Se aate, jonka hyväksi Thekla niin innokkaasti työskenteli, oli
-- hän saattoi sen tyytyväisenä sanoa -- herättänyt jonkunmoista
huomiota. "Yhdistyksen parannettua lastenhoitoa varten" perustavassa
kokouksessa oli ollut odottamattoman paljon väkeä -- koko joukko
nuoria rouvia ynnä muuta, niin että penkit olivat olleet täpösen
täynnä äidillistä asianharrastusta. Tohtori Stenvigin suosiollisesti
alustettua kysymyksen seurasi innokas ja lämmin keskustelu, jonka
kestäessä lausuttiin kylläkin kiivaita ja tuimia mielipiteitä.
Ei tohtorin tunnettu auktoriteettikaan tällä alalla voinut estää
vastakkaisia näkökantoja esiin tuomasta ja pelkäämättä niistä
väittelemästä. Keskustelua oli kestänyt runsaasti kaksi tuntia ja
kolmekymmentäviisi minuuttia siihen luettuna myöskin äänestys, jossa
kovan ottelun perästä päätettiin neljällätoista äänellä yhdeksää
vastaan, että yhdistys perustettaisiin tohtori Stenvigin esittämien
ja Theklan innokkaasti puolustamien periaatteiden pohjalle.
Siinä mielentilassa, että nyt oli ollut oikea päätaistelu
vanhettuneita näkökantoja ja ennakkoluuloja vastaan, -- silmät
vielä palaen ajatustenvaihdon ja repliikkien kiihkosta ja veri
kuumana voitosta Thekla rouva istui kotimatkalla reessä Stenvigin
vieressä, joka oli ottanut saattaakseen hänet kokouksesta
tohtori Baarvigille, mistä rouvan piti hakea pikku Baardinsa.
Tunnollisimmalla tarkkuudella hän tohtorin tuomioon vedoten kohta
kohdalta johti keskustelun muistoon, missä hän mahdollisesti olisi
erehtynyt puolustaessaan tohtorin aatteita. Stenvigin huomio oli
kiintynyt tuohon lämpimään, kiivaaseen, häntä niin mielittelevään
ajatuksenvaihtoon. Ohjakset retkottivat höllänä ja hevonen ponnisteli
vaivalla tohtorin mäelle päin. "Jaa, nyt me siis olemme voittaneet
ensimmäisen varsinaisen voittomme periaatteittemme hyväksi", -- sanoi
Stenvig, lämpimästi puristaen Theklan hansikkaallista oikeaa kättä;
-- "älkää antako sen jäädä viimeiseksi, Thekla rouva!"
Thekla rouva vavahti; -- juhlahohde hävisi äkkiä hänen kasvoiltaan ja
sen sijaan tuli jotain epäröivää.
"Minun mielestäni ei löydy mitään ihanampaa kuin henkinen sopusointu,
Stenvig... Ja siitä syystä juuri henkiset siteet" -- "sitovat
lujimmat ystävyyssuhteet", -- jatkoi tohtori innokkaasti.
Thekla rouvan kasvoihin tuli päättävä ilme. Hän katsoi mustilla
terävillä silmillään suoraan häneen --: "Meillä on omat tapamme
ja uskallamme puhua omaa kieltämme, -- sanoa suoraan ajatuksemme
toisillemme, Stenvig! Ja _minä_ ainakin kaipaan täydellistä
selvitystä. Te tiedätte hyvin kyllä, millainen minun laitani on
-- että minä, -- minä sen tunnustan suoraan, -- että minä olen
hairahtunut avioelämään sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä
kaikki prinsiipit -- korkeammat pyrinnöt -- ovat tyhjää tuulen
pieksemistä, -- ja joka yhtä hyvin voisi kuulua vallan toiseen
elementtiin kuin siihen, jota _minä_ voin hengittää. Te tiedätte,
että minä olen hänelle antanut tyydyttävät selitykseni, -- että
minun toivoni toivottomuudessa on ollut vaan se, että saisin pikku
Baardini pelastetuksi tuosta elävänä hautauksesta. Ja te ymmärrätte
hengenheimolaisen tarpeen saada selvitystä ja varmuutta, --
selvitystä ja varmuutta teidän ajatuksistanne ja aikeistanne -- sen
varalta että minä riistäytyisin vapaaksi. Minä sanon teille suoraan,
että teistä se riippuu, voinko minä itselleni ja pojalleni puolustaa
sitä, että katkaisen siteet -- --. Minä en häpeä kysyä, -- minä
taistelen vapauteni, henkisen elämäni puolesta" -- --.
