Thekla rouva nousi kiireesti mäkeä sateenvarjo pystyssä. Hän ei
joutanut edes saamaan kalosseja eikä kappaa päältään etehisessä,
vaan meni oikopäätä tohtorin huoneeseen. "Tahtoisin mielelläni puhua
kanssasi, isä Baarvig", -- sanoi hän kiihkeästi. -- "Onko pikku
Baardille tullut mikä?" Thekla pudisti päätään ja istahti sohvan
kulmaan. Hänessä kuohui jotain, ja viipyi kotvasen, ennenkuin hän
saattoi puhua.
"Minä tulen neuvottelemaan kanssasi. Olen maannut valveilla koko
yön, -- katsonut asiaa joka puolelta... ja nyt tahtoisin minä
mielelläni tietää, mitä perhenäkökohdat sanovat... Minä tahdon
tarkalleen tietää, kuinka pitkälle vaimon velvollisuuteni ulottuvat
--, ihmisvelvollisuuksistani olen selvillä... Tässä on kysymyksenä,
-- kuinka pitkälle olen avioliiton kautta sitonut itseni." --
"Mutta rakas Thekla, sinähän puhut, ikäänkuin sinun ja Kjelin väli
olisi kylläkin huono." Thekla hymyili katkerasti ja nojasi päänsä
taaksepäin sohvan selkämystää vastaan: "Eikö mitä, mitä siihen tulee
-- puhuakseni suoraan -- niin oli pahinta se, että ensinkään menimme
naimisiin." -- "Minä pyydän sinua ensinnä miettimään, Thekla, onko
oikein, että sekotat miehesi vanhempia suhteihinne. Että Kjel pitää
sinusta heikkouteen saakka, sen tiedän, ja että sinä joka tapauksessa
olet hänelle todellinen ystävä ja vilpitön, velvollisuuksillesi
uskollinen vaimo, siitä olen myöskin vakuutettu. Pidän arvossa
luonnettasi, Thekla."
Thekla hengitti syvään.
"Minun täytyy pyytää selitystä siltä ainoalta, jolle saatan uskoa
itseni, nimittäin mieheni isältä. Minä kysyn ja kysyn vielä kerran,
mikä on vaimon velvollisuus, ja kuinka pitkälle se ulottuu... Onko
minun pakko asua, syödä, juoda, vaatettaa itseni, -- yleensä ottaa
osaa mieheni asioimisiin, kun olen varma, että hän liikkuu muiden
rahoilla." -- "Herra varjelkoon, Thekla, mitä sanot sinä" --. "Minä
olen siitä varma" -- "Tässä sinä varmaan erehdyt, Thekla", huomautti
tohtori kylmästi. -- "Sano, mihin perustat sinä väitteesi. Onko
varmoja seikkoja, joista voit pitää kiinni?" -- "Ne juuri olen tullut
uskomaan sinulle... Palasin eilen odottamatta kotiin yhteiskunnalle
hyödyllisiä kirjoja levittävän yhdistyksen haaraosastosta ja kuulin
makuukamariini, kuinka Kjel huoneessaan puhui kiihkeästi ja koetti
jotakuta rauhoittaa. Siellä puhuttiin, että viime Mustan metsän
kauppa veisi kaikki kumoon ja vararikkoon. Ja silloin piti minun
mielestäni kuunnella lähempää... Sillä Kjel ei tosiaan ollut kuvannut
minulle asiaa siltä kannalta! Se vieras, joka oli hänen luonaan,
oli metsäyhtiön osakkaita. Hän tuntui olevan kovin alakuloinen. Se
suuri maa, jonka yhtiö viimeksi osti, olikin huomattu odottamattoman
tyhjäksi hakatuksi, -- kelvolliset puut oli hakattu pois vähää
ennen, kuin omistajat saivat tyrkytetyksi kehnon metsänsä Kjelille
ja hänen yhtiömiehilleen... Ja Kjel esitti senkaltaisia vastasyitä,
että muka huono kauppa on korjattava hyvällä, -- että yhtiön täytyy
ruveta melkoisesti laajentamaan metsäkauppojaan. Yhtiön muka täytyy
ennen kaikkea osottaa, ettei siltä lopu sahattava metsä... Konkurssin
tekemiseen oli muka sitten kyllä aikaa -- Ja nyt tahdon minä
selvyyttä siitä, kuinka pitkälle vaimon velvollisuudet ulottuvat --"
Tohtorin kasvot olivat käyneet harmaiksi. "Näyttää siltä, että Kjelin
on täytynyt rauhoittaa jotakuta säikähtynyttä osakasta -- eikä se ole
mikään helppo työ", lausui tohtori kylmästi --. "Kjel on koettanut
hänelle vakuuttaa, että huono kauppa voidaan korjata paremmalla. -- --
Minun mielestäni on, Thekla, vaimon ehdoton velvollisuus olla
puhumatta miehensä asioista, eikä hän saa liioitella niitä, -- jos
sattuisikin eteen vaikeuksia."
