Tuulenpuuskat repivät viimeisiä lehtiä piilipuista, jotka seisoivat
päärakennuksen edessä Elvsaetissä, ja latvat taipuivat humisten
yli katon. Säät olivat harmaita, levottomia, milloin raivosi
myrsky rankkasateineen, milloin sateli viikkoja yhteen menoon,
milloin taas olivat syyspäivät hiljaisia, raskaita, sumuineen ja
vihmoineen. Tohtori milloin palasi, milloin lähti päällysnuttu ja
öljytakki yllään, kääsit kurassa. Ulko-ovea pidettiin suljettuna ja
kaaverautaa ja porrashakoja käyttivät jos jonkinlaiset saappaat,
joita tuli syysmärästä joka ilmansuunnalta tohtorin konttoriin.
Talossa elettiin tänä sunnuntaina niissä muutetuissa oloissa, jotka
olivat seurauksena kaksinkertaisten akkunain panosta. Päivänvalo oli
huoneissa käynyt koko joukon hämärämmäksi, pesän lämpö taas samalla
suloisen lauhkeaksi. Tuon tuostakin valui ulkopuolella keräytynyt
märkyys pitkin ruutua pitkänä vääränä juovana, ja tipahteli räystäs
harvaksellen täyteläisin läskäyksin.
Rouva Baarvig ja Massi olivat lähteneet kirkkoon aikoen samalla
käväistä kirkonmenon jälkeen pappilassakin. Tavallisuuden mukaan
poikkesivat he paluumatkalla virran poikki Kjelin puolelle katsomaan
hänen paikkaansa.
Ja Berthea käytti heidän poissa oloaan ja yksinäisyyttä kyhätäkseen
kirjeen ylhäällä makuukamarissa. Hän oli joutunut kahta vuotta
nuoremman nimismiehen Olen hurjan haaveilun esineeksi. Totta puhuen
oli hän antanut Olelle toiveitakin, ja niin oli heidän välillään
koulussa kehittynyt jonkinlainen sormi- ja merkkikieli. Mutta eilen
oli Ole pistänyt hänelle käteen kirjeen kertoen siinä, että isä oli
määrännyt hänet sedän luokse kaupunkiin pyssysepän oppiin. Ole sanoi
tuntevansa, ettei hän kestäisi tätä, ja ehdotti nyt Berthealle, että
he yhdessä pakenisivat Amerikkaan. Dakotassa muka oli kultaa, ei
muuta kuin maasta kaivaa, ja siellä eläisi metsästyksellä. Siellä
on kettua, saukkoa, puhveleita ja biisonihärkiä ja vaikka kuinka
paljon villiä hevosia, joilla niitä ajaa. Hän lisäsi, että olisi
ehkä paras lähteä vasta seuraavana syksynä rippikoulun jälkeen.
Berthea kirjoitti ja antoi kyynelten valua paperille, niin että hänen
epätoivonsa näkyisi sekä musteesta että paperista.
Arnt kulutti pitkää aamupäivää alhaalla halkovajassa työllä, jota hän
oli kauan miettinyt ja jonka teki talven varaksi; hän pani aisoja
kelkkaansa. Tallipässi ilmestyi silloin tällöin uteliaana avoimeen
oveen ja katseli tarkkaavaisena tätä hänen puuhaansa. Hänelle tuli
keskeytys, kun muuan talonpoika kirkkomatkaltaan poikkesi tuomaan
paria metsälintua kyökkiin, -- ne olivat noita tavallisia lähetyksiä,
joilla lääkärinpalkka maksettiin _in natura_. Nämä olivat ensimäiset
linnut tänä syksynä. Tohtori Baarvig ei huolinut linnuista, jotka
oli ammuttu luvattomalla ajalla. Arnt seisoi vähän myöhemmin
eteisessä sangen uteliaan näköisenä. Hän silitti alas linnun pystyyn
ponnistavia niskahöyheniä.
"Kas tuossa, Minka..." hän levitti metson siipeä, -- "tuossa on
reikä, josta luoti on mennyt -- aivan tuossa alla... Ei siitä
varmaan ole kauaa, kun se vielä eli... Se on melkein lämmin vielä --
tunnustele... Et taidakaan uskaltaa koskea. -- Etkö sinä tosiaankaan
uskalla?..."
Metsopari riippui eteisessä naulasta, punareunaiset silmät raollaan,
nokassa kuusen havuja; silloin tällöin tipahti verta lattialle
pieneen verilammikkoon. Minka seisoi ja tuijotti siihen.
"Etkö uskalla edes nokkaa avata -- kas näin", -- intti Arnt.
"Älä koske päähän", -- huudahti Minka kalpeana tuskallisesta
kauhusta, -- "etkö näe, kuinka sen kuolleet silmät tuijottavat
meihin... Älä koske, älä koske päähän. Sinä et saa siihen koskea"...
