Syyskuun päivä oli tyven ja kirkas, lehdet olivat varisseet, mutta
vielä näkyi siellä täällä keltainen koivu tahi veripunainen haapa
alhaalla virran rannalla, ja virta juoksi kiiltävin peilipinnoin
talojen ohi... Maantieltä kuului iltapäivällä pyöräin jyrinää, joka
kajahteli mäkilöistä. Kjel tuli. Hän nakkasi ohjakset renkipojalle ja
riensi isänsä luo.
"Tämä nyt on neljäs sana, jonka olet minulle lähettänyt --. Sahalla
saattaa väki alkaa vähitellen uskoa, että nyt on mitä hyvänsä
tapahtumassa. Tiedänhän minä hyvästi, että se on tuo nimesi, jota
sinä nyt tahdot takaisin, -- tuossa paikassa... ja sinä _saat_
sen takaisin. Mutta älä nyt vaadi enempää kuin ihminen voi" --
"Enempää kuin ihminen voi", -- pauhasi tohtori, -- "eikö nyt ole
kulunut kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin minun piti saada
hyvä nimeni takaisin, -- kaksi kuukautta, joista jokainen päivä on
ollut minulle kidutusta, Kjel! -- jokainen päivä, sanon minä" -- --
"Mutta isä, etkö voi kuulla", huuti Kjel. -- "En, minä en tahdo
kuulla, minä tahdon nimeni takaisin... Niin, kahteen kuukauteen en
ole voinut ajaa ulos pitäjälle ainoanakaan päivänä ajattelematta,
että nyt tietää yksi ja toinen jo tohtori Baarvigin luiskahtaneen
metsäkeinotteluihin, -- antaneen nimensä kauppoihin, jotka nousevat
parikymmentä kertaa hänen varainsa yli."
"Niin aina, ja vaara pyörii, että hän sillä ansaitsee ennen ensi
vuotta parituhatta." -- "Suu kiinni, Kjel -- kuuletko, -- suu kiinni,
taikka jumaliste" -- hän kohotti kättään. "En ainoanakaan päivänä
niistä kuudestakymmenestä ja kolmesta, -- minä olen pitänyt lukua
päivistä ja öistä myös, -- ole voinut katsoa äitiäsi silmiin -- Minä
kartan häntä. Me, jotka olemme eläneet yhdessä kuin lasihuoneessa
kolmekymmentäneljä vuotta. -- Minä sanon sinulle, -- tänne nimeni,
poika"... Tohtori astui askeleen ja ojensi kouransa ikäänkuin
tarttuakseen häneen kauluksesta kiinni --
"Elä nyt hiidessä", -- huudahti Kjel ja työnsi tuolin eteensä. --
"Sinähän olet hullu, kun et viitsi kuulla... Minä vakuutan sinulle,
että saat nimesi takaisin. Siitähän juuri minä olen nyt ollut huolta
pitämässä. Niin että kerrankin pääsen tästä surkeudesta -- ja
kaikista noista typeristä sananlähetyksistä." -- "Milloin, milloin
milloin, -- milloin saan?" -- "Ethän sinä viitsi kuulla, ehkä on
parempi, että lähden kotiin ja kirjoitan sinulle kirjeen." -- "Älä
loruele -- sano paikalla!" -- "En hitto vieköön ole mokomaa nähnyt.
-- Tässä minä tulen semmoisten tulosten kanssa, että... taskuni
on niin sanoakseni täynnä hyviä kuulumisia, niin hyviä, etten
koskaan olisi uskaltanut toivoa, enkä ajatellakaan, -- ja sitten
sinä: -- Pois nimi, -- irti nimi! Saan kiittää onneani, ettet minua
litistä seinään --. Voinko minä sille, että tuo pieni hyvä nimesi,
niinkuin on tapasi sanoa, istuu kiinni kuin liisteröitynä. Jos sinua
pidettäisiin huonommassa arvossa, niin varmaan olisit pian irti, --
sillä ei juuri ole hauskaa olla sinun kanssasi tekemisissä"...
