäsi. --

Vaan tiedättekö tytöt mitä, läänin kuvernöri tulee kohta tänne ja syö

aamiaista kruununvoudin tykönä ja meillä päivällisen. Ja sitte -- -- --

-- Krats, kuuli ääni ja kirkon katolta putosi eräs harjalauta ja oli

vähällä tuolta räpättävältä akalta lyödä pään puhki.

Tytöt hymyten sydämessään, pääsivät hänestä eres sillä aikaa, kun

joukko kirkkoon rientäviä saapuivat paikalle vahinkoa valittamaan,

vaikka kukin, eukon pistävän kielen vuoksi samoin kuin hänen

miehensäkin vuoksi olisi suonut hänet "niin pitkälle kuin pippuri

kasvaa".

* * * * *

Saman päivän iltana kulki kaksi herrasmiehen tavoin puettua henkilöä

nimismiehen talolta pitkin kylän raittia kirkolle päin. Yksi niistä,

nimismies Manni, oli kookaskasvuinen, tuuheilla viiksillä ja ei

vastenmielisillä kasvoilla varustettu mies. Käyntinsä oli ryhdikäs ja

puheensa selvä sekä ikäänkuin ennen mietitty.

Tutustuaksemme heti häneen, mainitkaamme pari sanaa hänen elämästänsä.

Oleskeltuansa neljä vuotta N. läänin kansselissa, määrättiin hän

nimismieheksi johonkin Teljon naapuripitäjistä. Kohta tulonsa jälkeen

rakastui hän pappilan sievään Selma neitiin ja ennen pitkää toikin hän

nuorikon taloonsa. Talon varat karttuivat, sillä nimismies Manni,

huolimatta ihmisten puheista, osasi hankkia niitä sopivalla ja

sopimattomalla tavalla. Jälkimäisestäpä olikin seuraus, että hän

kohtakin menetti virkansa viideksi vuodeksi. Jälkimäinen koski

rouva-parkaa kovasti, sillä vaikka hän tiesi miehensä tuon nöyrrytyksen

ansainneen, nöyrryytti se myös häntäkin. Erovuosien kuluttua sai Manni

taas nimismiehen paikan tällä kertaa Teljossa ja oli hän nyt päättänyt

"varuittaa" itseänsä, vaikka rahanhimo oli hänessä kahta kiihkeämpi

kuin ennen. Kuhajärven rannalla, jossa Teljon kirkonkylä sijaitsi, oli

Niemelän luonnon-ihana talo. Sen isäntää rikkaat tukinhaaskuu-vuodet

olivat opettaneet yli varojensa elämään ja hän velkaantui. Nimismies

Manni häntä runsaita korkoja ja "hyväntekijäisiä" vastaan päästi

yhdestä velkamiehestä toisensa perästä, vaan siihen sijaan tulikin

Manni ainoaksi saamamieheksi ja kun tämä luuli antaneensa kylliksi,

hankki hän talon huutokauppaan ja osti sen kelikaupalla itse. Tämän

onnen sysäyksen kautta hänen varallisuutensa yhä vaan, sivulta katsoen,

näkyi enenevän. Tosin kerrottiin hänen hurjilla hevoskaupoilla,

urakoilla ja tiheillä kaupunkimatkoilla panneen kauniit summat likoon,

vaan noille jutuille hän itse nauroi, näyttäen yhä vaan olevansa

rikastumaan päin.

Vierustoverinsa, maakauppias Repo, oli sitä vastoin lyhytkasvuinen ja

tanakka ruumiiltaan. Ehkäpä kielevä, oli hänenkin puheensa tarkoin

mietittyä, vaikkei vissiä pistävyyttä vailla. -- Tavallisesta

sahatyömiehestä oli hän luonnollisella älyllään kohonnut ensin

tukinmittaajaksi, jopa viimein tukkimetsäin ostajaksikin pitäjässä

olevalle vesisahalle, vaan harjoitti myös samalla ostoja omaksi

edukseenkin ja saikin siten, noina metsien haaskuuvuosina, monien

onnellisten kauppain kautta melkoisen omaisuuden. Nyt erosi hän

sahan palveluksesta, osti talon Teljon kirkonkylästä ja rupesi

maakauppiaaksi, vaan jatkoi vieläkin metsien ostoja ja myyntiä. Siten,

jos hän siitä kehuikin, oli hän todella hyvin toimeen tuleva eläjä.

Niinkuin sanottiin, kävelivät miehet verkalleen pitkin kylän raittia

kirkolle päin.

-- Oli se kuitenkin vähän likainen juttu, tuo Salojärven metsäpalstan

riita, sanoi Repo, ja katsoi yhdellä silmällä Mannia; -- Tammis-paha

kärsi siinä kovin, sillä hän olisi puilla hyvinkin saanut 10,000 mrk.

Nyt menivät runsaat käsirahat ja kaikki.

-- Menkööt, sanoi toinen, mitä se minuun koskee? Minä voitin jutun ja

sain Salojärveltä luvatut 1,000 mrk. Miksis Tamminen sitte kirjoitutti

välikirjan niin, että se lain edessä ei pitänyt ryhtiänsä.

-- Seikka kuitenkin saattaa vaikuttaa sen, että Tammisen ehkä täytyy

lyödä rukkaset lautaan, tuumaili Repo. Nahkuritehtaansa on tähän saakka

vaan yhä niellyt rahaa, eikä vielä mitään antanut.

-- Vararikon hän tekeekin, se on varma, oli Mannin vastaus. Viime

viikolla tulin Sallilan pohatalta kaupoissa saaneeksi Tammisen

tunnustaman 3,000:nen vekselin. Kun sen maksu-aika lankeaa, en minä

puolestani anna tiimaakaan armoa.

-- Vai niin. -- Revon silmistä ei oikein voinut lukea, oliko hän

tyytyväinen vaiko tyytymätön tuosta uutisesta; hän jatkoi: minun

saamiseni tosin ei ole erittäin suuri eikä vanhakaan, vaan jos sinä

häntä pihistämään rupeat, en minäkään tuumaa jäädä suu auki katsomaan.

Koppanajaossa olen minäkin mukana.

Keskustelu teki miehet vähän enemmän avosydämisiksi toisilleen. Manni

jo sanoi:

-- Olla Tammisen nahkatehtaan omistajana ei olisi hullumpaa.

-- Ja Tammisto olisi hyvin sopiva yhdistää minun tilaani, lisäsi Repo.

-- Toden totta, Tammisen _täytyy_ tehdä vararikko.

Miehet käsittivät nyt tarkoilleen toinen toisensa, kun viattomimmalla

naamalla avasivat Tammiston maalatun pihaveräjän ja astuivat sisälle.

Sievän, keltaiseksi maalatun asuin-kartanon takaa näkyivät talli- ja

läävärakennukset, niiden välillä karjapiha ja siinä kymmenkunta ammuvia

tai märehtiviä lehmiä, joita pari piikaa paraikaa lypsivät. Karjapihan

ja rannan välillä oli sauna ja riihi ja vallan rannalla tuo

edellisessä keskustelussa mainittu uusi nahkatehdas. Jos vielä ottaa

lukuun nuottamiehet, jotka rasvatyyneen Kuhajärveen pistäyvällä

kallionkielekkeellä puuhasivat nuottaa venheesen, oli taulu todella

viehättävä. Ei kumma siis jos kateellinen naapuri jo laski hankkeita

saada semmoista paratiisia itselleen.

Miesten astuessa pihalle istui talon omistaja, sorvari Tamminen

avonaisen kuistinsa penkillä ja poltteli tupakkaa. Hän oli puolivälissä

neljänsilläkymmenillä, pitkäkasvuinen, vaan hoikka. Kasvoissansa oli

jotakin surunsekaista, kun hän ystävällisesti tervehti tulijoita ja vei

heidät huoneisin.

Tamminen oli enemmän kuin kymmenen vuotta ollut pitäjän asukas. Ehkei

hän ollut varaton asettuessaan Teljoon asumaan, karttuivat varansa yhä

vaikka vähitellen, sillä hänen keksimilleen "pinnatuoleille" tuli pian

semmoinen maine, ettei hän enää yksin ennättänyt niin paljoa valmistaa

kuin niitä meni kaupan. Täytyi siis ottaa parikin apulaista ja nytkös

niitä oikein tuiskuamalla levisi ympäri pitäjiä ja eipä niin vähiä

määriä lähellä olevaan kaupunkiinkaan. Myös hänen piippujaan

levitettiin kymmenien peninkulmain päähän. Tästä kaikesta kokoontui

Tammisen taskuun kauniit rahat ja kun hän oli tarkka ja säästäväinen

kuvautui tulevaisuus hänelle hyvinkin ihanaksi. Eräällä

kaupusteluretkellään tutustui hän kaupungissa sievään piikatyttöön, hän

kosi ja ennen pitkää olikin onnellinen aviomies. "Liika ei luotaan

lykkää" sanotaan ja niinpä ei Tammisellekaan ollut vastenmielistä, että

hänen toverinsa toi yhteiseen pesään useita satoja säästetyitä varoja

ja Tamminen itse sai nostaa elinkorkolaitoksesta 1,000 mrk. vaimonsa

myötäjäisrahoja, sillä kaupungissa asuva herrasväki, jonka luona

vaimonsa pienestä tytöstä oli palvellut, olivat niin aikanaan

huolehtineet. Heidän elämänsä kulki niin rauhallista ja surutonta

latuansa kun se hyvästi voivassa ja ahkerassa käsityöläisperheessä voi

kulkea. Vaan ajat ovat muuttuvaiset ja toiset vaiheet voivat hyvinkin

pian kohdata. Eräs hyvä, vaikka rappiolle jätetty tila järven rannalla

tuli pakkohuutokaupalla myytäväksi. Tamminen ryhtyi tuumaan ja osti

sen. Tosin ei omat varansa tarpeesen täysin riittäneet, vaan hän sai

kiinnikettä vastaan seisovan lainan kaupungin säästöpankista ja niin

oli talo, jonka hän nimitti Tammistoksi, hänen omansa. Tämä kaikki

tapahtui ennen nimismiehen ja kauppiaan pitäjään muuttamista.

Rappeutunut tila vaati tietysti varoja, vaan niitä oli Tammisen

verrattain helppo saada, sillä sorvausliikkeensä oli entisessä

voimassaan ja hän entisten töiden lisäksi sai koristustyön, kun pitäjän

kirkkoa sisältä uudistettiin.

Ei voi kieltää, ettei hänellä ollut vähän levoton henki ryhtyessään

yhdestä puuhasta toiseen. Yleisessä tukkimetsäin osto-innossa joutui

hänkin pyörteesen ja osti verrattain helpolla pitäjän salolta

metsäpalstan. Tällä hän luuli voittavansa hyvinkin ja olisi sen

tehnytkin, jollei myyjä, saatuaan runsaat käsirahat, olisi ruvennut

juonittelemaan. Tämä sai nimismies Mannin asiamiehekseen ja hän taas

käytti hyväkseen kaikki julkiset ja salaiset konstit, mitkä vaan

Tammisen oikeutta metsäpalstaan olisi saattanut niin epäedulliseen

valoon kuin mahdollista. Jo vuosia oli riita kestänyt ja asia oli

mennyt senaattiin, vaan päätöksestä ei Tammisella ollut vielä mitään

tietoa.

Vuosi ennen tämän kertomuksen alkua oli Tamminen taas alkanut erään

varakkaan talonpojan kanssa puuhata nahkuritehdasta. Vaan kohtakin

talonpoika vetäytyi pois yrityksestä ja niin jäi Tamminen yksin. Häpeän

vuoksikaan ei tämä taas voinut luopua yrityksestä, vaan jatkoi yhä

tehtaantekoa ja olikin se nyt jo valmis sekä käynnissä, mutta siitä ei

hän vielä kaukaan aikonutkaan odottaa sanottua hyötyä; aikaa voittaen

oli se kyllä tuleva kannattavaksi yritykseksi. Paha vaan, että hän

kaikkein näiden puuhain kautta velkaantui, vaikkei ollut pelkoa, että

saamamiehensä häntä erittäin heti ahdistaisi, sillä olivathan

yrityksensä perustetut järjelliselle kannalle ja Tamminen itse,

karttaen kaikkea turhaa pöyhkeilemistä, jota maaseuduilla vasta

alkavassa niin usein huomaa, eli perheineen tarkasti ja säästävästi.

Pariskunnan avioliitto oli alussa lapseton, vaan vuosi ennen

kertomuksemme alkua syntyi heille pikku tyttö. Mutta siitä alkoivat

äidin voimat riutua yhä ja ei puolta vuotta ollut umpeen kulunut, kun

Tamminen eräänä kylmänä talvipäivänä sai murhe ja tuska sydämessä

seurata rakasta vaimovainajatansa Teljon kirkkomaahan. Keväämmällä

istutettiin haudalle vainajan eläessään rakastama syrenipensas

Tammiston puutarhasta ja sen suojassa turpeella vietti Tamminen monet

kesä-illat, kun päivän hyörimiset olivat loppuneet ja hän taas sai

hakea uutta voimaa seuraavan päivän ponnistuksiin.