Pöyristyksellä hän juoksi huoneeseen. --
Vähän ennen päivällistä kokoontui pihaan äkkiä paljon kirkkoväkeä.
Porraspäähän kannettiin verinen miehen ruumis. Se oli sama mies,
joka aamupäivällä oli tuonut metsot. Hänet oli tavattu hengettömänä
makaamassa tien vieressä kiven ääressä, päässään ammottava haava.
Hevonen oli muutamassa alamäessä päässyt ryöstämään, kärryt olivat
kaatuneet ja laahanneet perässä. Mies makasi paareilla, kuolonkalpeat
kasvot ylöspäin, ja haavan tummanpunainen juova katosi märkiin,
verihyhmäisiin hiuksiin. Silmät olivat ikäänkuin uniset, tuijottivat
jäykästi, kamalasti; valkuaiset olivat punertavat alle tunkeneesta
verestä, ja silmäluomet olivat puoleksi auki. Minka ja Arnt juoksivat
ulos ja tunkivat likemmä nähdäkseen. Äkkiä Minka parkasi hurjasti.
Tohtori, joka oli tullut ulos portaille, huudahti lyhyeen ja
vihaisesti: "Sisälle lapset..." ja mies kannettiin portaita ylös,
sekä laskettiin konttorissa pitkälle vahakangassohvalle.
Schulteiss seisoi tavallisella tähystyspaikallaan käytävän akkunassa,
kun Minka omituisen mielenhäiriön valtaamana, hyökkäsi ylös portaita.
Nopeasti hän riensi salin ovea kohti; mutta huomatessaan Schulteissin
huudahti hän ja ikäänkuin epätoivoisella kädenliikkeellä torjui näkyä
silmistään:
"Ne silmät... niistä en pääse koskaan!"
"Mutta neiti Minka, miten saatoittekaan olla niin varomaton, että
päästitte noin hirveän näyn vaikuttamaan herkkiin hermoihinne."...
"Juuri samat punaiset silmät kuin metsollakin... Ne tuijottivat niin
kuolleesti, ikäänkuin tietäen sisimmästä itsestäni jotain, jota minun
täytyy niin kauheasti pelätä... niinkuin jonkinlainen sielu tai
henki, joka niillä silmillä katsoi minuun ja uhkasi..." Hän avasi
salin oven ja vilkaisi saliin; mutta paiskasi sen taas äkkiä kiinni.
"Minä en luule, että uskallan olla yksinäni... Minä jään tänne,
kunnes syödään."
Hän istahti lattianpalkille seinän viereen ja kätki kasvot käsiinsä.
"Minä varmaan luulen, neiti Minka, että on tehtävä ero
hermovaikutusten ja todellisten henki-ilmestysten välillä"... alkoi
Schulteiss varovasti. -- "Ei, ei, -- en minä ensinkään kiellä,
etteikö se ole mahdollista... Mutta tuommoiset veriset silmät voivat
kyllä itsestäänkin" -- -- "Minä vakuutan teille, että silmät ne
paljaastaan _eivät_, -- vaan siinä oli jotain niiden ulkopuolella,
jolla oli minulle jotain sanottavaa... Voih, minä en kestä sitä... Ne
tahtovat minulta jotain... ne ikäänkuin pakottavat ja vetävät minua",
-- mutisi hän... Äkkiä hän nousi seisomaan:
"Nyt minä sen uskon täydellä todella, Schulteiss, -- kaiken sen
mitä Varberg puhui viime kesänä retkellämme... Nyt se vasta on
minulle selvinnyt, että se oli totta jok'ikinen sana, nyt minulla on
siitä kokemus"... Hän mietti itsekseen... "Mitä tahtoo henki sanoa
minulle -- mitä se on... Luuletteko, että se tahtoo varottaa minua,
-- jotakin vastaan tulevaisuudessa, -- jotain suurta onnettomuutta
vastaan"... "Jos tämä tosiaan olisi jokin henkitieto, jota kuitenkin
viimeiseen saakka epäilen" -- "Minä pyydän teitä nyt kerta kaikkiaan
jättämään tuon mahtipontisen opettamisenne tässä asiassa, Schulteiss,
-- minä tiedän, minkä tiedän. Ja jos aikomuksenne on vain arvostella
ja epäillä, niin on parempi, etten puhu teille näistä mitään" --
Minka näytti vihaiselta ja aikoi lähteä.
"Minäkö mahtipontinen, -- ja opettava!... teidän sisällistä
vakuutustanne vastaan, -- joka on minulle niin pyhä... Ei, neiti
Minka", -- Schulteiss löi rintaansa, -- "tänne, -- tänne voitte
huoletta upottaa kaikki ajatuksenne kuin kaivoon --. Ja uskotteko te,
-- uskotteko te tosiaan itse, että se on ollut jonkinlainen hengen
materialisatsiooni, ruumiillistuminen katseen omituisen välähdyksen
kautta, -- se tosiaan olisi hienointa henkien kieltä, mitä voi
ajatella -- --? Jos te sen uskotte, niin uskon _minä_ sen, niinkuin
uskon teihin." -- "Mutta jos se oli paljas varotus, luuletteko?"...
alkoi Minka jälleen. -- "Tuskin se oli muuta. Varmaan se oli
ainoastaan varottava ääni." -- "Niinkö... luuletteko todella... Pelko
oikein sai vereni hyytymään -- --. Mutta mitähän se voisi olla?...