Thekla nyökkäsi päätä verkallisesti, katkerasti... "Minä nyt
kerran olen mennyt kultavuoreen... Ymmärrän, minun tulee kärsiä
seuraukset"... "Anteeksi, Thekla", -- keskeytti tohtori äkkiä,
-- "että nyt pyydän sinua lähtemään, -- minä -- minä --" Tohtori
tarttui tuoliin, ikäänkuin nojaa hakien. "Minun täytyy sanoa", --
Thekla nousi ja veti syvään henkeä, -- -- "minä en lähde paremmin
selvilläni, kuin olin tullessani, -- edessäni on vielä sama pulma...
No niin, pyydän sanomaan terveisiä, ettei poikasi vaimo tänään ollut
sillä päällä, että hänen olisi tehnyt mieli arkihuoneeseen poiketa."
Kun hän oli lähtenyt, niin astui tohtori nopeaan ja kylmähikisenä
edes takaisin lattian poikki. Äkkiä hän juoksi akkunan luo ja sysäsi
sen auki -- ja alkoi rajusti ylönantaa. Se oli heikkous, joka häntä
vaivasi, kun hän tuli liian ankaraan mielenliikutukseen, eikä saanut
helpotukseksi purkaa mieltään.
Kjeliä hakemaan!... Kjel nousi juuri kääseihin ajaakseen kokoukseen,
joka äkkiä oli tullut metsäyhtiölle. Hän ei saattanut tulla
Elvsaetiin ennenkuin neljän aikaan.
-- -- Tohtori istui vinossa pulpetin ääressä ja lepuutti
kyynärpäätään. Hän oli vaipunut synkkiin mietteisiin eikä katsahtanut
ylös, kun Kjel astui sisään.
"Noh, isä... Oletpa sinä vietävän ääneti... Joko tämä nyt jälleen
merkitsee jotain?"... "Sinä voisit olla vähän suorempi minua kohtaan
Kjel", -- lausui tohtori hiljaisesti. -- "Tuo viimeinen Mustanmetsän
kauppa, eiköhän se ollut niin ja näin, en tahdo sanoa"... "Mistä
olet sinä kuullut semmoisia, isä... Onko kukaan sanonut mitä?" --
huudahti Kjel. -- "Ei, -- -- mutta onhan minun tapani käydä siellä
mökkilöissä, ja aina sitä jotain kuulee -- tukinhakkaajilta" --
"Höh, höh, -- suoraan -- suoraan sanoen... jos olisi sillä hyvä! --
Mielelläni minä tunnustan, että vesi on vähissä, -- perin vähissä
nykyään. Minä tietysti kiellän sen vasten kasvoja, vaikka sattuisi
kuka kysymään... Mutta meidän kesken -- niin kyllä on asian laita,
että Mustanmetsän kaupassa meitä petettiin, -- petettiin hävyttömästi
-- suhdattomasti kerrassaan... Mutta niin hullusti eivät asiat
kuitenkaan ole, kuin ensiksi ajattelin, -- minä jo luulin, että se
olisi ihan tyhjä sahapuista. -- Mutta sitä se nyt ensinnäkään _ei_
ole... Ja sitten, -- jos vaan voimme odottaa muutamia vuosia, niin
on metsä ennättänyt kasvaa ja asiat ovat taas hyvin päin. Koko juttu
ei ole sen kummempi, kuin että meidän vaan täytyy odottaa -- meidän
täytyy voida pitää metsä niin kauan käsissämme... Tietysti se kysyy
hiukan voimia; mutta onhan meitä monta miestä kestämään."
Tohtori istui ja tuijotti omissa mietteissään. Otsa oli rypyssä.
