Kirjoittanut Aarne.
-- Emil, kultaseni? Ei hän ole kotona. Hän kuljeskelee ympärinsä, en
tiedä missä, ja kerää satuja suomalaiselle kirjallisuuden seuralle.
Kamarineuvoksen rouva huokasi syvään.
-- Kun äidin ainoa poika on tullut fennomaaniksi, silloin Agata-kulta,
hän kyllä tietää saavansa kokea elämässä. Ajatella Emilini viikottain
ja kuukausittain paljaitten raakain talonpokain parissa, pieksut
jalassa... ehkäpä paljasjaloinkin. Olisihan voinut lähettää jonkin
Karhusen tahi Huttusen?... Nykyiseen aikaan ei panna mitään arvoa
sivistyneille ihmisille! Villitty Emil raukkani! Kirjoittaahan hän
artikkeleita Uuteen Suomettareen ja onhan hänellä suomea puhuvia
kumppaleita. Tosiaankin, niin pitkälle on tultu, että hän suoraan on
kieltäytynyt seuraamasta minua, omaa äitiänsä, X.Y.Z:n iltahuveihin
Alise on aivan hurjistuneena. Hän sanoo, ett'ei hän voi tanssia muualla
kuin siellä... Jumalan kiitos, että Emilin isä-raukka tuli
aateloituksi, ett'ei hän nimeänsä kumminkaan voi muuttaa. Muutoin
saisin varmaankin nähdä vielä senkin surun, että jonakin päivänä
kuulisin häntä puhuteltavan herra Kettuseksi tahi herra Hevoseksi...
Niin, voitko ajatella, että hän päivällisillä lankosi, kreivin luona,
julkisesti lausui hänestä olevan saman, oliko nimenä Hevonen vai
Hästesko...
-- Herra Jumala, sanoiko hän todellakin niin?
-- Tosiaankin, niin hän sanoi. Ja me olemme lihallisia serkuksia
Hästeskot ja me? Eikö ole niinkuin sanoin, että tuo hirmuinen
kielikysymys repii rikki kaikki hellemmät siteet? Jospa hän edes tekisi
minulle mieliksi ja naisi serkkunsa Kivinäsin Berthan. Hän on nykyjään
tullut kotia Schveits'istä... äidin nimi on Ehrenheim, Ruotsista, --
hänen pitäisi olla esikuvana. Mutta tietysti hän ei kuule minua, hän on
kuuro tässä niinkuin kaikessa muussakin mitä minä hänelle sanon.
Kamarineuvoksen rouva huokasi taaskin syvään.
-- Vanhanaikuista on tosin naittaa poikiansa. Mutta, hyvä Agata,
epätoivoinen äiti ryhtyy kaikkiin keinoihin, kun on kysymys kadotetun
pojan takaisinsaamisesta.
-- Minä luulen kumminkin että Emilin moralinen käytös...
-- Niin, siinä on hän tähän asti ollut moitteeton, Jumalan kiitos.
Mutta kultaseni, paljonhan joka hetki voi odottaa siltä, joka on
fennomaani, jägeriaani, absolutisti, realisti, emansipasionisti...
Jumalapa sen ties -- ehkä on hän nihilistikin ja ateisti?
Kamarineuvoksen rouva itki ääneensä.
Sillä välin istui tuo kadotettu poika poissa kaukana Savossa, luki
äitinsä kirjettä ja noitui sitä.
Se ei ollut kauniisti tehty, mutta mitä voi odottaa fennomaanilta, joka
vielä päälliseksi on realisti?
Hän istui lirisevän puron partaalla, jonka äskeinen sade oli herättänyt
uuteen eloon. Vanhat lepät vilpoisine varjoineen olivat kehässä hänen
ympärillänsä. Ulkona paistoi aurinko kirkkaasti.
Itse ei hän suinkaan loistanut. Päinvastoin näytti hänen ilmapuntarinsa
osoittavan rajuilmaa, jota jo ennustivat yksinäiset, tuontuostakin
tulevat äreät sanat.
-- Naisten vehkeitä! Saakelin historioita... Sappresti!
Kamarineuvoksen rouva olisi tuntenut helpoitusta jos olisi kuullut edes
tämän franskalaisen kirouksen poikansa suusta.
-- Kivinäs gård... (kirottuja ruotsinkiihkoisia nimenvääristyksiä!)...
kaunis paikka... (luultavasti joku puulato aituusrähjä ympärillä)...
serkku Bertha... (siin on temppu!)... herttainen ja hyvin kasvatettu...
(kuvernanttikasvatus, jopa jotakin!)... velvollisuutesi käydä täti
kenraalittaren luona...
Kirje rutistui kouriin, sitä pudistettiin, ja rajuilma alkoi pauhata.
-- Tuhat tulimmaista! Hulluksi voi tulla, tosiaankin, hulluksi minä
tulen tästä velvollisuuksien jankuttamisesta. Minä olen realisti. Minä
en tunnusta minkäänlaisia velvollisuuksia. Ne ovat repaleita idealismin
kuluneesta narrinkaapusta. Onko minun velvollisuuteni mennä naimisiin
kaikkein herttaisten ja hyvin kasvatettujen tyttöjen kanssa? Hittoon
semmoiset! Ne ovat hanhia... kanoja... nukkeja... niin, nukkeja
ne ovat, sieluttomia ja ruumiittomia. Ruumiin lainaavat ne
ompelijattarelta, ja sielun... ei, sielua niillä ei olekaan. Siinä minä
olen kiinalainen.
Hän pisti kirjeen taskuunsa, sytytti lyhyen piippunsa, oikean
talonpoikaisnykänsä, ja alkoi vedellä savuja, tuijottaen toivotonna
alas lirisevään puroon.
Voi miltä hän näytti! Kamarineuvoksen rouva olisi pyörtynyt tahi
kumminkin käskenyt palvelijan taluttamaan hänet ulos, jos hän siinä
silmänräpähdyksessä olisi astunut sisään hänen luoksensa.
Päivettynyt aivan tuntemattomaksi, vieläpä nokinenkin. Yöllä oli hän
ollut auttamassa nokivalkean sammuttamista kylässä, missä hän viimeksi
oli levähdellyt, toimikaishousuissa, paitahihasillaan, paljain
jaloin... Hänhän olikin päättänyt olla aivan luontoperäisesti
kansallinen näinä kahdeksana viikkona.
-- Ennakkoluulo ja velvollisuus!