"No no no no, -- no siis" --
"Niin, minä tulen sinulle ilmoittamaan, että metsäyhtiö tänään on
ostanut loput Mustasta metsästä, -- sillä tavalla että omistajat ovat
suostuneet meidän kanssamme jakamaan tasan sekä voiton että tappion,
-- ja, ennen kaikkea, -- kaikki tulee sahattavaksi minun sahassani.
-- -- Yhtiötä on siis laajennettu, voitto on kerrassaan arvaamaton,
-- mitä minuun tulee, niin on lasku sangen yksinkertainen: -- Kun
edellisestä osasta sain niin ja niin paljon sahausta vuodessa,
niin mitä antaakaan tämä osa, joka on suurempi, johon varsinainen
hyötymetsä kuuluu. -- Ja mitä sinuun tulee, niin merkitsee se, että
nyt on niitä, jotka kilvan pyrkivät lunastamaan irti nimesi, heti
kun paperit ovat valmiina... Eivät suoraan sanoen soisi sinulle
voittoa; -- kysymys vaan, eikö minun pitäisi käyttää tilaisuutta
tinkiäkseni sinulle vähän maksua luovutuksesta." -- "Ei, -- ei
äyriäkään, -- ei äyriäkään, Kjel -- minä ehdottomasti vaadin, että
asia on hiljaisuudessa suoritettava, -- nimeni vaan irti. Ennen
en saa rauhaa. -- Sinä päivänä; jolloin saan sen takaisin, tulee
isästäsi jälleen toinen ihminen. Jumalan tähden, Kjel, kuinka
saatoit sinä sekoittaa minut näihin asioihin, jotka ovat niin
kokonaan sen ulkopuolella, mihin minä tahdon kuulua." -- "Kaikki
varmaan voitanee järjestää ensi viikon kuluessa", -- lausui Kjel
miettiväisenä. "Niin isä, -- tästä päivästä lukien alkaa minulle
kuin uusi tulevaisuus... Ja minun täytyy tunnustaa, minä en enää
kestä sitä, että John Vaalersin höyläystehtaasta lastut uivat sahani
ohitse. -- Minä aion myöskin laajentaa liikettäni... Taskussa on
minulla semmoinen menestys, että itsekin alan sitä pelätä. -- Täytyy
lähteä alas Theklan luo kertomaan --. Huh isä, olipas siinä puuhaa,
ennenkuin sekin asia aikaan saatiin!" "Kyllä, kyllä, -- saattaahan
tuo kaikki olla hyvää ja mainiota. Mutta se nimi, se nimi, poikani...
Tuntuu siltä kuin pääsisin orjuudesta samana päivänä, kun saan sen
takaisin."--"Mutta en minä sivumennen sanoen olisi voinut uskoa,
että sinä isä voisit liioitella tuolla tavalla... Nimesi saat sinä
joka tapauksessa -- vieläpä kiitoksen kera. Sillä se se teki minut
säästöpankin tirehtoriksi ja se se tehosi tänäänkin." -- "Niin,
onhan se ainakin lohdutus," -- mutisi tohtori. -- "Ja säästöpankin
tirehtörinä pysyn nyt, näetsen. Ei ole sitä, joka enää voisi minut
kukistaa... Minä olen kuin peikko, jonka ovat selkäänsä saaneet...
Sillä kuta enemmän he minusta tekevät, sitä suuremman rahaluoton
saavat itse. Kun minä kohoon, niin kohoovat he, kun minä painun, niin
painuvat hekin, -- koko tämä uusi täkäläinen liikemaailma. -- -- Minä
olen kerrassaan heidän miehensä, -- minä itse eikä kukaan muu!" --
hän nyökkäsi painaessaan hatun päähänsä. "Täällä tulee posti, isä,"
-- hän huuti sisään ulko-ovelta. -- --
-- -- Tohtori oli lukenut kirjeensä ja astui vähän myöhemmin seteli
kädessään alas puutarhaan päin. Siellä alhaalla Bente rouva poimi
lasiomenia. Niitä ei saanut pudottaa ravistamalla, koska olisivat
vikaantuneet, -- ne oli otettava alas yksitellen tikapuilla, joita
Massi piteli, äidin seisoessa niillä poimimassa ja ojennellessa
omenia varovasti alas levitetylle vaatteelle ladottaviksi.