"Kjel, -- etkö sinä millään -- millään tavalla voisi päästää minua
tästä pyykistä", -- pyysi hän tutunomaisesti. -- "Se suorastaan
tappaa minut... Minun täytyy, minun täytyy päästä siitä... Mitä, etkö
luule, että voisit tehdä sen isäsi mieliksi, poikani. Onhan sinulla
niin monta keinoa, kun sinä oikein rupeat. Enkähän minä ole niin
kauhean paljon arvoinen -- --. Keksi nyt, miten päästät minut tästä"
-- "Tämä on perin ikävä juttu"... Kjel alkoi kiivaanlaisesti astua
edestakaisin. -- "Käsitäthän sinä, isä, että jolleivät tosiaan asiat
olisi olleet ahtaalla, niin olisin jo aikoja sitten hankkinut sinulle
nimesi takaisin, enkä jättänyt sinua kiinni aina Juhannuksesta pitäen
viime vuonna. -- En minäkään jaksa kaikkea, -- ja tuo petkutus, joka
yllätti niin ilkeästi --. Semmoiset asiat vaikuttavat, että sitä
tarvitsee monenkertaisesti aikaa kaikkeen... Ei ole, näetsen, yhtä
helppoa vetää kuormaa mäen päälle, kuin istua selkään ja laskea
alamäkeä, kun onni on myötäinen"...
"Kjel", -- sanoi tohtori ja nousi äkkiä. -- "Minä maksan, jos pääsen
tästä, kaikki mitä voin kokoon saada, -- kaksituhatta kruunua. Saat
ne puhtaana rahana." -- "Ikävätä, -- hirveän ikävätä, -- että tämä
asia kävi näin --. Voisin vaikka antaa oman paitani ja myydä sen,
jos se auttaisi". -- "Arveletko sinä siis, ettet voi tehdä siihen
mitään, Kjel, -- nyt pian", -- lausui tohtori rukoilevasti, -- "etkö
sittenkään, vaikka antaisin sinulle nuo kaksituhatta --?" -- "Minä
sekä voin, että teen sen, isä, kunhan vaan suot minulle aikaa! --
Pitäähän minun tuhat tulimmaista saada käsiini joku kaikista niistä
nimistä, jotka ovat käytettävinäni, -- ainakin kun minulla on
semmoista suopaa, kuin nuo kaksi tuhatta kruunua"...
"Ne saat, Kjel, aivan paikalla, kun vaan -- kun vaan minä saan
nimen." -- "Sillä kaksi tuhatta kruunua on suopaa -- ihan merkillistä
suopaa näinä rahasta ahtaina aikoina"...
Kjel astui ja mietti ja katsoi lattiaan: -- "Jopa luulen, että keksin
oikean miehen, -- suuressa arvossa pankissa -- nyt vielä -- erittäin
kiitettävän täsmällisyytensä vuoksi -- ja lisäksi minun kultaukseni
vuoksi. Minä teen niinkuin ryssälle tehdään, kun häntä ajetaan
tuleen, tykillä takaa ja rohkaisevilla sanoilla edestä päin --.
Sikamaista, että sinun täytyy päästää niin paljon rahoja... Mutta ne
otan minä omaksi velakseni, -- sillä minähän se olin joka" -- "Tähän
pöytään saat sinä rahat, Kjel, -- kun vaan saat nimen!" --
"Vietävän hullua, että tuossa sahassa on kiinni niin paljon rahoja...
Se on liian halvasta vakuutettu, neljästäkymmenestä viidestä
tuhannesta -- paitsi lankkuja, joiden vakuutus vaihtelee. Jos ne
rahat olisivat irti. Taikka ellei olisi niin mahdotonta saada
lainoja semmoista vastaan, -- minusta yhdellä iskulla tulisi toinen
Kroisos, ostaisin Aaseralimetsän! Minulla on kirjallinen tarjoumus,
että saan sen, kun lyön kolmekymmentä viisituhatta pöytään; loput
kauppasummasta saisi maksaa vuosittain... Ja se metsä on siitä
merkillinen, että se -- _tosiaan_ sekä minun että muiden silmillä
nähtynä, -- sisältää puutavaroita satojen tuhansien edestä, -- se kun
on seisonut melkein koskemattomana kolmekolmatta vuotta... Ja siihen
on syynä se, että Mustalle metsälle kuuluu sekä uittoväylä että
uitto-oikeus, niin että sieltä ei kannata hakata, -- ellei, -- huomaa
se, -- ellei omista _molempia_, Mustaa metsää ja Aaseralimetsää --.