Hän katseli tomuisia jalkojansa ja pisti ne miettiväisenä kirkkaasen,
juoksevaan veteen.
-- Ennakkoluulo ja velvollisuus. Kas siinä kaksi suurivaltaa, jotka
hallitsevat ihmisiä. Miksi en saa mennä paljasjaloin äitini
iltahuveihin, jos minua haluttaa? Se ei käy laatuun. -- Se on
ennakkoluuloa ettei se käy laatuun. "Persoonallinen vapaus", sanoo
Stuart Mill... Saakeli soikoon, olinhan päättänyt olla vetämättä esiin
Stuart Milliä muutamaan aikaan. Hän rupeaa tulemaan minun
auktoriteetikseni, ja minä en kärsi auktoriteetteja. Vielä: minun
velvollisuuteni on naida herttainen ja hyvin kasvatettu tyttö. Mutta
ihmisenpä pitää saada seurata luontoansa ja minun luontoni vihaa
herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä.
Hän puri nykänsä puuloppia ja sanoi toistamiseen tyvenellä kiukulla: --
minä vihaan herttaisia ja hyvin kasvatettuja tyttöjä. Siis ei voi olla
minun velvollisuuteni mennä naimisiin hänen kanssansa, sillä jos luonto
huomaa jotakin vastahakoista...
Kaukainen sohina keinui leppien latvain yli hiljaa hänen luoksensa.
Hän heitti sikseen filosofiansa, kahlasi puron yli ja kiipesi toiselle
rannalle.
Komea taulu:
Keskikesän auringonpaiste. Puoleksi leikattu elopelto. Kuhiloiden
välissä työväkeä harvoissa riveissä. Ylhäällä mäellä tiheä koivikko
Elokuun vakavassa vihannuudessa. Metsän alapuolella kappale Kallavettä,
kuohuen tummansinisenä tuon keltaisen vainion takana. Kaukana lännessä
hattarainen, vaaleanharmaa taivaanranta.
-- Talkoo! -- lausui realisti. -- Leikkuutalkoo! Siellä täytyy olla
muassa. Tyhmää, tyhmää, että olen niin väsyksissä... No, mitä se tekee!
Niin erinomainen tilaisuus ei saa mennä sadunkerääjän käsistä.
Hän kulki takaisin leposijalleen, otti yllensä jälleen sarkanuttunsa ja
pieksunsa, aikoi vihdoinkin pestä noen naamastansa, mutta heitti sen
sikseen.
-- Ei liene vahingoksi esiintyä vielä vähän luontoperäisempänä.
Matkustanhan minä tuntemattomana. Hyvä, että olen leikannut ruista
yhtenä ukko pehtorin kanssa siellä kotona.
Hän selaili paperiansa, kirjoitti joitakuita päivän kuluessa
kuulemiansa sanoja, ja kätki pienen kirjelaukkunsa nahkapussiin, jota
hän kantoi ryhmysauvassa olallaan.
-- Eteenpäin!
Yks', kaks' takaisin puron yli, pitkin jyrkkää penkerettä ja ulos
kimaltelevassa auringonpaisteessa viljavainiolle.
Siellä oli kuhilas kuhilaan vieressä, miehiä pitkissä riveissä, tyttöjä
ja vaimoja joukottain, kenties pari-, kolmekymmentä henkeä.
Yhtämittainen ahkeruus, hiljainen naurunsihinä, sukkelia leikkipuheita,
tyyni iloisuus... Savossa ei olla suuriäänisiä.
Realisti astua juppasi pitkillä arvelevilla askeleilla ja piippunysä
suussa miesten luo, nykäsi lakkiansa ja sanoi hiljaa mumisten päivää.
Jotakin myrähdettiin vastaan.
Koko rivi herkesi leikkaamasta ja moni silmäpari lähimmäisestä
vaimoparvesta tirkisteli häntä tummasinisten huivien alta.
Yleinen äänettömyys.
Sen perästä soivat taaskin sirpit vinkuen ilmassa ja oljet
rauskahtelivat, kun niitä väännettiin lyhteisin.
Edelleen äänettömyys.
Realisti kuljeskeli edestakaisin kuhilaiden välillä, vaihtoi pari sanaa
työväen kanssa ja ohjasi kulkunsa alas rantaan, jossa vanha ämmä keitti
kahvia suurissa pannuissa.
-- Täällä leikataan.
-- Niin tehdään.
-- Oletteko Ristikyläläisiä?
-- Ristikylä? Ristikylähän on peninkulman päässä täältä.
Realisti oli unhottanut että hän, tulipalosta huolimatta, oli jo
kulkenut yhden peninkulman tänäpäivänä.
Harmissaan vetäsi hän oikeen aika savut.
-- Eiköhän kävisi laatuun antaa minullekin joku sirppi? -- alotti hän,
rykäsi ja koetti niistää nenäänsä -- ei nenäliinalla --
harjoitellaksensa.
-- Miks'ei -- katsellen epäileväisesti nahkalaukkuun. -- Täällä muutoin
ei makseta juuri mitään palkkaa tänäpäivänä... Voisalmen isäntä pitää
talkoota.
-- Kyllä minusta on hyötyä ruo'an edestä -- sanoi realisti, otti nutun
pois päältänsä ja heitti sen sekä nahkalaukun kahvipannujen viereen.
-- Saakeli vieköön! -- ajatteli hän. -- Jos ne hävittävät minun
kallisarvoiset muistoonpanoni! Eihän ämmä liene utelias.
Kohta seisoi hän rivin viimeisten joukossa, nuorenpuoleisen
vaimoihmisen ja kahden rivakan, hajasäärisen nuoren miehen välissä.
Sirpin teroittaminen ja leikkaaminen kävi kuin tanssi. Hän muisti hyvin
ukko Karleniuksen neuvot: polvet jäykäksi, Emil herra, älkää säästäkö
selkää ja sylkekää kouriin!
Nyt ylisteli hän opetustuntiansa, jotka hän äidin tietämättä oli
ulkotyössä ottanut, eikä ylistellyt niitä ensi kertaa tämän
vaelluksensa aikana. Nehän vasta olivat yhdyttäneet häntä likemmin
tähän kansaan, jota hän nyt kunnioitti ja rakasti, jonka edestä hän
mielellään oli tahtonut uhrata mukavat tapansa, rikkautensa ja
ansaitsemattomat etunsa yhteiskunnassa?
Hän huomasi heti olevansa ankaran arvostelun alaisena. Huomasipa vielä
olevansa esineenä savolaisten ilvehtiville kokkapuheillekin.