Tohtori Stenvig tuijotti ilmaan punakellervä huuliparta syviin
ajatuksiin myhistettynä... "Tosiaankin, rouva" -- alotti hän
tarkkaan, selvään tapaansa, -- "yksi elämäni suuria persoonallisia
epäilyksiä on juuri se, onko henki-ihmisellä ylipäänsä oikeutta
antautua sellaiseen vapautta sitovaan suhteeseen, kuin avioliitto
on... ellei häntä siihen niin sanoakseni ole pakottanut, viehättänyt
vastustamattomin valtavin intohimo, koska ainoa puolustus voi olla
se, että me _nolens volens_ painumme takaisin luonnontilaan." Hän
laski kätensä ystävällisellä luottamuksella Theklan kädelle: --
"Minua säälittää sanomattomasti teidän onneton asemanne... ja,
vastatakseni teidän avosydämisyyteenne ja suoruuteenne samalla
luottamuksella -- minä en kiellä, että persoonallisella viehätyksellä
on ollut suuri, sangen suuri merkityksensä, ja että tulevaisuus
teidän rinnallanne kyllä voisi vahvistaa tuon tunteen siihen
määrään, että -- -- mutta tuommoiselle nuoruuden hurmaukselle, joka
aivan sekoittaa mielen ja järjen, sille oikeastaan on ollut hyvin
vähän sijaa meidän suhteessamme, joka etupäässä on kehittänyt ja
selvittänyt sekä vahvistanut molemmanpuolista kantaamme elämän
kysymyksissä. Minusta ainakin asemamme on vielä liian epäselvä..."
"Te olette... hei ruuna" -- seurasi piiskan sivallus, -- "ystäväni ja
henkinen taistelutoverini, -- suhde, jonka minä toivon vahvistuvan ja
käyvän yhä herttaisemmaksi, jota kauvemmin työskentelemme yhdessä...
hei ruuna, -- tässä Elvsaetin mutkassa tosiaan on liukasta vaaraksi
asti"...
-- Thekla rouva oli noussut reestä ja astunut sisälle appivanhempien
luo. Niukin naukin tervehdittyään ja pari kertaa kärsimättömänä
äännähdettyään pyh, pyh, kuuman tähden, sai hän vihdoin karvalakin
ja illerin nahkalla reunustetun kallisarvoisen turkkinsa yltään
ja heittäytyi sohvannurkkaan, josta hän pahalla tuulella ja
harvapuheisena katseli ympärilleen. Massi työnsi jakkaran hänelle,
mutta katsoi häneen samassa hämmästyneenä ja epävarmana, sillä
hänestä näytti melkein siltä, kuin Thekla olisi potkaissut sitä.
"No kälyseni" -- alkoi Endre -- "onko ehkä tappelu menetetty, --
saavatko lullut edelleenkin soutaa vanhoilla jalaksillaan tässä
uppiniskaisessa maakunnassa?" -- "Ei, se on _voitettu_, -- jos sinä
ehkä tahdot olla niin hyvä ja surettaa äitiäsikin sillä tiedolla;
minä en mielelläni tahdo tuoda murhetta taloon. Ja nyt pitää kaataa
itseensä suklaata, vaikka täällä ennestään on niin kuuma!" --
puhkui hän ja avasi ylimmät napit. "Minä näin äitisi menevän sitä
laittamaan. Mahtaa olla Berthean talousviikko nyt, koska rouva
Baarvigin täytyy itse tehdä kaikki... Missä hän on tänään? -- onko
jonkunlainen huvitilaisuus, jonne sopi paeta... Tosiaankin voisi
kysyä, mitä tämä nuori neitonen aikoo. Hänen intressinsä näyttävät
olevan hyvin moninaisia... Onko hän pikiintynyt... hiukan kihloissa
herra huutokauppaaja Scholbergin kanssa -- vaiko sen pikkuisen
ylioppilas paran kanssa, joka pappilassa on. Sangen kevyttä! Berthea
voi helposti antaa naamalleen sekä vikkelän huutokauppailmeen, että
hurskaan hiljaisen papillisen..."--"Minä ihailen todellakin lempeätä
kieltäsi, Thekla. Etkö sinä esimerkiksi voisi kertoa hiukan enemmän
tuosta kuuluisasta tänään pidetystä kokouksesta -- minä himoitsen
tietoja taistelusta -- olen vallan kuolemakseni utelias".