Silloin muuttuu kaikki. -- -- Nyt älyät, mihin minä tähtään. Ja
kolmekymmentäviisituhatta, -- kolmekymmentäviisituhatta --. Jospa
tämä olisi ollut viime vuonna! Olisipa vaan ollut vaikka joulun
edellä, niin olisin hankkinut ne niinkuin ei mitään. Pihlajanmarjat
eivät vielä riipu sen korkeammalla, kuin että melkein ulotun
niihin" --
"Kjel", -- huomautti tohtori, kun pojan piti lähteä, -- "varmaan ei
olisi haitaksi, jos silloin tällöin antaisit Theklallekin hieman
tietoa asioistasi. Vaimot alkavat niin helposti epäillä, kun he eivät
ymmärrä jotakin, ja niin hän omin päin voi luulotella jos jotain.
Minä en tarkoita, että sinun juuri pitää kääntää taskusi nurin
joka kerta, kun hullulta näyttää... Mutta esimerkiksi nuo tuumasi
Aaseralimetsästä, ne varmaan huvittaisivat -- rohkaisisivat häntä.
Varmaan hänkin on sangen suuressa jännityksessä puolestasi, siitä
olen vakuutettu, -- vaikka nämä ovatkin paljaita kauppa-asioita"...
* * * * *
Endre tuli eräänä päivänä aivan odottamatta kotiin -- viipyäkseen
siellä osan suvesta, niin hän sanoi. Hän oli juuri päässyt
kiusallisista selityksistä isän luona konttorissa, tavannut hänet
omituisen hiljaisena ja koko joukon ränstyneempänä entistään; --
ajan kuluksi hän nyt astuskeli pitkin pihamaata seurassaan Massi,
jolta hän kuulusteli kaikenlaista perheen asioista: -- Arntista,
joka haaveksi rautateitä ja harjoitti itseään teiden rakentamiseen,
insinööritaitoon ja dynamiittiräjähdyksiin huvimajalehdossa, ja
kuinka Schulteiss aikoi saada hänet kevääksi valmistumaan, niin että
hän saattaisi suorittaa keskikoulukurssin ja sitten päästä johonkin
teknilliseen kouluun, -- Massi itse sanoi voivansa suorittaa sen jo
tänä vuonna. -- Massilla oli kiire; hänen täytyi päästä ulos oppimaan
jotain, -- niinikään johonkin teknilliseen laitokseen. Hän aikoi
ruveta arkkitehdiksi, -- piirustaa, keksiä ja laittaa rakennuksia,
toisen toistaan kauniimman. Piirustaminen ja matematiikka olivat
hänen vahvimmat puolensa. Hän tiesi jo, miten rakentaisi oman
talonsa... Mutta kaikki riippui siitä, joutuisiko hän naimisiin vai
eikö. -- Ja se taas riippui siitä, löytäisikö hän jonkun, josta
oikein, oikein paljon pitäisi. --
Endre pisti monokkelin silmäänsä: -- "Samanlaisia kaikki, -- joko
sitten rakennatte tuulesta tai tiilestä, lopulta kuitenkin miesväki
marssii sisään"... Ja miten oli oikeastaan Berthean laita, joka oli
tänään lähtenyt Lystadiin huutokauppaan. Oliko hän kihloissa tuon
kyläkeikarin ja huutokauppanotaarin Schölbergin kanssa, vai eikö hän
ollut --. Vai oliko Massi pöllö, joka ei voinut tehdä selkoa niin
sekavista asioista...
Nyt hän keksi Schulteissin, joka tuli eteisestä, huuti hänelle
ja nosti hattuaan: "Tässä sitä taas ollaan perhekodissa --
siinä moraalisessa navetassa, jossa sitä ruokitaan ja syötetään
illusioonien rehulla --. Teurastettavaksi sitten maailman torilla
-- vai mitä?... Välistä sitä kaipaa virkistystä jokapäiväisestä
taistelusta kilparadalla, -- jossa sitä ei juuri näytä juosten
kulkevan" -- nyökkäsi hän astuessaan ylös portaita Schulteissin
luo... "Ja sitten sitä jälleen ollaan siellä, missä kaikki on
muurattua ja tilkittyä ja naulattua mielipiteitä myöden... Vai voiko
ajatella pirullisempaa petosvärkkiä kuin tämmöinen visusti umpeen
muurattu koti, jossa sitä voi käydä ja kuvitella vaikka mitä, ja
kuitenkin saa ruokaa kolmasti päivässä ja yöksi vuoteensa. Sitä
lähtee ulos maailmaan reppu täynnä uskoa", -- sanoi hän umpimähkään,
samalla kuin Bente rouva tuli sisään ja kahvitarjotin tuotiin hänen
perässään.