"On se somaa, Bente, -- ei ensinkään hullumpaa... Minä tosiaan
uskon, että minulla alkaa olla Kjelistä hyötyä, -- tässä lähettää
metsänomistaja Haaken Harstad kokonaista kaksi sataa kruunua
lääkärin palkkiota. Minä suuresti erehdyn ihmisten suhteen, ellei
tämä osota jonkinmoista varovaista halua päästä hyviin väleihin
säästöpankin tirehtörin isänkin kanssa... Minä kyllä en voi niitä
lähettää takaisinkaan sillä ilmoituksella, ettei niistä ole apua
säästöpankissa lainanhakemuksille"... Vaatteelle kierähti omena
tavallista kiireemmin... "Nyt juuri tarvitsenkin niitä, saan lähettää
ne Minkalle."
-- "Sinun ei pitäisi laskea leikkiä tuommoisesta, Baarvig. Jos sinä
tosiaan ajattelet sillä tavalla, niin eivät nuo ole rehellisiä
rahoja." -- "Joutavia, Bente, -- sen verran välillisiä sivusaatavia
kyllä uskallan ottaa omalletunnolleni, kaikesta raastamisestani suvun
menestykseksi... Sitä ehdottomasti saa koko joukon muitakin tuloja,
sitä myöden kuin poika nousee, -- lisääntyvän arvon ja huomioonoton
muodossa j.n.e.... Ja Kjel nyt on jo koko korkealla." -- "Meidän
tulee muistaa, että semmoiset voivat käydä sekä ylös että alaspäin...
samoin kuin Blondin, joka käveli Niagaran poikki," -- mutisi Bente.
"Niin, ruvetaan nyt aina näkemään kaikki toivottomaksi ja synkäksi.
Kuta enemmän menestystä, sitä totisempia naamoja. Kun hänen sahansa
nyt täyttyy Mustanmetsän puista, niin ettei hän mitenkään voi ottaa
enempää vastaan, vaan hänen täytyy laajentaa liikettään, -- niin me
vaan suremme ja huokailemme; -- ja katsomme poikaa noilla silmillä,
jotka voivat tehdä hulluksi. -- Niin, sillä nyt hän tosiaan on
saanut käsiinsä sen osan, joka on vaaraton, -- sahauksen, -- kaiken
metsäyhtiön sahauksen. Se, se on kaiken kerma."
"Kunpa asiat olisivat niin hyvin päin. Mutta kaikki on niin
pelottavan suurellista, -- ja -- onko oikeastaan afäärejä, jotka
olisivat vaarattomia, Baarvig?"
"Huh, -- sinä olet aivan villi. Aina ikäänkuin Kjelin talo olisi
oikea ruutikellari... Kun hän menee eteenpäin, niin sinun mielestä
hän menee taapäin... Minua oikein alkaa kammottaa, joka kerta kun
tuon sieltä hyviä uutisia, -- sinä ikäänkuin tahallasi riistät
minulta ilon... Mitähän sinä oikeastaan sanoisit, jos minä tulisin
ilmoittamaan, että kaikki on kumoon menemäisillään" -- "Ja tästä
vihdoinkin päästäisiin," -- huudahti Bente tikapuilta. -- "Mitä...
Sinähän istut siellä omenapuussa oikeana pahanilman lintuna -- --
Se kai olisi hauskaa ja ilahuttavaa"... "Niin kauan kuin ei vaan
mikään tulva tuolta alhaalta voi reväistä mukaansa meidän taloamme ja
rehellistä nimeäsi" --. "Hyi, -- kuinka hivuttavaa on tuo alituinen
pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi erilläsi, pidä itsesi _visusti_
erilläsi omasta pojastasi"...