Minussa on semmoinen levottomuus, ikäänkuin minua vedettäisiin, --
odotettaisiin, odotettaisiin... Ajatelkaas", hymähti hän äkkiä, --
"aamupäivällä tuli minuun semmoinen vaikutus, että minun välttämättä
piti päästä kaupunkiin. Se valtasi minut heti, kun olin nähnyt
metson... Eikö se ole omituista, Schulteiss... Kummallista... niin
hirvittävän salaperäistä... Mutta mitähän siinä oli, kun se koski
juuri _minua_?" -- jatkoi hän tuijottaen... "Olisiko joku, joka minua
kaipaa... ajattelee minua... tahtoo minusta jotain?" -- "Ei, ei,
neiti Minka", -- torjui Schulteiss jyrkästi ja lyhyeen, -- "kaikki
tässä viittaa siihen, että se oli varotus, -- ainoastaan varottava
ääni, -- pikemmin melkein vihamielinen!" -- "Niin, mutta siltä se
ei tunnu minusta... Minun melkein tekisi mieli nähdä vielä enemmän"
-- huudahti hän äkkiä. -- "Meidän täytyy koettaa saada siitä selko,
Schulteiss! Meidän täytyy... Jos olette samaa mieltä, niin koetamme
henkikirjoitusta, jonka Varberg minulle selitti. Mutta ei kukaan
saa sitä tietää. Me vaan haemme yhtä sanaa, Schulteiss... Otetaan
vain pyöreä paperi, johon pannaan jonkinlainen viisari, ja pitkin
reunoja kirjoitetaan suuria kirjaimia. Sitä käännetään ja tutkitaan
vastauksia. Kuulkaa, -- nyt meitä huudetaan alas ruualle... Mutta
iltapäivällä kahvin jälkeen alamme."
-- Sillä aikaa kun Minka ja Schulteiss ehtoopäivän hiljaisuudessa
puuhasivat kouluhuoneessa henkimaailman kanssa, tehden kysymyksiä ja
saaden vastauksia, istui tohtori alhaalla arkihuoneessa lueskellen
sanomalehtiä ja aikakauskirjoja. Viikon kiireistä oli aina jäänyt
sunnuntaiksi koko joukon luettavaa. Tavan takaa laski hän luettavat
luotaan, kävi akkunalle ja katsoi ulos. Usva oli käynyt sakeammaksi,
kosteus verhosi akkunan kuin huntu ja akkunalaudoista tippui vesi.
-- Tähän aikaan piti Kjelin saapua kihlattunsa, Thekla Feiringin
kanssa; hän oli jo aikaisin aamulla jigillä lähtenyt voutilaan häntä
noutamaan. Tuossa seisahtui jigi oven eteen.
"Tässä on posti, isä", -- sanoi Kjel astuessaan sisään.
Tohtorin katse tarkasti hätäpikaisesti sisällystä ja kääntyi sitten
terävänä Benteen, joka nopeasti seurasi perässä, -- tulistuneena
ja hermostuneena Endreltä saamansa kirjeen johdosta, jota hän
rutisti taskussa. Hän oli sen verran silmännyt sitä, että huomasi
sen sisältävän uuden rahavaatimuksen. Mutta oli ikäänkuin äänetön
sopimus, että tohtori pysyisi erillään kaikesta kirjeenvaihdosta
Endren kanssa...
"Ja uudet matkaturkit, äiti", -- huusi Kjel tarttuen Theklan käteen
ja näytellen häntä, -- "kaupungista tilatut. Sain ne juuri tänä
aamuna, niin että saatoin viedä ne Theklalle mukanani... Hienot,
vai? -- Helkkarin kalliit sivumennen sanoen... pehmyttä hienoa
oravannahkaa sisäpuolella ja kaulus illerin nahkaa. Thekla pitää
niistä."
"Jospa vaan itse näkisit, kuinka ne sinua vaatettavat", -- intoili
Kjel auttaessaan turkkeja hänen päältään... "Se on varma, että meidän
taloomme hankitaan korkea seinäpeili, jotta näet itsesi kiireestä
kantapäähän... Emme ole tiellä muuta tehneet, kuin vain puhuneet
talostamme... Siitä pitää tulla kerrassaan uudenaikainen -- ja
ajanmukainen, -- ja se sisustetaan kahta itsenäistä personallisuutta
varten". -- "Hm-um", -- tohtori venytti sanaa, -- "mutta se kai
saavutettaisiin paraiten, jos kumpikin asuisi omassa rakennuksessaan
niinkuin ennenkin." -- "Niin, mutta Theklaapa ei pannakaan mihinkään
vanhanaikuiseen hökkeliin, isä. Rakennus pystyyn vaan. Eikö totta,
Thekla?"...