Thekla ei suvainnut vastata hänelle sanaakaan.
"No anna pahat tuulet mennä... Minä lupaan refereerata asian
parhaimmalla, kauneimmalla ja elegantimmalla tavalla sanomalehdessä
-- tärkeänä tapahtumana, ajan merkkinä täältä ylämaasta. -- Älä
turhia! Anna vain tulla, niin kyllä minä sitten keitän siitä sopivan
sopan. Minä harjoittelen tähän aikaan sanomalehti-tekniikkaa, --
valmistaudun" -- "Suo anteeksi, Endre; -- mutta maailmassa on niin
paljon tuulen pieksemistä jo ennestään. Ja tässä on jotain, jota
_sinä_ kaikista vähimmin voit käsittää -- nimittäin tosi tointa.
Niin, ajatteles tosiaan, me _emme_ tahdo, että meistä edeltäkäsin
huudetaan, ennenkuin olemme todella jotain aikaan saaneet... Sinusta
se varmaan näyttää nurinpäiseltä maailmanjärjestykseltä, Endre", --
lopetti hän armottoman pisteliäästi. -- "Ei, mutta johan sinä olet
vallan kuin sahan terä; oikein sanoo risp, rasp" -- virkkoi Endre,
vilaisten häntä pikaa monoklinsa läpi. -- "Luulisi melkein, että tämä
on maininkia jostakin kotimyrskystä." -- "Eihän toki, tiedäthän, että
_siellä_ kaikki on tyyntä ja rauhaisaa... Viimeinen asia, joka ei
mitään merkitse -- Kjelille näet se ei milloinkaan merkitse mitään,
-- on se, että yksi hänen liikekumppaneistaan on juuri tekemäisillään
konkurssin. Mutta se nyt näyttää vaan vallan onnen potkaukselta, niin
minä ainakin ymmärsin hänen selityksensä"...
* * * * *
Rouva Baarvig seisoi Theklan mentyä keltaisen salin ikkunassa
Elvsaetissä. Raskas, lämmin sade vihmoi ikkunata sumuisena päivänä,
ja harjujen valkoisilla rinteillä musteni lumella viidakko suojasta
pitkiin juoviin. Se ehkä ennusti kevättä, aikaista kevättä tänä
vuonna... Talvi oli ollut niin päättömän pitkä, -- ja tänään hän
tunsi sellaista kaipausta kerran taas nähdä hiukan aurinkoa, hiukan
paljasta märkää maata kohta, ja vihreätä ruohoa terällä.
Siitä oli nyt kaksikymmentäkaksi vuotta kulunut, kun he tulivat
tänne Elvsaetiin, hän ja Baarvig... Hän muisti aina lehmukset ja
niiden takana pienet ikkunan ruudut ja viheriäisen eteisoven, jonka
päällä oli lehviä heidän sisään astuessaan. Hän oli itse istuttanut
puistokujan. Koko puutarhan hän oli istuttanut, hedelmäpuut ja
marjapensaat ja parsalavat. Ja haavat huvilakunnaalla, jotka olivat
kasvaneet niin suuriksi, että ne peittivät osan virran puolen
näköalasta. Nyt oli niin kauvan kestänyt pimeyttä, jäätä ja lunta,
-- ollut niin synkkää ja raskasta... Niinhän se oli joka talvi...
Ja keväisin Elvsaet taas virkosi vaaleana ja vihantana ja harjulla
puhkesivat silmut ja linnut visertelivät ja kaikki kotieläimet
päästettiin ulos --.
Mutta tänä vuonna -- --?