Yksi lohdutus surevalla leskellä oli kuitenkin: pikku kätkyessä

hymyilevä Ellinsä. Hänelle onnistui hänen saada kelpo hoitaja, tuo

siskonsa kanssa keskustelusta kirkkomaalla entuudestaan tuttu Anna

Mattila. Tyttö, vaivojaan säästämättä, emäntänsä kuoltua ryhtyi kohta

huolellisemmin pienokaisen hoitoon, joka ei kuitenkaan estänyt, että

pikku tyttö sairastui tuhkarokkoon, josta tyttöset kirkkomaallakin

keskustelivat. Ehkei kirkonkylässä pistäynyt piirilääkäri tautia

pitänyt vaarallisena, vaati pienokaisen tila kuitenkin todellisen äidin

hoitoa ja sitä Anna koettikin parhaan ymmärryksensä mukaan,

kärsivällisesti ja tuskastumatta antaa.

Vaikkei kumpainenkaan, yhtävähän Manni kuin Repo olleet Tammiselle

mieluisia vieraita; -- edellisestä oli hän Salojärven metsäpalstan

riidassa huomannut yhtä ja toista epärehellistä, jälkimäinen taas oli

liukkaalla kielellään enemmän kuin kerran koettanut tehdä mitättömäksi

hänen yrityksiään -- otti talon isäntä heidät kuitenkin ystävällisesti

vastaan ja vei vierashuoneisinsa, niinkuin mainittiin.

Teevettä nauttien koski miesten keskustelu pitäjän yleisiä asioita

vaan: puukauppojen huonontumista, kirkon koristamista, kunnankokouksen

päätöstä muuttaa kansakoulu kirkolle ja rakentaa sille oma kouluhuone,

viinaverorahojen käyttämistä j.n.e.

Ehkä Tamminen itse rakasti olla raitis ja vesiselvä sekä vastusti

päihdyttävien juomain nautintoa, oli hänen tapanaan kuitenkin tarjota

senkaltaisia, jos hän tiesi vieraansa lasin illan kuluksi mielellään

kallistavan, ollen itse näön vuoksi mukana. Hän katsoi vielä olevansa

liian alkava eläjä, voidaksensa ruveta vallitsevia oloja toisiksi

mullistamaan. Niinpä nytkin toi sirosti puettu emännöitsijä Anna

Mattila totineuvot salin pöydälle, vaan niitä huomaamatta Tamminen

yhä jatkoi keskustelua kansakoulun kirkolle muuttamisesta ja

viinavero-rahojen koulun hyväksi käyttämisestä ja oli niin asiasta

innostunut, että tuntui ikäänkuin olisi saanut kipallisen vettä

niskaansa, kun ajatusjuoksunsa keskeytyi seuraavasta muistutuksesta:

-- Näkyleipiäkös nämä nyt tänä iltana ovatkin?

Tamminen vilkaisi ääneen päin ja näki Revon seisovan tarjottavien

ääressä kädet puuskassa ja vähän pilallisesti irvistäen isännälle.

-- Niin, anteeksi hyvät herrat! Olkaa kaikin mokomin niin hyvät ja

laittakaa lasi illan kuluksi, sanoi Tamminen vähän hämillään pistävästä

muistutuksesta.

Isäntä tietysti itse "meni näyttämään tietä", ja niin oli kohta

kaikilla höyryävä lasi edessään ja puhe kävi yhä vilkkaammaksi.

Manni oli mies, joka ei tarvinnut itseään rohkaista millään, mutta

vasta toista lasia tehdessään näkyi todellinen syy käyntiinsä tulevan

puheeksi.

-- Yhdestä toiseen, Tamminen, jokos teillä on tieto miten Salojärven

metsäpalstan riita on senatissa päättynyt? kysyi hän. -- Minä eilen

kaupungissa pistäydessäni sain sähkösanoman, että te olette jutun

tapanneet.

-- Vai niin, sanoi vaan Tamminen ja kävi äänettömäksi. Se oli

ensimäinen isku, joka koski kipeään. Hetken kuluttua kysyi hän:

mitenkäs jo suorittamieni maksujen kanssa käy?

-- Ne saatte oikeuden kautta häneltä takaisin riidellä, vastasi Manni

kuivasti.

Se oli huono lohdutus, sillä Tamminen tunsi Salojärven isännän kunnon

koukuttelijaksi. Hän ennen hävittäisi talonsa ja taloutensa, kuin

ropoakaan soisi Tammiselle korvausta.

-- Huono seikka, tuumi Repo fariseamaisella osaa-ottavaisuudella, --

tuommoisia paukkuja pari kolme veisi vankankin eläjän perikatoon.

-- On minulla toinenkin tarkoitus käynnilläni, sanoi Manni vielä

kylmäverisemmällä äänellä ja harppasi aika kulauksen, -- viime viikolla

tulin kaupoissa saaneeksi Sallilan rusthollarilta teidän tunnustamanne

3,000 vekselin; kaiketi se lienee oikea paperi?

-- Oikea on, sanoi Tamminen vähän värähtelevällä äänellä, -- mutta

eihän se lankea maksettavaksi ennenkuin joulukuussa.

-- Niin lankeaa, tuumi toinen, minä vaan tahdoinkin ilmoittaa paperin

olevan minulla lunastettavana. Vaan eikös se teillekin olisi helpompaa,

jos vähitellen jo lankeemispäivää ennenkin voisitte vähin erin sitä

ruveta kuittaamaan? Sillä vaikea lienee yhtäkkiä vihoviimeisellä

hetkellä kopata tarvittavat rahat.

-- Voin tehdä senkin, oli Tammisen vastaus; -- sitä paitsi sain

Kyllölän isännältä luvan tarvittaessa apua.

Repo tuli suolana kipeään silmään.

-- Etkös velihopea, Tamminen, voisi minullekin kohdakkoin suorittaa

pikku saatavaani? sanoi hän. Eihän se korkoneen nouse täyteen tuhanteen

markkaan. Minun pitäisi ruveta nyt jo syyspuoleen rakennuttamaan uutta

laivaa tulevan kesäistä halko-urakkaani varten ja se yritys kysta kyllä

kysyy.

-- Nyt en rahaksi voi muuttua, oli Tammisen surullinen vastaus; --

vaimovainajani sairaus, niinkuin itsekin tiedät, maksoi kosolta ja eipä

nahkatehdaskaan vielä ole ennättänyt muuta kuin yhä vaan rahaa niellä.

Nyt paraikaa hakkautan Kuusniemellä Viipurilaisille 500 syltä halkoja.

Syyskuulla on summa täysi ja silloin on mulla niiden hinta 2,000

markkaa käsissä. Tottahan siksi jaksanet odottaa, ja ethän siihen

kiireimmällä lainkäynnilläkään ennätä saada velkaasi käsiin.

-- Mutta, kun sinulla on niin tiukat asiat, eikö olisi parempi tehdä

vararikko ja antaa kaikki omaisuus tasajakoon, uskalsi jo Repo, vaikka

vähän peläten, esitellä.

-- Niin sitte saamamiehet jotakin saavat, säili Manni rohkeasti; -- nyt

jos te vielä muutamia vuosia yrityksiänne jatkatte, saavat he pyyhkiä

suutaan.

-- Ei ole pakko sitä askelta ottaa, vastasi ahdistettu jyrkästi; tosin

eivät asiani ole loistavalla kannalla, vaan Jumalan avulla toivon

niistä pääseväni. Nahkatehtaani kohta rupeaa päästelemään tavaraa ja

kolmet, neljät markkinat pelastavat minun ensimäisistä rahapulistani.

Kyllä te hyvät herrat saatte mun vararikkoani kauankin odotella.

-- No, mitäpä siitä kiistellä, sanoi nimismies pehmeällä kielellä

kääntäen puheen toisaalle, -- sanokaapa, paljoko nahkuritehtaanne tuli

lopullisesti maksamaan?

-- Ei tehdas itse kaluineen kuin vähän päälle kuudentuhannen, vaan

ostetun raakatavaran kanssa on yrityksessä kiinni yli kymmenentuhannen.

-- Entäpä Tammisto, jokos se on sulle kuinka hintava, uteli vielä Repo.

-- Ehkäpä siihenkin jo on tullut pannuksi toinen mokoma.

Jos Tamminen olisi aavistanut vieraidensa hankkeet omaisuuttaan

kohtaan, olisi hän ollut paljon varovampi niitä ilmoittaessa. Vaan

peräti rehellinen kun itse oli, ei hän aavistanut niin suurta

kavaluutta muissa löytyvän.

Nyt kun jo ilta rupesi kovin hämärtämään ja vieraatkin päässeet

tarkoituksiensa perille: lannistaneet ainakin osaksi Tammisen uskoa

paremmista ajoista, saaneet tietää hänen nykyiset hankkeensa ja

omaisuutensa arvon edes osapuille, ottivat he lakkinsa -- semminkin kun

konjakki karafiinista oli loppunut -- ja läksivät matkaansa. Vieraiden

ollessa jo niin kaukana Tammiston veräjästä, ettei ollut pelkoa

kenenkään heitä enää kuulevan sopersi Manni:

-- Nyt on ki-kiire tarpeen. Jos tapaat Ky-yllölän isännän, niin --

tuota -- varoita häntä tuppaamasta rahojaan Ta-ammiselle. -- Helkkarin

huonoa konjakkia varmaan, kun noin kai-kaivelee sisuksia. -- Kyllä minä

muusta pidän huolt -- yhyi!

Repo, vaikka mielellään joi, oli ollut kyllä varova saattaakseen

itselleen vatsan väänteitä väkevistä juomista ainakaan. Selvästi hän

vastasikin: sen teen. Mutta mitähän pankki tuumisi, jos saisi tietää

tuon metsänhaaskuun Tammiston ulkopalstolla?

-- Senkin olen jo miettinyt. Jä-ätä se minun huolekseni.

Miehet tuppasivat toisilleen kättä. Manni alkoi vähän epävakavin

askelin hoipuroida raittia myöten kotiansa kohti. Repo taas jäi

hetkeksi seisomaan maantielle ja katsoi pilkallisesti poiskulkevaa. --

Monelle sinäkin renttu kuoppaa kaivat, vaan varo, ett'et joskus

itse omiin ansoihisi tartu, sanoi hän puoli-ääneen, kun avasi

pisteaita-porttinsa ja astui pihallensa.

Seuraava yö oli Tammisella uneton. Vaikkei hän vielä epäillyt voivansa

vähän rettelöisiä asioitaan korjata, oli hän kuitenkin peräti

alakuloinen ja aavisti Mannin ja Revon puolelta saavansa odottaa

kukaties vielä mimmoisia juonia.

* * * * *

Huomis-aamuna istui pitkä, laiha mies nimismies Mannin komean

työhuoneen oven suussa. Isännän jo pirteänä pöytänsä ääressä

kirjoitellen mainitkaamme muutama sana odottavasta miehestä.

Se oli käskynajaja Lipponen. Mannin Teljoon muuttaessa oli mies

vaan tavallinen, niukanpuoleisesti elävä talonpoika. Pikku

kirjoitustaidollaan, jota sai näyttää kyhätessään talonpojille kuitteja

ja velkakirjoja, joutui hän piankin, naapurina semminkin, nimismies

Mannin huomioon. Tämä alkoi Lipposta yhä useammin käyttää

vieraanamiehenä ryöstöretkillään pitäjällä, erittäinkin kun entinen

käskynajaja oli ikäkulu mies ja virkaatekevä erittäin nokkela sekä

ikäänkuin käskynajajaksi luotu. Mikä olikaan siis luonnollisempaa,

että, kun entinen käskynajaja kuoli, Lipponen olisi luonnollisin

seuraaja ja niinpä hän viran saikin. Ammatti ei tosin ollut

suurituloinen, vaan maanviljelyksen ohessa lienee se ollut hyväkin

sivu-ansio, koska Lipponen saattoi nykyään elää niinkuin muutkin

hyvinvoipaiset talonpojat. Ei muun muassa mitään harvinaista ollut,

että nimismies ja rikkaimmatkin pitäjässä kävivät Lipposessa kestissä,

joita hän taas puolestaan vastakäynnillään muisti.

Nimismies lakkasi kirjoittamasta ja Lipponen nousi seisoalleen, läheten

päämiestään.

-- Tämmöisen kirjeen pyytäisin teidän kirjoittamaan, sanoi edellinen ja

nousi istuimeltaan, asettaen mallikirjoituksensa ja paperia Lipposen

eteen, joka jo oli ottanut nimismiehen paikan pöydän ääressä.

Toisen kynä alkoikin raapia paperilla. Hetken perästä kysyi hän: kenen

nimi pannaan alle?

-- Ei kenenkään, sillä se on niinkutsuttu "anonymikirje".

Lipponen, joka tuota sanaa ei ymmärtänyt, luuli sen olevan sitä lajia

virkapaperia, joista hän ennen ei ollut kuullut mitään, katsoen

puolestaan luonnolliseksi asiaksi, että semmoisia tuli löytyä myöskin.

Nyt kuoreen ja siihen päällekirjoitus: "Säästöpankille N. kaupungissa".

Kohta rapisi taas kynä ja Lipponen nousi istuimelta. -- Olisiko herra

vallesmannilla vielä mitä? kysyi hän.

-- Ei mitään tällä kertaa. Kirjeen toimitan postiin. Vaan yksi seikka

juohtuu todella mieleeni: syyskuulla tulevat Viipurilaisten alukset

Kuusniemelle lastaamaan Tammiselta tingatuita halkoja. Pitäkää vaari

niiden tulosta ja ilmoittakaa asiasta heti minulle.

-- Hyvä, toimitetaan, oli toisen lyhyt vastaus.