Kun ei hän kumminkaan luullut voivansa vastata heille Savon murteella,
jossa hän vielä tunsi itsensä vähän perehtymättömäksi, päätti hän
tyvenesti olla toistaiseksi vaiti, pitää korvansa auki ja tehdä
havaintoja.
Miehet olivat paitahihasillaan, pieksut jalassa ja valkeissa
liinahousuissa -- useimmat piippu hampaissa. Vaimot savolaisissa
tummansinisissä puuvillavaatteissa, yllään juovikkaat tahi ristikkoiset
hameet, vaaleammat nutut, huivit ja esiliinat.
Yhdessä ja toisessa parvessa nauraa kikatettiin väliin jonkun
kavaljeerin sukkeluuksille; pilkallisia soimauksia laskettiin hitaille
köntyksille, kiitteleviä huudahduksia, piikillä höystettynä,
sukkelammille. Siellä oli ilo ja elämä, mutta aivan omituista lajia.
Suunnattoman hauskaa oli nähdä niin paljon väkeä, nauttia vapautta,
ajatella kestitsemistä ja tanssia illalla. Mutta tätä hauskuutta
nautittiin niinkuin savolaiset: tasaisesti, kohtuullisesti, ilman melua
ja rähinää.
Mies lähinnä realistia oli mustapintainen, mustalaisnaamalla verkalakin
alla. Hän näytti tekevän työtä vitkallisesti ja haluttomasti, heittäen
vähemmän ystävällisiä silmäyksiä realistiin, jonka käsivarret,
totutettuina lapsuudesta asti jo Helsingin voimisteluseurassa, eivät
sallineet hänen jäädä jäljelle.
-- Täällä näyttää olevan yksi sirppi enemmän, kuin silloin kuin
viimeksi tästä menin ohitse, -- lausui vanhanpuoleinen mies, nähtävästi
ylhäisempi kuin muut. Hänellä oli vaksivaatteinen lakki ja hän turisti
nenäänsä että pärskyi siniristiseen nenäliinaan.
-- Kulkeehan sitä tällaisina päivinä kaikenkaltaista väkeä ohitse, --
tokasi mustalaisnaama katsoen realistiin.
-- Enemmänhän kahdella sirpillä saa leikatuksi kuin yhdellä, -- vastasi
kiiltolakki. -- Mistäpäin tulette?
-- Tuolta Ristikylästä.
-- Työn etsingolla, vai kuinka?
Realisti nyökäytti päätänsä.
-- Vankka mies. Näyttääpä jättävän tytöt saareen, kun vaan aikaa saa.
Kiiltolakki lyödä läpsäytti tyttöä, joka oli toisella puolen realistia,
hiljaa olkapäälle. Tämä vetäytyi äkkiä pois edestä.
-- Kah! Katsos vaan! Hovin torpparinkin piijat pitävät itsensä
hienompina kuin muut.
Mustalainen herkesi leikkaamasta ja rupesi teroittamaan sirppiänsä.
-- Maankulkijaimia kohtaan ei hän näytä olevan niinkään ylpeä, -- sanoi
hän pilkallisesti.
-- Ei tytöt jää saareen, jos eivät itse tahdo. -- 'Sen mukaan
mustalaiset puhuvat, kuin niillä suuta on, -- keskeytti kovalla äänellä
vanhanpuoleinen vaimo, joka leikkasi toisella puolella tyttöä.
-- Ei minun papinkirjassani ole sitä, että minä olen mustalainen, --
sanoi mustalainen äreästi.
-- Eihän sen tarvitsekaan, kun sen näkee naamastakin, -- tokaisi
heleä-ääninen tyttö silmille vedetyn huivin alta.
-- Suupaltto! sanoi mustalainen nurjamielisellä, mutta ihmettelevällä
sivukatsannolla. -- Semmoisia ne ovat ainakin vanhat piijat. Varo
itseäsi, Kivilän-Mari, ett'et jää siksi koko ijäksesi.
-- Parempi vanhapiika kuin mustilaisen vaimo, -- sanoi tyttö kerkeästi.
-- Kaikki tytöt tahtovat mielellään syödä omaa leipää, -- rehenteli
mustalainen.
-- Miks'ei, mutta ei koskaan hevosenlihaa mustalaisen luona.
Kaikki nauroivat.
Useammat joukot olivat lakanneet leikkaamasta, kuullaksensa
kankkailevia.
Mustalainen pyyhki päätänsä paitansa hihalla, ja mulkoili ivallisesti
ympärillensä.
-- En koskaan ole ajatellut antaa kenenkään maankulkijaimen istua
emäntänä Harjulla. Ei tiedetä oletko sinä kala vai lintu. Ja etkä sinä
voinut juuri oikein sukkelasti kääntää sirppiä kädessäsi leikatessasi.
-- Kiuruvedellä ei leikata niinkuin täällä näkyy olevan tapana. Se on
minun kotipitäjäni, ja siitä kannattaa puhua hyvää, siitä.
-- Hei! Kun sanoo sinulle yhden sanan, niin saa kymmenen takaisin. Vai
Kiuruvedeltä? Tänne olet varmaankin tullut etsimään itsellesi miestä.
En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Kivilällä on ollut
piikaa.
-- En koskaan ole ennenkuin tänäpäivänä kuullut, että Harjun isäntä
määrää saavatko hovin torpparit ottaa piikaa leikkuu-ajaksi, -- puuttui
taas puheesen eukko, joka leikkasi tytön vieressä.
Hän meni nyt tytön luoksi ja kuiskasi muutamia sanoja. Molemmat
vetäytyivät sen perästä loitommaksi miehistä.
Mustalainen rupesi taas leikkaamaan mumisten. Toiset samoin.
Realisti oli sillävälin mielistynyt kielevään naapuriinsa, jonka hän
toivoi olevan oikean henkilön sadunkerääjälle. Hän laittoi siis niin,
että hän taaskin joutui vierekkäin tämän kanssa, ja tähysteli häntä
siinä salavihkaisesti.
Hyvin alas silmille vedetyn tummansinisen päähineen alta kiilui
pyöreät, mustaveriset kasvot. Niskalla riippui paksu, musta palmikko;
jaloissa oli tummansiniset sukat ja matalat, avonaiset lipposet,
niinkuin Savossa tavallisesti. Muilla tytöillä oli avarammat nutut
uudempaa kuosia. Hänellä yksinään oli entiseen aikaan tavallinen
körttiröijy mustaristisestä puuvillavaatteesta, juovikas hame,
yksivärinen sininen esiliina ja päähuivi. Hän oli sievä ja ketterä.
