Oli ollut, kuten Kjel sanoi, _suloinen_ kevät ja viileä, vilkas
kesä. Hän oli istunut arkitakissaan päivänkatteen alla verannalla
ja lihonut. Luotto kukoisti, hän oli taas järkähtämättömän
itsevaltias säästöpankissa, suoritti käteisellä asian -- ja kaikki
nuo kuiskaukset ja huhut olivat taas hiipineet hiirenreikiin sen
jälkeen kun hänen tulipalossa hävinnyt omaisuutensa oli arvosteltu
niin äärettömän korkealle, -- kaikkiaan lautavaraston kanssa
lähemmä kahdeksaankymmeneen tuhanteen kruunuun. Hänellä oli ollut
kuusi kuukautta aikaa ja vapautta matkustuksiin ja vekselien
järjestämiseen, -- oli voinut hiukan levähtää ja hoitaa mukavuuttaan,
jonka hän niin hyvin tarvitsi. Hiukan vaan täytyi pitää silmällä
sahaa, jota rakennettiin uudelleen.
Tämä vuosi oli ollut hänelle suotuisa monella tavalla. Näytti siltä,
kuin Theklakin olisi käynyt hiukan sävyisemmäksi ja tyynemmäksi,
ei ainoastaan sen puolesta, ettei hän nyt yhtenään vaatinut häntä
tekemään tiliä ja selvyyttä, vaan tuo innokas tohtori Stenvigin
ihaileminenkin oli laimentunut, niin ettei Kjelin tarvinnut nähdä
tohtoria salissaan enempää kuin kerran viikossa.
Ensi kuussa piti puuhan taas alkaa, nimien hankkimisen, korkojen
maksun ja vekselien uudistamisen. Hän oli hyvin varustettu nyt
-- hiukan vaivaa vekselistä yhtäällä, hiukan houkuttelemista ja
pelottelemista toisaalla -- sadetakki ja matkasaappaat päälle taas.
Mutta suurin osa olikin niin viisaasti järjestetty, että hänellä vaan
oli syksykausi selvitettävänä.
-- Alhaalla sahalla, jossa rakennettiin ja sahattiin ja naulattiin ja
veistettiin, nähtiin Endre tavallisella aamupäiväkävelyllään, kunnes
sikari oli loppuun poltettu ja sopi poiketa Kjelin luo saamaan vähän
virvotuksia ja uusi havanna.
... "Eikö totta, Shulteiss", -- selitti hän, kohdatessaan
Schulteissin tiellä, -- "Thekla rouva ajattelee neliskulmaisesti.
Mutta maailma onkin pyöreä, siinä kulkee linjat sekä sikin sokin
että kimurrellen kuin käärmeet, -- ja ajatukset muodostuvat hiukan
samaan tapaan... Hän on kuin pähkinä pihdit, jotka aukeavat ja
sulkeutuvat ja musertavat joko -- taikka; mutta maailman pähkinät
eivät milloinkaan sovi niihin... Aivan mahdoton käsittämään
demoonillista huumoria... ylipäänsä ei ole humoristinen... avoin
vain kapakalalle --. Kun sanomalehdet -- niin on tosiaan tapahtunut
tänä kesänä, kieltäytyvät ottamasta vastaan minun kirjoituksiani --
yksimielinen komplotti, näettekös, sillä ne uhkasivat särkeä koko
meidän poroporvarikritiikkimme, -- niin minulla on yksi keino vielä,
-- revolverini sitä hetkeä varten, jolloin minun tulee valita."
"Näettekös, Schulteiss, minä tutkin erityisesti koskea tuolla
alhaalla... Varsinkin yhtä kohtaa, -- tuota syvää kiertävää pyörrettä
juuri kosken mutkan alapuolella... Minä olen koettanut heittää
siihen lastuja ja puun kappaletta. Nyt minä katselen tukkeja,
jotka syöksyvät siihen. Ne sukeltavat siihen aivan upoksiin ja
tulevat esiin vasta runsaan minuutin kuluttua... Ymmärrättekö
minun ajatuskulkuni, -- tuommoinen lumivalkea pyörre, kuohuva kuin
samppanja -- -- siinä voisi oikein nautinnolla lopettaa elämänsä.
Minä tuijotan siihen, -- ja aina pyörii oma ruumiini mielessäni, --
hattu uiskentelee alas virtaa... ja minuutin perästä sen omistaja
pulpahtaa siitä korkealle hengetönnä kuin tukki -- kaikki lopussa,
mennyttä, -- hälvennyt elämän virtaan"...
