V.

Kjel oli suosittu mies; hän ajeli vaimonsa kanssa vieraissa, ja

aina hän astui sisään huulillaan sama reipas ja rattoisa kokkapuhe:

-- "Uusi reki, uusi karhunnahka, uusi eukko", -- hän ei uskaltanut

sanoa "uusi tamma", niinkuin ensi kerralla oli huomaamatta päästä

hänen kieleltään. Mutta hänen kellertävä liinakkonsa oli tosiaan

äsken ostettu ja menijä, johon hänellä oli syytä olla täysin

tyytyväinen, -- yksitoista kilometriä kolmessa neljännestunnissa

-- matkalla voudin luokse se viipyi vain puolentoista tuntia.

Vouti itse tuli eteisen ovelle juhlallisen ritarillisena vastaan,

tarjosi rouvalle käsivartensa ynnä suuressa salissa sohvan, käski

esille parhaan madeiransa ja selitti, että hän olisi tehnyt

samoin, jos hänen konttoristinsa olisi nimitetty maaherraksi, --

saatikka sitten nuoren naisen vuoksi, joka aina oli ollut hänen

hengenheimolaisensa ainoassa asiassa, mikä nykyaikaisista kelpaa,

nimittäin ruumiinpolttoasiassa... Nyt hän saattoi antaa nuorelle

rouvalle numerot ruumiinpolton kustannuksista neljässä eri maassa, --

ja ruumiinpolttojen luvusta viime vuodelta...

Kjel oli visiiteillään aina alussa vähän jäykempi ja vilkui

levottomana Theklaan, tokko tämä oli tyytyväinen siihen paikkaan,

joka hänelle oli annettu. Arvonsa oli silläkin asialla ja aina oli

pantava toimeen pieni ensi kerran äksiisi ja totutettava paikkakunnan

rouvia pitämään sitä, joka vielä pari kuukautta takaperin oli ollut

voudin luona kotiopettajattarena, täydellisesti heidän vertaisenaan.

Muutos oli liian uusi ja naamat kävivät kyllä siellä täällä hieman

totisiksi ja jäykiksi, kun vastaleivottu rouva niin varmasti ja ilman

muita mutkia oikaisi lattian poikki ja nonsalantisti istahti juuri

sohvapaikkaan.

Kjel sai sitten, milloin sopi, pienen syrjäpakinansa kahden kesken

talon herran kanssa... "Hyvä tilaisuus saada rahoja nyt, jos

tahdotte", -- hän iski ystävällisesti silmää, -- "hyvältä ystävältäni

pankinjohtajalta. -- Vaimoni sukulainen muutoin... Hän pyytää minua

lausumaan mielipiteeni täkäläisistä oloista, -- vakavaraisuudesta

tietysti... Parilla sanalla voin minä nyt... Tietysti parasta, jos

itse kirjoitan paperiin, hän sanoi; -- mutta minä kiitän nöyrimmästi;

kyllä ymmärsin yskän. Vanha kettu, näettekös... Niin, tietysti, kun

vaan minä kirjoittaisin, kyllä kai... Mutta kuten sanoin, meidän

kesken -- pieni suositus minulta ei tosiaan ole haitaksi tätä

nykyä... Tietysti minä en suosittele mitään muuta, kuin mikä on

kultaa. Eikä ole kaikki kultaa, joka kiiltää, -- vai mitä? -- No jaa,

tämä ainoastaan oli pieni ystävällinen viittaus. -- Mahdollisuuden

varalle, -- jos tarve sattuisi, -- niin tiedätte, mitä minulta voitte

odottaa."

Eräänlaisella itsetietoisella salaperäisellä afääri-ilmeellä

sitten jälleen puututtiin muiden kanssa tutunomaiseen pakinaan.

Theklan läsnäolo kieltämättä vaikutti hieman kylmäävästi, osaksi

pääkaupunkilaisrouvapuvun ja pitkävartisten hienojen hansikkaitten

vuoksi, osaksi siitä syystä, -- että hän jonkinlaisella paremmuudella

puhui korkeammista harrastuksista.

Mutta Thekla nyt kerran ei aikonut nöyrtyä rouvain edessä. Hän oli

lujasti päättänyt voittaa taistelussa.

* * * * *

"Nyt hurskaat vanhempani tietysti luulevat, etten ole muuta tehnyt,

kuin ajanut vieraissa kaiken aikaa, eikö niin?" -- lausui Kjel

tutunomaisesti isälleen ja äidilleen kerran kotona käydessään.

"Mitä vielä... Minä olen saanut toimeen yhtiön, joka ostaa koko

Mustanmetsän, yksitoistatuhatta tynnyrinalaa. Joko nyt kauhistut

äiti? -- Ei, minä _en_ ole siinä osakas, -- se on, ellen tahdo.

-- Minä vaan hankin muutamille ostajille kaupungista rahat, -- --

valmistan heille mahdollisuuden -- --. Ei, minä _en_ ole osakas...