Ruskettuneet kädet sitoivat lyhteitä yhtä vikkelästi, kuin kieli oli
äsken liikkunut.
Realisti käveli kauvan ja mietti sopivaa alkua kanssapuheelle.
Kuumuus? Leikkuu? Sievistelyt?
Hän oli, vaikka äitinsä poika, aina epätietoinen, kun oli kysymys
naisista. Hämäläinen kun oli, ei hän sitä paitsi ollut oikein
perehtynyt Savon murteesen ja vielä vähemmin vertauksista ja
ilkkumisista tulvailevaan tarinoimiseen.
-- Sopiihan koettaa.
Sopivaksi aluksi polki hän naapuriansa aika lailla jalalle..
Tämä kirkasi ja kääntyi yhtäkkiä ympäri.
Hän näki suuret vihastuneet silmät kokoonkutistettujen silmäluomien
alta, ja hehkuvat, tulipunaiset kasvot.
-- Soo-o? -- ajatteli hän. -- Sepä oli hauskaa nähdä Savon tyttöä
vihaisna.
-- Taitaapa olla niinkuin ihmiset sanovat, että sinä pidät itseäsi
hienona, -- sanoi hän pilkallisesti ja pisti piippuunsa.
Tyttö oli vaiti.
-- Taidat pitää itsesi liian hyvänä vastaamaan. Kauniiden tyttöjen ei
pidä olla niin ylpeitä.
Yhä edelleenkin ääneti.
Tyttö vetäytyi aina loitommaksi hänestä, mutta hän seurasi perästä,
uteliaana toivotusta hankkeestansa.
-- Hirmuisen ryökkynämäiset jalat sinulla taitaa olla. Torpparin piijat
eivät tavallisesti älähdä sellaisesta turhanpäiväisestä.
-- Torpparin piikain jalat eivät ole tuohesta, enemmän kuin muidenkaan.
-- Sinä olet sukkela suultasi, sinä.
-- Kun olen saanut suun, niin puhunkin.
-- Jos jättäisin sinut saareen?...
-- Mokoma! Semmoinen kuin sinä olet? Siltä sinä et näytä.
-- Ohoo! ajatteli realisti harmistuneena. -- Luuletko että kuuden
vuoden jokapäiväinen voimistelu tekee miehen kädet pavunvarsiksi?
Samassa kuului tuo iloinen sanoma "kahvia" hänen korviinsa. Se maistui
savulta ja sikurilta, hän otti, niinkuin muutkin, yhden ainoan pienen
sokeripalan, mutta se virkisti häntä kumminkin. Hän oli matkustuksensa
ajalla oppinut pitämään suun säkkiä myöten.
Kahvin jälkeen levähdettiin hiukkasen. Miehet erikseen, tytöt erikseen,
molemmat joukot vastakkain toinen toisiansa. Miehet tupakoitsivat,
tytöt nauraa kyhersivät ja supisivat keskenänsä päät lähellä toinen
toisiansa. Molemmissa joukoissa laskettiin latikkaa herkenemättä, ja
realisti sai ajatuksissaan täyttää useampia sivuja muistikirjaansa.
Muilta kavaliereilta otti hän opetusta tupakan poltossa,
syljeskelemisessä, loikumisessa ja housunkannattimien korjaamisessa.
Hänen roolinsa miellytti häntä yhä enemmän ja enemmän. -- Eikö hän
ollut realisti? -- ja hän filosofeerasi: sivistys on turhanpäiväistä.
Kuta enemmän ihminen voi lähestyä luonnontilaa, sitä todellisemmasti
ihmiselliseksi tulee hän.
Myöhempänä puolenpäivän rinnassa nousi mielet ylimmilleen. Useimmat
rikkaimmista ja ylhäisemmistä tytöistä tulivat saareen leikatuiksi,
muiden nauraessa ja ivatessa ja heidän itsensä tehdessä muka
vastarintaa.
Mustalainen oli huonosti onnistunut parissa senkaltaisessa yrityksessä.
Hänen kilpailijansa käskivät häntä pilkallisesti menemään kotiin
paikkaamaan patojansa, tytöt eivät hänestä välittäneet.
Tästä vihastuneena kääntyi hän Kivilän-Marin puoleen, jota ei kukaan
ollut huomannut: hänhän oli vaan hovin torpparin piika. Mutta täällä
tapasi hän realistin, joka koko ajan oli tarkasti pysynyt yhtärintaa
oikeanpuolisen naapurinsa kanssa.
-- Hei, pojat! -- kiljasi mustalainen. -- Annammeko maankulkijamen
leikata saareen kylän omat tytöt?
-- Joka leikkiin tulee, se leikin kestäköön, -- ajatteli realisti ja
puri hammasta. -- Voihan kerran vaihtelevaisuuden vuoksi suostutella
torpparin piikaakin. Hän ei kumminkaan ole sisar Alisen riikinkukkoja.
Kohta oli Kivilän-Mari saareen leikattuna ja realisti kiroili
pakottavia käsiänsä, kohentaissansa housujansa ja viskatessansa
joitakuita pilkallisia soimauksia voitetulle kilpailijallensa.
Kivilän-Mari ei virkkanut sanaakaan. Hän veti vaan huivin alemmaksi
silmillensä, oli ääneti ja teki työtänsä.
Kestitseminen päivällisillä oli runsas. Tuoresta rieskaa, kalaa, voita
ja palvattua lihaa, maitoa ja pannukakkua.
Syötiin ja mässättiin kaikessa hiljaisuudessa, realisti etupäässä.
Hänestä tuntui olevan äärettömän hauskaa saada seurata omaa
"luonnettansa": ottaa sormillansa, kun tarvittiin, ottaa leipäpalanen
puukkonsa kärjellä, istua Kivilän-Marin vieressä paita auki,
paljasjaloin ja paljainpäin, viskata kalanruodot pieneen somaan
rikkaläjään itsensä ja naapurinsa välillä, ja polttaa tupakkaa syönnin
ajalla.
Sormillaan kalutessaan lampaankäpälää ja repiessään ja pureskellessaan
sitkeätä lihaa, uhitteli hän ajatuksissaan oikein sydämensä halusta
mammaansa kamarineuvoksen rouvaa, sirartansa Alisea ja koko hänen
hienoa ystäväjoukkoansa.