Schulteiss vastasi hajamielisenä täsmälliseen kohteliaasen tapaansa,
-- kuunteli, eikä kuunnellut, -- oli kokonaan omissa mietteissään
-- ... Ei muuta kuin tämä viikko enää siihen päivään, jolloin
hänen molemmat oppilaansa, Arnt ja Massi, lähtisivät teknilliseen
oppilaitokseen -- ja hän itse poistuisi Elvsaetistä -- ja kaikesta,
jonka tähden hän oli elänyt nämä monet omituiset vuodet... Minka
oli puolikasvuinen tyttö, kun hän tuli sinne, -- ja nyt hän oli
lähtemäisillään valloitusretkelleen maailmaan...
Hän muisteli, missä paikassa he olivat siitä ja siitä
keskustelleet... missä hänen jalkansa oli ollut... kuinka hänellä,
siihen aikaan kun Minka vielä oli alaikäinen, oli ollut etuoikeus
tuntikausia työntää vauhtia keinulle. Hän johti mieleensä Minkan
raikkaan naurun, hänen nuoren hennon olentonsa, hänen itsensä hiki
hatussa ja jalat ilmaa halkaisten eteenpäin ojennettuina työntäessä
keinua, ja kuinka tyttö aina tahtoi kiitää vielä hiukan korkeammalle
-- ja vieläkin hiukan...
Porstuassa hän seisahtui vallan vaipuneena mietteihinsä, --
piti silmällä keltaisen salin ovea -- odotti, -- nyt tuli
Minka... vetäytyi arkana pois, kun joku lähestyi, taikka katsoi
idioottimaisesti ylös... Hän kuunteli...kuuli Minkan askeleet
portaissa... Yksi lauta oli hiukan irroillaan, -- kuinka se narisi
joskus ja ilmaisi siten tulijan... hänen askeleensa niin eri lailla
henkisesti kuvasivat hänen olentoaan kuin kenenkään toisen... Ja kun
hänen vartalonsa hänen ylöstullessaan ikäänkuin peitti valon, joka
helottavana loisti ikkunasta porstuaan...
Hän saattoi istua pianon takana silmät ummessa ja niska nojautuneena
nuottihyllyyn aina siihen saakka, kunnes Berthea taikka Massi tuli
soittamaan, silloin hän kavahti ylös, ikäänkuin hänellä olisi ollut
kiire tai hän olisi unohtanut jotain. Itseensä käpertyneenä hän
vaipui ajatuksiinsa ulko-oven portailla, oikaisi vartalonsa äkkiä
ja loi ympärilleen intohimoisen katseen... Tämä oli hänen henkistä
omaisuuttaan, -- hänen maaperäänsä: penkki, jolla Minka niin
sanomattoman monella tavalla ja vaihtelevan kauniina oli istunut...
portaat, joiden päälle Minka oli astunut -- -- Hänen pitkät ohuet
valkoiset sormensa tarttuivat kaiteesen, ikäänkuin hän olisi tahtonut
vastustaa jotakin virtaa, joka uhkasi viedä hänet pois... Ee-i -- ei,
-- hä-än ei antaisi poistaa itseään näiltä portailta kauemmaksi,
kuin että hänen kätensä voisi milloin tahansa niihin tarttua, kun
Minka kerran tulisi --
Hänelle oli tarjottu paikka uuden tuomarin luona... Oho, oho, --
häntä eivät olosuhteet niinkään pois riistäisi. Hän oli jo aikoja
sitten tehnyt suunnitelmansa, -- oli hankkinut tilaisuuden perustaa
koulun kasvavalle nuorisolle nimismiehen talossa. Ei ollut muuta kuin
lehto ja huvihuonekunnas ja kappaleen matkaa kangasta -- kun hän
tahtoi nähdä Minkan -- --
* * * * *
Arntin matka-arkku oli tuotu hänen huoneeseensa -- ja Massin
Massin huoneeseen. Ne seisoivat kannet auki ja uusia vaatteita
oli ladottu niiden viereen tuolille aina sitä myöden, kuin niitä
saatiin valmiiksi silitetyiksi ja merkityiksi. Hento Bente rouva
juoksi keveästi ylös rappuja, milloin merkityitä liinavaatteita
käsivarrellaan toiselle, milloin toiselle pino nenäliinoja, -- ylös
ja alas portaita ja molempia teitä. Pieninkin valmis kapine antoi
aihetta uuteen juoksuun. Ja itse hän käänsi ne kokoon ja asetti
arkkuun. Bente rouva puuhasi koko sielullaan lasten matkaa. Hän
puheli Arntin kanssa ja kuunteli kesken kiirettään hänen innokkaita
kertomuksiaan rautatiestä Andivuorten yli ja sen kamalia nousuja
-- yksi neljällekymmenelle ja yksi kolmellekymmenelle -- Arntin
seuratessa hänen perässään rappusia ylös ja alas --. Hän jutteli
Massin kanssa, joka oli "niin harmistunut ja kyllästynyt kaikkiin
Endren lörpötyksiin" -- puheli suoraan ja tuttavallisesti Massille,
ikäänkuin häntä nyt kerrankin ymmärrettäisiin.
