Tohtorin kääsit olivat pyörineet matkoihinsa jo aikaisin viileänä
kesäaamuna. Piika alkoi pestä konttorin akkunoita, ja kotoiset
työt, jotka aina tehtiin tohtorin poissa ollessa, olivat täydessä
käynnissä. Schulteissin ilmaantuminen alakertaan muulloinkin kuin
ruoka-aikoina riippui paljon tuosta kääsien jyrinästä. Hänen
hermojansa aina rasitti tohtori, -- yksistään se tieto, että
hän oli kotona... Tavallisesti hän kiersi kaikki huoneet tahi
astua patsasteli, kädet liivien hian-aukoissa, pitkin pihamaata
saamassa raitista ilmaa, -- seisoi ja tuijotti tahkoon, kun sitä
väännettiin ja niittomies laski viikatettaan, tirkisti syvämielisesti
ovesta puuliiteriin, jossa renkipoika hakkasi puita, jutteli
karsinaan ivallista elämän viisautta imisäsialle ja porsaille tai
filosofeeraili pukin kanssa. Puutarhassa kitkettiin ja kasteltiin,
niin kauan kun aamusta vielä oli vähän varjoa, ja yksinäisissä
mietteissään oli Schulteiss juuri alkanut täsmällisillä askelilla
kulkea pitkin navetan seinustalla olevan tukin selkää, kun Minka
huomasi hänet ja nopeasti tuli puutarhan portista. Schulteiss otti
vauhtia ikäänkuin juostakseen tukin päähän saakka, mutta hyppäsikin
sitten alas notkahuttaen sievästi ja syvään polviaan.
"Schulteiss", intoili Minka, -- "ettehän vaan hajamielisyydessänne
unohda käydä postia ottamassa, ennenkuin Kjel ennättää...
Tiedättehän, että Kjel aina menee ja tarkastaa sen portilla."
Schulteissin hiljainen, itsetietoinen hymähdys torjui kaikki
epäilykset. -- "Kello varmaan jo lähenee kymmentä, ja te vielä
kävelette täällä." "Minä vakuutan teille, neiti Minka... Voitteko
hetkeäkään epäillä minua"... keskeytti Schulteiss hämillään. --
"Ettekö voisi esimerkiksi yhtä hyvin kuljeskella alhaalla maantiellä,
Schulteiss?" -- "Ja siten joutua hra Kjelin huomion alaiseksi!" --
huudahti kotiopettaja voitonriemulla... "herättää hänen epäluuloansa
-- ja saattaa teidän asianne vaaraan... Vähän päästä" -- hän kaivoi
esiin kellonsa -- "saatte nähdä välinpitämättömän astuskelijan
katoovan polulta tuonne alas huvimajan haan taakse." -- "Mitä, --
eikö se vielä ole puolta yhdeksääkään? -- Käykö se oikein, oletteko
varma?" -- keskeytti Minka hätiköiden. -- "Minä vakuutan. Luottakaa
minuun, neiti Minka!" lausui Schulteiss sitten matalalla, ontolla
äänellä, joka kuului kuin tynnyrin sisästä. -- "Uh, teillä on niin
monta mutkaa, Schulteiss", -- torui Minka koketisti, -- "miks'ette
voinut heti sanoa, paljonko kello on." -- "Minä luovun kaikista
vastaväitteistä, -- vaikenen"... Hän kumarsi, ja kasvot loistivat.
"Kuulkaa Schulteiss, asia nyt on semmoinen, että 'Kahdeskymmenes
vuosisata' on saatava pois isän sanomalehtien joukosta. Sitä
kirjoitusta, jolle annoin nimeksi: 'Se pieni ja liukas jaa-sana',
-- en _tahdo_, että äiti saa sen lukeakseen... hän tuntisi minut
kohta kirjoitustavasta... Ja tiedättehän, kun hän tahtoo puhua siitä
kanssani ja nostaa sen ikäänkuin ikkunaan, tuulottaa ja tarkastaa
joka puolelta, mitä sitä on sattunut kirjoittamaan... Se on niin
sietämätöntä!... Jos se on hyväksytty, niin varmaan se tulee tässä
numerossa... Oikein vereni hyytyy ajatellessani, kuinka moni nuori
tyttö jo ehkä samana yönä makaa ja itkee ja katuu, että hän sillä
tavalla on yhdessä minuutissa kokonaan antautunut yksinvaltiaalle...
En saanut rauhaa, ennenkuin kirjoitin, että tuo jaa-sana on annettava
siten, että hänellä on helppo ero ja omistusoikeus ja samat oikeudet
ja kaikki järjestyksessä." -- "Hm, -- idea itsessään on erinomainen,
-- aivan loistava, -- jos olisi -- ym, ym -- toiveita sen -- --.