"Yhdet, -- kahdet kääsit tulossa mäen alla," -- ilmoitti Massi. --
"Edellä on tilanhoitaja Lunde ja perässä tarkastaja"...
Tohtorin ilme näytti ikäänkuin keventyvän, kun hän astui ylös
puutarhan porttia kohti. Nythän oli joka tapauksessa tilaisuus yhden
illan hävittämiseen bostonipöydän ääressä... Oikeastaan hän olikin
saanut paljaita hyviä uutisia, jotka hyvin ansaitsivat lasin totia...
Massi, joka aamupäivällä oli käynyt sahalla katsomassa pikku Baardia,
jatkoi keskeytynyttä keskustelua ja pakinaa äidin kanssa: "Äiti,
minä en koskaan mene pöllön kanssa naimisiin." -- "Elä tee sitä,
siinä olen samaa mieltä kuin sinä, Massi." -- "Kjel on pöllö." --
"H-m"...
Massi ei tahtonut sanoa miksi; mutta Kjel oli pöllö.
Hän seisoi ja mietti vähän... "Jos nyt minä menisin naimisiin, niin
voisihan lapsestani tulla keksijä tai oppinut tai suuri mies, joka
hallitsisi koko valtakuntaa... Eihän mikään sitä estäisi, äiti?"
-- "Herran nimessä, Massi, -- älä kulje tuollaisissa ajatuksissa,
-- älä rupea hautomaan hullutuksia." -- "Mutta eihän sitä mikään
_estä_. -- Minähän vaan kysyn... Saattaisihan niin käydä. -- Eiväthän
Caesarinkaan eikä Lutherin äidit tienneet, että he saisivat niin
merkillisiä lapsia... Eikä Napoleonin äiti, joka sai keisarin."
-- "Katso ympärillesi, Massi, näyttääkö mielestäsi siltä, että
nuorisossa täällä on Napoleoneja taikka Hannibaleja."
Massi ei näyttänyt siltä, että äiti olisi saanut hänet toisin
uskomaan.
-- "Ja ajattelehan, miten kaikki äidit pettyisivät lapsiensa
suhteen, jos he olisivat haaveksineet paljaita Hannibaleja ja Martti
Luthereita. -- -- Ja mitä minä pitäisin teistä, lapseni, -- sillä
teistä ei varmaan yksikään ole sitä sorttia... Äiti kiittäköön
Jumalaa, jos hänen lapsestaan tulee hyvä ihminen."
"Niin, mutta se voisi tapahtua, äiti," -- intoili Massi, -- "enhän
minä sen enempää väitäkään." -- "Ja tuommoiset liialliset ajatukset,
Massi, päättyvät vaan pettymyksiin. Se joka vähän odottaa, käy
iloiseksi saadessaan enemmän." -- "Mutta oletko sinä odottanut
niin vähän, äiti, -- sillä sinä olet kyllä meidän tähtemme hyvin
iloissasi?" -- "En minä väitä, Massi," -- hymyili rouva Baarvig,
-- "etteikö sinunkin äitisi olisi ajatellut elämää ihmeelliseksi
saduksi, joka on 'auringosta etelään, kuusta itään ja takana Baabelin
tornin', kun minä olin sinun ikäisesi. Mutta pian me unohdimme
pois ne semmoiset. Siihen aikaan oli tyytyväisyys vähään ikäänkuin
ilmassa. Nyt taasen on kuin seinä kukistunut ja maailma loistaa
ja häikäisee, ikäänkuin ei mikään enää olisi mahdotonta. -- Mutta
näetkös Massi, siihen vaaditaan voimaakin ja työtä... Ja kovin moni
tarttuu kiinni jo siihen, että vain kuvittelee itseään suureksi",
-- lausui Bente katkerasti -- -- "Nyt on ilmassa, että kuvitellaan
ja haaveksitaan suuria asioita ja merkillisiä kohtaloita. Mutta
minä en näe, minä en näe, että siitä tulisi muuta kuin tuulentupia
ja pettymyksiä, -- että he saavuttaisivat mitään... Varo itseäsi
luulottelemasta, että sinä muka olisit poikkeus, Massi" -- "Mutta
_saattaahan_, tapahtua, äiti, en minä muuta sano, että kyllähän
se _saattaa_ tapahtua"... "En usko edes sitä, että se _saattaa_
tapahtua. Hannibalin äiti ja isä kyllä tunsivat, että heissä oli
oikea itu -- ei se vaan niinkään odottamatta taivaasta tipahtanut
heille."