Ja Schulteissin vaatteitahan nyt myöskin piti tarkastaa ja laittaa
kuntoon. Oli perjantai, -- viimeinen iltapäivä ennen hänen lähtöään.
Bente rouva oli hänen kamarissaan ja antoi hänelle luvut laskien
pestyt ja silitetyt liinavaatteet, joiden oikean määrän Schulteiss
yhtämittaa kumarrellen ja vastaanottaen tunnusti.
"Viimeisen kerran siis pidän huolta teidän vaatteistanne,
Schulteiss", sanoi Bente rouva. -- "Suokaa anteeksi, -- sallikaa
minun vaieta... Kun minä en tässä paikassa voi löytää oikeita sanoja
lausuakseni julki teidän unohtumattoman hyvyytenne"...
Hän katsoi kiusaantuneen onnettomana Benteen.
"Kun on eletty osa elämästä niin lähekkäin kuin me, Schulteiss,
ja on sekä otettu että annettu, niin sitä tietää niin hyvin, että
kummallakin on kiittämistä." --
"Te olette jakaneet monta huolta minun kanssani koko tällä ajalla",
-- sanoi rouva hetken vaiti oltuaan... "Minä tulen sitä myös
kaipaamaan, -- monen monta tutunomaista sanaa"... "Se on ollut osa
minun köyhästä ilostani -- minun todellinen..." puhkesi Schulteiss
taistellen liikutustaan vastaan... "Te ymmärrätte jokaista niin
hyvin, -- se se on niin tyynnyttävää... Ja -- ja", -- Bente huokasi,
-- "sitä on niin paljon huolia, Schulteiss... Baarvigin laita ei
näy paranevan... Tuntuu ikäänkuin itse voimia jokin kalvaisi, --
hän näyttää riutumistaan riutuvan... Eikö hän teidän mielestänne,
Schulteiss, huonone huononemistaan ja ole niin laihtunut?... Minä
pelkään, että hän on sairaampi, kuin hän tahtoo tunnustaa, -- sai
vamman keväällä tulipalossa... Ah, -- se tuntuisi niin helpolta, jos
hän kerrankin vielä kiivastuisi ja suuttuisi kuten ennen --. Hän on
niin omituisen väliäpitämätön kaikesta. Tuntuu aivan siltä, kuin
häntä kiusaisi, kun minä puhun hänelle lapsista --"
... "Ja nyt nämä kaksi nuorinta, joita pitää puuhata lähtöön" --
Bente rouva istuutui vaatteet sylissään, -- "tuntuu siltä, kuin
Baarvig ei paljoa välittäisi niistäkään... Ja minä joka -- olkoon se
nyt sanottu onnellisena hetkenä -- toivon heistä niin paljon, -- olen
heidän puolestaan huolettomampi"...
"Tietysti, rouva, -- molemmat keskinkertaista etevämmät ja molemmat
uutteria luonteita."