Thekla oli kadonnut; -- hän arvasi, mistä nyt tulisi puhe.
"Joo-o, minä tosiaan aion ruveta rakentamaan -- se se perältäkin,
kun kaikki lukuun otetaan, käy kannattavimmaksi", -- lausui hän
olkapäitään kohauttaen; hän alkoi astella edestakaisin huoneessa, --
"se käy kannattavimmaksi"...
"Jumala varjelkoon sinua, Kjel... Rahat -- rahat..."
Kjel kääntyi äkkiä ja sanoi terävästi, harmissaan: -- "Tässä
vaan on kysymys siitä, kumpiko käy kalliimmaksi, isä, -- jos
laskemme esimerkiksi viiden vuoden ajalta, -- rakentaa, vaiko olla
rakentamatta... Rahoja, -- tietysti se kysyy rahoja! -- -- Vaan tässä
on tehtävä ero niiden välillä, jotka näkee, ja niiden, joita ei näe.
Ruveta kituutellen elämään saattaa sattumalta juuri olla kalleinta
mitä voi keksiä"...
Tohtori ei näyttänyt siltä, että pojan esiintuomat syyt häntä
olisivat tyydyttäneet, hän pudisti kerran ja toisenkin päätään
tyytymättömän näköisenä.
"Katsos Kjel", alkoi Bente varovasti, -- "sekä isäsi että minun
mielestä olisi niin turvallista, jos jättäisit rakennushomman
tuonnemmaksi, kunnes saat vähän pääomaa kerätyksi, jolla alkaa."
-- "Idylliä, äiti, -- idylliä... Matala maja, kaksi sydäntä. Tuo
on juuri sitä vanhanaikaista, joka ei kannata. -- Asua tuolla
alhaalla tehtaalla vanhassa hökkelissä -- sahan surina alati
korvissa, -- vaimon kanssa, joka kaipaa kaikkia ajan vaatimuksia.
Voimatta esiintyä seuraelämässä, niinkuin minun liikeasemassani
naineena miehenä täytyy, jos mieli tehdä vähänkin maksukykyisen
miehen vaikutusta kanssaihmisiini, eikä vaipua aivan takajoukkoon
-- jossa asemassa minulta Jumala paratkoon lakkautettaisiin luotto.
Olen punninnut tätä kaikkea -- --. Todenmukaisinta on, äiti, että
matalassa majassasi odottaisi minua vararikko." -- "Tyytyväisyys
vähään on hyvä avu, Kjel," -- vastasi äiti terävästi, -- "ja kaksi
nuorta, jotka --" -- "Ja sitten viivan toisella puolella, isä" --
intoili Kjel, -- "varain puolella --. Otettakoon selvästi varteen: --
Vaimo tyytyväinen, -- ajan säästö, -- talo, jossa voi päästä hyviin
suhteihin, koota seurapiiriinsä liikemaailman huiput... Ei tarvitse
juosta pitkin kylää kerjäämässä nimiä papereihin, -- on toiveita,
että pääsee tirehtöriksi säästöpankkiin, ja varmuutta siitä, ettei
niitä rahoja, joita tarvitsen, sanota irti ennen aikoja. Ja niin
edespäin ja niin edespäin, pitkäksi kävisi luetella kaikkia --
seurauksia siitä mitä sanotaan 'vaikutukseksi'."
-- "Papereihin, papereihin," intti tohtori kiivastuen, -- "miksi
sinulla välttämättä pitää olla papereita? -- Laajenna liikettä,
sitä myöden kuin sinulla on rahoja." -- "Niin, _siinä_ se on, --
siinä sitä jälleen ollaan," -- päivitteli Kjel epätoivoisena siitä,
tokko voisi asiata selvittää näin perin käsittämättömille päille.
"Minä koetan selittää sinulle, isä, -- osottaa minulle, että
liikemies, joka tekee kunnollisesti työtä, -- aina tarvitsee rahoja
--. Ne ovat kuin vesi myllynrattaassa. Kuta uutterammin hän tekee
työtä, sitä suurempi on hänen rahantarpeensa... Ja luonnollistahan
on, että hänen niin ollen täytyy koettaa raivata itselleen tietä
vaikutukseen ja rahaluottoon, -- ja etenkin pyrkiä valtaan kaikissa
rahalaitoksissa... Tulisipa minusta vaan säästöpankin tirehtöri,
niin että kaikkien tämän seudun liikemiesten täytyisi kääntyä minun
puoleeni rahoja saadakseen, -- ohoh sitten --"
Kuului voihkinaa. Rouva Bente huokasi.