Yhden ehdon vaan olen pidättänyt itselleni, -- pikkuisen sivuseikan,

että nimittäin kaikki puut ovat sahattavat minun sahassani, -- noin

viisitoistasataa tolttia tämän ja tulevan vuoden kuluessa." -- "Mutta

tämähän kuuluu hyvältä, -- järjelliseltä, Baarvig", -- puhkesi äkkiä

Bente sanomaan, kyynelet silmissään. -- "Ei mutta, kuuleppas rouvaa

-- eikös kohota katsettaan lakea kohti huomatessaan, että pojalla

on järkeä nupissa." -- "Eikö vaaraa ole minkäänlaista, Kjel?" tutki

Bente häneltä jälleen. -- "Ei vähintäkään, äiti, -- -- se vaan, että

pistän taskuuni kahdenkertaiset voitot, kun rautatie valmistuu."

Bente itki...

"Minä kaipasin niin kuullakseni vähän hyvää, rakas poikani", --

nyyhki hän. Hän kokosi mieltään ja lähti huoneesta.

"Äiti on käynyt niin hermostuneeksi, Kjel" -- sanoi tohtori. "Meidän

täytyy säästää häntä... Tuo kunnon poika Endre, hän se kai häneltä

hengen vie... En tahdo koskaan kysyä Benteltä, paljonko on jäljellä

rahoista, noista kahdesta tuhannesta; se loukkaisi häntä. Jos voit

oikein hienosti urkkia sen häneltä, niin kerro minulle; mutta älä

tänään, -- nyt hän ei siedä enempää."

"Pyh, voinhan minä antaa vähän lisää. Eihän se ole sen hurjempaa,

kuin että ihmiselle hankimme muutamia kuukausrahoja, kunnes saamme

nähdä jotain tuloksen tapaista, isä. -- Endre on hurja, tietysti.

Mutta hänen oma perheensä ei voine tuomita häntä suoraa päätä

hulluinhuoneeseen, ilman että hän on saanut koettaa. -- Pahuus

kuitenkin, äitiä on sääli... Hänellä on suurenmoinen arvostelukyky,

kun tiukka tulee. Kas miten hän oitis käsitti tuon Mustanmetsän

asian, -- samassa tuokiossa!..." -- -- "No siinä näet, Bente", --

lausui tohtori perästä päin, -- "olinko oikeassa vai enkö sanoessani,

että Kjel taas rupeisi omaksi itsekseen, kun pääsisi naimisiin. Nyt

käy saha, niin että pirstat lentävät... Oikein mieltä virkistää, kun

iltasella katselee sen valaistuja akkunoita, ennenkuin maata panee."

-- "Niin, tosiaan näyttää siltä, kuin se nyt menestyisi", -- myönsi

Bente ajatuksissaan. -- --

Kjelin kuherruskuukausi oli kulunut kaikenlaisissa visiiteissä ja

vierailuissa, kunnes keväällä kelirikon aikana alkoi raapia maata

reen toinen antura.

Rautatienrakennuksella virran toisella puolen oli työ jo alkanut, ja

sieltä kuului alinomaa vihellyksiä. Kimakat lyhyet hihkaukset, pitkät

kestävät merkkivihellykset, dynamiittiräjähdysten kumeat jyrähdykset,

ikäänkuin lakkaamatta olisi jotain hankkeessa, tämä kaikki häiritsi

tavallista maalaishiljaisuutta, ja sai ihmiset hermostuneina

heräämään yöllä kesken uniaan.

Schulteiss ei sietänyt noita vihellyksiä: Hän usein pysähtyi kesken

läksyjen kuulustelua, vipusi ylös toisen jalkansa ja irvisti,

ikäänkuin se olisi käynyt läpi luiden ytimien. Kuinka hän sydämensä

pohjasta vihasi tuota rähinää! Hän puri hammasta ja puristi kynnet

syvälle käteen...

Minka oli äkkiä käynyt nöyremmäksi kuin koskaan lähtemään

aamukävelyilleen, joita isä oli hänen mieleensä teroittanut.

Schulteiss kuuli, miten hän aikaisin aamulla polki jalkaansa uudet

hienot puolikalossit, jotka Kjel oli hänelle lahjoittanut, ja

kiiruhti eteisestä ulos. Yllään reipas jakku ja hatussa somistava

harso suojelemassa auringonpaahteelta, joka niin helposti poltti

teerenpisamoita, katosi hän milloin millekin suunnalle, -- pohjoiseen

päin, jossa oli nimismiehen talo, tahi muonamiesten asunnoille

vieville metsäteille, taikka alas sahan puolelle. Vähän myöhemmin

astui Schulteiss varovaisella, ympäri katsovalla metsämies-ilmeellä

nopein askelin alas ulko-ovea kohti.