"Minun mielestäni olisi hyvä, kun et _siitä_ liian paljoa
kadottaisi, Endre", -- vastasi rouva Baarvig, -- "reipas usko se
kuitenkin pitää rohkeuden pystyssä." -- "Enkös taas kuule vasaran
lyöntejä... Mikä usko? -- uskoko siihen, että maailmassa kaikki
käy oikein ja rehellisesti!" -- hymyili hän ilkkuen. -- "Voipi
kyllä tulla pettymyksiä; -- mutta silloin on kuitenkin lopultakin
jotain, joka kestää." -- "Nauloja ja vasaroita! -- Niin, kyllä me
olemme sangen hurskaita -- täällä huoneessa; -- etenkin kun istumme
viheriällä mättäällämme. Minä palaan kotiin kuin uitettu koira sen
lapsuudenopetuksen vuoksi. Tuo kulumaton naiivisuus. Mutta se näkyy
olevan tarpeen, se on yhä ja aina kodeissa uusittava, jotta eivät
loppuisi semmoiset ihmiset, jotka mielellään antavat vetää itseään
nenästä ja tulevat petetyiksi. Se on luonnon oma viisas järjestys,
siltä näyttää." -- "Minä en siedä tuommoista puhetta, Endre", --
huudahti rouva Baarvig kiivaasti. -- "Ei ei, äiti,--minä pidänkin
suuni kiinni." -- "Minunko olisi pitänyt toimittaa teille, lapset,
siveellisesti likainen koti kasvaaksenne, sitäkö tarkoitat? Puhu
suusi puhtaaksi, Endre." -- "Eihän toki; mutta vähän vetoa ja
halkeamia ja rakoja tämän maailman huonouteen, se ei olisi ollut
haitaksi, -- hiukan aikaisempia kokemuksia tuosta kultaisesta
rehellisyydestä. Ei saa nylkeä -- eikä pettää, -- mutta kyllä tulla
_nyljetyksi ja petetyksi_ --. Mutta minä en tahdo rikkoa idylliä,
äiti."
Endre heitti toisen säärensä ristiin polven yli ja alkoi hörppiä
kahvia... "Miks'en esimerkiksi minä vielä ole päässyt esiintymään",
-- alkoi hän jälleen kiihkeänä. -- "Juonia ja takateitä, imartelua
ja nuolemista, kielimistä ja yksityisiä etuja... Olisin minäkin
kotona oppinut panemaan käyntiin jonkun noista rattaista!... Muutoin,
-- vaikka olisi kaikupohjaa sekä Shakespeariin että Götheen,
vaikka olisi kuinka syvä käsitys ja tunne, -- mutta tuleepas vaan
esimerkiksi joku, jolla on hyvä nenävarsi tahi karaktäärileuka
tahi silmät, joissa valkuaiset hyvin mullistuvat -- toisin sanoin:
joka ei ole kulissi, se hylätään. Ja jos taas _on_ kulissi, jos
on _tämmöinen_ hymy näytellä, _tuommoinen _ääni, mitä varistaa,
_tämmöinen_ irvistys, joka matkan päästä näyttää liikutukselta, _se_
se -- vaikka olisi kuinka tuhma ja tyhjä ja aivoton, -- saa näytellä
Shakespearea, _se_ se saa näytellä Schilleriä --. Sillä _hän_ on
oikea mies -- maailman silmissä! -- Sillä hän on tyhjä, tyhjä
kulissi... Semmoista on maailman oikeus."
"Tosiaan, hra Endre, -- ulkokuoren ja hengen ikuinen taistelu", --
vahvisti Schulteiss.