"Jumala tiesi, minkä vuoksi näihin sekaannut, äiti. Hankit itsellesi
vain suruja siitä. Minä arvelen, että minunhan liikkeeni ja minunhan
selkäni tässä kait saa kaikki kestää... Taikka ehkä isä tahtookin
maksaa sen uuden taloni, paljon kiitoksia sitten vaan", -- sanoi Kjel
leikkisästi. -- "Tehköön poika, miten tahtoo, äiti, -- ei tässä muu
auta", arveli tohtori. -- "Minusta pitäisi sinun kuitenkin ajatella,
etkö voisi maksaa isällesi takaisin osaa siitä, mitä olet hänelle
velkaa. Ei tuntuisi niin epäluotettavalta, Kjel!" --
"Tähänkö aikaan sinä esität tuota, -- on sekin hienotunteista,
juuri nyt, -- halpamaista"... älähti Kjel töykeästi. "Mutta niin se
joka tapauksessa on, että minä olen Theklan kanssa päättänyt sanoa
teille tänään, että me aiomme ennen joulua mennä naimisiin ja ryhtyä
rakentamaan, niin että suveksi saamme muuttaa uuteen taloomme."
Tohtorin otsassa kuhmut kuumenivat; -- hän katsoi Benteen ja Bente
häneen...
"Äitisi on sitä mieltä, Kjel, että jättäisit sekä naimahomman että
rakentamisen tuonnemmaksi, kunnes sinulla on tosipohja, jolle
rakentaa." -- "Se on, kunnes rikastun, äiti -- kun voin muuttaa
sahani rahaksi ja ruveta koroilla elämään, -- noin kolmenkymmenen
vuoden päästä -- jaha! -- -- Ei, kyllä Thekla ja minä nyt uskallamme,
ja ja'amme myötä- ja vastoinkäymiset onnen kaupalla. -- Enkä minä
siedä sitä, että hän enää tekee voudin luona orjan työtä. Niin että
nyt tiedätte tuumamme", -- hän lisäsi ja lähti huoneesta; -- "aivan
lapsena ette sentään saa minuakaan pitää"...
Benten ilme oli kalpean kiihtynyt, tuima: "Niin, Baarvig, minä olen
sitä mieltä, että tätä meidän tulee vastustaa kynsin hampain, -- ja
kaikella sillä vaikutusvallalla, joka meillä suinkin on. Silloin
olemme joka tapauksessa tehneet, mitä voimme. Sillä ei koskaan tästä
tule hyvää, jos tuolla tavalla aljetaan."
"Kuules sinua nyt taas, -- et koskaan ymmärrä sitä poikaa!" kuohahti
tohtori. -- "Kjel nyt kerran on semmoinen, ettei hän voi jakaa
harrastuksiaan. Hän antautuu aina kokonaan... Ennen oli hänen
mielensä yksinomaan sahassa, -- ja nyt rakastetussa. Se juuri
on hänen vahvin puolensa, jota sinä et koskaan käsitä, Bente...
Paras on kuitenkin, että hän saa tytön luokseen, silloin on kaikki
paikallaan. -- Vai onko hän muuta tehnyt, kuin ajanut edestakaisin
voutilan ja sahan väliä talvesta pitäen? Sahalla on, kuulemma, käynyt
tavalliseksi vastaukseksi, ettei hän ole kotona... Ei siitä tule
muutoin selvää, sen käsitän... Menkööt naimisiin, kuta ennen sitä
parempi!"
Syntyi äänettömyys, jota vaan häiritsi tohtorin sanomalehti, kun
hän taittoi sen paremmin lukeakseen. Yläkerrasta kuului astuntaa,
ja silloin tällöin sadeharmajan, räystästippuisen iltapäivän
hiljaisuudessa jalkain raappinaa, kun joku tuli pihalta ja kulki
kyökinovessa. Minka liiti hiljaa huoneeseen.
Hän etsi nuottihyllyltä ja pianon päältä jotain, mutta ei löytänyt.
Sitten neulomapöydältä ja konsoolilta korukapineiden ja valokuvain
seasta...
"Sormihattuani minä vaan...", selitti hän, sillä aikaa kun hänen
kätensä kissamaisen sujuvasti ja varovasti koettelivat eteensä,
jott'eivät kaataisi mitään... "Ei täälläkään..." Hän katsoi
ympärilleen, olisiko muuta mahdollista paikkaa... "Ja ajatelkaas,
kun Thekla kuuluu torstaina lähtevän kaupunkiin ostamaan kapioita",
-- lausui hän sivumennen välinpitämättömästi. -- "Soo-oh? -- isä ja
minä emme vielä ole kuulleet siitä mitään." Äidin ääni värähteli
harmista. -- "Ainakin he siitä puhuvat, -- Thekla ja Kjel... niin
että minä arvelin..." "Eukkoseni," -- rauhoitti tohtori huomatessaan,
kuinka Bente onnettomana katsoi apua seinistä. "Heillä on niin hyvät
jarrut. Mahdoton heidän on, näetsen, mennä pitemmälle, kuin rahoja
riittää." -- "Korkealta, korkealta päämme päällitse"... mutisi
Bente. -- "Sinulla on omituinen taipumus näkemään kaikki mustana,
-- sysimustana," kuohahti tohtori; hän hyvin tiesi, että sitä oli
mahdoton kestää, kun Bente rupesi epätoivoiseksi. -- "Mitä sinä
siellä seisot ja vääntelet itseäsi, Minka?" -- puhkesi hän äkkiä.