Tuntui siltä, kuin ääni hänen sisässään olisi huutanut valoa,
yhtä ainoata auringon sädettä, -- vilahdusta tuosta kirkkaasta,
kimaltelevasta keväthohteesta, joka ikäänkuin loi niin liian räikeä
tä loistoa kaikkien ruutujen ja aukkojen läpi, -- hän ottaisi sen
vastaan silmiä siristämättä: Niitä oli kestänyt niin liian kauan
noita mustia öitä. Hän rupesi melkein luulemaan itseään aaveeksi,
joka kummitteli täällä keltaisessa salissa...
Tuo synkkä keinojen puute ja alituinen huoli lasten tähden...
Minkan tähden, josta hän ei tietänyt, kuinka hänen laitansa oli, ja
Berthean tähden, josta hän tiesi liiankin hyvin, -- -- ja kaiken
yli raskaana, synkän häilyvänä uhkauksena -- Kjel!... Hänen alati
kiihkeät kasvonsa, hänen levoton olentonsa ja koko tuo liioitteleva
tapa, äänekäs puhe ja varma kehuminen, -- hän näki kuin veden läpi
sen takaa poikansa hikisen toivottomuuden. Voi kuinka hän ymmärsi
Kjelin kamalan hirtehishuumorin, niin että hänen polvensa vapisivat
ja hän luuli onnettomuuden tapahtuvan ehkä jo huomenna taikka samalla
viikolla... Joulusta lähtien hän oli yhtä mittaa vain mennyt ja
tullut -- hevosella ja rautatiellä pitkin maakuntaa ja pääkaupunkiin
-- kaikki yhtä huumausta ja kortti-iltoja ja kuin viimeistä päivää
elämistä... Tahtoiko hän paeta omia tuskiaan, vai luuliko hän
pettävänsä muita -- nyt kun kaikkialla huhuttiin, että metsäyhtiön
luotto oli sortumaisillaan. Kuinka hän saikaan kaikki venymään ja
venymään...
Hän oli aivan varma siitä, että Kjel nyt tavalla tai toisella liikkui
säästöpankin rahoilla, -- että hän näkisi Kjelin kalpeana vapisevana
varkaana ja petturina edessään, jos hän huutaisi hänelle syytöksen
vasten silmiä. Ja oliko Baarvig sokea -- Ajatukset menivät joskus
niin sekaisin, -- hän ei tuskassaan oikein tietänyt, mitä hän uskalsi
toivoa... eikö se olisi parempi, että häviö ja vararikko tulisi jo
kohta, kun hän ja Baarvig vielä olivat täysissä voimissa ja ehkä
petos ja vaillinki vielä rajoitetut. Hänet toisin ajoin valtasi
raivo, voittamaton halu sekaantua asioihin ja näyttää, paljastaa -- --
Porstuan ovi aukeni äkkiä ja tohtori nousi portaita
tavallista kiireemmin, päällyssaappaat vielä jalassa. Hänellä oli
matka-apteekkilaukku kädessä, hän pisti sen rohtokaappiin: "Ole
Maagestad paraillaan luovuttaa omaisuuttansa velkojilleen, hän -- on
Kjelin metsäyhtiötovereita"...
Bente vavahti; hän näki äkkiä koko korttituvan sortuvan.
"Ymmärräthän, Bente, että tämä on vaarallinen aukko, reikä hänen
laskuihinsa... enemmän kuin huolestuttavaa. Luotto huononee -- ja
Kjelin yksin täytyy pitää koossa kaikki... Minä pelkään, että sinä
olit oikeassa Bente... hänellä oli, näetkös, oikeastaan liian pieni
pääoma alottaa" -- "Niin, sitähän minä juuri olen pelännyt, että
hän liian paljon laajensi asioitaan, Baarvig." -- "Taivas ties,
miten tämä loppuu", -- äänsi tohtori synkästi. "Ja paitsi näitä
vasta-alkavia liikemiehiä vaan vihollisia, ihmisiä, jotka tahtovat
hänen tuhoaan... Minä sanon sen sulle, Bente, -- tästä voi tulla äkki
loppu jonakin päivänä. Minua ihmetyttää, ettet sinä sitä huomaa...
Eihän Kjel voi ottaa rahaa taivaastakaan... Hän matkusti kaupunkiin
tänä aamuna." -- "Taivaasta, -- ei... mutta minä luulen, että kyllä
hän keinon keksii -- tälläkin kertaa, Baarvig."