"Muutoin tiedän niin herttaisen hyvästi, miten heitä olisi
käsiteltävä," jatkoi Endre. "Minä olen alkanut epäillä, että ehkä
minä oikeastaan olenkin kriitikko... Tuskinpa sitä tuntisi tämmöistä
sisällistä polttavaa harmia, ellei sen alla piilisi kutsumus. Maailma
suuressa määrin kaipaa nähdä, mitä oikea kritiikki on. Ja asema
kävisi kerrassaan niin siunatun edulliseksi, äiti, -- niin hauskaksi,
viihdykkääksi ja lihavaksi... Sen sijaan että sitä on yksi niitä,
joita _arvostellaan_, - yksi objekteista, -- sitä äkkiä olisi yksi
niitä, jotka _arvostelevat_, jotka saavat viheltää tai paukuttaa
käsiään, miten vain mieli tekee, ja murhata näyttelijäparan vain
haukotuksella -- --. Niin, ja mitäpä sitä muuta voikaan sanoa tuosta
kaikesta, -- koko koreudesta", -- huudahti hän blaseeratusti, --
"muuta kuin että tulee semmoinen halu kuolla... Elämä saa niin vähän
arvoa... Jos olisi edes vähän noita kurjia kolikoita, -- sitten
kyllä kaikki luistaisi tässä rehellisessä maailmassa. Nota bene, jos
yleensä voisitte tyydyttävällä tavalla selittää, Schulteiss, että
todellakin maksaa vaivaa pitää tahtoa. Kiinalaiset sanovat, että
elämä on liiaksi lyhyt, jotta kannattaisi säästää, kunnes rikastuu."
Schulteiss kavahti. Hän ei ollutkaan kuunnellut, vaan ainoastaan
miettinyt yhtä asiaa, miten saisi kuulla jotain Minkasta.
"Mutta niin opetetut olemme me tähän 'hyvään maailmaan', jossa
neron ja aatteen miesten täytyy kumarrella pölkkypäitä, että
sellaiset ihmiset kuin me, Schulteiss, joilta idealisuuskuormamme
on niin surkeasti pois petkutettu, vain kärsivät ja kärsivät, sen
sijaan, että joskus rupeaisivat miettimään tuommoista pienoista
dynamiittipatruunaa, jolla Arnt leikkii tuolla ulkona, -- että
meissä joskus syttyisi halu -- värähdys -- veren kuohahdus -- ja
pom, koko komeus lentäisi hiiteen. Minä vaan tarkoitan tuommoista
pientä ajatusleikkiä, äiti... sitä käsittämätöntä seikkaa, että
miksi me annamme niin suunnattoman suuren arvon moiselle surkealle,
nurinkuriselle, tyhmälle ja iljettävälle olemiselle, niin että
me oikein kynsin hampain siihen kiinni tarraamme, kun pikkunen
näpäys patruunan nalliin kuittaisi kaikki -- murtaisi portit --
ehkä suuremmalle näyttämölle kuin tämä, joka alkaa tuntua niin
tyynni ikävystyttävältä. Ylpeä henki viskaa -- --" -- "Ylpeä
henki ei lörpöttele noin surkean raukkamaisesti, Endre", kivahti
rouva Baarvig, -- "anna anteeksi, että minä sen sanon; mutta jos
maailmassa on ketään, jonka käteen minä pistäisin dynamiittipatruunia
pelkäämättä muuta väärinkäytöstä kuin deklamoimista ja tyhjää
puhetta, niin sinä se olet", -- hän otti suuttuneena kahvitarjottimen
ja meni.
"Herra Endre... suokaa anteeksi... Teidän neiti sisarenne" --
Schulteiss kumartui häneen päin -- "kuinka -- uskallanko minä
kysyä" -- "Voin tuoda teille terveisiä häneltä, Schulteiss --
terveisiä häneltä... Jaa -- tjaa" -- hän veti sitä pitkään -- "uusia
aloja... jotakin, joka on hänen omaansa. Olkoon tämä vaan meidän
kesken, Schulteiss -- mutta hiljakkoin hänet tavattiin vaipuneena
hypnootilliseen uneen. Ei muistanut mitään jäljestäpäin. --
Ihmeellistä... Hän on kuin värisevä hermosäie... joskus näkee hän
itsensä ikäänkuin kahtena henkilönä... Hän on herättänyt siellä
suurta huomiota... Kuiskaillaan, että Finsland on tehnyt hänestä
oikein psykoloogisen tutkimuksen ja aikoo käyttää häntä päähenkilönä
eräässä draamassa."