-- Muuten, Mattilan torpparakennusten myyntilupa saapui viime postissa,

jatkoi vielä nimismies, -- meidän tulee kohdakkoin ryhtyä huutokaupan

pitoon. -- Nyökäten päätään Lipposelle, tämä taas kumarsi, antoi kättä

ja läksi.

Lipposen lähdettyä otti Mannikin hattunsa ja alkoi astua kirkolle päin.

Päätänsä vähän kivisti ja hän tiesi hyvän ystävänsä Revon semmoisissa

tapauksissa mielellään apua antavan. "Aamusiisti" toverin seurassa oli

hyvä lääke, joskopa se toisinaan ajoi työky'yn ja halun miehestä siksi

päivää tipposen tiehensä.

Kun hän muutaman tunnin kuluttua palasi kotiansa, seisoi vaimonsa,

vaalea, huolehtuneen näköinen nainen pöytänsä ääressä ja silmäili

erästä kädessään olevaa paperia. Miehensä poissa ollessa oli vaimo

mennyt järjestämään hänen kirjoituspöytäänsä. Siinä oli vielä tuo

Lipposelle kirjoitettu malli ja tämä oli nyt rouvan ihmettelyn

esineenä.

-- Miks, Fredrik, sinä Tammista vainoat, kysyi hän mieheltään. --

Tässähän N:n säästöpankille ilmoitat, että Tamminen haaskaa metsäänsä,

ottamalla siitä 2,000 syltä halkoja ja neuvot pankkia pitämään huolta

saamisensa ajoissa uloshankkimisesta.

-- Mitä sinä, Selma, semmoisista ymmärrät? vastasi mies selin häneen,

kruununmiehen on pidettävä huoli senlaatuisista asioista.

-- En paljon niihin kajoakaan, tohti vaimo muistuttaa, vaan

vaistomaisesti ymmärrän, ettei tämä ole vallan oikein tehty. Muistapas

sen lisäksi, mikä suuri apu oli Tammisesta meidän Teljoon muuttaessa.

Näinkö hänen silloista hyvyyttään nyt palkitset? -- Kun mies ei

tähänkään mitään vastannut, vaan seisoi yhä selin, jatkoi rouva: kun

asia edes olisi tosi, niin voisi sitä kukaties jotenkin puollustaa

mutta asian laita lieneekin toinen, päättäen siitä mitä Klaara

sisarensa luota Tammistosta kerran palatessaan kertoi.

Manni ei tähänkään virkkanut mitään, vaan läksi, päästäkseen vaimonsa

nuhteista, ulos talliin katsomaan vasta ostamaa orittansa, jättäen

toverinsa itsekseen punnitsemaan menettelönsä oikeutta tai

kohtuuttomuutta.

* * * * *

Levottoman yön vietettyään nousi Tamminenkin jo kello 5 aikana

yövuoteeltaan ja riensi sorvausverstaasensa, jossa kaksi työmiestään jo

olivat täydessä touhussa. Tamminen tarkasteli työn menoa, kyseli yhtä

ja toista, teki muistutuksiaan ja lähti sitte nahkuritehtaasen, jossa

sälli ja kaksi opinpoikaa parastaikaa ammeita hämmentelivät. Kutsuen

työnjohtajansa kuivaan verstaasen tuumi Tamminen:

-- Minulle taitaa ruveta koittamaan tiukat raha-ajat; eiköhän voisi

olla mahdollista saada tavaraa valmistumaan ennen kuutta kuukautta?

-- Sitäpä itsekin mietin tänä aamuna, vastasi työnjohtaja; -- kun

ammeita katselin, tulin siihen päätökseen, että jo Marraskuulla nyt

liossa olevat tavarat ovat kaupaksi valmiit, jopa muutamat lajit

aikaisin Lokakuullakin.

-- Sepä hyvä, sanoi toinen iloisemmilla kasvoilla, lupauksenne nostaa

raskaan taakan sydämeltäni.

Silmäiltyään märällä puolella vielä työn kulkua, astui Tamminen

hyvinkin kevennetyllä sydämellä rehoittaville vainioilleen, jotka tosin

vielä eivät olleet erittäin laveat, vaan hyvässä kunnossa ja joilla

senvuoksi rehoitti kauniin ruis, juuri leikattavaksi kypsynyt. Hyvätpä

olivat toiveet muistakin viljalajeista. Heinänkorjuu oli edellisen

viikon suopeilla ilmoilla saatu loppuun ja niinpä saattoikin Tamminen

tulevaa vuotta, ainakin joukkonsa elatuksen puolesta, katsoa

levollisesti ja pelotta silmiin. Kun vaan ei olisi niin tiukat

raha-ajat, mietti hän kävellessään, ja tuo ajatus vähän synkistytti

mieltänsä. Luottaen kuitenkin hyväin ihmisten lupaamaan apuun, astui

hän aamiaisen aikana taas asuntoonsa.

Aluksi pistäytyi hän huoneesen, jossa emännöitsijänsä Anna Mattila

kätkyestä nostettua ja räpyttelevää pikku Elliänsä pesi.

-- Onko Annan todellinen aikomus muuttaa minun luotani? kysyi Tamminen,

hetken lapsen räpyttelemistä katsottuansa.

-- On, vastasi toinen ja katsoi kysyjää suoraan silmiin.

-- Elli tulee paljon teidän äidillistä hoitoanne kaihoamaan, mietti

Tamminen. -- Ettekö voisi muuttotuumaanne ainaiseksi hylätä?

-- Mitä te sillä tarkoitatte? uteli tyttö veitikkamaisella hymyllä

silmäillen Tammista.

-- Että -- että jäisitte järkinään emännäksi taloon, sai tämä

vihdoinkin vastanneeksi.

-- Ei halpa piikatyttö Tammiston emännäksi sovellu, vastasi Anna

teeskentelemättä; -- kyllä siihen on pitäjän pohatoita etsittävä.

-- Vaan jos minä en rikkautta ennenkään ole etsinyt ja enkä sitä

nytkään tekisi? intti toinen. Minä etsin vaan rakastavaa ja nöyrää

sydäntä, jonka rinnalla kohtaavat vastoinkäymisetkin ovat vähäpätöiset

kantaa. Ja semmoisen aarteen luulen sinussa, hyvä Anna, löytäneeni.

-- Onko teillä nuo mielipiteet vielä puolen vuoden tai vuoden

kuluttuakin? kysyi Anna hämmästymättä.

-- On -- ikuisesti, oli Tammisen järkähtämätön vastaus.

-- Sen ajan kuluttua sitte saadaan nähdä, päätti tyttö, nosti lapsen

kylvystä ja alkoi sitä hellästi kuivailla.

* * * * *

Ymmärtääksemme seuraavata oikein on huomattava, että Lipposen tilalla,

Kuuspellolla, paitsi tarpeellisia ulkohuoneita, oli nykyään komea

asuinrakennus, jonka omistaja oli teettänyt käskyn-ajajaksi päästyään.

Melkein seinä seinässä sen kanssa seisoi vielä vanha asuinkartano, jota

nyt käytettiin keittiönä. Tätä oli Lipponen jo aikoja tuumannut repiä

maahan, vaan oli se kuitenkin, armoilla, vielä saanut seista.

Ainoastaan muutama syli tästä oli edellisessä nimismies Mannin

mainitsema, Lipposen maalla sijaitseva, Mattilan torppa, muistona vielä

niistä isojakoa ennen omituisista suhteista, jonka mukaan ihmiset

rakensivat asuntonsa niin lähelle toisiansa kuin mahdollista. Lipponen

oli jo kauan aikonut tätä siirrättää tieltään loitommaksi, vaan oli

kuitenkin ukko Mattilan antanut asua paikoillaan osaksi säälistä,

osaksi myös, kun tiesi, että ukon elämä oli loppumaisillaan ja tämän

ilman pakkokeinoja täytyi itsestäänkin paikasta luopua.

Ukko Mattila, jonka vaiheisin nyt hetkiseksi siirrymme, oli vanhempi

kylän asukas, kuin kukaan tässä ennen mainittu. Jo silloin kun

Kuuspellon taloa ei vielä löytynytkään, perusti Mattila torppansa sen

nykyiseen paikkaansa. Se kuului silloin nimismiehen nyt omistaman

Niemelän tilan alle. Sovinnollisen suostumuksen kautta yksi talon

veljeksistä muutti Mattilan pohjoispuolelle n.k. Kuuspellon rinteille

ja siitä talokin sai nimensä. Isossa jaossa sitte sille annettiin oma

numero ja Mattilan torppa tuli taloon kuuluvaksi sekä sille päivätöitä

suorittamaan. Saatuaan torppansa mukiin menevään kuntoon nai Mattila ja

siitä avioliitosta syntyivät nuo meille tunnetut sisarukset Anna ja

Klaara. -- Torppari useinkin elää pönäkämmin kuin isäntänsä, vaan tässä

oli päinvastoin. Karkeata luontoa vastaan sai Mattila yhä taistella,

moni kivimäki pusersi hikipisaroita hänen otsaltaan ja niukan leivän

hän sittenkin perheenensä söi. Päivätyön teko ja muut taloon annettavat

possakat olivat kylläkin työläät täyttää ja olisikin järki köyhyys

torpassa vallinnut, ellei paikan kolme lehmää ja viime aikoina

hevoskaakki talvisilla tukinvedoillaan olisi torppaan elatusvaroja

lisäilleet. -- Noin vuosikymmen ennen tätä oli pitäjään perustettu

kansakoulu. Vaikka moni varakaskin talollinen ylenkatsoi laitosta eikä

laittanut sinne lapsiaan, tekivät sen kuitenkin enimmiten torpparit ja

loiset. Mattilakin vähillä varoillaan kustansi kumpaisenkin tyttärensä

koulunkäynnin neljä vuotta. Tyttöset sieltä päästyään ja rippikoulun

käytyään, auttoivat vanhempiaan koti-askareissa; vaan kun torpan

varallisuus ei siitä kostunut, päättivät he lähteä palvelukseen. Niin

tulikin tätä edellisenä syksynä vanhempi sisko Anna emännöitsijäksi

Tammistoon, kun talon oma emäntä jo useimmiten oli vuoteen omana ja

nuorempi sisko Klaara piiaksi nimismies Männille. Vanhemman siskon

toimiin Tammisen luona olemme jo vähän perehtyneet, vaan Klaaran

suhteen on vähän muistuttamista lisään. Nimismiehen taloon tultuaan

olivat kaikki peräti mielistyneet kirkassilmäiseen ja verevään tyttöön,

joka sukkelasti kuin orava toimitti askareensa. Etenkin nimismies itse

oli omituisesti ystävällinen hänelle. Paitsi että tytön palkka oli

suurempi kuin vanhemman siskon Tammistossa, toi nimismies

kaupunkimatkoiltaan hänelle lahjaksi milloin kaulahuivin, milloin

esiliinavaatteen, jopa joululahjaksi oivallisen hamekankaankin. Rouva

tosin nureksi ja tuumi, että vaikkapa tyttö olikin hyvä, välttäisivät

vähemmätkin lahjukset. Rouva-parka ei silloin vielä tietänyt syytä

tämmöiseen anteliaisuuteen, sillä hän oli kasvatettu liian

siveellisessä kodissa, löytääkseen pahempia syitä miehensä menettelöön.

Lahjuksien ohessa rupesi nimismies Klaaralle ennen pitkää laskemaan

leikkipuheita, joissa toisinaan joku rivouskin piili, silloin kun luuli

rouvan korvan välttävän. Sitte seurasi siivottomia nuoren miehen

kertomuksia, jopa nimismies joskus tarttui tytön vyötäryksiinkin,

puristaen häntä aika lailla rintaansa vastaan. Rakastavan vaimon silmä,

koettakoon hän parempia luulojaan vaikka miten vireillä pitää, täytyy

tuommoisen vihdoinkin keksiä ja niinpä rouvakin vähitellen täysin

ymmärsi miehensä intohimot; halveksiminen ja ylenkatse miestään kohtaan

sai yhä enemmän vallan hänen sydämessään.

Ukko Mattila vaimoneen eleli nyt hyviä päiviä, sillä nimismies otti

maksaakseen ukon kaikki velat, antoi eloa ja muuta elämistä, joista

kuitenkaan ei unohtanut ottaa velkakirjaa toisensa perään. Vanhukset

luulivat, että nimismies, palkitakseen Klaaran hyvää käytöstä, täten

tahtoi vanhempiakin auttaa vaikeiden aikojen yli.

Klaaran tunteet kaiken tämän aikana muuttuivat omituisella tavalla. Ei

hän kokemattomuudessaan ollut aavistanut maailmaa tuommoiseksi. Tuntien

sydämeensä tunkeutuvan omituisen myrkyn, hän kerran sisarensa kanssa

käydessä vanhempiaan tervehtimässä, isän ulkona ollessa, äidilleen ja

siskolleen itkien kertoi tilansa ja sisällisen harminsa nimismiehen

kohtelun vuoksi. Kumpaankin kuuntelijaan kertomus iski kuin salaman

liekki; he ensin vaikenivat hetken, sitte pullahtivat hekin itkemään

sitä vaaraa, mikä Klaara-parkaa oli kohtaamaisillaan. Mielten vähän

tyynnyttyä päätettiin, että Klaara heti pyytäisi eroa paikastaan, ja

jos tähän ei nimismies suostuisi, niinkuin luultavampaa oli, tyttö

hänelle, kun vasta vielä hyväilyksiään uudistaisi, antaisi rouvan

kuullen semmoiset ripitykset, ettei mieli enää vasta tekisi tyttöön

käsiksi käydä.