-- Pois mukavuudet! Eläköön vapaus!
Olut ja viina kulki ympäri. Realisti joutui pulaan.
Hänhän ei ollut ainoastaan realisti, hän oli myöskin absolutisti.
Mitä oli tehtävä?
Hän koetti sukeltautua pois, mutta turhaan. Peloissaan älyämisestä
otti hän muutamia aika kulauksia olutta, päättäen uudistaa
raittiuslupauksensa Helsingissä.
Olut teki hänen päänsä raskaaksi. Nahkalaukku päänalustana pistäytyi
hän salaa makaamaan pehmeälle, lämpöiselle hiekalle pajupensaiden
varjoon rannalla.
Hän oli maannut jonkun aikaa, kun joku hyvin kiireissään juoksi hänen
lymypaikkansa ohitse. Oksat löivät häntä vasten naamaa, hän heräsi ja
katseli ympärillensä.
Kivilän-Mari, kaulahuivitta, palmikko puoleksi hajallaan, seisoi tiheän
pajupensaikon takana rantaäyräällä. Hän oli hengästyksissään ja painoi
käsillänsä rintaansa, katsoen alas ja näyttäen jotakin kuuntelevan.
Leikkuupellolta kuului huuto ja kovaääninen naurunkahakka, iltapuoleen
oli tultu iloisemmiksi.
Realisti eroitti selvästi mustilaisen käheän äänen; hän kuuli myöskin
muutamia raakoja sanoja ja aavisti että tämä oli syynä tytön
pakenemiseen. Hän näki tytön panevan kätensä silmilleen ja nyyhkyttävän
kovasti muutamia silmänräpäyksiä. Mutta sitten katsoi hän ylös,
hymyili... jopa nauroikin ja kuivasi silmiänsä esiliinaansa.
Vesi näytti läikkyvässä peilissä koko hänen pitkän, solakan vartalonsa
tummansinisessä, ruumiin mukaisessa liivissä ja lyhyessä, poimeisessa
hameessa. Hän voi nyt selvästi nähdä hänen kasvonsa: tavattoman pieni
pää, tuuheine, mustine hivuksineen, kasvaen kutreiksi otsalle. Pyöreä,
mustahiviäinen muoto ja punertavat huulet. Vakava leuka, suuret
säihkyvät silmät ja nenä osoittava järkevyyttä.
Nyt näytti hän rauhoittuneen ja istui siinä hiljaa rantaäyräällä.
Kummallisia muutoksia näkyi hänen kasvoillansa. Kurottaen ottamaan
muutamia myöhästyneitä sinisirkkusia luhtaheinien seasta, rupesi hän
hiljaa hyräilemään realistille tuntematonta kansanlaulua.
Tämä ryömi heti ulos piilopaikastansa.
-- Sinähän kauniita lauluja laulat. Laulas tuo minulle uudestaan.
Tyttö säikähti nähtävästi kovasti hänen läsnäolostaan, sillä hänen
äänensä vapisi, kun hän puoleksi poiskääntyneenä lauloi laulunsa
loppuun.
Ääni oli norja ja taipusa, koko Itä-Suomelle omituinen,
vienosointuinen.
Realisti katsoi mielitekoisena nahkalaukkuunsa, hakeaksensa
muistiinpanovihkoansa. Hän ei kumminkaan tahtonut ilmaista
tuntemattomuuttansa.
-- Kuka sinua on opettanut laulamaan?
-- Ei kukaan, -- kivakasti ja poiskäskeväisesti.
-- Teidänhän pitäisi olla taitavia laittamaan lauluja ja satuja täällä.
Äänettömyys.
-- Ei meillä ollakaan aivan ilman niitä.
Ja realisti kertoi viimeksi kirjoittamansa sadun, koettaen kaikin
voimin muistaa murretta, sillä salaisella sivutarkoituksella että hän
saisi tytön laulamaan tahi kertomaan satuja.
Suureksi iloksensa huomasi hän tämän olevan hyvin mieltyneen siihen,
vaikka hän koetteli sitä salata tuontuostakin vetämällä huivia alas
loistaville silmillensä.
-- No, nyt on sinun vuorosi, -- sanoi hän, lopetettuansa.
Tyttö kääntyi pikaisesti pois.
-- Etkö osaa joitakuita?
Äänettömyys.
-- Kyllä minä osaan -- yhden -- pitkäveteisesti ja viivytellen.
-- Se on parempi kuin ei yhtään.
Realisti nojasi kyynäskolkkasiinsa ja tähysteli häntä tarkasti. Eikö
hän ollut arvannut oikein? Hän oli juuri hänen haluttu saaliinsa.
-- Eräällä miehellä oli hyvä vaimo...
-- Noo?
-- ... joka keitti hyvää ruokaa ja paikkasi hänen vaatteensa. Tämä
piti myös häntä silmällä, niin ettei hän saanut juoda ja elää
huolimattomasti. Sen vuoksi ei se tahtonut oikein kärsiä häntä. Tämän
kuoltua otti hän itsellensä toisen vaimon, lauhkean raukan, joka keitti
huonoa ruokaa eikä koskaan paikannut, vaan solmeili vähän yhteen
riepaleita hänen vaatteissaan. Mies pieksi häntä, jos tämä sekoittautui
siihen mitä hän teki. Niin kuoli tämä toinenkin vaimo. Nyt otti hän
kolmannen, joka oli vielä lauhkeampi. Mutta tämä tuli harvoin
keittäneeksi ruokaa ja reijät hänen vaatteissansa pisti hän kiinni
nuppineuloilla. Tämä antoi hänen juoda ja elää, niinkuin hän
tahtoi, mutta selvinpäin huokasi hän: -- Jumala siunatkoon sinua
Paikkuri-kulta! Jos sinä olisit elänyt, niin ei olisi Solmuri
solminnut eikä Pisturi olisi pistänyt.
-- Katsos vaan! -- ajatteli realisti pettyneenä. -- Uh, se ei ollut
luontoperäistä, tuo.
Ääneensä sanoi hän: -- jaa, jaa, sellaisia ovat vaimot.
-- Sellaisia ovat miehet.
-- Mitä sanoit?
-- Sellaisia ovat miehet. Hyviä vaimoja eivät ne kärsi.
-- Etkö pelkää jääväsi miehettä, kun puhut tuolla tavalla?
Äänettömyys.
-- Miksi sinä istut kasvot poispäin käännettyinä? Käänny tännepäin,
että saan sinuun katsoa.