Massi näytti miettiväiseltä. -- Tässä oli jotain, josta kannatti
väitellä... Hän säästi sen Schulteissille -- -- ottaisi asian
hienolla tavalla puheeksi, ikäänkuin tarkoittaen Minkaa. -- "Minä
otan kopan ja kannan kaikki ylös, äiti, jahka sinä kunnolla pääset
sieltä maahan"...
Kun omenat oli kannettu keltaiseen saliin ja Massi oli ne latonut
pöydälle, niin hyökkäsi hän Schulteissin kimppuun, joka seisoi
käytävän akkunassa ja katseli Arntin kahta dynamiittiräjähdystä,
joiden kumeat jyrähdykset kuuluivat huvimajalehdosta täyttäen
syyspäivän hiljaisuuden laajalti liikkuvalla kaiulla. -- -- "Minä
oikein surisin, jos Minka siellä kaupungissa saisi tuhman miehen", --
alkoi hän sitten.
Schulteiss säpsähti. -- "Onko tullut, -- oletko sinä kuullut?" --
huudahti hän hätäisesti. -- "Eihän toki; mutta minä vaan sanon,
että _jos_, -- ja että minä niin surisin". -- "Se tosiaan on
sangen omituinen kuvitelma, Massi, -- niin kokonaan mahdollisuuden
rajain ulkopuolella -- -- ellei", -- hän kävi jälleen säikähtäneen
näköiseksi, -- "ellei sinulla ole jonkinlaista viittausta siihen, jos
vaikka miten pientä todellista tosiseikkaa, jolle voisit perustaa...
Eikö mitään? -- Eikö mitään?... Eikö tosiaankaan mitään?... Ei,
luonnollisesti ei... Ehe, -- ehe," -- hymyili hän --. "Mutta sinäkö
surisit kuitenkin? -- Sen tekisin minäkin varmaan, -- tuhman miehen,
tuhman miehen... tosiaan sangen merkillinen, -- mahdoton päähänpisto"
-- -- "Niin, mutta otaksukaa nyt, että hän ottaisi tuhman miehen --
semmoisen jota _hän_ luulee viisaaksi, mutta joka olisikin tuhma...
Eikö se olisi surullista?" -- "Mahdotonta, -- kerrassaan mahdotonta."
-- "Minäpä sanon teille... minä olen ajatellut, että hän saisi niin
merkillisiä lapsia, joiden täti minusta tulisi. Ja kun hän nyt" --
"Omituinen keskusteluaine... melkein sanoakseni sietämättömän kauhea
oletus, jonka mieluimmin jättäisin sikseen... He he, nuoren tytön
naiivisuus voi tosiaankin -- ällistyttää." -- "Minä en muuta kuin
yksinkertaisesti kysyn, eikö tuhma isä saa tuhmia lapsia." -- "No
jaa, -- se on -- kyl-lä, -- mutta ehkä äiti sen sijaan on sitä
lahjakkaampi. -- Sillä kysymyksellä yleensä -- on niin monta puolta".