Niin kävikin kuin oli tuumattu. Klaaraa ei laskettu paikastaan keskellä

vuotta, nimismies sai ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa aika

löylytyksen ensin Klaaralta sitte vielä myrkyllisemmän rouvalta ja niin

sai tyttö vihdoinkin jäädä tykkänään rauhaan. Nimismiehen kohtelu nyt

muuttui määrätyksi, kuivaksi ja käskeväiseksi. Vaan tuo oli Klaaralle

kuitenkin helppo kantaa edelliseen siveettömään käytökseen verraten,

sillä se jo uhkasi saastuttaa kokemattoman tyttösen sydämen kokonaan.

Muut seuraukset olivat lyhyet. Nimismies Manni haki Kuvernöörin

viraston kautta saatavansa ukko Mattilalta: ei yhtaikaa, niinkuin olisi

ollut luonnollisempaa, vaan yhden pienen velkakirjan sisällön toisensa

perästä. Näin nousivat oikeudenkäynti-kulungit ja muut kustannukset

melkein itse velkojen suuruisiksi. Ja niinpä eräänä kauniina

kevättalvi-päivänä myytiin ukko Mattilan kolme lehmää, hevonen, vasikka

ja sika sekä muuta irtonaista. Surusta kohta senjälkeen kuoli

kivulloinen Mattilan muorikin, sillä hän ei voinut käsittää elämää enää

mahdolliseksi ilman rakkaita lehmiään. Ukko Mattila, vaikka tätä

lisä-iskua kovasti surikin, ei kuitenkaan epäillyt tulevaisuudesta.

Heti otti hän, niinkuin sanotaan, lehmän "ruuville". Sitä hoiti nyt

torpassa asuva loinen siksi, kun Annan palvelusvuosi menisi umpeen ja

hän saisi palata kotiansa emännöimään. Hevosenkin toivoi Mattila

keväämmällä saavansa, jos ei muuten, niin velaksi. -- Vaan hän ei

tuntenut täydellistä ihmiskostoa, joka salassa piilee. Sillä kun

kruununrahatkin vielä olivat rästinä eikä nimismiehenkään saaminen

täysin kuitti,1 haki tämä Mattilan torpparakennuksetkin myytäviksi.

Noille miehensä vehkeille rouva Manni toisinaan katkerasti nauroi, vaan

kun taas muisti hänen pettyneet toiveensa ja siitä seuraavan kiukun,

taisi hän inhosta ja häpeästä tuntimäärät itkeä ja päiväkaudet käydä

punettuneilla silmillä, joka kuitenkaan ei estänyt Mannia kulkemasta

ennakolta määräämää tietään; sillä hän ei voinut muuten: hänen

käsitteensä hyvästä ja pahasta olivat nyt kerran saaneet sen suunnan.

* * * * *

Nyt rupesivat asiat Teljossa käymään kuin nuottien mukaan.

Mattilan torpparakennukset myytiin ja ne osti nimismies Manni. Jo

samana päivänä täytyi ukko Mattilan muuttaa ja hänet otti Tamminen

työhönsä toistaiseksi.

Vielä Elokuussa sai Tamminen käskyn, että hänen kuukauden sisällä tuli

N. kaupungin säästöpankille suorittaa velkansa 4,000 mrk. ynnä sisällä

olevan vuoden maksamattomat korot. Tamminen säpsähti tuota iskua:

olihan velka hänelle luvattu "seisovaksi lainaksi", kunhan vaan korot

säntilleen suorittaisi ja sen hän oli tehnytkin.

Tamminen rupesi Salojärven isäntää ensiksi käsirahoistaan noin 2,000

markasta pihistämään. Kun tämä rupesi hävyttömäksi ja haukkui Tammista

silmät korvat täyteen, manuutti jälkimäinen Salojärven tuleviin

syyskäräjiin. Salojärvi taas, niinkuin toinen oli aavistanut, muutti

heti rahaksi irtonaisensa, möi tilansa hyvine tukkimetsineen

Viipurilaisille tukkiherroille 12,000 markasta ja muutti, Tammiselle

kiusaa tehdäkseen, kirkonkylään, jossa hyvän tuttavansa, maakauppias

Revon kanssa makeasti nauroivat mokomalle "sukkeluudelle".

Ahdistettu Tamminen koetti tavan takaa saada Kyllölän rikasta isäntää

käsiinsä, sillä olihan tämä häntä luvannut auttaa tarpeen tullessa.

Kokeet pitkät aikaa olivat turhat. Kotonaan tämä ei milloinkaan

"sattunut olemaan" Tammisen siellä käydessä ja kirkonmäelläkin Kyllönen

vältti häntä kuin ruttotautista ja aina hävisi väkijoukkoon, kun toinen

oli hänet tapaamaisillaan. Kerran kuitenkin miehet yhtyivät eräässä

kirkonkokouksessa ja vastenmielisesti Kyllönen seurasi Tammista ulos.

Kun jälkimäinen kertoi ahdingostaan ja pyysi nyt juuri luvattua apua,

vastasi toinen ihmeellisen kylmäverisesti:

-- Vaikka olisikin rahaa, niin en nyt, hyvä veli, voi auttaa. Kertoohan

koko pitäjä sinun olevan vararikon partaalla. Maksuksi saisin vaan

vaivat valvoa saatavaani sinun konkurssissasi ja tyytyä osille niinkuin

muutkin.

-- No, sama se, tuumi Tamminen itsekseen, kun kokouksesta alla päin

astuskeli kotiansa kohti. -- Tässä kuussa (Syyskuu oli jo käsissä) saan

haloista rahat, joilla tukkean puolet säästöpankin velkaa. Lokakuulla

lähden markkinoille sorvaus- ja nahkatavarain kanssa ja niin ehkä

Jumalan avulla pääsen pahimmasta taakasta. Repo ei kiireimmällä

lainkäynnillään kuukausiin voi minulle mitään ja vastahan Joulukuulla

Mannin hallussa oleva vekseli on maksettava; olenhan sitä paitse

siitäkin vähin erin suorittanut jo likemmä neljännen osan.

Tamminen oli näitä mietteitään lopettaessaan asioistaan paljoa

levollisempi kuin koskaan ennen.

Viikkoa pari vieri ja Tamminen saattoi ilokseen kaupungissa asuvalle

Viipurilaisten asiamiehelle ilmoittaa halko-urakan olevan täyden.

Heti saikin hän vastauksen, että laiva oli jo lähetetty puita

vastaanottamaan ja lastaamaan, jolloin Tamminenkin saisi sovitun

urakkasumman käteensä.

Vieri niin taas viikon päivät ja asiat Teljon kylässä näyttivät menevän

entistä latuansa. Eräänä päivänä silloin ilmestyi Kuhajärvelle

hinaajahöyry, tuoden Viipurilaisten lotjaa Kuusniemen rantaan. Tamminen

ripeästi soudatti itsensä halkopaikalle. Puiden vastaan-ottaja tarkasti

tavaran, hyväksyi ne ja ryhdyttiin heti mittaamistoimeen.

Niemelän rannastakin läksi vene ja siinä kaksi miestä. Alussa ei tuota

kukaan huomannut, vaan veneen lähetessä lastauspaikkaa, huomasi

Tamminen yhä selvemmin kokardihatusta, kenen kanssa hänellä tuli olla

tekemistä ja säpsähti hiukan. Nimismies Manni nousikin kohta rannalle

Lipposen seurassa, läheni Tammista ja halkojen vastaanottajaa, jotka

seurasivat mittamiehiä, sekä kysyi kuivasti papereja taskustaan

kaivellen:

-- Kenen halkoja tässä mitataan?

-- Niinkuin itsekin hyvin tiedätte, ovat ne minun vielä, vaan Viipuriin

kaupatuita, vastasi Tamminen.

-- Siinä tapauksessa minä tämän Kuvernörin oikeuden välipäätöksen

nojalla otan halot N. kaupungin säästöpankin saamisen vakuudeksi

takavarikkoon ja kiellän käskynajaja Lipposen kuullessa haloista

kalikkaakaan koskemasta. Tässä on Tammiselle kopio välipäätöksestä ja

teille, joka luultavasti olette Viipurilaisten asiamies, toinen.

Papereista näette valitusajan ja paikan, mihin on mentävä.

Toimituksensa täytettyään läksivät kruununpalvelijat taas pois

soutamaan, jättäen ällistyneet kaupanhierojat suu auki seisomaan

Kuusniemen rannalle.

Mitäs tehdä? Miesten mietittyä vähän aikaa, päätettiin lotjan antaa sen

päivän vielä seista paikoillaan, kunnes Tamminen ehtisi pistäydä

kaupungissa kysymässä syytä moiseen menettelöön.

Kaupunkiin oli vaan kolme peninkulmaa ja pianhan Tamminen tuon matkan

hyvällä virkullaan oli tehnyt. Hän tapasikin säästöpankin johtajan ja

kysyi, miksi velka niin pian oli suoritettavaksi vaadittu, vaikka se

oli olevinaan "seisova laina".

-- Siksi, vastasi johtaja, kun te haaskaatte Tammiston metsää ja teette

talon pian arvottomaksi.

-- Ei viisisataa syltä halkoja minun tilaani arvottomaksi tee.

-- Kaksituhattahan kuulutte ottavankin, on meille kerrottu.

-- Se ei ole totta. Kuka semmoisia on teille kertonut? uteli Tamminen.

-- Me emme saa pankin salaisuuksia ilmoitella, oli toisen vastaus.

Tamminen arvasi nyt, ketä hänen tuli kaikista vastoinkäymisistään

kiittää. Kun takavarikkokieltoakaan ei luvattu peruuttaa, ja että hänen

päinvastoin viikon sisällä tuli velkansa suorittaa lainkäynnin uhalla,

läksi miesparka kotiansa kohti niin apealla mielellä, kun semmoisissa

suhteissa lähteä voi.

Halkokaupasta siis ei tullut mitään ja niin lähti Viipurilainen lotja

Kuusniemen rannalta matkaansa. -- Siitä riemusta Manni samana iltana

Revon luona, jossa myös Salojärvi rikkaana rehenteli, joi itsensä

patahumalaan, niin että toiset käsikynkästä saivat häntä taluttaa aina

kotiportailleen asti, johon hän tunnotonna kuin eläin jäi makaamaan.

Paria viikkoa ennen syyskäräjäin alkua sai Tamminen kaksi manuuta

velasta samana päivänä: yhden N. kaupungin säästöpankilta ja toisen

maakauppias Revolta.

* * * * *

Lokakuun keskipaikoilla alkoivat käräjät. Tamminen oli sitte manuut

saatuaan ollut niin äimeyksissä, ettei kyennyt juuri mitään toimimaan.

Niinpä olivat markkinaretkensäkin, joista niin paljon odotti, jääneet

tekemättä.

Vanhain juttujen loputtua oli Tamminen heti pihdissä. Nimismies Manni

säästöpankin puolesta ja maakauppias Repo omasta puolestaan vaativat

Tammisen asettamista konkurssitilaan, koska hän ei muka voinut

sitomuksiaan suorittaa ja hän vaan keinotteli vierailla varoilla.

Oikeus määräsikin ahdistetun viikon sisällä, jolla ajalla vielä käräjät

kestivät, tekemään luettelon varoistaan ja veloistaan sekä kielsi häntä

lain edesvastauksen uhalla paikkakunnalta liikahtamasta.

Nyt tiesi Tamminen mitä kello oli lyönyt. Määrätyn ajan sisällä hän

valmistikin täydelliset konkurssipaperit. Omaisuus näiden mukaan nousi

24,000 markkaan ja velat 11,000:teen.

Oikeuden välipäätöksessä määrättiin nimismies Manni ja kauppias Repo

pesän väli-aikaisiksi hoitajiksi ja saisivat he jo heti ruveta

irtonaista omaisuutta rahaksi muuttamaan. Nahkuritehtaan ammeet,

irtaimisto ja työn alla olevat tavarat saisi, Mannin erityisestä

anomuksesta, myöskin myydä, vaan sorvaustyökaluja ei, koska Tamminen

ilmoitti ei muuta eläkettä pesästä tahtovansa, kunhan vaan saisi jatkaa

varsinaista ammattiaan pesälle kuuluvilla työkaluilla. Asua hän saisi

Tammistossa niinkauan kun tila tulisi myydyksi. Lopullinen tuomio

julistettaisiin seuraavissa talvikäräjissä.

* * * * *

Niin olivat nyt Tammisen kauniit tulevaisuuden toiveet rauenneet

tyhjiksi utukuviksi vaan. Surulliselta tuntui nähdä niin monen vuoden

ahkeran työnsä hedelmät kahden ahnaan korpin raastettavana ja että ne

tekisivät parastansa, siitä oli hän varma.

Eräänä sateisena iltana Marraskuun alkupuolella istui hän työnsä

päätettyään salin keinutuolissa oikaisemassa selkäänsä ja mietti juuri

omien huonekapineiden tekoa, kun ovi avaantui ja Anna Mattila pikku

Elli sylissä astui sisälle. Ottaen pikku tyttönsä polvilleen, sanoi

hän:

-- Se oli hyvä, Anna, että tulitte. Minulla olisi vähän teille

sanottavaa. Kun taka-aikoina tulevaisuuteni kimmelsi edessäni

hopeanhohtavalta ja luulin Tammistossa saavani elää ja kuolla, pyysin

teitä emännäksi siihen ja te puolittain lupasitte. Nyt kun kaikki,

kaikki on jo melkein mennyttä, ja minä itse kohta maantiellä, annan

teille puolinaisen lupauksenne takaisin. En tahdo sitoa teitä kukatiesi

mimmoisiin puutteisin. Minun on taas alkaminen lusikasta ja silloin

aina on paras olla toista sitomatta onnettomaan kohtaloonsa. Niin,

Anna, kätenne tuohon: lupauksenne annan takaisin, joskopa se kuinkin

mieltäni katkeroi.