Siten kerrassaan liitettäisiin jaa-sanaan naisen täydellinen suojelus
lain kautta, -- se olisi niin sanoakseni hänen kihlasormuksensa
vapauden timantti -- -- ym -- ym -- mutta --". -- "Niin, eikö totta"
-- huudahti Minka voiton riemussa ja löi häntä sormille korrella,
jota hän käänteli kädessään, -- "minä olen, -- miksi hän sanoikaan
sitä, joka keksi..." -- "Heureka, -- se oli Arkimedes." -- "Heureka,
heureka! Siinä on ratkaisu koko asialle. Minä olen niin iloinen, että
tekee mieli sisällisesti hyppiä." -- "Hm-m", -- Schulteiss väänteli
miettiväisen näköisenä isotekoisia huuliaan. -- "Miksi tuommoiselta
näytätte?" -- "Ym -- ym... minä vaan tarkoitan, minä hartaasti
haluaisin, että se olisi mahdollista, neiti Minka." -- "Olettehan te
itse niin usein sanonut! --"
... "Vaan sitä pahempi -- te unohdatte epäluulottomassa sydämessänne
yksinvaltiaan, -- sortajan... Hän ei niinkään äkkiä laskisi läpi
semmoista lakia." -- "Minusta näyttää, että te nyt aivan väitätte
itseänne vastaan." -- "Pyydän saada selvittää kantani. Minä vieläkin
pidän kiinni siitä, että idea on loistava... ehdottomasti. Mutta
esteet --" -- "Mitkä esteet... Teillä aina on esteitä, kun tulee tosi
eteen, Schulteiss. Teillä ylipäänsä aina pitää olla esteitä." -- "Tuo
laki -- jotta se läpi saataisiin -- edellyttää... en tahdo teiltä
salata sitä -- ei sen enempää eikä vähempää, kuin että koko naisasia
ensin on voittanut"... "Hyi, mikä kiero ja katala ihminen te olette!"
huudahti Minka.
Schulteiss katsoi häneen avuttomasti, ikäänkuin rukoillen armoa.
Minka löi korrella hamettaan ja polki.
"Se on niin harmillista, kun te aina keksitte jotain, joka on
tiellä... Nyt on muka lakinikin mahdoton. Ja sillä tavalla menee
koko kirjoitus myttyyn!" hän valitti epätoivoisena... "Minä pian
rupean vihaamaan kaikkia miehiä..." -- "Jaa-a, neiti Minka, --
sillä tunteella saataisiin jotain aikaan... Vihan tulee edistää
vapautustyötä, kunnes kaikki menee itsestään -- rakkaudella." --
"Mutta kuitenkin, Schulteiss"... lausui Minka hetkisen mietittyään
-- "jos kirjoitus tulisi -- ja se teidän mielestänne olisi oikein
hyvin kirjoitettu, -- ideasta minä en enää välitä, koska siitä ei
kuitenkaan tule mitään ennenkuin ehkä sadan vuoden kuluttua --.
Mutta jos luulette, että sitä pidetään hyvänä, niin taputtakaa
käsiänne puutarhaportin luona kolme kertaa, niinkuin kyyhkysille.
Ja sitten Schulteiss... Tänään voi jo hyvinkin tulla vastaus neiti
Lundilta, ovatko kaupungissa saaneet toimeen suuren kävelyretkensä
tänne ylämaahan. Siinä tapauksessa tulee Thekla Feiring kohta tänne
pyytämään minulle lupaa, että saan lähteä mukaan. Mutta isä ja äiti
eivät saa aavistaakaan, että minä olen ollut toimessa sen asian
hyväksi vaikuttamassa... Kuulkaa Schulteiss, teillä on tänään paljon
puuhaa."
Tämä iski silmää ja hymyili uskotun onnellista hymyä, sillä välin
kuin Minka riensi takaisin puutarhaan.
* * * * *
Postiaika oli ohitse, kirjeet ja sanomalehdet oli, maantiellä
tapahtuneiden ennakkotarkastusten jälkeen, viety kuten tavallisesti
asianmukaisesti seulottuina konttorin pöydälle, ja mytystä loisti
ristisiteinen uusi vihko "Kahdennettakymmenennettä vuosisataa", joka
ei kuitenkaan ollut antanut aihetta mihinkään kätten taputuksiin
alhaalla puutarhaportin luona. Schulteiss oli kävellyt ja vaeltanut
levottomana, ennenkuin hänelle sattui tilaisuus huomauttaa Minkalle
sitä lohduttavaa mahdollisuutta, että tässä vihkossa ehkä ei ollut
tilaa kirjoitukselle. Hän oli menemässä huoneesensa, kun rouva Bente,
joka tuli arkihuoneesta, seisautti hänet:
"Olemme saaneet Endreltä kirjeen... Ettekö tahdo tulla
sisään hetkeksi istumaan, Schulteiss... Dresdenistä." --
"Taiteilijakaupungista, Elben ihanasta Florensista", lisäsi
Schulteiss mielistelevästi. -- "Sehän _on_ taidetta, Schulteiss,
-- syvempää taidetta, -- operettikin? -- Endre nimittäin aikookin
ruveta operettilaulajaksi"... Rouva katsoi häneen tutkivasti. --
"Epäilemättä, rouva, -- aivan epäilemättä." -- "Hän sanoo, että
niin sanotut ensi luokan oopperat tekevät taiteilijan mylvijäksi ja
katuhuutajan heimolaiseksi, huoneet kun ovat niin mahdottoman avarat,
ja että laulaja esityksessään saattaa antaa ainoastaan karkeimmat
momentit." -- "Sangen sattuvaa tosiaan", -- huudahti Schulteiss.