-- "Mutta _jos_ nyt Minka pitäisi oikein kauniista ja uljaasta
miehestä". -- "Minka... Minä pyydän, Massi, sinä saat kylmän hien
nousemaan noilla puheillasi." -- "Tehän aina itse väitätte, että
Minka on niin merkillinen, -- ja kun hänen miehensäkin olisi yhtä
merkillinen --"
Schulteiss seisoi hetkisen, yhä kiihtyvän mielenliikutuksen
vallassa... "Sinun ajatuksenjuoksusi on tunteeton, -- sitä ei
puolusta", -- puhkesi hän, -- "kuin heräämättömän nuoren tytön hurjat
ja mielettömät kuvitelmat. Sinun päässäsi leikkivät vielä nuket,
vaikka oletkin kuudentoista ikäinen... Paljaastaan tuo ajatus on"...
Hän heitti päätään. -- "Minka! -- uljas impi -- jolla on niin ylevät
tehtävät -- josta niin paljon odotetaan -- hän, -- hän ei koskaan
antaudu kenellekään '_merkilliselle_', -- merkilliselle huuliparralle
-- merkilliselle kauneudelle -- merkilliselle ammattimiehelle --
merkilliselle napamatkustajalle --. _Sillä_, -- ja kuule ja ymmärrä
minua, sinä nuori tyttö, -- kätke sinäkin se vielä epäselvän sielusi
syvyyteen! -- Hän kantaa ihanassa olennossaan tietämättään suuren
rakkaudenvaatimuksen -- hän ei halua tavaraa, ei kultaa, -- eikä
ulkonaista kauneutta, -- ei mitään --, ei mitään sen kaltaista...
Hänen jalo, korkealle haaveksiva ja syvätunteinen luontonsa vaatii
suurta intohimoa -- rakkautta, joka on yhtä luja kuin elämä ja
kuolema... ja missä se palaa -- vaikka raihnaassakin ruumiissa,
-- sille hän sinä päivänä, jona hänen silmänsä aukenevat, kerran
ihmetellen antaa itsensä... Semmoinen rakkaus on rajaton kuin
elementit... Katoavainen ruumis hehkuu siinä ja henki nousee... Ja --
ja", -- hän tuijotti kalpeana ja innostuneena avaruuteen, -- "minä en
sano, etteikö sillä olisi kykyä herättämään, luomaan neroja... sillä
joka käy yli -- yli kaiken järjen -- yli kaiken järjen"...
Massi näki kauhulla, miten hänen siniset silmäteränsä ikäänkuin
irrallaan häälyivät valkuaisten päällä.
* * * * *
Vähän aikaa myöhemmin istui Schulteiss huoneessaan ja luki kirjettä,
jonka tohtori oli hänelle antanut vistipöydästä. Se kirje, jonka
Minka oli hänelle kerran luvannut, se kauan kaivattu, -- tänään oli
se tullut... Vaaleansininen, hieno kotelo -- hajuvedelle lemuava,
päällekirjoitus Hra Kand. phil. Ananias Schulteissille... ja Minka
itse oli liimannut sen kiinni --:
"Rakas nuoruuteni opettaja. Täydellisen tutunomaisuuden kirjeen --
kelle uskaltaisin semmoisen lähettää tässä laajassa maailmassa, muuta
kuin yhdelle, -- yhdelle ainoalle, -- teille, Schulteiss"...
Silmiä häikäisi, niin että hänen täytyi lukea tämä uudelleen, ja hän
veti syvään henkeä.
"Te koettu ystäväni. Teille uskallan näyttäytyä semmoisena kuin
olen, te aina ymmärrätte minut, te käsitätte silmillänne sen, mikä
minulla edessäni väikkyy ihanana, -- kauneuden ja ihanteellisuuden
herättämisen aikamme vaikuttavissa miehissä. Te ymmärrätte minut --
Minä siis alan itsestäni... Ruskeaan puettuna -- seassa punaista
tai keltaista, -- hattu, joka hieman varjostaa kasvoja, tai lyhyt
harso, niin ettei silmiä näe, kuin vaan äkkiä, odottamatta -- ne
vaan aavistaa. Sirot kengät, korkeavartiset ja napilliset, --
tiedätte, että minulla on kauniit jalat, Schulteiss, -- niin että
askeleet saavat tuon reippaan, mutta kuitenkin sulavan astunnan,
joka ikäänkuin karttaa likaa. Mutta yhtä seikkaa olen saanut monelta
puolen harkita ja tutkia, ennenkuin vihdoinkin olen päässyt sen
perille, nimittäin ryhtiä, käyntiä. Olen kuullut herrain arvosteluja,
kun he katsovat jonkun naisen jälkeen. He tahtovat jotain aaltoilevaa
ja joustavaa... Joko hienot hansikkaat, taikka ei ensinkään. -- Ja
hieno päivänvarjo, jossa on jalo kädensija. Sen takana leikkii sitten
käärme, magnetismi, häälyen piilostaan. Otetaan vastaan tervehdyksiä
ja hymyillään... vaan hymyillään omille ajatuksille, eikä nähdä
mitään"...