"Vaivaako sinuakin jokin?... Sinä Jumala paratkoon painostat koko
taloa, Bente, niin että lopulta kaikki tulemme hulluiksi."
"Ja sitten mi-minä ajattelin," -- ankkasi Minka... "minä tosiaan
olen ajatellut sitä kauan, -- aina suvesta saakka, -- että --
että minä tahtoisin puhua siitä teidän kanssanne, -- kysyä enkö
-- enkö minä pääsisi talveksi kaupunkiin... Minä tahtoisin niin
mielelläni olla jonkin aikaa omin päin. Minä tunnen, että minä käyn
niin epäitsenäiseksi, jos vain kuljen täällä kotona tyttärenä ja
lapsena... Ja sitten minä ajattelin, että Kjel ja Thekla nyt niin
helposti voisivat hankkia minulle jonkun, jonka luona asuisin."
"Varsin helposti... Tosiaan erinomaisen kekseliäästi ajateltu...
Aivan ihmeellisen lipeästi... Sehän kävisi kuin rasvattu, --
kun sinulla vaan olisi millä maksaa... Jaha, jaha, olihan sekin
päähänpisto." -- "Minka arvatenkin ajattelee opintojaan, Baarvig,"
-- puolusti Bente. -- "Minä ikävöin niin sanomattomasti päästä pois
täältä kotoa alati samasta ja samasta!" huudahti Minka pidättämättä
enää mieltään. -- "Niin, äiti ja minä myös kovasti ikävöimme, minä
niin tavattoman mielelläni eläisin kaupungissa eläkkeellä, sen sijaan
että ajan täällä sairaitten luona aamusta iltaan ja illasta aamuun...
Minusta suoraan sanoen sinun pitäisi hävetä, Minka. Pyydät tuommoista
juuri nyt, vaikka tiedät, kuinka me nyt tarvitsemme rahoja joka
taholla." -- "Jos minä en pääse pois, -- jos minun täytyy jäädä tänne
talveksikin... silloin minä en tahdo elää... en, en..." huusi hän
hurjana ja silmät palaen kalpeissa kasvoissa.
"Tuo on kalvetustautia, -- aivan varmaan kalvetustautia, Bente...
Hänen tulee saada rautapillereitä, -- oikeata ruumiillista työtä
talouden toimissa tuon kiihtyneen ja nurinkurisen henkisyyden sijaan.
Näethän sinä, Bente, mihin se vie... Herra varjelkoon, miten hänessä
kaikki käy liioitelluksi..."
Äkkiä tohtori pysähtyi astunnastaan: "Miksi ei Minka esimerkiksi voi
auttaa sinua talousaskareissa? -- Miksi täytyy juuri sinun juosta
niissä vuorokauden umpeensa, aamusta varhain, kun neiti vielä makaa
-- ja lepää -- ja tarvitsee rauhaa lukeakseen intresantteja teoksiaan
-- ja vartioidakseen sieluaan ja tunteitaan ja mielialojaan... Miksi,
kysyn sinulta", -- pauhasi tohtori. -- "Makaa ja valvoo hautoen
naisen tulevaisuutta ja kaikenlaisia muita houreita! -- Tietysti
sitä ei saa unta, kun ei koko päivänä ole käyttänyt ruumistaan, --
käy kalpeaksi ja sairaaksi... Miksi kaiken terveen järjen nimessä
emme voi sanoa irti yhtä piioistamme, Bente, ja saada hieman apua
Minkasta"... "Minkalla ei ole taipumusta käytännöllisiin töihin, ne
eivät sovi hänelle, Baarvig, -- tiedäthän sinä, että muutoin olisin
sitä ajatellut." -- "Taipumusta?"-- intti tohtori. --"Niin, niin,
niin tietysti, kun hän on saanut kokonaan vieraantua käyttämästä
käsiään ja ruumistaan ja voimiaan käytännöllisiin töihin. Ne tietysti
ovat korkeammat kaikki nuo kirotut niin sanotut intressit. -- Minä
sanon sinulle Minka, lakkaa vetistämästä", huuti hän ja polkasi
jalkaa lattiaan.
"Niin, siinä hän nyt on, -- taas jonkun häälyväisen oikun riivaamana.