Anna ei antanut kättänsä. -- Olisin siihen suostunut muutama kuukausi

takaperin, itsestänikin, pyytämättänne, sanoi hän, vaan nyt en sitä

niinkään hevillä tee. Isäni silloin ajettiin keppikerjäläisenä

mökistään ja minä pidin vallan mahdottomana edes ajatellakaan semmoisen

tytärtä Tammiston emäntänä.

Tammisen silmät suurenivat. -- Uskaltaisitkos nyt siis, kun minulla ei

mitään muuta ole kun kaksi kättä, ruveta katsomaan mahdollisia

puutteita silmästä silmään? kysyi Tamminen.

-- Nyt juuri uskallankin, oli tytön suora vastaus. -- Yltäkylläisyyteen

en ole tottunut ja työtä ei minua ole opetettu pelkäämään. Vähemmän

on sitä paitsi ihmisilläkään syytä soimata, että Tammiston

yltäkylläisyyteen haluten olen siihen emännäksi tunkeutunut.

Tamminen saattoi kiitollisuudesta vaan puristaa tytön kättä ja sillä

oli liitto kahden henkilön kesken elämään ja kuolemaan vaan toinen

toisensa edestä solmittu.

* * * * *

Heti välipäätöksen käräjissä langettua, alkoivat pesänhoitajat aika

lailla mellastaa Tammistossa. Nimismies Manni matkusti heti kaupunkiin,

sai takavarikon halko-urakan suhteen puretuksi, möi halot paikalla taas

Viipurilaisten asiamiehelle ja sai rahat, 2,000 mark., heti käteensä,

sillä olivathan puut jo hyväksytyt ja ulko-ilmassa kuivamisen kautta

yhä parantuneet. Vaan näistä rahoista ei monta markkaa lie Teljoon

saapunut, sillä huhu tiesi kertoa jo tänne saakka, että Manni

korttipöydässä eräänä yönä kaupungin iloisten herrain parissa ne

melkein sukupuuttoon menetti.

Sitä kiukkuisempana palasi Manni kotiansa. Hän oikein vapisi saadakseen

raastaa Tammistoa ja sen omaisuutta niin silmittömästi kuin

mahdollista. Ilmoitus lähetettiin kaupungin sanomalehteen

nahkuritehtaan kaluston ja tavaran myymisestä, ja kumma kyllä, vaikka

Manni itse niitä halusi niin halvalla kuin mahdollista, ylistettiin

myytäviä ylenluonnollisesti. Viekas Repokaan ei saanut tutkituksi miksi

Manni näin teki.

Antaen ilmoituksen parin viikon ajan vaikuttaa, minkä se voi,

ryhdyttiin nyt Tammiston muun irtaimiston huutokauppaan. Surkeata oli

nähdä kuinka vasara lankesi, ja yksi ammuva elukka toisensa perästä

jätti tutun talon. Niin menivät hevoset ja muutkin eläimet.

Maanviljelyskaluston ja kalanpyydykset melkein kokonaisuudessaan osti

Repo, sillä hän piti itseään jo puolittain Tammiston omistajana.

Seurasi sitte huone y.m. kapineet. Tammiselle itselleen jätettiin

toistaiseksi ainoastaan välttämättömimmät näistä.

Eräs seikka kuitenkin Tammista miellytti. Tavaransa eivät kelikaupalla

menneet. Kaupungista oli saapunut varakas teurastaja, joka, tietäin

lehmäin hinnan ja ymmärtäen niitä arvostella, kiskoi hinnat niin

korkealle kuin suinkin oli mahdollista. Eivätpä hevosetkaan tai muut

elukat polkuhintaan menneet. Ja kun huutokauppa loppui, oli

nimismiehellä koossa alun neljättä tuhatta markkaa. Vaan sitte olikin

Tammisto puti puhdas, että seinät vaan kumisivat tyhjyydestä.

Nimismies Manni oli itsevaltaisesti, Revolta kysymättä, ottanut

rahastonhoitajan toimen niskoillensa ja jälkimmäinen taas ei tuota

vastaan mitään muistuttanut, vaan mietti talvikäräjissä kyllä panevansa

miehensä tiukalle.

Seuraavaa huutokauppaa odottaessa kävi kaupungista eräs nahkurimestari

Tammistossa tehdasta ja sen tavaroita katsomassa. Saatuaan tarkat

tiedot työnjohtajalta tavaroista, saapuikin hän nimismies Mannin

tietämättä huutokauppaan.

Ensin myytiin Tammisen saatavat. Yksi huusi kelikaupalla yhden, toinen

toisen. Manni itse tuli muutamalla markalla saamaan Salojärven velan

pesälle 2,000 markkaa.

Nyt ryhdyttiin nahkatehtaasen. Lipponen, joka käytti vasaraa, ilmoitti

mitä kaikkea samalla lyönnillä meni ja kysyi, mitä tarjottaisiin.

-- 2,000 mark. vastasi edellä mainittu nahkuri.

Manni nosti silmänsä ja näki hartiakkaan käsityöläisen seisovan kädet

selän takana levollisena.

-- 2,000 mark. ensimäinen, 2,000 mark. toinen, 2,000 mark.

kolmas -- -- --

-- 2,500, huusi Manni ja lisäsi kovasti: kalusto ja työn alla olevat

tavarat myydään ainoastaan käteiseen rahaan.

-- Tiedetään, vastasi nahkuri, 3,000 mark.

-- 3,000 mark. ensimäinen, 3,000 toinen, jatkoi Lipponen.

-- 3,500, rinkasi Manni ja likeni nahkuria, jolle kuiskasi: rahat ovat

todella lyötävät lautaan heti.

-- Niin seisoi aviisissa. 4,000 mark. tarjottu.

Mannia rupesi jo huimaamaan. Olisikohan tuolla törrikäisellä rahaa?

mietti hän, vaan huusi 4,500.

Nahkuri meni 5,000:teen, Manni 5,500:taan, toinen taas kylmäverisesti

6,000:teen markkaan.

Manni raivosi. -- Peijakas vie, eiköhän tuota haisevaa pässiä saa pian

luopumaan kiusanteostaan, huusi hän, ja lisäsi: 6,500 mark. tarjottu:

-- 6,500 mark. ensimäinen, 6,500 mark. toinen ja 6,500 mark. kolmas

kerta. Eikö kuka tarjoa enemmän?

Ei jäntärekään nahkurin kasvoissa värähtänyt.

Vasara lankesi ja siis oli tehtaan kalusto ja tavarat Mannin omat.

-- Jos työmies, joka itse ymmärtää työn käytännön, olisi maksanut

kaikesta 6,000 mrk., olisi hän kukaties vaivoistaan jotakin saanut,

vaan miten hieno herrasmies pässin ammatista voittoa tuumaa ottaa, sitä

en ymmärrä, sanoi nahkuri kuuluvasti.

Manni loi häneen vaan kiukkuisen silmäyksen ja kääntyi selin.

Senjälkeen myytiin puidut elot, aumat, useita ladollisia heiniä, kaikki

heinäpielekset ynnä muuta, mitä vielä Tammistossa oli vähempää

rihkamaa.

Mitä ei Manni, eikä Repokaan huomanneet, oli, että Tamminen tässä

tilaisuudessa samoin kuin edellisessäkin huutokaupassa seurasi myyntiä

suurimmalla tarkkuudella, ja salavihkaa kirjoitti huutokauppasummat

markka markalta ja penni penniltä muistiinsa. Olipa hänellä jo täysi

tieto Mannin tekemästä halkokaupastakin ja sen johdosta myöskin, millä

kannalla asiansa nyt olivat. Harvinaisesti iloisena saattoikin hän siis

astua valitun elämänsä seurakumppanin luo ilmoittamaan sitä, kenenkään

ennakolta aavistamatonta uutista, että Tammisto oli sittekin jääpä

heidän omaisuudekseen ja ehkäpä vähän vielä lisäksikin. Tamminen päätti

pikemmiten asiainsa suhteen ruveta toimimaan siten, kun ne vaativat.

Tästä kaikesta tietämättä, Manni ainakin huolimatta miettiäkään niin

pitkälle, astuivat toimitusmiehet ja ostajat Tammiston saliin, johon

emännöitsijä oli kutsunut heidät kahville.

-- Vaan nyt sinun tulee muuttaa nahkuritehdas Tammistosta pois,

tuumaili Repo Männille heidän sisälle tultuansa. -- Minä kaikissa

tapauksissa ostan tämän talon ja tarvitsen tehdasrakennuksen toisiin

tarpeisiin.

-- Et sinä sen määrääjä vielä ole, sanoi riitatuulella oleva Manni; --

etkös ole kuullut sananpartta: "elä nuolaise ennenkuin tipahtaa".

-- Sinun kiusaksesikin sen ostan ja laita vaan siksi, että rojusi ovat

matkassa, vastasi toinenkin vihasta paisuen.

Kukaties olisivat miehet hypänneet toisillensa tukkaan, jos ei Tamminen

olisi samalla sisälle astunut.

Kahvia nauttiessa lauhtui Mannin mieli vähän ja hän jo hymyhuulin,

kiusaa muka tehdäkseen, tuumaili isännälle:

-- No, Tamminen, nyt on vaan teidän kaunis tilanne myymättä.

-- Ettekä sitä konsaan myykään, vastasi Tamminen kuivasti.

-- Mikäs estää? kysyi Manni.

-- Eikö myydä? kiljasi Repo.

Kumpainenkin seisoivat uhkaavina Tammisen edessä ja olisivat varmaankin

noin rohkean puheen päästäneen elävänä nielleet, vaan Tammisen kasvojen

jäntäreet eivät värähtäneet, kun hän vastasi tyyneesti:

-- Ei myydä siitä syystä, että rahaa jo on karttunut kappaletta yli

velkojen. Minä puolestani pesästä vielä odotan melkoistakin rahasummaa

ja silloin kun minun aikani on tullut, varustakaa vaan kukkaronne suu

hyvin leveälle, sillä itsestännekin tiedätte, ettette minulta sääliä

raha-asioissa tarvitse odottaakaan. Itsehän minut siihen olette

opettaneet.

-- Onko asian laita niin? uteli Repo, joka vähemmin asian juoksua

tunsi.

-- Lopputili sen näyttänee, oli vaan Mannin hajamielinen vastaus.

Salojärvi oli myös huutokaupassa. Kahvin nautittua vei Manni hänet

sivuhuoneesen, ottaen Lipposen ja Kyllölän isännän vierasmiehiksi.

-- Tunnustatte kai Tammiselle olleenne velkaa 2,000 markkaa? alotti

Manni.

Mies myönsi.

-- Se saaminen nyt huutokaupassa on siirtynyt minulle. En rahaa

vaadikaan vielä, vaan tahdon ainoastaan kuolevaisuuden vuoksi, että

panette puumerkkinne tähän paperiin. -- Sen sanottua veti Manni esille

pitkän, valmiiksi kirjoitetun paperiluiskan, mihin Salojärvi

vastustamatta antoikin puumerkkinsä ja sen todistivat läsnä olevat

vierasmiehet. Salojärvi itsekseen tuumi vetävänsä Manniakin nenästä,

vaan tällä kertaa ainakin oli hän antanut viekoitella itsensä pulmaan,

josta ei niin helpolla pääsisikään, sillä hän oli tunnustanut vekselin,

joihin hän, salon yksinäisyydessä asuen, ei vielä ollut ennättänyt

ollenkaan tutustua.

* * * * *

Muutama kuukaus on kulunut. Astumme taas nimismies Mannin työhuoneesen.

Ovella seisoo Salojärvi surkean näköisenä ja sen läheisyydessä olevalla

tuolilla istuu käskynajaja Lipponen. Manni itse kävelee piippu suussa

pitkin laattiaa.

-- Eikö teillä ole hiukkaakaan armahtavaisuutta rinnassanne minua

kohtaan, kysyi Salojärvi.

-- Ei rahtuakaan, vastasi Manni, semmoisia konnia, kuin sinä olet,

täytyy opettaa "ypykkää" hyppimään.

-- Mutta enhän paperia noin hirveäksi aavistanut, muistutti Salojärvi.

-- Juuri senvuoksi vekselin otinkin, vastasi Manni. -- Minä tunnen

sinun kaltaisesi miehet liian hyvin, antaakseni itseäni vetää nenästä.

Kruununvoudin konttorissa sitä paitsi odottaa sinua matka- ja

eväsrahaksi ai'otut 100 markkaa. Jollet heti lyö saatavaani lautaan,

lähdet jo tänään läänin vangistoon. Vekselilaki ei muuta valittavaa

tiedä eikä tunne. Sinulla on rahaa, sen tiedän ja älä luulekaan, että

minun petät, niinkuin petit Tammista.

-- Mutta eihän teille koko juttu maksanut kuin jonkun markan ja nyt

kiskotte minulta 2,000 markkaa, muistutti Salojärvi.

-- Juuri senvuoksi onkin riemuni saada sinua vanha roisto tanssittaa,

lohdutti Manni. -- Ja nyt pitkät puheet pois ja pellolle, jollet heti

lyö rahoja lautaan.