Tohtori seisoi kaapin lasiovien välissä. Yht'äkkiä hän epätoivoisella
liikkeellä pyyhkäsi tukan niskasta pystyyn: "Eihän hän nyt vaan
Ameriikkaankaan aikone paeta, -- ja jättää koko häpeän tänne meidän
niskoillemme."
Tuo ajatus koski Benteen, -- tähän saakka hän oli aina ajatellut
Kjeliä vangin puvussa.
"Hyvä ystävä, älähän nyt kiihota itseäsi kaikenlaisilla omilla
keksimilläsi epäluuloilla. -- Ei, ei, Baarvig, en minä ollenkaan
tarkoita, etteikö meidän siltä pitäisi olla valmiina, etteikö meidän
pitäisi aikoinamme tottua näkemään asemaa semmoisena, miksi se voi
muodostua, -- ajattelemaan pahintakin, ettemme sitten joudu vallan
ymmälle, jos jotain tapahtuu... Kjelillähän on semmoinen kyky keksiä
keinoja... Ja kun hänellä on säästöpankki melkein käsissään", --
alkoi Bente rouva varovasti, "niin voisihan ajatella kiusauksia
-- joku epäsäännöllisyys..." "Aivan niin, ajatellaan vaan yksin
tein oikein tuomiopäivää... Ikäänkuin Kjel kulkisi pankin rahat
taskussa. Ikäänkuin ei olisikaan johtokuntaa ja kassanhoitajata --
päällekkäin viisi miestä -- se on, neljä paitsi Kjeliä, -- jotka
niitä valvovat. Sinä tarkoitat, että siellä voi näpistellä samoin
kuin täällä kotona ruokakaapissa. Minäpä sanon sinulle, että se on
kerrassaan mahdotonta. Ellei kassakaappia murreta, taikka ellei
kassanhoitaja karkaa --. Ja kyllä meidän sentään täytyy hiukan
miettiä, ennenkuin päätämme, että Kjel on murtovaras... Mutta
niinhän se on, -- päästäppäs pelko naisen mielikuvitukseen, niin
näet, -- hysteria valmis, -- ei mitään rajoja liioittelemisella...
Sinä olet käynyt liian hermostuneeksi, Bente, viime aikoina. Täytyy
todellakin karttaa, ettei sinua säikäytä. Ja minä kun yllätän sinun
raukan tällaisilla puheilla, enkä ajattele, kuinka paljon sinä voit
kestää... Eikä nyt lopulta kuitenkaan ole tapahtunut sen kummempaa,
kuin että tuo velikulta on tehnyt konkurssin" --
... "Mutta Thekla, Thekla -- Kjelhän voi saada tästä oikein
suurlöylytyksen. Etkö sinä voisi mennä hänen luokseen, Bente,
koettaaksesi tyynnyttää häntä"...
* * * * *
Tohtori oli kovin ärtyisä näihin aikoihin. Hänen mielensä kuohahti
vähimmästäkin syystä. Hänen mielialansa oli semmoinen, että Endre
nykäsi kaulustaan ja vannoi matkustavansa pois heti. Näytti siltä,
kuin häntä muka ei olisi siedetty talossa nyt, kun hän valmistautui
sanomalehtimieheksi... Ja Berthea pakeni aina toisesta ovesta, kun
isä astui sisään toisesta. Hän ikäänkuin väistyi isän ilmanpainoa
toiseen päähän rakennusta... aina peläten, että joku ukkospilvi
uhkasi... että hänet kutsuttaisiin konttoriin ja vaadittaisiin suora
ja rehellinen vastaus jonkun käsittämättömän juorupuheen johdosta.
Hänellä oli monta tuskan hetkeä miettiessään, olisiko se sitä taikka
sitä ja mitenkä hän kekseliäimmin siitä selviäisi. Ehkä se koski
hänen matkaansa Schölbergin kanssa Jörstadin tanssiaisiin, kun kotona
luultiin hänen olevan lukkarilla vierailemassa... taikka noita
nimettömiä kirjeitä, joita hän oli kirjoittanut herra Jakobsenille
tämän hentusta... taikka -- --
Bentelle tohtori sanoi sänkykamarissa, loppumattomiin mietittyään ja
pohdittuaan Kjelin asemaa: "Etkö sinä huomaa, että minä etsin sitä,
mitä sinä näet, -- minä kiusaan itseäni, niin että henki menee. Sinä
et koskaan ole ollut tyhmä, Bente, -- et ole milloinkaan erehtynyt.