-- "Niin, perin vähän minä oikeastaan tuota ymmärrän... Hänen
kirjeessään oli paljon semmoista, jota arvelin teidän voivan vähän
selittää. Ja sitten hän kirjoittaa, ettei hän tahdokaan ruveta tuon
mainion Lutzmannin oppilaaksi." -- "Vai niin! -- mutta eikö Endre
juuri hänen tähtensä:--" -- "Hän on keksinyt toisen laulunopettajan,
joka ei vielä ole kuuluisa, mutta joka kuitenkin on siellä erään
liikkeen johtaja, -- aivan uuden ja luonnollisen metodin. Vanhat
laulunopettajat ovat sotkeneet ja pilanneet äänet, niin väittävät
nämä. Ja voi kai siinä olla jotain perää, Schulteiss! -- Endrenhän
on niin sulava, -- niin sulava"... lausui rouva ilmeellä, ikäänkuin
muisto olisi kokonaan vallannut hänet. -- "Niin, -- aikamme vaatii
luonnollisuutta... Sen puolesta nostetaan lippuja, riennetään
aseihin kaikilla aloilla!" -- vakuutteli Schulteiss. -- "Mutta
siellä Dresdenissä ei kuitenkaan ole ensinkään semmoista, kuin minä
olin kuvitellut... kaikki nuo ystävät -- ja tuo elämä, johon hän on
joutunut laulajain ja laulajattarien kanssa -- niin, täytyyhän meidän
muistaa, että operettia varten hän valmistautuu. -- Mutta kuitenkin,
Schulteiss, -- neiti ja rouva operettilaulajatar se ja se..." --
"Taiteilijamieli pyrkii ensi sijassa elämään taiteen ilmassa,
rouva Baarvig. Kalalta ei saa riistää sen elementtiä." -- "Niinkö
arvelette, Schulteiss"...
Rouva istui ja keinui omissa ajatuksissaan.
"Niin, käsitättehän te, että äiti aina liioittelee huoliaan. Olin
kuvaillut itselleni, että hän eläisi siellä niin hiljaisesti,
kokonaan antautuisi opinnoilleen, -- että hän tahallaan olisi
piiloutunut entisyydeltään, pariksi kolmeksi vuodeksi, kunnes voisi
astua esiin täysin valmiina. Vaan tuo varmaan hävittää häneltä aikaa?"
Schulteiss kumartui kunnioittavimmasti vastaamaan:
"Suvaitkaa että minä, rouva Baarvig -- Jos kysymyksessä olisi
tavallinen jokapäiväinen ilmiö... Mutta," hän korotti ääntänsä, --
"taiteilijan itsetuntoisuus _ei ole_ jokapäiväinen. On lähdettävä
hänessä asuvasta hillittömyydestä. Metsälintu ei tyydy istumaan
oppiaikaansa häkissä, leikatuin siivin. Muutoin _ei ole_ mitään
hillittömyyttä", -- huuti hän väittelyn kiivaudessa, -- "ja silloin
myöskään ei -- ei ole taiteilijaa."
Rouva ikäänkuin vetäytyi kokoon:
"Varmaan lienette oikeassa, -- varmaan lienette oikeassa, Schulteiss;
ei saa tavallisuuden mukaan arvostella sitä, joka on tavatonta." -- --
Rouva Bente istui neulomapöytänsä ääreen, kun Schulteiss oli noussut
ylös kamariinsa. Kiusaantunut miettivä ilme oli hänen kasvoissaan.
Hän huokasi syvään, -- avasi lippaan, otti kirjeen ja pani sen
konemaisesti pari kertaa jälleen takaisin... Hän alkoi astua edes
takaisin rauhattoman näköisenä, käsi kylkeen painettuna, ikäänkuin
kärsien ruumiillista tuskaa.