Schulteissin kasvot kirkastuivat samalla: -- -- "Sangen, -- sangen
intresanttia!... Runoilijan kylmän havainnon esineenä, tunkien vaan
inspireeraavana sieluna hänen teoksiinsa. Mutta ei antaudu, -- ei
antaudu, -- on vapaa voima, itsensä tunteva --. Tosiaankin, onpa se
tulos!"...
* * * * *
Tohtori oli kotimatkalla sairaskäynneiltään. Hän oli matkustanut
köyhien luona pitkiä vaivaloisia syrjäteitä pitkin ja istui nyt
hämärässä taas kääseissään mukavasti pyörien pitkin leveää maantietä.
Siitä oli aikoja, kun hän oli mielestään ollut näin reipas ja hyvissä
voimissa -- eikös hän ollut ratsastanut vanhalla kompastelevalla
konilla kaksi penikulmaa metsiä ja kulkenut jalkaisin edes takaisin
viimeisen mäkisen tiettömän neljänneksen, aivan niinkuin se ei olisi
ollut kerrassaan mitään... Sitkeät, parikymmen-vuotisen jalat.
Hän kohotti kätensä povitaskulle, jossa lompakko oli, ikäänkuin
tunnustellen...
Sen liikkeen hän oli tehnyt vähän väliä siitä pitäen, kun Kjel
aamupäivällä oli pysäyttänyt hänet sahan edustalla ja antanut hänelle
paperin, -- sen jossa Baard Baarvigin nimi oli ja joka oli tuottanut
hänelle niin paljon tuskan hetkiä, hän ei mistään hinnasta tahtoisi
niitä takaisin. -- Hän tunsi itse, että hän oli tulemaisillaan
vanhaksi sen vuoksi, -- että hän olisi kuollut, ellei se vihdoinkin
olisi selvinnyt. Mutta nyt se oli siellä hyvässä tallessa, -- hän
koetti taas väkisinkin povitaskuaan... Siinä Kjel teki kunnon työn.
Tuntui siltä, kuin ei hänellä koko tällä ajalla olisi ollut oikein
rauhaa ajatella, -- hän oli kulkenut semmoisessa pelossa ja tuskassa,
-- ja kaiken kaikkiaan antanut kotona asiain luistaa omaa menoaan
tuon yhden tähden vaan. Tuhat tulimmaista, kuinka hän nyt tervehtisi
Benteä! Kääsit vierivät niin mukavasti keinuen saarnilinjaaleillaan.
-- Hänellä oli ollut liian kiire tänään -- niin paljon kaikenlaista
väkeä ja sairaita ja rasituksia, -- ettei hän oikein voinut selvittää
itselleen -- käsittää, -- nauttia tätä uutta oloaan -- --. Ah niin,
-- hän huokasi jonkinmoisella tyytyväisyydellä, -- oikein tuntuu,
niinkuin sitä rupeaisi muuttumaan Baarvigiksi jälleen. Kotiasioihin
pitää käydä kiinni voimakkaammalla kädellä. Viime aikoina on Minkan
ja Berthean silmällä pito ollut löyhänlaista. On jo aika hiukan
ajatella tulevaisuutta -- --
Ja siellä Endre taas kuljeskelee kotonaan... Semmoista hermostunutta
kivuloista itsensä tarkastamista, ajatus kiihoittunut ja oma
merkillinen itse aina mielessä, -- häntä ei kunnolla voi käyttää
mihinkään... Asia on se, että hän ei kelpaa, -- on mahdoton,
heti kun vaan vaaditaan hiukankaan kestävää säännöllistä työtä.
-- Olisi tietysti pitänyt saada kuria jo kasvavana -- -- tahdon
voiman täydellinen hajoaminen tai palaminen, kunnes toiminnan sijan
vihdoin valtaa paljas kuvittelu, -- ja jokainen työ käy hänelle
sietämättömäksi. Sitten he saavat noita pyhiä mielijohteitaan,
joita pitää palvella... tuntevat kutsumusta, -- mutisi hän hetkisen
kuluttua katkerasti. -- Hittoko noista pitkistä, kärsivällisyyttä
kysyvistä vuosista kirjan ääressä taikka lapion varressa ja auran
kurjessa, ja kukapa hankkisi rakkoja kouriinsa kirvesvarresta, kun on
paljon helpompaa seistä mäen päällä ja rehennellä ja puhua itsestään
-- omasta merkillisestä itsestään --.