-- Nyt hän tahtoo kaupunkiin -- kaupunkiin vaikka henki menisi,
-- ylevämpään ilmaan... Mutta näetkös, tyttöseni, siitä ei nyt
tule mitään, -- ennenkuin saatat itse hankkia rahoja ja olla oma
määrääjäsi... Vaan nyt on, -- tästä päivästä alkaen, pidettävä huolta
siitä, että alat viettää toisenlaista järjellisempää elämää, --
ensinnäkin on korjattava terveytesi... Minä _tahdon_ niin, Bente.
Hänen täytyy hoitaa taloudesta jotain osaa, minkä sinä katsot
sopivaksi, ja siitä vastata, -- silittää, parsia sukkia ja neuloa,
niin että hän käyttää aikansa niinkuin muutkin hyödylliset ihmiset."
-- "Sinä voit pakottaa minua, isä... Mutta sitten minäkin tiedän,
mitä ajattelen," -- sanoi Minka kalpeana. -- "Minulla on oikeus
kehittyä ja seurata luontoani minullakin. Ja jos minut nyt poljetaan
alas..."
Kjelin nauru ja äänekäs pakina Theklan kanssa kuului käytävästä.
"Niin, jo riittää, Minka", keskeytti tohtori äkkiä karskisti, --
"minä en suvaitse, että kodin keskenäisiä asioita näytellään --
v-vieraille..." Ovi aukeni ja sisään sipsutti Thekla hymyilevänä,
mutta hieman poissa tasapainosta tönäyksen vuoksi, jonka hän oli
saanut selkäänsä.
Loukkaantuneen näköisenä vilkaisten taakseen Kjeliin, hän nopeaan
koetti saada takaisin ryhtinsä ja istahti pinnatuolille rouva
Baarvigin viereen, sillä välin kun Kjel meluten ja ylimielisenä astui
pitkin lattiaa hänen perässään.
"Siitähän meidän piti keskustella isäsi ja äitisi kanssa", --
muistutti Thekla.
Kjel pysähtyi, sormenpäät liivintaskussa, ja lausui kevyesti:
"Niin, eihän se ole muuta kuin että Thekla ja minä aiomme torstaina
lähteä kaupunkiin kapioita ostamaan... Minä olen laskenut, että käy
halvimmaksi hankkia saman tien, -- huonekalut ja kaikki, -- niin
että ne sopivat uuteen taloon." -- "Hm -- jaa-a... Siihen tarvitaan
rahoja, Kjel," -- vastasi tohtori jotenkin terävästi.
"Pyh, pankista saan minä nyt niin paljon kuin tarvitsen... Ja
lyhentää miten itse tahdon. Kirjoitanko tuhannen tai parin tuhannen
paperin, sillä taholla on se aivan saman tekevää."
"Niin ollen ei tässä oikeastaan ole syytä kysyä vanhempaisi
mielipidettä", -- lausui rouva Baarvig kylmästi tiukkaan kiinni
puristetuin huulin.
Theklan pienet pyöreät mustat silmät katsoivat päättävästi rouvaan.
"Sallikaa minun nimenomaan vakuuttaa, että minä en tahdo sanallakaan
puuttua siihen, _kuinka paljon_ Kjelin tulee ostaa. Minä olen
pyytänyt häneltä vain sitä, että se mitä ostetaan on oman makumme
mukaista."... "Se on vaan sitä" -- jatkoi Kjel, nosti sormen
nenälleen ja hymyili isälleen ikäänkuin asianymmärtävälle, -- "että
minä voitan parisen sataa -- vähintäin, -- jos minulla on oikein
hyvä onni, niin ehkä kolme, -- jos kirjoitan kaksituhatta ja ostan
kerrassaan tukkuhinnalla." -- "Varmaan ei kukaan halua hartaammin
kuin minä, että rikastuisit, Kjel!" -- huudahti rouva raskaasti,
raskaasti huoahtaen -- "kaikilla noilla laskuillasi ja kaupoillasi",
-- tuli vähän päästä puoliääneen. -- "Tämä ehkä käy vähän yli
jokapäiväisen talousretuuttelun, äiti... säästetään killinkejä ja
annetaan taalerein mennä," -- sutkautti Kjel, ajelehtien lattialla
laahaavilla, itsetietoisilla askelilla. -- "Minun oikein täytyy
istua ja katsoa sinuun, Minka", -- lausui äkkiä Thekla keskeyttäen
kiusallisen äänettömyyden, -- "mikä sinua vaivaa, sinä näytät niin
huonolta?"
Theklan elävät silmät luistivat tutkivasti tohtorista rouvaan ja
takaisin tohtoriin. Sitten vaihtoi hän katsetta Minkan kanssa, joka
vastasi päänpudistuksella.
"Semmoisessa kodissa kuin meidän on täytyy tyytyä niin moneen
rajoitukseen; mutta silti kyllä voi elää onnellisena," -- sanoi rouva
Baarvig sangen vakavana ja iski Theklaan terävän katseen... "Minka on
juuri saanut tietää, ettei meillä ole varoja lähettää häntä talveksi
kaupunkiin."