* * * * *
Hiljaisena suvi-iltana oli tohtorin luona Elvsaetissä äkkiä syntynyt
vilkas elämä. Portailla ja käytävässä makasi matkareppuja, pleedejä
ja sauvoja, huoneissa liikkui sporttipukuisia herroja ja naisia,
jalassa villasukat ja paksunahkaiset pikilangalla neulotut kengät,
meluten ja iloa pitäen. Eräs matkailijaseura -- kolme naista ja kaksi
herraa, -- oli poikennut sinne yhtyäkseen neiti Feiringiin, joka jo
aikaisemmin päivällä oli tullut vouti Preusin luota tohtorin taloon
ja par'aikaa pommitti tohtoria ja hänen rouvaansa saadakseen Minkan
matkaan. Oli suunniteltu pitkänlainen, kolmen neljän päivän retki
metsämaihin. Kjelistä oltiin varmat, -- hänen tulonsa oli Thekla
Feiring taannut, ja hänen luotettavasta ongenvavastaan riippuikin
sitä paitsi, saataisiinko leirivalkeitten ääressä paistaa punaisia
tunturimulloja.
Ja matkaan heidän piti päästä, jo ennen seuraavan aamun auringon
nousua, jotta voitaisiin levähtää päivemmällä, kun alkaisi käydä
liian helteiseksi.
Ovet ja akkunat olivat selällään ja niistä virtasi sisään raitista
ilmaa heinärukoloilta, sillä välin kuin piippua, paperossia poltellen
levättiin päivän vaivoista.
Kjelin ylitsetulviva vieraanvaraisuus milt'ei käänsi nurin koko
talon. Matkaan otetut ruokavarastot olivat tarkastettavat ja
täydennettävät kaikella, mitä vain talon aitasta löytyi suvisia
herkkuja, -- savustettua lohta, savusilavaa, kinkkua ynnä muuta.
Mutta isäukon konjakki... Sitä hän ei uskaltanut suosittaa; hän
hymähti silmää iskien molemmille herroille, -- mutta sitä vastoin
kyllä viinaa... Vene odottamaan kalavedelle, -- hevonen, -- hevonen
eväitä viemään ja varaksi, jos joku sattuisi väsymään, -- hän lupasi
pitää huolen kaikesta, hankkia sekä väkeä että kuormahevoset niin
pitkältä kuin piiriä kesti...
Kasvojen ilmaus, lyhyet tuuheat viikset ja varma paikkansa pitävä
tukkukauppiasmainen puhetapa osottivat selvästi, että heillä oli
ollut onni saada matkaan jonkinlainen suojelija, joka näillä kulmilla
oli kaikkimahtaja, -- johon oli rahavallan ja hyvin tunnetun,
suositun miehen vaikutusvalta yhdistettynä.
Vieraiden väliä juoksivat Arnt ja Massi puuhaten ja suurimmassa
määrin intreseerattuina; pian olivat he tulleet kaikkien kanssa
tutuiksi. Tohtori ilmestyi silloin tällöin heidän joukkoonsa
vierasvaraisena isäntänä, puhellen sanan sinne, toisen tänne. Hänen
käytöksestään ei huomannut, mitä hän oikeastaan ajatteli, mutta
omituinen ilme oli hänen kasvoissaan, kun hän katseellaan seurasi
paperossinsavua, joka sankkana pilvenä liehui naisparven yllä. Ja
hoikkana, ohuena, keltainen piiskamainen palmikko riippuen pitkin
hameen selkämystää, hyöri Berthea, pyöreä pää, nupponenä ja kirkkaat
silmät uteliaina esiin pistäen missä milloinkin. Hän vältti yhä
innokkaammin silmillään kaunista kandidaatti Kreftingiä, kun tämä
katsoi häneen, niin että kandidaatti vihdoin tuli häntä lähemmäksi
ja alkoi kysellä ja kysellä -- oli kauhean intresantti ja sanoi
häntä nupuksi, josta kerran tulisi ruusu... Minka näkyi harvemmin,
hän liiteli sisään ja ulos levottoman hermostunut, raskas hymy
kasvoillaan. Hänellä oli olevinaan kiire. Jos aikoi mukaan päästä,
niin piti tietysti järjestää ja laittaa kuntoon pukunsa, kurtata
uudestaan hameensa j.n.e.