... Tuntuu kuin olisi tuossa kaikessa jotain epänormaalia ja
sumuista. Ehdottomasti aikakaudelle yleinen aivojen heikontuminen
-- joka puhkeaa kaikenlaisiksi hermotaudeiksi. Tekisi mieli olla
nuori uudelleen ja käydä tuohon asiaan kiinni, -- saada se oikein
selville. Varmaankin seuraus siitä, että meidän yhden sukupolven
eläessä on tehty niin suunnattoman paljon mullistavia keksintöjä ja
havaintoja, -- aivot eivät voi vastaanottaa ja sulattaa kaikkea...
Seuraukset ovat jok'ainoasta niin laajat, muuttuvat niin suuressa
määrin mahdollisuudet ja käsitykset, että vasta seuraava sukupolvi,
taikka ehkä vasta sitä seuraava, joka on syntynyt tuon uuden
sivistyksen aikana, voi sulattaa kaikki... Jos vaikka yht'äkkiä
saisimme jokapäiväisen postikulun Marsiin, -- niin emme siitä olisi
ihmeissämme kuin puolen tuntia -- viikossa siihen tottuisimme.
Me emme jouda ajattelemaan noitten yhä uudistuvien aivosysäysten
seurauksia... Kokonainen uusi kultuurikausi, joka kukistuu kuin
vuorenrepeämä sukupolvien yli...
Tohtori ajoi ajamistaan ja hänen mielessään tuntui kuin tuulahdus
nuoruuden kunnianhimosta siltä ajalta, jolloin oli kysymys siitä,
valitsisiko hän yliopistotien, hänen ajatellessaan niitä tieteellisiä
tehtäviä, jotka juuri nyt kutsuivat hänen tiedettään ensimäisille
sijoille. Yksinäinen punaiselle tuikkiva tähti metsän latvoilta
kangasti hänen ajatusjuoksuunsa... Siinähän oli, näkikö tien vierestä
aidanseipäitä. Aina välistä huutivat vastaantulijat, hänen täytyi
pysytellä varovasti tien sivussa, kun lankkukuorma natisten kulki
kautta pimeän matkalla rautatielle. Hän tuli pitkälle hiekkakankaalle
ja löi piiskalla. Ruuna tunsi matkan, jonka sen piti juosta tiukkaa
ravia, isännän kärsivällisyyden oltua niin kauan koetuksella, ja
vauhdilla juostavan jyrkän mäen pykälän, jolta tohtorinmäki alkoi
näkyä. Ylhäällä harjulla hän näki valoja tuikkivan kotoa Elvsaetistä
ja vaalean kuutamoisen hohteen alempaa sahalta.
... Ensi kerran vuoteen hän nyt taas saattoi ajaa sahan kautta ja
hengittää kuin oikea ihminen -- --. Sinulla ei ole mitään siinä,
Baarvig, -- ei mitään --, et ole antautunut minkäänlaiseen pyykkiin.
Se ei koske minua koko juttu, -- menestyköön tai menköön myttyyn --.
Hm-m, en minä nyt juuri niinkään sano, -- jos Kjel tekee kuperkeikan,
niin -- --. Hän on ainakin osottanut, että hän voi tehdä jotain
isänsä hyväksi... Se on ehkä maksanut hänelle sekä lupauksia että
sitoumuksia paitsi minun kahta tuhattani, -- hän huomasi, että se
kävi minun hengelleni. -- -- Poika parka, hän tuli ulos aamulla niin
äkkiä ja levottomana, tietysti yhä papereita ja pulia... Ja Theklan
silmät kotona alati vahtimassa. Hän on teoriioineen todellakin sangen
sopimaton olemaan Kjelin kumppalina epävarmoissa oloissa...
Hevosen kaviot jymisivät sahan pienellä sillalla ja sahasta
parafiinilamppujen valo häikäisevästi valaisi häntä ja hevosta --.
Hu-i!... jos sattuisi kipinä singahtamaan höylänlastuihin tuolla,
niin että kaikki olisi ilmitulessa, niin poika olisi pelastettu...
Jumala meitä varjelkoon... Tämä ajatus koski häneen äkkiä ilkeästi,
hän suomi hevosta piiskalla, ja taas he mennä huristivat pimeyteen.
Hevonen hiljensi vasta korkealla tohtorin mäessä --.