Hän palmikoi sukkelasti hivuksensa, nousi ylös ja läksi menemään.
-- No no, mihin menet?
-- Tyhmät lörpötykset ovat huonoja köyhälle torpparinkin piijalle.
Realisti kiipesi pitkillä askeleilla hänen peräänsä.
-- Usein puhutaan mitä sylki suuhun tuo, mutta siitä sanasta kiitän
sinua. Naisväki muutoin tavallisesti pitää...
Tyttö kohotti itseänsä ja realisti näki taaskin kaksi silmää säihkyvän
harmista.
-- Onko teillä äitiä, ja käytätte sellaisia sanoja meistä vaimoväestä?
Realistin hämmästys oli vähällä puhjeta kuuluvaan "Sappresti".
He olivat tulleet puoliväliin penkerettä. Tyttö seisoi hänen edessänsä,
kellertävä, lainehtiva viljavainio takanansa, kosteat, kiiluvat
pajupensaat ympärillänsä ja nousevat, laskevat aallot edessänsä.
Auringonlaskun lämpöinen, punertava paiste, viileä ilma tuoksuineen
saarista ja järveltä teki realistin kummallisen mieliseksi.
-- Mari, -- sanoi hän. -- Sinä et ole niinkuin -- (hän taittoi sanansa)
-- niinkuin... yksi meistä. Sinulle ei käy hyvin. Sinä olet niin
kaunis, synti on, että...
-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?
Pelkäämättömät, ylenkatseelliset silmäykset kohtasivat hänen
silmäyksiänsä.
-- Oletteko Jumalan vai perkeleen luomia, te ulmivat sudet heikon tytön
ympärillä, valmiina nielaisemaan hänet syntiin? Koska me saamme turvaa?
Koska te tulette edesvastaukseen?
Realisti käänsi vastoin tahtoansa päänsä. Hänestä tuntui, että äitinsä
kamarineuvoksen rouvan, sisar Alisen ja kaikkien tämän ystävättärien
pitäisi seistä hänen takanansa.
-- Hei! -- huudettiin pellolta. -- Kaikki tytöt, niin monta kuin niitä
on, pitää leikattaman saareen ennen auringonlaskua.
He olivat jo tulleet nähdyiksi. Kiiltolakki huusi heitä ja näytti
heille työtä. Realisti seurasi Kivilän-Maria, joka kaihtivaisesti
karttoi häntä ja nähtävästi oli väsyksissä.
-- Mari, -- alkoi hän hiljaa, käyden rinnatusten tämän kanssa -- kyllä
kai tiedät mitä tarkoitan. Sinä olet viisas ja sukkela suultasi ja
käsiltäsi. Mutta köyhällä yksinäisellä tytöllä on niin paljon
kiusauksia. Ja sinä olet niin kaunis. Aikomukseni on rehellinen sinua
kohtaan...
Hän näki tytön sulkevan silmänsä ja horjuvan, niinkuin kovasta
lyönnistä.
Hän tahtoi tukea tätä, mutta tämä survaisi häntä yhtäkkiä takaisin,
varjosti silmiänsä kädellänsä ja tähysteli tarkasti avaralle selälle.
Purje lähestyi.
Tyttö tuli hehkuvan punaiseksi. Lyhde lensi hänen käsistänsä, ja hän
juoksi alas rantaan, missä pian katosi penkereen taakse.
-- Merkillinen tyttö! Kummallinen, kum-malli-nen tyttö! Hänen täytyy
miellyttää jokaista. Mikä luonnollinen ymmärrys! Mitkä silmät, mikä
vartalo! Synti, ikuinen vahinko... Täytyy koettaa tehdä jotakin hänen
eteensä.
Sorina ja kuiskutukset saattoivat hänen katsomaan ylös.
Venhe oli tullut rantaan.
Rannasta tuli ylös verkalleen nuoria tyttöjä, -- nurmikukkia
kukikkaissa kesäpuvuissa ja päivänvarjostimet käsissä. Nuori mies
leveälierisessä olkihatussa, valkeassa takissa ja mustissa housuissa
kävi heidän rinnallansa, osoitellen ympärillensä näköalaa
kävelykepillänsä.
-- Tuhat tulimmaista! -- mutisi realisti.
Kiiltolakki otti vastaan herrasväkeä paljain päin. Nuori mies ojensi
hänelle kätensä ja seisahtui puhelemaan hänen kanssansa. Tytöt
nyökäyttivät päätänsä eri haaralle, kävelivät ympäri peltoa ja
pyydettiin viimein juomaan kahvia suuren kuhilaan kupeella.
He pysähtyivät realistinkin eteen ja koettelivat leikata, mutta se kävi
takaperoisesti. He sotkeentuivat hameensa helmuksiin, tallasivat
viljaa, nauroivat ja päästivät voivotuksia.
Realisti tarkasteli heitä salaa.
Heillä oli ylhäiset, hienot kasvot ja osoittivat --
rentomielisyydestänsä huolimatta -- kaikissa liikenneissänsä sitä
hentoutta ja sievyyttä jota säädystetty kasvatus myötänsä tuo.
Heidän saattajansa oli sitä vastaan toisellaista luontoa:
leveähartiainen, sieväliikkeinen, terävillä, älykkäillä
kasvonjuonteilla.
Hän katseli usein ympärillensä, heiluttaen keppiänsä ilmassa, ja
kuljeskeli levottoman näköisenä edestakaisin kuhilaiden välissä, kunnes
hän vihdoin katosi niiden sekaan.
Realistin voimat loppuivat viimein. Hän tahtoi hiipiä salaa hetkeksi
levähtämään metsänrinteesen, otti sirppinsä ja linkutti pois. Hänen
selkäänsä pakotti ja jalkansa olivat hellänä, kun hän saapui
metsään...
Miksi seisahtui hän yht'äkkiä?
Käsi kädessä vieraan nuoren miehen kanssa seisoi Kivilän-Mari. Tuo
uljas pää oli alas painunut, tuo uljas katsanto oli maahan vaipunut.
Realisti vetäytyi takaisin. Kaikki väsymys oli unhotettu ja kumminkin
tunsi hän päätänsä huimaavan.
Mitä liikutti häntä köyhän torpparipiijan kohtalo?
Miksi näki hän yhtäkkiä lämpimässä, värähtelevässä valossa haamuja
lukemattomista, uljaista, puhtaista, kainoista nuorista olennoista,
häpeältä ja rikokselta saastutettuna, osoittavan häntä, koko hänen
säätyänsä, koko hänen sukupuoltansa, ja sanovan: -- katsokaa meitä!