Kerran hänen rientäessään käytävän halki viittasi isä konttorin
ovesta häntä luokseen: "Minka! -- Kuuleppa vähän... Arvaan, että
mielelläsi lähtisit mukaan tuolle retkelle", -- sanoi hän, kun Minka
oli tullut sisään. "Niin, hirveän mielelläni, isä. Enhän ole koskaan
ollut mukana semmoisilla." -- "Minun täytyy sanoa sinulle, rakas
Minka, -- hm, jaa, miten saisin sinulle sen sanotuksi, ilman että
kovin sinua pahottaisin. -- Mutta lääkärinä, näetkös, ja isänäsi --
olen suuresti huolissani siitä, tokko oikeastaan terveytesi kestää
niin pitkää ja vaivalloista retkeä metsiin ja erämaihin... Ei, ei,
lapseni, en tahdo sinua kieltää, esitän vaan itsesi punnittavaksi
-- --. Jospa joskus sattuisit väsymään ja jäisit sairaana makaamaan
kauas metsään." -- "Ei, isä, minä niin hyvin ja varmasti tunnen,
että se ei tapahdu. Jos minä sairastun", -- itku sai äkkiä vallan,
-- "niin tapahtuu se siitä syystä, ellen nyt pääse mukaan." --
"Pääsethän sinä mukaan", huuti tohtori; mutta malttoi äkkiä mielensä.
-- "Kuulehan, Minka, -- jos -- jos... muista, että minä en suutu
sinuun, enkä pakota sinua... mutta, jos sinä luovut matkasta, niin
saat, kun syyskuussa täytät seitsemäntoista vuotta, kultakellon --
ja oikein sievät vitjat", lisäsi hän huomatessaan, että Minkan ilme
alkoi vetäytyä eittäväksi.
Tytär katsoi häneen jäykästi ja kalpeana. "Ei, ei, isä" -- hän äkkiä
puhkesi epätoivossaan. "Jos minua kiellät, niin jään kotia. Mutta
kullan edestä minä en jää!" -- "No no, jaa jaa, -- älä sitä nyt
siltä kannalta. -- Tiedäthän, etten sinulta kiellä mitään. -- Mutta
älyäthän, että minun täytyy varottaa sinua terveytesi vuoksi... soo
soo, soo soo --. Niin, muuta asiaa ei minulla sinulle ollutkaan,
Minka. Jos äitisi myöntyy, niin tiedäthän, etten minä kiellä -- --.
Älä ole noin surullinen, lapseni... Mutta varo kuitenkin vähän noita
vieraita salonkileijonia. Olethan sinä ymmärtäväinen tyttö, eikä ole
varma, että heillä on kyllin ihmistapoja -- --. Ei, ei tosiaankaan
minulla ollut muuta asiaa, -- minä vain arvelin, että ehkä kultakello
ilahuttaisi sinua vielä enemmän." -- --
-- "Ja tuohon joukkoon sinä hänet lasket?" huudahti tohtori kiivaana
tullessaan makuukamariin rouvan luo, joka istui neulomassa ja
kurttaamassa matkailijahametta. -- "Voimmeko muuta?" -- "Soo -- hei
vaan, -- minä en enää ymmärrä mitään -- en niin mitään. Entisinä
aikoina olisi nuori tyttö joutunut koko maailman hampaisiin, jos
olisi tuolla tavalla juossut metsiä vierasten miesten kanssa, --
maine mennyt, minä sanon!"
Rouva Baarvig keikahutti päätään, joka oli neulomuksen yli painunut:
"Sen tiedän, että ainakin minulle olisi ollut vaan hyväksi, jos
olisin nuorena saanut vähän enemmän vapautta"... "Niin _sinulle_,
Bente" -- "Varmaan olin samanlainen kuin muutkin tytöt... Olimmehan
me kuin lampaat karsinassa. Hyvistä ja huonoista, kaikista meistä
tuli yhtä kokemattomia kanoja, joihin ajettiin jos jonkinlaisia
käsityksiä elämästä. Kun tulimme täysikasvuisiksi, niin saimme oppia
kaikki alusta."... "Lähteä tuolla tavalla metsään kaikenlaisessa
seurassa, sopiiko se tytölle? Luuletko tosiaan, että ainoakaan mies,
jolla on jonkinlainen asema, enää huolisi semmoisesta naisesta --"
-- "Aika nyt ajattelee toisin, Baarvig, -- luulen että monikin mies
huolisi... Katso esimerkiksi Kjeliä ja Thekla Feiringiä." -- "Älä
puhu Kjelistä", kiivastui tohtori. -- "Minä sanon sinulle, Bente...
Minä lyhyesti kysyn sinulta: olemmeko tuomitut, -- onko meidän pakko
laskea Minka noiden matkaan?"
Rouva hengähti syvään ja neuloi kiivaasti: "En ainakaan minä tiedä
parempaa neuvoa, Baarvig, kuin että laskemme lapsemme oppimaan
vapauttaan käyttämään. -- Sillä se on varma, -- että jos sen
kiellämme, niin kadotamme heidät kokonaan"...
Nyt tuli Minka salista hamettaan koettamaan.
"Oliko isä levoton retken vuoksi, äiti, -- sitäkö hän oli täällä
luonasi puhumassa?" kärtti hän, kun olivat jääneet kahdenkesken.