"Oi taivas, hänen ihana hymynsä", -- huokasi Schulteiss.
... "tuijotetaan hämmästyneenä. -- Ja tuhansia, tuhansia naisen
neron mielijuolahduksia, -- siinä oikea vaikutuskeinojen aarreaitta.
Niin, sillä tavalla on nyt varustettu se merirosvo, joka on
lähtenyt teloilta teidän kotoisesta satamastanne, Schulteiss. Minä
uskon itseni syvän käsittävän mielenne turviin. Sieluanne älköön
pimittäkö se epäluulo, että minä antautuisin mihinkään heikkouteen,
-- tuommoiseen jokapäiväiseen rakastumiseen: Minä tunnen, että olen
aivan saamaisillani Finslandin valtaani, että minulla on vetovoima ja
vaikutus, jota hän ei voi vastustaa. Jos hän vaan olisi jo kokonaan
vallassani, niin että saisin panna kaiken hehkuni ja väririkkauteni
hänen runoihinsa, -- oi, Schulteiss, jos... jos voisin sähköittää
semmoisen miehen kynän, niin että _minä_ oikeastaan siitä loistaisin
eikä hän runoilisi muusta kuin Minkasta! Mutta tiellä on jotain, joku
pimeä varjo."
"Ja nyt minä olen kahdenkertaisesti -- kahdenkertaisesti avomielinen,
Schulteiss. Minä niin pelkään, että te jollain tavalla kadotatte
tämän kirjeen, niin että se paljastaa minut, tahi että kasvojenne
ilme antaa aihetta epäluuloon!"
"Minä en ole kesällä ollut kaupungissa, niin kuin postileimoista ja
kirjeiden päivämääristä on näyttänyt. Minä olen ollut turistimatkalla
tuntureilla yhdessä kirjailijain ja taiteilijain kanssa. Me olemme
käyneet kolmessa säterissä ja keinuneet ihanalla tunturijärvellä,
johon saatoimme katsoa itseämme kuin taikapeiliin, ja minä pukeuduin
maalaistytöksi ja minut maalattiin --. Minä tunsin itseni kuin sadun
prinsessaksi, olennoksi, jonka ympärillä oli ylevämpi ilmapiiri --
kunnes Finsland sitten äkkiä lähti pois. Miksi, miksi? -- Siinä se
pimentävä varjo... Minusta äkkiä tuntui siltä, ikäänkuin kaikesta,
mikä oli ympärilläni, olisi kadonnut henki ja tuo hurmaava viehätys.
En ollut jälleen oma itseni, ennenkuin toissapäivänä saavuin tänne
kaupunkiin samaan ilmaan, jota hän hengittää..."
"Tästä piti minun jatkaa kirjettä -- Mutta ajatelkaas, kun olin
ulkona iltahämyssä, niin kumartui lähelle puoleeni mies, joka katsoi
minuun... Nuo silmät ovat edessäni -- nuo kauheat silmät... Arvaatte
kai, kuka se oli -- tuo hirveä ihminen" -- -- "Varberg... Jumalan
kiitos --", puhkesi Schulteiss. -- Hän jäi istumaan ja painoi, painoi
päänsä käsiin ja voihki ja kalpea säde syyskuun ilta-auringosta
ikäänkuin sammui häneen.