Koska me saamme turvaa? Koska te tulette edesvastaukseen?
Ei, hänelle ei kumminkaan mitään pahaa tapahtuisi.
Mutta vaikealta näyttää olevan enää saada tavata häntä. Häntä ei enää
näkynyt, vaikka hän istui odottaen häntä kuhilaan takana, hyvinkin
yhden tunnin ajan, tuhansia ajatuksia päässä, tuhansia tuumia aivoissa.
Mitä aikoi hän tehdä? Mitä tahtoi hän oikeastaan? Mihin veisi hän
hänet? Voiko hänellä, 21-vuotiaalla nuorella miehellä olla turvatti,
saattamatta häntä sekä itseänsä huonoimpien epäluulojen alaiseksi?
Hän puri hammasta ajatellessaan äitiänsä.
Samassa näki hän tytön huomaamatta menevän alas rantaan.
Hän oli ylhäällä kuin nuoli, ja oikasi suoraan hänen luoksensa tiheän
vesakon lävitse lähellä penkerettä.
-- Mari, -- sanoi hän, läähättäen kovasta käynnistänsä. -- Seisahdu,
Mari! Minun täytyy saada puhua kanssasi. Näin sinut äsken... yhdessä...
erään... vieraan kanssa. Älä niin peljästy! Tahdon ainoastaan varoittaa
sinua. Aikomukseni on rehellinen sinua kohtaan, Mari-rukka, Seuraa
minua! jos tänne jäät jäljelle, on se sinun onnettomuutesi.
Tyttö vapisi niin ett'ei hän voinut puhua, avasi turhaan huulensa ja
tuijotti häneen.
-- Mari -- sanoi hän hellästi, -- (hän oli niin sanomattoman herttainen
peljästyksessään, niin puhdas, niin täynnä sielunjaloutta), -- minä
voin auttaa sinua... Sinun ei tarvitse enää tehdä työtä niin ankarasti
ja olla turvatonna. Minä hankin sinulle hyvän kodin, jossa olet
turvattu ja voit ansaita leipäsi vähemmällä työllä. Minä pidän
sinusta...
Hän laski ystävällisesti kätensä hänen olkapäällensä. Tämä irroitti
itsensä, juoksi muutamia askeleita hänestä ja huusi kovasti.
Kiireellisillä askelilla riensi joku puiden välillä heitä vastaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä vinkui kävelykepin sivalluksia
sivalluksen perästä vimmasta ja hämmästyksestä liikkumattoman realistin
ympärillä, samalla kun olkihattuinen herra useampia kertoja suurella
tulisuudella sulki katkerasti itkevän tytön syliinsä.
-- Mitä... mitä... tämä... merkitsee? puhkesi realisti viimein
sanoihin, änkyttäen harmista.
-- Se merkitsee, että sinä heti korjaat luusi täältä, hävytön konna! --
ärjyi olkihattuinen herra. -- Pois täältä!
Realisti julmistui.
-- Päästäkää irti tyttö! -- läähätti hän, polkien jalkaa maahan.
-- Pois! -- kiljasi toinen, uhaten häntä taaskin kepillänsä.
Nyt kiehui ja kihisi realistin sisukset. Hän astui vastustajansa eteen
ja lausui hammasta purren ruotsiksi:
-- Tässä on erhetys. Nimeni on Emil von Martin, ylioppilas.
Käytännöllisistä syistä olen käyttänyt valepukua kerätessäni satuja
suomalaiselle kirjallisuuden seuralle. Olkaa hyvä ja jättäkää tyttö
minulle. Minä aijon rehellisellä tavalla pitää hänestä huolta.
Kuten oli arvannutkin, vaikutti hänen nimensä kuin sähköpuusti. Mutta
mitä sitten tapahtui, saattoi hänet ällistymään, sillä molemmat kävivät
erilleen, katselivat toinen toiseensa ja häneen, ja purskahtivat sen
perästä katkeamattomaan nauruun.
Realisti punastui ja vaaleni vihasta.
Hän tempasi muistikirjansa nuttunsa taskusta ja ojensi ylpeästi
käyntikorttinsa olkihattuiselle herralle.
Mutta tyttö tointui samassa, tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä viehättävällä hymyllä.
-- Tervetultua, serkku, -- sanoi hän ruotsiksi. -- Minä olen Bertha von
Martin, serkkusi. Sinä näet minut valepuvussa, erään vedon johdosta...
Kuvaelma.
-- Mutta... mutta... mutta, -- änkytti realisti.
Yht'äkkiä oli hänen niin kummallisesti helpoittanut sydäntänsä.
-- Kun, huolimatta yhdestä vuodesta Schveitsissä, saa kovan onnen olla
fennomaani, -- sanoi serkku Bertha leikillisesti, -- voi joutua
siihen hulluun aatteesen, että tahtoo elää tuntemattomana jonkun
päivän kansanelämää. Muutamia neuvoja Kivilän-muorilta, hänen
vaiteliaisuutensa ja apunsa sekä vähän ruskeata poskimaalia, -- tämä
yhtenä lapsuudessa saavutetun taidon kanssa savolaiseen kielevyyteen
sallivat minun pitää voiton. Mutta se oltiin tempaisemaisillaan pois
minulta. Hyvä serkku Emil, sinä näyttelit osaasi niin hyvin, että
jokainen lähestymisesi tuotti minulle oikein sydäntuskaa ja mielipahaa.
Olisiko voinut uskoa? Realisti ei tullut vähääkään mielistellyksi tästä
komplimangista. Vieläpä tunsi äkillisen ja palavan halun pesemään
itseänsä ja heittämään pois piippunysänsä ja pieksunsa.
Ajatuksissaan luki hän jälleen äitinsä kirjettä.
-- Serkku Bertha näytteli myöskin osansa hyvin, -- sanoi hän.
Merkillistä oli, kuinka vaikea hänen oli kääntää pois silmäystänsä
niistä ruskeista silmistä, jotka kiiluivat hänen edessänsä.
Tyttö tuli yhtäkkiä totiseksi.