-- En tosiaankaan ymmärrä sinua. -- -- Ja nyt tuo säästöpankki. Niitä
on luonteita, jotka ovat syntymästään saakka epäluuloisia. -- Niin,
kuinka se juolahti sinun mieleesi..."
-- -- Tohtorin kääsit rämisivät ja töyssyivät illalla maantiellä
ravassa ja kuopissa. Nedrebygdiin oli ilmaantunut kurkkumätää.
Hiekkakankaalla tuli häntä vastaan Kjel, joka täyttä karkua ajoi
asemalle. Tohtorin ruumiin läpi kävi vavahdus ja kuuma, kun Kjel,
huulet tiukkoina, äkkiä koetti seisauttaa ruoskittua hevostaan...
"Pitää kiirehtiä kaupunkiin iltajunassa, isä, -- oletko kuullut, joko
juna on viheltänyt -- -- täytyy olla siellä huomis-aamuna varhain...
Pankki, näetkös" -- huusi hän, lyöden hevosta, ja oli jo pitkän
matkan päässä. -- Pankki... kaikui tohtorin korvissa kuin hätähuuto,
pyörien räminän kadotessa kankaalle. Tohtorin silmiä haristi.
Vatsahermot tietysti, jotka aina kapinoivat sopimattomaan aikaan. Hän
otti nahkatakin päästään, vilvotellakseen hiukan otsaansa...
Hei, hevonen... läiskis... pitihän joutua ajoissa kurkkumätää potevan
lapsen luo...
* * * * *
Ilta oli jo myöhäinen, kun tohtori ajoi takasin Nedrebygdistä. Hän
ei vielä varmaan tietänyt, oliko se kurkkumätää; mutta oli ryhtynyt
kaikkiin varokeinoihin erottaakseen sairaan muista ja estääkseen
tartuntaa leviämästä. Hän oli ajaa röykytellyt huonoa kylätietä
talon rengin taluttaessa hevosta suitsista ja lyhdyllä valaistessa
tietä, ja vielä koettanut renginkin mieleen teroittaa neuvojensa ja
määräyksiensä tärkeyttä. Kuu ei paistanut tähän aikaan yöstä, --
oli pilkkosen pimeä, niin että juuri ja juuri erotti ohjakset ja
silloin tällöin puolisulan lumisohjon hohdetta. Hän ei voinut toivoa
pääsevänsä kotiin ennen kello yhtä. Se oli hänestä tuntunut oikeen
helpoitukselta, kun hänellä oli kiire, -- ajatuksissa tuo mahdollinen
kulkutauti ja mitä olisi tehtävä, että se saataisiin heti alkuunsa
tukehtumaan, virkailmoitukset ja varokeinot.
Nyt kun hän oli yksin, oli laittanut kaulahuivin paikoilleen ja kuuli
hevosen kavioiden tasaisen kapseen pimeässä, kenkäin kilahduksen
silloin tällöin, -- nyt hän taas yht'äkkiä näki mielessään Kjelin
jännitetyt, kiihkeät kasvot... Hän oli nähnyt niissä kauhun, --
lukenut niissä jotain sen tapaista, että meni syteen tai saveen...
Ja tuohon yhteen hän aina palasi, -- säästöpankkiin ja sen
kiusaukseen... Tuo yhä kasvava pelko, jonka hän koetti poistaa, mutta
joka yhä palasi ja kävi yhä todennäköisemmäksi. Kjelin vahva usko,
että kyllä hän vaikeudet voittaa -- hänen sangviinisuutensa... Ja --
niin kovassa pulassa -- vainottuna -- ehkä olemassa olo joka päivä
mielessään... Eihän hän olisi ihminen -- -- Tirehtörin maksumääräys
vaan -- -- pieni lainanmyöntövallan väärinkäyttö... -- "Oh, oh, hoo!"