-- "Se oli vain sitä, että tämä on ensimäinen kerta, kun olet
poissa omin päin," -- vastasi rouva Bente kierrellen kysymystä. --
"Nuo tapoihin tottuneet kaupunkilaiset, ne niin hyvästi osaavat
erottaa, mikä on tyhjää puhetta ja kohteliaisuuksia, ja mitä todella
tarkoitetaan. Ja tiedäthän sinä, että ei suinkaan pidä käsittää
täydestä kaikkea mitä he pakisevat." -- "En minäkään sentään ole
semmoinen maalaisyksinkertaisuus, äiti... Näiden joukossa ei ole
ainoatakaan, joka vetäisi Thekla Feiringille vertoja. Ja sitä paitsi
luulen voivani sanoa, että minä olen ideain tasalla." -- "Hm",
-- mutisi rouva, lanka suussa, -- "en minä oikeastaan tarkoita
noita intresantteja kysymyksiä, enkä keskusteluita, Minka...
niissä voit kyllä selvitä. -- -- Vaan enemmän -- miten sanoisin...
heidän personallista seurustelutapaansa. Sitä niin helposti vaipuu
tutunomaisuuteen ja ystävyyteen ja muuhun semmoiseen, -- ja sinun
kaltaiselle nuorelle avomieliselle tytölle niin helposti kaikki käy
täydestä, mitä nämä --" -- "No mutta äiti, nyt minun täytyy nauraa
sinulle. Sinä pelkäät kurtiisia ja rakastumista ja muuta semmoista...
Pyh, -- meillä on nykyään niin toisenlaiset harrastukset... Aina
sitä on sitte aikaa mennä naimisiin ja saada herra niskaansa." --
"Niin, näetkös, me niin mielellämme näemme ihmiset niiden ihanteiden
valossa, joiden ritareiksi he ovat ruvenneet; mutta ei ole sanottu,
Minka, että se aina pitää paikkansa"...
Minka pudisti paremmalla tiedolla päätään. "Rakas äiti, älä
nyt kuvittele itsellesi, että me ajattelemme tuommoisia. Ennen
vanhaan ehkä... Kuulehan äiti, -- kulta äiti, -- etkö minun
puolestani pyytäisi isältä, että hän lainaisi parikiikariaan,
-- minä ripustaisin sen remmistä olalleni... Se näyttää niin
sporttimaiselta... Ei sinun tarvitse pelätä hassahtumisia, äiti --
Oi, minä olen niin iloinen, etten voi sitä sanoa, -- minä tiedän,
etten koko yönä saa silmiäni ummistetuksi. Se on niin ikävää,
jos minun nyt monta kertaa täytyy mennä saliin tässä huonossa
suvihameessa, kun muilla on niin sievät matkailijapuvut. Luise Lundia
kyllä eivät auta hänen hienot sheviottinsa eikä messinkivyönsä,
-- Theklassa on enemmän fjongia, hänellä on 'snitti', -- aivan
synnynnäinen, sanoi Kjel, heti kun hänet näki... Kjel oli oikein
kekseliäs, kun toimitti heille aitasta viilipunkat portaille, --
alkoi paikalla tuntua niin maalaishuviretkimäiseltä. Ja sitten
huomasin, että hän iski silmää Theklalle, ja että he yhdessä
nauroivat, -- he huomasivat kohta, että Luise oli tottumaton
polttamaan paperossia -- --. Älä, äiti, -- älä kavenna sitä
vyötäisiltä, se saa olla vaikka vielä väljempi, -- samanlainen kuin
Anna Ristsillä, jotta kohta näkee, ettei ole korsettia --."
"Valmis, äiti? -- sitte minä puen sen kohta päälleni... Se ehkä
voisi olla vielä vähän enemmän ylös kurtattu", arveli Minka,
tarkastellessaan itseään... "Theklan on lyhempi, se tekee jalat niin
vapaiksi." -- "Theklalla on lyhyt selkä ja paljon, paljon pitemmät
sääret hoidettavana kuin sinulla, Minka. Sinulle se ei sopisi, vaan
näyttäisi niin kesken katkaistulta." -- "Äiti, muistatko pyytää
kiikaria" -- "Hae itsellesi ruokaa, Minka, sinähän olit poissa
illalliselta." -- "En jaksa, äiti", -- huuti hän taakseen rientäessään
vieraitten luo saliin.