-- Näytelmä olisi voinut loppua pahasti. Aina olen muistava
peljästykseni, kun mustalainen... Mutta en ollut tahtonut jäädä
osattomaksi tästä päivästä, näistä kahdeksan tunnin kokemuksista. Nyt
olen saanut aavistuksen kuinka turvaton rahvaan nainen on, heitetty
rikokselle alttiiksi. Tähän aamuun asti, kun auringonpaisteella ja
hymyillen sousin kotoa, haluten nähdä vähäsen luonnonelämää, olin
harvoin tuntenut tyytymättömyyttä siihen että asemani oli perustettu
ylevämielisyydelle, ei oikeudellisuudelle. Me, jotka asumme elämän
valosalla puolella, saamme harvoin kokea, että raakuus näyttää kamalan
muotonsa siinä, missä ylevämielisyyden kaunis naamari poiskatoaa.
Taaskin nuo hehkuvassa, jalossa vihassa välähtelevät silmät, nuot
vapisevat huulet.
-- Mitä olen tänäpäivänä nähnyt? Verrattain vaan valopuolia. Sydämeni
on sykkinyt ilosta ja kiitollisuudesta että kuulun tähän kansaan, niin
kohtuulliseen, niin uutteraan, niin siveelliseen, Ja kumminkin... Kun
te niin äkkiä peljästytitte minua, kun mustalaisen raakuus saattoi
minut pakenemaan, silloin melkein lupasin itsessäni pyhittää koko
elämäni vaikuttamaan, mitä voin, naisen aseman korottamiseksi.
Hän pani kätensä ristiin rinnoillensa. Talonpoikaispuvusta ja
ruskeasta poskimaalista huolimatta näytti hän kasvavan realistin
poiskääntymättömissä silmissä.
Realisti ajatteli, että hänen äitinsä viimmeinen kirje oli kaikkein
järkevin ja paras mitä hän koskaan oli hänelle kirjoittanut.
-- Ja nyt tulet sinä tietysti kotia meidän kanssamme?
-- Olen lukenut artikkeleitasi Uudesta Suomettaresta ja kuullut
puhuttavan viimeisestä esitelmästäsi naiskysymyksessä. Me kaksi kyllä
sovimme siinä yhteen. (Realisti ei epäillyt sitä silmänräpähdystäkään
käsi hänen kädessänsä). Meidän pitää etsiä tytöt ja...
Realisti oli kokonaan unhottanut, että sellaista henkilöä kuin
olkihattuinen herra olikaan. Mutta serkku Bertha ei näyttänyt sitä
unhoittaneen. Hän veti kätensä realistin kädestä ja käänsihe ympäri.
Etsimänsä henkilö seisoi hänen takanansa, nojautuneena raitapajua
vastaan, jonka notkea runko tutisi hänen painonsa alla. Realisti
huomasi yht'äkkiä, että paitse hänen omia silmiänsä, pari toisiakin,
ihastuksesta loistavina, poiskääntymättä oli katsellut tätä nuorta
tyttöä.
Vähän punastuen jatkoi tyttö:
-- Suo esitelläni sinulle dosentti Inkeri.
Täten esitelty otti hatun päästänsä ja puisti nauraen hänen kättänsä.
-- Kaksi kunnon fennomaania voivat hyvin antaa anteeksi toisilleen yhtä
ja toista. Muutoin jouduin kyllä eriskummallisella tavalla tuttavaksi
uuden sukulaiseni kanssa.
Sukulaisen?
Realistin kasvoilla näkyi tuhansia kysymysmerkkiä.
-- Täti on tietysti saanut meidän korttimme? -- lausui Bertha.
-- Lyöntini eivät suinkaan vaan liene olleet liian voimakkaita? kysyi
levottomana hänen sulhasensa dosentti. -- Toden mukaan sanottuna,
olivat ne kyllä aijotut koskemaan kipeästi, mutta kuinka olisin voinut
aavistaakaan...?
Ei, kuinka hän olisi voinut sitä aavistaa. Ja kuinka kamarineuvoksen
rouva, kuinka serkku Bertha olisivat voineet aavistaa, kuinka realisti
olisi voinut aavistaa...?
Toinen kirje äidiltänsä odotti häntä Kiviniemellä.
-- ... Kiitän Jumalaa, rakas Eemilini, uppiniskaisuutesi tähden, että
tulit liian myöhään. Eräs Inkeri, fennomaani, vähäpätöinen henkilö,
josta ei koskaan kuulla puhuttavan! Pikku Berthalla ei ole varmaankaan
oman arvon tuntoa eikä kunnioitusta heimolaisiansa kohtaan. Ja niin
huolellisesti kasvatettu!... hänen äiti-raukkansa!
Realistin mielestä oli tämä kirje kaikkein tyhmin mitä hänen äitinsä
oli koskaan kirjoittanut, mutta hänen erhetyksensä tuotti hänelle
silmänräpähdykseksi puhdasta iloa.
Hän ei viipynyt Kiviniemellä, vaikka häntä monta kertaa hartaasti
houkuteltiin, enempää kuin yhden päivän. Puutarha ei ollut mikään
aituusrämä, talo ei ollut mikään puulato, sija oli todellakin kauniilla
paikalla.
Sittenkään ei häntä voitu saada jäämään sinne. Hän läksi jo aikaisin
seuraavana päivänä jälkeen puolenpäivän sieltä, reppu seljässä ja
ryhmysauva kädessä.
Täti kenraalitar ajatteli itsekseen hänen olevan raa'an.
-- Mutta se ei ole ihmeellistä. Hänhän on realisti ja fennomaani.
Eemil-raukka! Hänen äiti-raukkansa!
Hän huokasi, täynnä myötätuntoisuutta. Hän oli viimeaikoina saanut
avonaisen mielen tällaisille kärsimisille...
Kaukana kivisellä maantiellä vaelsi realisti. Suopea elokuun kuutamo
välkkyi joen pinnalla, mikä konkeroissa polvekkeissa pikimustana
luikerteli pitkin tien vartta: kuu valaisi viidakkoa ja kaukaista
järveä. Yö hiljaisilla askeleilla ja suloisine tuoksuineen lähestyi
lähestymistänsä.
Realisti olisi voinut kuulla pienimmänkin lehden putoamisen metsässä,
mutta hän ei kuunnellut mitään ympäristöllänsä.
Hän käveli ja kertoili itseksensä muutamia sanoja.
Lakkaamatta, ja aina yhä uudelleen tulivat ne takaisin hänen mieleensä:
-- Eikö ole häpeätä että tarvitsette puhua sillä tapaa?... Koska me
saamme turvaa, koska te tulette edesvastaukseen?... Ja minä ajattelin
tahtovani omistaa koko elämäni vaikuttaakseni, mitä voin, naisen aseman
korottamiseksi...