Salojärvi-parka raapi korvallistaan "mokomalle sukkeluudelle", sillä

oli se kuitenkin totta eräämpi hänen omaa tekemäänsä. Vaan eihän siinä

mikä auttanut kuin kaivaa rahat esille ja alkaa lukea vaan.

Manni istuutui.

-- Summa on täysi, mutta korot puuttuvat, sanoi hän.

Korot laskettiin 8 % mukaan, jonka Manni sanoi itse pankkiin

kaupungissa maksavansa ja huokauksella maksoi Salojärvi nekin.

-- Nyt lainkäynti-kulunkini ja matkani kaupunkiin, muistutti Manni.

Salojärvi intti vastaan.

-- Sama se, jos et niitä maksakaan; siinä tapauksessa en anna vekseliä

luotani. On maailmassa piiskoja, jos on koiriakin, tuumi Manni.

Salojärven täytyi siis suorittaa viimeksi vaaditutkin, sai paperinsa

vihdoinkin kuitattuna takaisin ja lähti nyrpein mielin Mannin

kamarista.

-- Minulle taitaa todella tulla pakoksi muuttaa nahkuritehdas pois

Tammistosta, sanoi Manni Lipposelle, kun he taas olivat kahdenkesken.

-- Tuo helkkarin kaupunkilainen kiskoi sen ostosumman niin korkealle,

että Tamminen väkisenkin saanee pitää tilansa.

-- Minne sen aiotte sitte muuttaa? tiedusteli toinen.

-- Sepä juuri onkin kysymys, oli Manni hätäilevinään. -- Vaan minulle

pälkähtää eräs ajatus päähän. Onhan teillä vanha asuinrakennuksenne

joutavana. Vuokratkaa se minulle niin muutan tehtaan siihen.

-- Joutaa se, tuumi Lipponen. -- Saatte ruveta vaan, vaikka heti

muutos-puuhaan.

Asia siis lopullisesti päätettiin. Vaan Manni oli jotakin hoksaavinaan,

kun hän äkkiä kysyi, oliko Lipposen rakennukset vakuutetut palovahinkoa

vastaan.

-- Ei muussa kuin pitäjän yhteisessä palovakuutuksessa, vastasi

Lipponen.

-- On sekin hyvä, vastasi Manni, vaan nyt kun tehtaani siihen muutan,

tulee vaara tietysti ainakin kappaletta suuremmaksi. Neuvoisin teitä

vakuuttamaan rakennuksianne kaupungissa johonkin ulkomaiseen yhtiöön.

Sen minä ainakin teen nahkuritehtaan ja Mattilan torpparakennusten

suhteen, joihin tuumaan asettaa kuivan verstaan. Jos sitte vahinkokin

tapahtuisi, voisi semmoisesta vetäytyä omillaan ainakin.

Lipponen oivalsi asian laidan heti. Ymmärtäen että tuommoinen "vahinko"

olisi Männille mieleen, sanoi hän:

-- Semmoinen tapaturma on hyvin mahdollinen. Esimerkiksi Luoma, entinen

maakauppias täällä ennen Repoa, kun piti talonsa vakuuttamatta, ei

saanut sitä syttymään, vaikka olisi sytyttänyt, vaan niinkohta kun

vakuutti omaisuutensa paloi se myös heti poroksi.

Manni oli tyytyväinen, että hänellä oli niin ymmärtävä käskyläinen.

Päätettiin siis, että Lipponen heti vakuuttaisi talonsa johonkin

ulkomaiseen yhtiöön ja Manni taas nahkuritehtaansa ynnä Mattilan

rakennukset toiseen ja kun Lipponen valitti itseltään puuttuvan

vakuutus-maksuksi rahaa, sai hän inttämättä Mannilta tarvittavan

summan.

Miehet luulivat saaneensa keskustella kenenkään kuulematta, vaan

raollaan oleva ovi avaantui selälleen ja kynnykselle ilmestyi nyt talon

huolestuneen näköinen rouva.

-- Etteköhän te miehet puhu päätänne poikki? muistutti hän; -- minun

mielestäni oli teillä jotenkin kamalat puheet ja kamalat lienee

aikomuksennekin.

-- Mitä sinä Selma miesten asioista ymmärrät? tiuskasi miehensä

äreästi; -- parempi olisi, kun pysyisit kyökkitoimissasi, kuin vaanisit

minun puheitani ja tekojani ovien raoista.

-- Kumpa tuo vaaniminen edes palauttaisi oikeuden ja velvollisuuden

tunnon rintaasi ja panisi sinut miettimään, mitä tekojasi voit Jumalan

ja ihmisten edessä vapaalla omallatunnolla vastata, olisi paljon

voitettu; vaan se taitaa olla jo lopen myöhäistä, huokasi rouva.

* * * * *

Sivumennen mainitsemme vaan ylläkerrotun täydentämiseksi, että ennen

pitkää olivat Kuuspellon rakennukset vakuutetut 4,000:sta, talossa

oleva irtain 2,000, Mannin nyt vielä Tammistossa sijaitseva vaan

piakkoin Kuuspellolle muutettava nahkuritehdas ja työn alla olevat

tavarat 25,000:sta sekä Mattilan torpparakennukset 1,500:sta markasta.

Kaikki kävi hyvästi päinsä, koska asiamiehet kaupungissa uskoivat

omaisuuden todella olevan vakuutettujen summien arvoisen ja olihan

äsken sanomalehden ilmoitus-osastossa ollut erittäin kehuva ja

kiittelevä lause nahkatehtaasta ainakin.

Kohta alettiin myös Lipposen vanhaa asuinrakennusta tehdasta varten

korjata. Pullistuneet seinät oi'ottiin, katto laitettiin ja ammeen

sijoja ruvettiin kaivamaan. Oli aikomus niin pian kuin mahdollista

saada tehdas uuteen paikkaansa muutetuksi sekä käyntiin myöskin.

Lipponen oli kaikissa näissä puuhissa Mannin oikeana kätenä ja

hyvästipä työ edistyikin; eihän raha puuttunut ja koska laitos oli

korkeasti vakuutettu, täytyy sille myös antaa niin muhkea ulkomuotokin

ja sisustus, kuin suinkin mahdollista, sillä saattoihan jonkun

palovakuutus-asiamiehen päähän pälkähtää tulla tehdasta tarkastamaan.

Yksi seikka kummastutti naapureita. Lipponen alkoi ryypiskellä todella,

ensin yksikseen ja salaa, sitte yhä julkeammin, joten hänet usein

nähtiinkin kyöränä päihdyttävistä juomista. Kun hän usein täten teki

itsensä kykenemättömäksi asioitaan toimittamaan, olivat tietysti

ansiotkin huonot, ja taloudenkin asiat menivät menojansa, joten vaimon

ja lasten täytyi turvautua useasti naapurien hyvyyteen, sillä kotoa

leipä puuttui. Nimismiehen talo toistaiseksi ainakin näkyi olevan

puutetta kärsivälle perheelle hyvänä turvapaikkana. Manni osoittikin

tässä suhteen harvinaista auliutta ja rouva taas armahtavaisuudesta

mielelläänkin auttoi, sillä heiltä ei todella puuttunut varoja auttaa

tarvitsevia.

* * * * *

Talvi on jo voittopuolella. Uuden nahkuritehtaan rakennukset ovat jo

siihen määrään valmistuneet, että vaan ammeet ja li'ossa olevat tavarat

ovat siihen muutettavat. Manni muuten ei ollut tehnyt tehtaansa kanssa

huonoja asioita. Jonkun tuhannen oli hän jo nahka-tavaroilla saanut,

joskopa työmiesten palkatkin jotakin vetivät.

Eräänä päivänä lepäsi nimismies Manni käärityin päin salinsa sohvalla.

Rouvansa istui kiikkutuolissa sohvan vieressä lukien kuuluvasti Uutta

Testamenttia.

Manni oli edellisenä iltana palannut parivuorokautisella matkaltaan

kaupungista. Kotia tultuaan oli hän valittanut kovaa päänkipua ja että

oikean käden sormiaan ja oikeaa jalkaansa omituisesti pisteli. Vaimonsa

tiesi kyllin, mistä tuo tauti oli kotoisin: ei muusta kuin

siivottomasta elämästä ja valvonnasta. Vaikkapa vaimoparka halveksikin

miestään, ei hän kuitenkaan voinut olla hänelle antamatta sitä hoitoa,

kuin hän suinkin voi. Olihan Manni kuitenkin kaikkine virheineen hänen

pikku lastensa isä, jopa hän miehensä pyynnöstä lueskelikin hänen

vuoteensa ääressä yhtä ja toista. Nyt oli hänellä käsissään Uusi

Testamentti. Miehensä oli liian paljon ruumiillisesti ja hengellisesti

runneltu, voidakseen estää vaimoansa lukemasta sitä kirjaa, mitä hän

enimmin oli halveksinut ja vähimmin olisi tahtonut kuulla.

Selma-rouva luki tahallaan seuraavia kohtia:

Älkäät tavarata kootko maan päällä, kussa koi ja ruoste raiskaavat

ja kussa varkaat kaivavat ja varastavat;

Vaan kootkaat teillenne tavarata taivaassa, kussa ei koi eikä

ruoste raiskaa, ja kussa ei varkaat kaiva eikä varasta.

Sillä kussa teidän tavaranne on, siellä on myös teidän sydämenne.

Ja taas edelleen toisesta kohdasta:

Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittais,

ja sielullensa sais vahingon? taikka mitä antaa ihminen sielunsa

lunastukseksi? Sillä ihmisen Poika on tuleva Isänsä kunniassa

enkelittensä kanssa ja silloin hän maksaa kullekin töidensä

jälkeen.

-- Aih! ennätti Manni vaan kiljaista ja suunsa vääntyi väärään oikealla

poskelle päin. Hän koetti nousta ylös, vaan oikea kätensä ja jalkansa

eivät enää tehneetkään palvelusta. Vaimonsa koetti häntä auttaa

istumaan, vaan se oli turhaa vaivaa. Manni, jonka koko oikea puoli oli

halvautunut, se nyt nähtiin selvästi, vaipui hervotonna sohvalle

jälleen.

Nyt tuli Niemelässä kiire. Perheentuvassa asuva loisnainen oli kuppari

ja hieroja ja tämä kiireesti haettiin ensimäistä apua antamaan,

sill'aikaa kun Lipponen nimismiehen parhaimmalla oriilla laitettiin

kaupunkiin lääkäriä hakemaan. Vaimo ryhtyikin heti työhönsä ja puolen

tuntia linementeillään sairasta kuvetta hierottuansa rauhoittuikin

Manni siihen määrään, että hetkeksi nukahti. Vaimonsa istuutui vuoteen

viereen ja kyynel toisensa perään tipahti kalveille poskillensa, kun

hän silitteli polvensa juureen hiipineen vanhemman tyttösensä käheröitä

hiuksia.

-- Onko isä kipeä? uteli pienokainen.

-- On, vastasi äiti; isä on kovasti kipeä ja tuskin hän siitä enää

paraneekaan.

-- Eikös isä sitte enään konsaan lähde pois kotoa, jota sinä äiti aina

niin pelkäät? kysyi vielä lapsi.

-- Jumala tietää; ei taida enää päästä, oli äidin surullinen vastaus.

Hetken perästä hän liitti: mene nyt hiljaa Yrjön toveriksi ja leikkikää

siivolla, että isä saa maata.

Ajatellessaan niitä surun, ehkäpä puutteenkin päiviä, jotka nyt

saattaisivat kohdata ja kuinka hän ehkä pitkiksi vuosikausiksi tulisi

kytketyksi sairaan vuoteen viereen, ei rouva-parka voinut olla silmiään

nenäliinallaan peittämättä ja itkemättä katkerasti. Siitä hän vasta

lakkasi, kun kuuli miehensä yskimisen ja katsahtaen häneen päin,

silmäili tämä häntä omituisesti kiiluvilla silmillä. Vastapäätä sohvaa

oli suuri salin peili, joka riitti laattiasta melkein kattoon saakka.

Tähän nyt Manni loi kummalliset silmänsä ja katsoi siihen

silmäripsiäänkään väräyttämättä.

-- Näetkös Selma peilissä mitään? kysyi hän, nähtävästi ponnistaen

saadakseen sanansa kuuluviksi.

Rouva katsoi osoitettuun paikkaan. -- En näe siinä sen kummempaa, kun

sinut sohvalla lepäävänä ja itseni sinun läheisyydessäsi istuvana,

vastasi hän; -- vaan mitäs enempää siinä pitäisi näkyä?

-- Minä näen uuden nahkatehtaani, sopersi Manni, -- katso kuinka komea

se on, -- -- se on vakuutettu suuresta summasta, -- -- vaan ei se ole

puoltakaan sen arvoinen.

Rouva katsoi kauhistuksella mieheensä, joka hetken kuluttua jatkoi, yhä

tuijottaen peiliin:

-- Nyt se palaa! Herra Jumala, se palaa! Ja minä käskin, -- --

Lipponen, sinä rakkari, -- -- -- odota vähän, elä sytytä! -- --

Auttakaa -- -- hyvät ihmiset! Perkele riivaa toisinaan syntistä kurjaa.

-- -- Lipponen, sammuta paikalla -- -- tai minä tapan -- -- --

minä panen sinut virattomaksi -- -- sinä vanha roisto -- -- --

murhapolttaja!