* * * * *
-- Tavallisuuden mukaan kierteli Schulteiss tapahtumain
likiseuduilla, aina paraiksi kaukana, ettei häntä keksitty. Mutta
äkkiä riensi hän ilosta loistavana ja kumarrellen läpi huoneiden,
joissa seurue paraillaan sangen vilkkaana hyöri suvijuomaboolin
ympärillä; boolin oli Kjel valmistanut kaikenlaisista salaperäisistä
aineksista... Jos olisi oltu hänen luonaan alhaalla sahalla, niin
olisi siihen muka tullut samppanjaakin. Schulteiss oli nähnyt Minkan
tulevan matkavaatteissa ja älysi, että taistelu oli voitettu. Tunne
siitä, että hän oli uskottu mies tässä puuhassa, sai Schulteissin
kerrassaan matkatuulelle. Hän oli taitava kuin itse Napoleon saamaan
matkalaukkuun mahtumaan niin paljon tavaraa kuin suinkin. Hän odotti,
kunnes Minka tuli ovelle, antaakseen hänelle läänin kartan. Hän oli
hengessään mukana, piirteli karttaan teitä, toisia punaisella ja
toisia sinisellä. Hän hekkumoi mielikuvituksessaan, -- vartioitsi ja
valvoi Minkan jälkiä... tuki häntä puronportailla, oli hänen salainen
kaitselmuksensa... näki itsensä tähtitaivaan alla valvomassa, kun
Minka makasi...
Hän lensi ylös kamariinsa ja taas alas. Tietysti painettu taru
Rösvandista mukaan, -- sikäläisestä kummituksesta, -- seuralle
luettavaksi sopivassa tilaisuudessa ja mielialassa, kun levättiin
kalastajapirtissä... Käytävässä hänet seisautti heleä nauru, joka
kuului alhaalta ulko-oven portailta. Minka seisoi hymyillen ja
säteillen vallattomassa keskustelussa toisen vieraan herran kanssa.
Se oli Varberg, insinööri, josta piti tulla osastonpäällikkö, kun
uutta rautatietä keväällä aljettaisiin täällä rakentaa. Schulteiss
näki kotkan-nenän ilmaa vastaan. Hänen katseensa ahmasi koko miehen
kuin valokuvauskone; -- tukka ohuenlainen otsalla, -- piirteet
kalpeat, varmat, -- silmät nopeat, väijyvät, -- kylmäverinen viekas
viettelijä...
"Se ei enää ole mikään salaisuus, että uskomattoman suuria rasituksia
saattaa voittaa vain psyykillisellä voimalla" -- kuuli hän insinöörin
esittävän... "Sitä voimaa voi kehittää jokaisessa, jolla vaan on
mediaalinen luonne. Käsken teitä kävelemään kymmenen penikulmaa,
ja te kävelette kymmenen penikulmaa." -- "Niin, jos on semmoiseksi
luotu, että tekee mieli totella", -- vastasi Minka ylimielisesti...
"Voisittehan koettaa Theklan -- neiti Feiringin kanssa, -- voitteko
hänen tahtonsa masentaa. -- Luulenpa, että siinä lämpiäisitte...
Muutoin haluaisimme kyllä jokainen itseemme semmoista koneistoa, kun
on lähdettävä pitkälle kävelyretkelle." -- "Te olette epäuskoinen,
neiti; mutta ellen erehdy, niin olette juuri te erinomainen meedio."
-- "Soo?... Vai te luulette... Mistä sen päätätte?" kysyi Minka
uteliaassa jännityksessä. -- "Kätenne lepää tuossa kaidepuulla,
-- suvaitsetteko, että sivelen sitä muutaman kerran, ainoastaan
sormenpäällä... Mitä? -- eikö se tunnu suloiselta, rauhoittavalta?
-- Jos sivelisin kylläksi kauan, niin vaipuisitte uneen... Nyt olen
varma siitä, että olette harvinaisen hyvä meedio." -- "Suvaitkaa,
neiti Minka", -- kavahti Schulteiss. "Mutta minä pyydän, olkaa
semmoisia kokeita vastaan varuillanne... Isänne varmaan ankarasti
varottaisi teitä niistä"...
Hän kumarsi yhä hammasta näyttävän kohteliaammin... "Tämä on
tuntematon ala... Sillä on seurauksia ja konsekvensseja, joita on
mahdoton arvata... se on tahtovan personallisuutensa pois antamista."
Tämän hän sanoi katkonaisesti, kasvot harmaan kalpeina, tehden
ylenmäärin syvän kumarruksen, hieroen ja pesten käsiään, niin että
rystyt valkenivat.
Insinööri katsoi häneen näyttäen sekä hämmästyneeltä että
naurunhaluiselta ja iski silmää Minkalle, joka oikeastaan ei ollut
koskaan huomannut, mikä irvikuva Schulteiss oli, ennenkuin hän nyt
tänä iltana noin esiintyi vieraan herran edessä.
"Luultavasti se oppimestari, joka on nuoruutenne askelia vartioinut?"
kysyi insinööri naurunhaluansa peittämättä.