Kjel kulki ja mutisi itsekseen ja aprikoitsi, ikäänkuin tämä taas
vahvistaisi, mitä hän oli sanonut: säästetään killinkejä ja -- --
"Siksi minä... siksi minä... kun olin ajatellut niin paljon tästä
talvesta", puhkesi Minka hiljaa itkevällä äänellä. -- "Saamme tottua
pettymyksiin vähin jokainen", arveli rouva Baarvig. -- "Olisin
mielelläni tehnyt työtä yöt ja päivät", -- vakuutti Minka, "jos vaan
olisin saanut tehdä jotain, joka minua intreseeraa". -- "Työ jota
tekee aina intreseeraa, Minka", -- keskeytti tohtori lyhyeen.
Edes takaisin soutaen, molemmat kädet taskussa ja katsoen Theklaan,
jonka silmät paloivat kuin kynttilät, sanoi Kjel: "Eiköhän tuota
samaa kaunista lausetta voitaisi käyttää niidenkin lohduttamiseksi,
jotka istuvat linnassa, isä." -- "Niin, en minä ymmärrä, minkä vuoksi
minä olen olemassa", -- puhkesi Minka kiihkoisesti, -- "kun minä en
saa tehdä sitä, jota minä maailmassa harrastan ... Joka, joka taholla
salpa vastassa... Se on niin, että siitä tukehtuu... Mutta jos minä
en saa tehdä sitä, johon minulla on halua ja harrastusta, niin en
minä tosiaan käsitä, minkä vuoksi minä elän tätä elämää." -- "Ole
käsittämättä sitten, Minka", -- vastasi tohtori tylysti. -- "En minä
ole koskaan pyytänyt päästä maailmaan", -- vetisti Minka. -- "Luulet
kaiketi, että minä seisoin hattu kädessä ja kumarsin ja rukoilin sitä
omilta vanhemmiltani?" -- "Niin aivan ilman oikeuksia eivät lapset
kuitenkaan voine olla tässä maailmassa"... arveli Thekla purevasti.
"Täytyy olla edes jonkinlainen vastuunalaisuus, -- ainakin ihmisten
edessä."
"Sen juuri me vanhemmat niin ankarasti saamme tuta", -- puuttui äkkiä
rouva Baarvig keskusteluun. -- "Me voimme sanoa, se on varma, että
poimimme untuvat omasta rinnastamme, että melkein noukimme itsemme
paljaaksi jokaisen lapsen vuoksi, joka meillä on, -- että asetamme
heihin koko olentomme ja onnemme... Se vaan on niin sanoakseni
vaistoamme... Ja kun lapsemme sitten filosofeerailevat ja kysyvät,
miksikä se maailma, johon he ovat tulleet, _on_ semmoinen, -- niin
ei meillä tosiaan ole muuta kuin raihnas ja vaivaantunut sielumme ja
ruumiimme vastaukseksi, -- Thekla hyvä"... lausui Bente hillityllä
vavahtelevalla äänellä.
Minka oli nopeaan liitänyt lattian poikki ja asettunut äitinsä tuolin
taakse, kiertäen kiihkeästi käsivartensa hänen kaulaansa.
"No no, äiti", -- löi tohtori leikiksi, -- "älä sitä nyt noin
pahaksesi pane. -- Tiedäthän sinä, että lapset ylipäänsä ovat oikeita
ihmissyöjiä"...
-- Sillä aikaa kun ulkona satoi ja laudoista kuuluvasti ja alati
tipahteli, kääntyi keskustelu iltahämyssä myötäjäispuuhiin, joita
pohdittiin ja pääteltiin yhdessä Minkan kera.
Theklan napitettu hieno kenkä pisti silloin tällöin esiin lattialle
lankeavaan valoon, sen mukaan kun hän liikkui keinutuolissa, jonka
selässä Kjelin käsi riippui. Ja Berthea, joka oli uunin edessä
polvillaan ja piti silmällä omenoita, joita hän paistoi hiilustalla,
sekaantui tuontuostakin keskusteluun kiihkein neuvoin, ikäänkuin
hänellä kyllä olisi ollut enemmän älyä ja kokemusta, kuin he
luulivatkaan.
Huoneen pimeimmässä osassa, kappaleen matkaa keinutuolin takana,
kulki Schulteiss edestakaisin kädet takinliepeiden alla, astui
täsmällisiä pieniä askeleita, koska oli tilaa ainoastaan pienille
käännöksille. Hän oikeastaan oli paljasta korvaa, -- jännityksellä
hän koetti älytä sanoista ja viittauksista, tokko Minka tosiaan oli
saanut vanhemmat suostumaan vaaralliseen tuumaansa, lähteäkseen
talveksi pääkaupunkiin tuon herran vaikutuksen alle...
Äkkiä hän teki rajun äkkikäänteen, loistava hymy kasvoillaan... Ei
puhettakaan, että Minka pääsisi kaupunkiin! --