"Rakas Schulteiss, te olette antaneet heille parhainta, mitä
opettaja voi antaa, -- henkevän kasvatuksen. Te olette monessa
suhteessa harvinainen, nerokas opettaja, semmoinen, jota oppilaat
kiittävät koko elämänsä. Mutta -- minä sanoisin mielelläni jotain;
-- minusta näyttää siltä, kuin elämän toiveet ja vaatimukset niin
helposti joutuisivat harhaan kaikkien noiden hengensaavutuksien ja
ajan suurten näköalain avaamain mahdollisuuksien vuoksi. Katsokaa
vaan Endreä... Arntia ja Massia minä sitävastoin olen koettanut
pysyttää tiukkaan todellisuudessa, -- olen ollut heille tutunomainen,
-- en ole heiltä salannut meidän jokapäiväisiä kotihuoliamme ja
vaikeuksiamme, sitä mitä sanotaan suruiksi, joista muka lapsia pitää
varjella; -- he tietävät varsin hyvin, mikä vaivaa sekä veljiä että
sisaria" -- --
"H-m, -- neiti Minkaan nähden, rouva, sallikaa minun -- suokaa
anteeksi --; mutta minä uskon todellakin, että hän toteuttaa
suurimmatkin toiveemme" -- "Täällä on niin paljon tulevaisuutta
ilmassa, Schulteiss, että nuorukaisen, jonka pää aina vaan tapailee
niitä pilviä, _täytyy_ huumaantua. Mutta todellisuus on ahdas ja
kilpailu suuri, se työntää pois kaikki heikot ja leväperäiset...
Ei minun viisauteni, vaan elämäni tuska sen minut on opettanut
tämän näkemään. Minä tuulinkin, ettei tarvitsisi muuta kuin hypätä
tuohon kaikkeen." -- "Sangen sattuvasti sanottu, rouva", -- nielaisi
Schulteiss -- "Mutta neiti Minkan suhteen minä tahtoisin"...
"Tietysti Schulteiss. Mutta, näettekös -- myöskin Minka... Ajan
henki vaatii että jokaisen pitää olla jotain -- ja se on hyvä se.
Mutta niin moni tahtoo sitten olla nero ja luulee, että hänellä
on tuulta siivissä. -- Ja siten he kaikki joutuvat, niin löyhälle
pohjalle ja käyvät onnettomiksi. -- Minun suuri toivoni on -- ja
siinä niin mielelläni soisin teidän minua kannattavan, Schulteiss,
-- että hän pian lentää nuo siivet itsestään irti. Sillä -- ettekö
te ole samaa mieltä siinä -- hänen pitäisi, pitäisi päästä ulos
koettamaan illusionejaan; ne ovat hänelle menneet liian syvälle
veriin." -- "Rouva, sallikaa minun, -- niin henkiselle luonteelle
kuin Minkan on tuota tulvaavaa uutta aikaa pidettävä salattujen
voimien irroittamisena... Ja todellakin -- tässä jos missään lienee
syytä antaa tavattoman kyvyn, kuten historiakin näyttää, murtaa uusia
uria"... "Schulteiss... Schulteiss parka"... rouva puhui itsekseen,
mennessään alas portaita... "järki vallan sekaisin, kun tulee
Minkasta puhe"...
* * * * *
Koko illan oli kestänyt puuhaa, kunnes iltasen aika tuli. Massi
istui matka-arkullaan, joka juuri oli pantu lukkoon poisvietäväksi
seuraavana aamuna...
-- "Niin, nyt minulla on kuusi hyvää omaatuntoa mukanani,
äiti"... Massi rupesi laskemaan ja pyyhkäisi aina vastakkain
käsiään, ikäänkuin kuitatakseen kunkin: -- "Minä olen suorittanut
keskikoulututkinnon ja saanut 1,25 -- Olen lukenut matematiikasta
sen kuin pitikin -- Olen lopettanut perspektiivi-opin. Olen hoitanut
talousviikkoani niin, ettei sinun, äiti, koskaan ole tarvinnut minua
auttaa, -- senhän sinä myönnät, -- paitsi silloin, kun minä olin
sisällä tutkinnossa. Olen oppinut uimaan tänä kesänä. Ja nyt olen
lopettanut ompelukseni ja tehnyt kaikki lähtövisiitit."
-- "Niin Massi, ala sinä vakavuudella... Sinä alat uutena aikana.
Ja muista se, että aika muodostuu juuri sellaiseksi, kuin te itse
tahdotte... Se on, näetkös, koko edesvastuu. Minä sanon sinulle,
Massi, -- vaikka olenkin vanha -- ja monesti kyllä väsynyt, -- niin
tahtoisin mielelläni elää uudestaan tänä uudisrakennus-aikana,
tahtoisin työskennellä toisenlaisen elämän voiman ja kunnon ja ilon
saavuttamiseksi, kuin _meillä_ on ollut, -- olisin tahtonut ottaa
mukaan monta sinun hyvää omaatuntoasi"...