Schulteiss seisoi hetkisen hämillään, vetäytyi hämmentyneenä pois ja
juoksi rajusti portaita ylös. Hänen kamarinsa ovi paukahti kiinni.
Siellä hän makasi vuoteellaan ja puri hammasta koko illan...
"Neiti Minka"... huusi ja rukoili hän äkkiä itsekseen kasvot
vääntyneinä ja käsi juhlallisesti ojennettuna, -- "teidän tahtonne
aikoo hän lamata ja vangita... Minä varotan, minä rukoilen teitä
--. Välttäkää häntä ja koko hänen olentoaan, -- hänen katsettaan ja
hänen kättään!... Minä panen liikkeelle maan ja taivaan, -- isänne
ja äitinne"... Hän kohotti itseään sängyssä ja uhkasi... "Äh -- se
perkele!"...
* * * * *
Rouva Bente kaikilta huoliltaan tuskin joutui vuoteelleen.
Puoliunessa hän mietiskeli vilustumista, joka päivällä väjyi märistä
jaloista, yöllä latoloissa makaamisesta, -- tuumi ja punnitsi,
vieläkö Minkalle antaisi jonkun neuvon, -- vai oliko viisaampaa,
olla mitään sanomatta. Varotukset ja muistutukset niin helposti
haiskahtavat kodin käskyvallalle. -- Jos olisi voinut lausua sen
hänelle niin hienosti, että tytär sen ajattelisi omanaan... Hän pisti
tyttären matkalaukkuun pullon katkeria vatsatippoja, ynnä pienen
ylimääräisen villaliivin. Ja sitten alkoi joka puolella herättelyn
melu ja liike. Suuruspöytä katettiin aikaiseen, kannettiin kahvit,
voileivät, munat; piti saada jotain lämmitystä, ennenkuin lähdettiin
kylmään, kosteeseen aamuilmaan...
-- Seurue oli lähtenyt matkaan aikaisin päivän sarastaessa, sumun
vielä asuessa virran päällä kuin pitkä vanutettu valkoinen villa,
ja kasteen kostuttaessa jalat ja helmat. Yön liepeillä jo olivat
nousseet ylös ihmiset ja eläimet.
Aamu kävi pitkäksi, vetelehti eteenpäin verkalleen neljän ajoista,
jolloin väki hioi viikatteitaan ja lähti luokoa niittämään
aamukasteen aikana, kunnes auringon paiste viiden aikaan sattui aitan
katolla olevaan ruokakelloon ja alkoi sitä pitkin vaipua alas. Kun se
oli seinällä ennättänyt kottaraisen pesälle, oli kello vasta puoli
kuuden vaiheilla. Talon oli lähteneiden jälkeen vallannut hiljaisuus
-- ikäänkuin jokin kiusaava autius... Massi ja Arnt eivät enää
suostuneet maata lähtemään, osotettuaan kerran niin paljon itsensä
kieltämistä, että olivat nousseet ylös. Arntin lämpöiset, hikiset
kasvot ja röijy, joka oli täynnä heinän törkyä, ne todistivat, kuinka
väsymättä hän oli ajanut kaiken aamua heinäkuorman päällä niityn
ja ladon väliä. Massi oli nyt viimeksi käynyt etsimässä yöllisiä
kananmunia, -- tytöllä oli erikoinen taito saada selville, minne
kanat munansa kätkivät. Tavalliseen aikaan tuli sitten tohtori alas
suurukselle; hän oli nukkunut koko yön umpeensa.
"No", -- alkoi hän iskettyään auki tuoreen munan. -- "Minka on siis
lähtenyt matkaan?... Jos olisin jonkun keinon keksinyt, Bente, niin
vakuutan, että olisin sen estänyt --. Mokomaakin mustalaiselämää"...
"Usko se, Baarvig, että nuoriso tähän aikaan vaatii toisenlaista
henkistä seurustelua kuin meidän nuoruudessamme, -- elävät aivan
toisella tavalla yleisissä harrastuksissa."
"Jaha, -- hoh hoo -- ja hekö eivät muka enään ole tämän aineellisen
maailman lapsia?... Luota sinä vaan siihen... Nyt he vain keskenään
kirjoittelevat, keskustelevat ja filosofeerailevat rakkauden
olemuksesta... Me taas emme muuta ymmärtänet, kuin joko -- tahi.
Mutta nämä, ne ne osaavat keittää vaikka kuinka monimutkaisen sopan
yksinkertaisista asioista, -- onko nähty -- naiset ja herrat, --
hengenliitossa! -- metsään..."
"Terve ja reipas elämä ulkoilmassa johtanee parempaan ja
avonaisempaan suhteeseen, kuin tuo entinen turhanarka hiipiminen
pitkin soppia, solia," arveli rouva.
"Loruja, Bente, -- rakastavaiset aina tahtovat lymytä!"