Mannin näkö ja kaula olivat tuskanhiestä vesimärät, kun hän silmänsä

ummisti. Vaan sittekin jatkui hourailemisensa:

-- Se palaa -- -- vanha rani! -- -- palakoon -- minä saan rahaa

-- -- -- paljon rahaa -- -- maksan velkani -- -- maailman voittaisi

-- -- -- vahinkoa sielullensa! -- -- missä on sielu? -- -- -- nahan ja

lihan välissä -- -- -- aih!

Kummallinen nytkähdys väristytti koko ruumista, rinta kohoili

ahkerasti, sitte vielä hetken perästä toinen ja heti kolmaskin

nytkähdys: silmäluomet avautuivat vitkalleen puoleksi, samoin

huuletkin, syvä huokaus tunkeutui rinnasta ja Manni ei hengittänyt

enää.

Muutaman tunnin perästä saapunut lääkäri ainoastaan sai todistaa, että

nimismies Manni oli sydämen halvaukseen heittänyt henkensä.

* * * * *

Viikonpäivät ovat edellisestä kuluneet.

Pistäydymme taas eräänä iltapuhteena Tammistossa vanhain tuttaviemme

luona. Tamminen ja Anna Mattila ovat jo kuukauden ajan olleet

onnellinen aviopari.

Merkillisesti ovat asiat ja ihmismielet sitte viimein muuttuneet.

Tuomarin erikoisella luvalla on Tamminen matkustellut ei ainoastaan

lähellä olevassa kaupungissa useampia kertoja, vaan myös

lääninhallituksessa saamassa asioitaan siihen kuntoon, kuin oma älynsä

ja hyväin ihmisten neuvot ovat osviittoja antaneet. Pitäjän uusi,

muutamia päiviä sitte saapunut nimismies on etenkin ollut hyvänä neuvon

antajana ja hänenpä toimestaan rouva Selma Manni on antanut

kopioittavaksi kaikki Tammisen vararikkoon kuuluvat asiapaperit,

huutokauppapöytäkirjoineen y.m. Mitä Tammisen puuhat ovat

aikaansaaneet, näyttää seuraava. Tuo edellisestä surkuteltava Klaara

Mattila samoin kuin siskoksien isäkin elävät Tammistossa, sillä riittää

siinä nyt taas työ kahdelle vieraallekin. Kyllölän isännän kukkaro on

Tammiselle pyytämättä auennut ja senpä vuoksi onkin sorvaustyö entistä

vankemmassa liikkeessä.

Kutsumuskirje Manni-vainaan hautajaisiin seuraavaksi päiväksi, on

Tammistoonkin saapunut, sillä Niemelän rouva on alati katsellut

Tammista toisilla silmillä kuin miesvainaajansa: hän oli alati Tammista

kunnioittanut auttavaisena ja rehellisesti eteenpäin pyrkivänä miehenä,

josta kaikki vilppi oli kaukana.

Sanottuna iltapuhteena istuivat Tamminen nuoren vaimonsa, Klaaran ja

ukko Mattilan seurassa illallista nauttien. Talon emäntä syötti pikku

Elliä ja kaikilla oli peräti hauska ja nauroivat sydämensä pohjasta kun

lapsi joka kerta, kun lusikka läheni suutaan, ärjyi: ääh! ja tarttui

kahden käsin siihen kiinni ja vei siten ruo'an suuhunsa. Tuota iloa

olisi kukaties kestänyt kuinkakin kau'an, jos ei kummallinen kumajava

"pläms"! olisi kaikunut huoneessa olevien korviin. Suu jäi tietysti

kaikilta kiinni, kun höristivät korviaan. Taas kuului kamala "pläms" ja

niitä ääniä sitte alkoikin sataa tuhkatiheään.

-- Kirkon kellot, totta tosiaankin, puhkesi viimeinkin ukko Mattila

sanomaan. -- Noin juuri soitettiin silloinkin, kun Luoman kartano

paloi.

-- Olisikohan todella tulipalo kylässä? huudahti Tamminen ja töytäsi

ulos. Muut paitsi nuori emäntä, jonka lähtemistä pikku Elli tietysti

esti, ryntäsivät perästä.

Ulostultua huomasivat kaikki, että Kuuspellon päärakennus oli

ilmitulessa. Tamminen vaan pikimmältään pistäytyi vaimollensa

ilmoittamassa vaaran heistä olevan kaukana ja lähti juoksujalkaan ukko

Mattilan ja Klaaran kanssa rientämään tulipalopaikalle.

Perille tultuansa näkivät he jo paljon kyläisiä paikalla, jotkut tosin

sammutushommassa olevinaan, vaan suurimman osan kuitenkin joutilaana

seisomassa. Lipposta itseään ei näkynyt, vaan kyllä vaimonsa, joka

ehtimiseen hoki:

-- Elkää hyvät ihmiset liiaksi vaivatko itseänne, te teette kuitenkin

turhaa työtä!

Ja estääkseen tuota turhaa työtä, tempasi hän vesi-ämpärin erään

miehen käsistä, kun tämä parhaallaan yritti valella vanhemman

asuinkartanon palavaa nurkkaa.

Pilkkapuheitakin sateli sieltä ja täältä. Eräs kaupungissa opin käynyt

suutari kysyi hyvin totisen näköisenä:

-- Onko talo "ranvörsäkrattu?"

Kun tähän myönnettiin ja ilmoitettiin vakuutussummakin, virkkoi mies

yhtä totisena:

-- Sitte se varmaan palaa ja parasta olisi, hyvät ihmiset, että

seuraisitte emännän järkevää neuvoa ja heittäisitte turhat

pelastamiskokeenne sikseen.

Tamminen ennätti vaan nuo sanat kuulla, kun hän kiukusta tulipunaisena

huusi:

-- Oletteko te ihmiset todella niin kevytmielisiä, että annatte

parjauksen saada niin suuren vallan, jotta kädet ristissä voitte antaa

toisen omaisuuden mennä savuna ilmaan. Sukkelaan työhön joka kynsi,

jolla on vähänkin ihmistuntoa rinnassaan.

Suurin osa töllistelevää väkeä seurasikin käskyä, vaan sammutuskoneiden

vajavaisuuden ja veden puutteen vuoksi oli uusi asuinrakennus järkinään

auttamattomissa ja turhaanpa vanhankin, nahkuritehtaaksi ai'otun,

rakennuksen ja ulkohuoneiden kanssa tehtiin työtä. Sillä jälkimäinen,

kerran alkuun päästyään, paloi kuin öljyllä voideltu ja samoinpa

tapahtui Mattilan torpparakennustenkin kanssa. Tamminen, joka ainakin

purkamalla tahtoi näitä pelastaa, pääsi apulaisineen hengen kaupalla

katolta alas, kun asuintupa pelmahti ilmivalkeaan. Niin täydellinen oli

tulen tuhotyö, että ennen puolta yötä ainoastaan savuavia hirsikasoja

ja tulta kiiluvia hiililäjiä näkyi paikalla.

* * * * *

Seuraavana päivänä tapahtuneista Manni-vainaan hautajaisista ei ole

muuta mainitsemista, kuin että Lipponen, joka myöhään yöllä muka oli

saapunut kaupunkimatkaltaan, kyyneleet silmissä kertoi siitä kauheasta

onnettomuudesta, joka hänen poissa ollessaan oli tapahtunut. Hän oli

nyt kuin "karpeettomalla kalliolla" ilman kattoa päänsä päällä

ikäänkuin "taivaan lintu". Moni tuota kuunteli pilkkahymy suupielissä,

vaan useammat sydämessään kiroilivat tuota hävyttömyyttä, joka

ilkityötään vielä ulkokullaisuudella koki peitellä. Tämä liiallinen

valitus kuitenkin vaikutti sen, että ihmisten moraalinen tuomio oli

hänen ylitsensä langetettu.

* * * * *

Jos Tammisen onnettomuus kävi "nuottien mukaan", niin sitä surkeampi

loppu oli kauppias Revon ja Manni-vainaan pyrinnöillä samoin kuin

käskynajaja Lipposen koukuttelemisilla Tammisen omaisuuden perään.

Heti kohta alkavissa talvikäräjissä alkoi ankara tutkinto Lipposen

tulipalosta, sillä tätä miestä pihisti kaupungista saapunut

palovakuutusyhtiön asiamies ja vaati heti Lipposen vangitsemista

tutkinto-ajaksi ainakin. Lipponen oli näet väittänyt palotilaisuudessa

olleensa kaupungissa ja nimitetyn henkilön luona pitäneensä majataloa,

vaan asiamies tämän vierasmiesten kautta näytti valheeksi sekä todisti,

että Lipponen palotilaisuudessa piili noin virstan päässä Kuuspellolta

olevalla metsäpolulla. Yksi kummallinen todistus toisensa perään

ilmestyi ja jutun päätös oli, että Lipponen murhapoltosta tuomittiin

kolmen vuoden kuritus-huoneesen samalla kun palovakuutusyhtiö

vapautettiin palorahojen maksamisesta ja Lipposen vaimo tosin

vapautettiin edesvastauksesta, vaan päätettiin hänet kuitenkin asiasta

tietävänä epäluulon alaiseksi. Heti seuraavana päivänä saikin tuomittu

miesparka kovasti raudoitettuna lähteä läänin vangistoon odottamaan

hovi-oikeuden lopullista tuomiota.

Paikalla Mannin kuoleman jälkeen alkoi Niemelän rouvalle tulvata yksi

velkomusasia toisensa perästä. Kaikesta näkyi, että Manni todella oli

arvaamattomat summat velkaa. Ensin alkoivat kaupungissa ilmautuvat

vekselivelat pihistää, senjälkeen tulivat Niemelään kiinnitetyt

maksettavat ja nämäpä yhteensä karttuivat niin suuriin, että rouvan

samoissa talvikäräjissä, joissa Lipponen tuomittiin, täytyi jättää

vararikko-anomuksensa ynnä tehdä täydellinen luettelo veloista ja

saatavista.

Tamminen tuota juuri aavistaen ja peläten oli jo ennakolta ryhtynyt

varokeinoihin saada saamamiehensä täysin tyydytetyksi, niinkuin ennen

on mainittu. Kun juttunsa oikeudessa esille huudettiin ja kaikki

velkojat, myös Repokin tietysti, olivat läsnä, näytti hän, selvillä

tileillä, mitä rahavaroja oli huutokauppojen y.m. kautta kokoontunut

pesälle kuin myös todistuksen, että hän siltä varalta, ettei rahojen

hoitaja Manni-vainaan pesästä täyttä vastinetta lähtisi, oli hakenut

kuvernörin oikeudesta takuita vastaan toisen pesänhoitajan maakauppias

Revon kiintonaista ja irtonaista omaisuutta sen verran takavarikkoon,

jotta saamamiehet ainakin saattoivat olla täysin rauhallisina

saamisistaan.

Maakauppias Revon näkö muuttui tuon uutisen kuultuaan suureksi

kysymysmerkiksi. Vaan ensi hämmästyksen perästä hän alkoi oikeudessa

syyttää Tammista "metkuista", "ketunkoukuista", "salakähmäilijäksi"

y.m. mitä sylki ensi harmissa suuhun toi. Tästä oli vaan seuraus, että

Tamminen vaati Revon loukkaavista puheistaan langetettavaksi siihen

edesvastaukseen kuin laki ja asetukset tämmöisissä tapauksissa suinkin

sääsivät. Sitte kun Tammisen läsnä olevat saamamiehet, jotka, paitsi

maakauppias Repoa, jo ennen konkurssin istunta-päivää olivat olleet

tilaisuudessa tarkastaa pesän tilejä ja huomanneet ne oikeiksi ja

ettei kukaan penninkään vahinkoon jäisi, kunhan vaan toiminta kävisi

niin nopeaan kuin mahdollista, oikeudessa olivat vielä antaneet

loppu-lauseensa, jossa vapauttivat puolestaan Tammisen konkurssivalasta

ja vararikon teostakin sekä päälle päätteeksi valtuuttivat hänet, joka

varat paraiten tunsi, omain asiainsa selvittäjäksi ja kaupungista nyt

läsnä olevan ja pesänhoitajaksi valitun säästöpankin johtajan

apulaiseksi, käskettiin asianomaiset eteiseen oikeuden päätöstä

odottamaan.

Repo, joka tähän saakka, paitsi edellä mainituita pistosanoja

lausuessaan, loppuaikana oli ollut melkein tuppisuuna, kumarsi vielä

nöyrästi ja pyysi vielä puheenvuoroa. Sen hänelle myönnettyä ja

poismenossa olevien taas sisälle palattua, piti Repo pitkän ja jota

joinkin hyvästi mietityn puheen korjataksensa ahtaita asioitaan, sillä

hän jo monta päivää oli huomannut yleisen mielipiteen olevan häntä

vastaan.

Hän ensin vastasi tuohon Tammisen vaatimaan edesvastaus-pyyntöön

kunniansa loukkaamisesta sillä, ettei hän millään muotoa tahtonut

(Revon ääni ja liikkeet olivat jotenkin pilkalliset) tahtonut millään

muotoa niin rehellisen ja arvossa pidetyn miehen kuin Tammisen kunniaa

loukata, hän, Repo, joka tiesi panna arvoa tosityölle ja rehellisille

pyrinnöille. Sanoilla "metkut", "ketunkoukut" y.m. jotka Tamminen väitti

hänen lausuneen, jos hän sen edes tekikään, hän itse ainakaan ei sitä

muista, tarkoitti hän luultavasti sitä salaista "miina"-työtä, niitä

salaisia ruutisuonia, mitä Tamminen oli tehnyt ja kaivanut hänen

omaisuutensa alle. Olisihan Tammisen, niinkuin hyvän ja rehellisen

naapurin ainakin, sopinut aikeensa hänelle ilmoittaa, niin hän kyllä

aikanaan olisi kaikki asiat oikealle tolalle saattanut.