-- Hän voihki ja kumartui eteenpäin... "Oh, oh, hoo!"... Ja jos Kjel
joutuisi häviöön -- -- Se ajatus oli ennen tuntunut hänestä niin
kammottavan musertavalta. Mutta mitä se olisi ollut, -- tavallinen
vararikko -- jommoista tapahtuu kaikkialla kauppamaailmassa ahtaina
aikoina... Hänen olisi täytynyt luopua talostaan ja asemastaan ja
hakea joku pienoinen toimi, josta olisi voinut elää -- --. Se nyt ei
olisi ketään tappanut -- -- Mutta tämä...
Tohtori tuijotti yhä kasvavalla kauhulla mustaan seinään...
todistettu petollisesti hoitaneen hänelle uskottua pankkia...
kiinniotettu, vangittu... tuomittu vankeuteen -- Ja me, -- vangin
isä, vangin äiti, vangin sisar ja veli, vaimo ja lapsi --
Hän puri hammastaan ja pui nyrkkiään.
Poika parka, poika parka... Eikä muuta tarvittaisi kuin nuo
kolmekymmentäviisituhatta hän olisi pelastettu -- ei olisikaan
vanki -- eikä -- Ptruu ptruu... Tohtori seisautti hevosen ja
jäi istumaan... Se pelastaisi kaiken... Niin se... Hän huohotti
jalkapeitteen yli kumartuneena --
Mitä tyhjää... Olenko minä järjiltäni! Mitä hittoa koni seisoo
keskellä tietä.
-- Etkö lähde -- hän löi piiskalla. Ei muuta kuin ne
kolmekymmentäviisituhatta --. Hän näytti niin rasittuneelta, Kjel...
Vankeus ei ole leikin asiata -- --. Pikku Baard mieron tielle...
Pimeästä alkoi kuulua sahakosken kohina, ja se sekaantui hänen
ajatuksiinsa...
Ja Kjel, joka on käynyt niin varmana ja tyynenä ja suosittuna heidän
keskellään... Ja nyt -- keinottelija -- suurhuijari -- myllynkivi,
joka vetää kaikki muutkin pohjaan, -- petturi, väärentäjä.
Säästöpankki hänen jäljiltään ammottava, uhkaava tyhjyys... Mitä
helkkaria minä tällä sikarilla aioin --. Kääsit pyörivät eteenpäin
kiivasta kyytiä, ja tohtori joskus raivoissaan äkkiä pidätti hevosen
ja sitten taas löi piiskalla.
Hetkisen kuluttua vauhti tasaantui, se oli nopeata tiukkaa ravia.
Sahasillalla hevonen kulki hitaammin tapansa mukaan... Äkkiä vilahti
höylänlastujen seasta fosforin näköinen valo kahdesta ohimennessä
raapaistusta tulitikusta... Tohtori veti pari savua sytytetystä
sikarista. Soo?... Hän kääntyi ja tuijotti sinnepäin, jonne hän
oli heittänyt tulitikut... Mitä tyhjää -- -- Se jääköön tuulen
ja höylänlastujen asiaksi. Ruuna juoksi tavallisella innollaan
kotiinpäin.
En minä oikeastaan tiedä kuka sitä itkisi, -- jos onnettomuus
tapahtuisi, -- mutisi hän mäellä... Vakuutusyhtiö -- pankki --
semmoiset abstraktiset olennot, joilla ei ole verta suonissaan...
joilla ei ole Baarvigia eikä Benteä, jotka voisivat väännellä käsiään
ja kuolla häpeästä ja surusta -- ei mitään pientä Massia, jonka
täytyisi salata, että hänen veljensä on vanki... Mitä tyhjää...
houreita, mielikuvituksia... Olenko minä järjiltäni?... Sikarin,
jonka hän oli purrut poikki, hän sylkäisi suustaan Elvsaetin aidan
luona.
Hän huusi renkiä, joka tuli hevosta ottamaan, -- pyysi lyhtyä ja
kynttilää. Hänen piti mennä pieneen desinfektsiooni-huoneesen
puhdistumaan kurkkumädän tarttuma-aineista.
Hän seisoi karboolin sekaisessa ilmassa ja peseytyi... Jos jotain
tapahtuisi... ajatteli hän äkkiä kauhulla...