Hän puolestaan jyrkästi vaati Tammista lopulliseen konkurssiin ja että

tämä nyt juuri pakoitettaisiin lain säätämään valaan varoistaan ja

veloistaan. Kaikkein vähimmän hän siihen suostui, että Tamminen itse

pantaisiin omiin asioihinsa "tonkimaan, sillä sittehän niistä vasta

hyvä soppa tulisi". -- Ja koska Repo katsoi, ettei liiallisuuteen tässä

meneminen olisi ollenkaan haitallista, vaati hän itsensä vapauttamista

tilin teosta siksi, kunnes Manni-vainaan pesästä oli täysi selvä

saatu, että Tammisen hakema takavarikko-lupa, jos mahdollista,

peräytettäisiin, sillä olihan hän, Repo, kiinteimistön omistaja, jota

varainsa hävittämisestä ja paikkakunnalta lähtemisestä ei tarvinnut

pelätä; ja lopuksi, että Tammiston tila kaikissa tapauksissa olisi

tuomittava heti myytäväksi, tilaan kiinnitetyn säästöpankin velan

maksamiseksi ainakin.

Puhetta kuultelivat kaikki suurella uteliaisuudella jopa

hämmästykselläkin, usea kiusallisella pilkkahymyllä suunpielissä, vaan

tuosta huolimatta, Repo vaan kiihtyi kiivaudessa. Sen loputtua lausui

Tamminen lyhyesti:

-- Hiljaisuudessa toimin asioiden suhteen sen vuoksi, että jos

maakauppias Repo olisi vähääkään vihiä saanut siitä, minkä eteen

useinkin yöt päivät työskentelin, matkustelin tuiskut ja rämysäät sekä

kulutin paljonkin rahaa, olisi hän nyt yhtä puhdas maallisista

omaisuuksista olevinaan kuin Salojärvi, joka minulta hyvät rahat vei.

Semmoiset kuin Salojärvi ja maakauppias Repo opettavat ihmistä

varovaisuuteen. Jos olen tehnyt väärin, niin onhan meillä laki ja

oikeus kysyä minua siitä. Jättäen muun osan maakauppias Revon

vaatimuksista omaan arvoonsa ja oikeuden punnittavaksi, tahdon vaan

muistuttaa, että Tammiston myyminen nykyjään riippuu kaupungin

säästöpankista, jonka kanssa olen asiasta selvillä. Siis siinä "kahden

kauppa, kolmannen korvapuusti". Maakauppias Revolla ei sen asian kanssa

ole enää mitään tekemistä.

Kun jutun loppupuoli ainakin oli vienyt paljon aikaa, ilmoitti oikeuden

puheenjohtaja, että lopullinen päätös asiassa julistettaisiin

iltapuoleen. Määrättynä hetkenä saapuivatkin asianomaiset

käräjäpaikalle, jossa oikeuden jäsenet jo istuivat tuumimassa

loppupäätöstä. Repo tuli erinomaisen hyvällä tuulella, josta Tamminen

otti arvataksensa hänen toivovansa kuinkakin loistavaa tulosta

aamupuolen istunnossa pitämästään pitkästä puheesta.

Melkoisen hetken kuluttua kutsuttiin asianomaiset vihdoinkin sisälle.

Oikeuden päätöksessä julistettiin, että samalla kun maakauppias Repo

sopimattomista puheistaan sorvari Tammista vastaan oikeuden edessä

tuomittiin vetämään sakkoa 100 markkaa tai sovittamaan rikos

vesileipävankeudella, hän myös kahden kuukauden sisällä velvoitettiin

jälkimäisen saamamiehille tekemään täydellinen tili pesässä löytyvistä

rahavaroista. Itse hän saisi hakea korvausta ja valvoa Manni-vainaan

pesästä, mitä täten luuli vahinkoon tulevansa, sillä olihan hän pesän

hoitajana Mannin hallitsemista varoista velvollinen vastaamaan

yhtähyvin kuin vainajakin, koska jälkimäistä ei erikoisesti viime

syyskäräjissä oltu rahain hoitajaksi pyydetty eikä määrättykään. Mitä

muuten maakauppias Revon väitteeseen Tammisen kelpaamattomuudesta omia

asioitaan selvittelemään tulee, oli oikeus sitä mieltä, että tämä

varsinaisen pesänhoitajan, edellämainitun pankinjohtajan, apulaiseksi

oli kaikkein sopivin. Tammiston myymis-anomus tällä kertaa ainakin

tykkänään hylättiin. Sen jälkeen annettiin asianomaisille tavallinen

valitus-osoitus.

Näin tyydyttävälle kannalle oli nyt Tamminen ponnistuksillaan asiansa

saanut. Riippui nyt vaan hänestä itsestään toimia niin nopeasti ja

pontevasti kuin mahdollista.

Tammisen astuttua käräjäkartanon pihalle oli sinne kokoontunut paljon

väkeä. Kun juuri Sallila ja Kyllönen onnittelivat häntä kättä puristaen

asiansa menestymisestä, tuli heidän luokseen Repokin punakkana, ei

millään muotoa kiukusta, vaan jostakin muusta, jota Tamminen ei ensi

silmäyksellä voinut selittää. Kohta hän kuitenkin pääsi asian perille,

kun Repo, häntä lähestyen alkoi laulaa:

"Ootkos velikulta pukkia nähnyt

Wiipurin vallin reunalla?

Sill' on pitkät ja paksut sarvet,

Kilikalin kellot kaulassa."

-- Minä annan sinulle kilinkalia, sinä maailman lopun ratti, minä

juuri, huusi kimakka naisääni väkijoukon takaa; -- etkö suoriudu

tiehesi sukkelaan olemasta tässä ihmisten pilkkana.

Ja joukon läpi tunkeutui Revon vaimo aika ryskeellä.

Vaan Repopa ei ollutkaan noin totisella tuulella kuin vaimonsa. Ottaen

pari tanssiin vivahtavaa kömpelöä askelta, hän alkoi laulaa:

"Vanhan loikan riivatun minä -- -- --"

-- Vai loikan, huusi vihastunut vaimo ja otti miestään kauluksesta

kiinni, laittaen hänet kuin tallukan väkijoukon läpi. Repo horjui ja

kiepui tuon lähetyksen johdosta vähän aikaa ympäri ja jäi lopulta

nelinkontan pihalle katsomaan tuota rohkeaa viskaajaa, josta asemastaan

hän kuitenkin katsoi parhaaksi kömpiä ylös ja hiipi luimussa korvin

väkijoukosta ja pihaltakin pois.

Vaimo katsoi vielä uhkaavasti ympärilleen, rohkenisiko kukaan hänen

teolleen nauraa. Toden totta näkyikin pilkallinen hymy monen huulilla

ja ei vähemmin Tammisen. Tähän hän ensiksikin takertui kiinni.

-- Jassoo herra Tamminen, kumoron; en ollut teitä huomatakaan, kuinkas

nuori rouvanne jaksaa? paapatti hän. -- Varmaankin hän jaksaa hyvästi

ja yhä paksummasti tulee voimaan, kun pääsette rääpsimään meidän

omaisuuden kanssa. Vaan älkää luulko, että me siitä köyhemmäksi

tullaan. Meillä on vara lyödä lautaan, vaikka puolta enemmän minä

hetkenä hyvänsä. Lohduttakaa rouvaanne sillä uutisella kotia tultuanne.

-- Kenen suupaltti akka tuo on? kysyi uusi nimismies, joka ei vielä

pitäjäläisiä niin tarkoin tuntenut.

-- Se on kauppias Revon niinkutsuttu rouva, vastasi uusi käskynajaja,

nuori Kyllönen.

-- Vai akka! kiljasi vihastunut nainen, sinä itse olet housuihin puettu

akka. Kyllä minä sinut, keltanokka, opetan kunniallisia ihmisiä

sättimään. -- Ja Revon vaimo todella tuli puimaan nyrkkiä nimismiehen

nenän alle.

Nimismies seisoi vaan levollisesti keppiinsä nojaten ja sanoi kuivasti:

Kyllönen, viekää tuo nainen portin ulkopuolelle!

Revon vaimon kaikista terhistelemisistä huolimatta, tarttuikin Kyllönen

naisen kynkkään ja talutti hänen sievästi pihasta ulos.

* * * * *

Kesä on taas ihanimmillaan kun vielä kerran pistäydymme Tammistossa

tervehtimässä vanhoja tuttaviamme.

Paljon ovat asiat kolmen viimeisen kuukauden ajalla Teljossa

muuttuneet. Repo ei ollut valitusta tehnyt edellä kerrotun

konkurssipäätöksen johdosta -- muistamattomuudesta ajoissa, kuten hän

itse oli valittavinaan. Hän vaan levollisesti kokoili saamisiaan ja

heti valitusajan kuluttua veikin kaupungin säästöpankkiin puolet

Manni-vainaan hävittämiä konkurssipesän varoja siinä toivossa, että

takavarikko peruutettaisiin. Vaan siinä hän kovasti pettyi. Tamminen,

joka näistä hankkeista sai tiedon ja peläten saavansa tulla kärsimään

tässä samoin kuin Salojärven jutussa, pani kynsin hampain vastaan ja

samaapa mielipidettä oli säästöpankin hoitajakin. Ei Revolle muu

auttanut kuin lähteä taas vaan rahan haalintaan. Ei jälkimäinen toimi

enää liene hänellekään niin helppoa ollut, vaikka vaimonsa

käräjäkartanon pihalla rikkauksista oli kerskunut, sillä viipyi

kappaleen toista kuukautta ennenkuin Repo vähin erin hampaat kireessä

kiukusta oli lopunkin vailingista pankkiin suorittanut ja senkin vaan

sillä keinoin, että oma saamisensa pesästä pidettiin hänelle maksettuna

ja Revon kuitti siitä otettuna vastaan puhtaana rahana. Nyt vasta

lankesi takavarikkokin ja Repo sai taas alkaa jatkaa entistä

liikettään.

Jo heti kun Repo oli varoista ensimäisen puoliskon suorittanut,

maksettiin Tammisen saamamiehille ensimäinen jako-osuus 70 % ja nyt

toisen puoliskon saatua loput korkoineen. Niin hyvin Tammisen toiveet

toteutuivatkin, että ei ainoastaan Tammisto jäänyt hänelle itselleen,

vaan vieläpä sai pesälle karttuneista varoista itse nostaa kappaleen

kolmatta tuhatta markkaa ja vielä runsaampi olisi saaliinsa ollut jos

Manni-vainaja olisi Sallilalta saamaan ja Tammisen tunnustamaan

vekseliin rehellisesti kuitannut ne summat, jotka Tamminen jo oli sitä

vastaan maksanut. Nyt oli paperi kokonaisuudessaan lunastettava ja tämä

oli Tammiselle uusi todistus, minkä konnan kanssa hän aikanaan oli

ollut tekemisissä.

Kiukusta peräti syöntynyt Repo taas niissä välikäräjissä, jotka

käsittelivät Manni-vainaan konkurssiasiaa, vaati rouva Mannin

vangitsemista väärästä vararikosta, sillä tämä hänen mielestään oli

vierailla varoilla elänyt yhtä ylellisesti kuin miesvainajansakin ja

oli siis saman rikoksen alainenkin. Oikeus ei kuitenkaan kallistanut

korvaansa siihen suuntaankaan ja niin näyttivät juonikkaan Revon koukut

yhä vaan tulevan omiksi nieltävikseen. -- Muuten tämän asian likempi

käsitteleminen ei enää kuulu kertomukseemme. Mainitsemme vaan ennakolta

lyhyesti, että saamamiehet, toista vuotta rettelöityään, lopullisesti

saivat Manni-vainaan pesästä ainoastaan -- 20 %. Ja siinä oli

auttamattomasti tuon niin varakkaaksi luullun pesän lopullinen loppu.

* * * * *

Vaan pistäytykäämme jo pikimmältään tämän kappaleen alussa mainittuna

iltana Tammistossa. -- Ihanan elokuun illan aurinko kultaa talon

rakennuksia. Vilponen, tuskin tuntuva etelätuuli väräyttelee pihalle

tehdyn väli-aikaisen lehtimajan lehtiä. Paitsi seurakunnan pappia ja

lukkaria istuu majassa vanhoja tuttavia höyryävien maljojen ääressä:

Tamminen, Sallila, ukko Kyllönen, nimismies y.m., kaikki tyytyväisinä

ja iloisessa pakinassa keskenään. Piha on täynnä nuorta väkeä, joka

iloisessa rinkitanssissa huvittelee itseään ja salin avonaisten

akkunain kautta näkyy silloin tällöin talon emäntä häärivän vanhempain

naisvieraidensa kanssa. Näin riemuitaan talossa ilta ja vieläpä osa

yötäkin.

Tammistossa ovat siis pidot, vaan mitkä? Jos sitä ei muusta huomaisi,

niin ainakin siitä, kun myöhemmin yöllä kotia palaava nuorisoparvi

kylän raitilta raikkaasti huutaa:

-- Kauan, kauan eläköön Klaara ja Antti Kyllönen!

Pidot olivat Klaara Mattilan ja nuoren Kyllösen häät.

_Loppu_.