Hän kulki halkaisijoita, -- oikaisi pitkin harjun kylkeä, poikkesi

aidan takana polulle, tai ampui suoraan tohtorinnevan poikki ja

pyörähti huvimaja-haan takana mäenrinteeseen. Piti huomaamatta

päästä erääseen paikkaan, josta hän saattoi vallita asemaa, vakoilla

Minkaa. Sillä vaikka tämä olisi lähtenyt mihin suuntaan, -- aina hän

rautatiesillan kohdalla ilmestyi maantielle.

Sinne oli hän edelliselläkin viikolla kävellyt joka aamu ja aina

ollut niin innokas saamaan Berthean mukaansa. Vasta pari päivää

takaperin oli hra Varberg sukeltanut esiin sillan päähän ja saattanut

heitä niin ritarillisesti paluumatkalle, että Minka oli huomannut

terveydelle edullisimmaksi nousta ylös niin aikaisin, jottei sisar

viitsinyt lähteä matkaan. -- --

Ja tosiaan, -- Schulteissin tarkka silmä ei koskaan pettänyt, --

hra Varberg tuli tänäänkin Minkaa vastaan jostain sillan päältä tai

alta ja liittyi hänen seuraansa. Jaha, -- juuri niin kauaksi, ettei

heitä voitu nähdä kotoa Elvsaetin akkunoista, -- siihen, mutta ei

edemmäksi... Merkillistä, juuri siihen -- hän olisi voinut vaikka

linjan laskea...

Ja siihen jäivät seisomaan, -- miks'eivät menneet vielä paria

kolmeakymmentä askelta kauemmaksi, aivan portin luokse? -- Ja siihen

olisivat he, siltä näytti, jääneet seisomaan, ellei neiti Minka, --

onneksi muistaen, mikä oli sopivaa, -- olisi niin välttämättömästi

tahtonut päästä kotiin kello kahdeksaksi tarjoamaan teetä

suuruspöydässä... Vi-ihdoinkin he sanoivat hyvästi!

Ja pitkillä askelilla Schulteiss oikaisi halkaisijaa pitkin kotiin,

tavatakseen siellä ikäänkuin sattumalta Minkan käytävässä tahi

portailla ja tuskallista pelkoa vavisten lukeakseen, arvatakseen

hänen salaperäisesti säteilevistä silmistään ja vilkastuneista

kasvoistaan, mikä oikotie nyt oli hänelle paras, -- juostako

suoraa päätä alas virtaan... Hän näki sen niin selvään sysimustana

juovana kulkevan lumen poikki suoraan alas vaalean vihreitä

jäämöhkäleitä kohti, jotka puolisulaneina syöksyivät koskeen ja

sen alla mustaan pimeyteen. Jäljestäpäin hän kamarissaan mietti,

nyrkit täynnä naarmuja... Oliko mitään tapahtunut... Oliko Minka

hänelle mennyttä... Vai vastako menemäisillään... Ja hän antautui

edes takaisin astellen raivoaviin, riehuviin mielikuvituksiin. Kyllä

hän... Kyllä h-än...

Iltapäivällä Minka hiipi keltaiseen saliin. Hän seisoi perä-ikkunan

luona, josta hän saattoi nähdä vaalean harmaan sorahaudan

rataleikkauksen luona... piiripäällikkö Varberg asui noin puolen

peninkulman päässä etelämpänä eräässä talonpoikaistalossa virran

varrella. Hän kuunteli kuuntelemistaan... Joka kerta kun höyrypillin

ääni sieltäpäin halkaisi ilman, tuntui hänestä ikäänkuin se olisi

ollut täynnä mystillisiä viestejä, -- vihellyksiä... kiivaita,

lyhyitä hihkauksia... pitkiä, surumielisesti vaikeroivia...

äkkiä hurjan uhkaavia, täynnä tahdon tarmoa, joka pakotti

vastustamattomasti... Ne sihisivät ja vihelsivät ilkeästi,

myrkyllisesti ilkkuen ja pitkin venytetyin jälki-äänin...

Sitten halkaisi ilman matala pitkä vakaa ratajumu ja hän kuunteli

sitä kalpeana mielenliikutuksesta... Se oli hänen tahtonsa, joka

ilman halki rakensi sillan hänen luokseen. Hän näki, kuinka se

varjoista kehittyi hienoksi verkoksi... Ja hänen tahtonsa voimasta

hän kulkisi ilman halki yhä korkeampia ja korkeampia kaaria... Ääni

kasvoi hurjaksi tuskaksi, -- ja sitten yht'äkkiä taukosi. Se oli

hänen oma syynsä. Hän ei ollut kyllin hyvä meedio... hän ei jaksanut

vastaanottaa koko tahtoa... Syvällä tuolla alla kuohui huimana musta

kohiseva virta... Ja taas täytyi hänen yrittää tahdon sillalle. Sillä

se kuului uudelleen valtavana, vastustamattomana.

Hän liiteli ja liiteli, -- kunnes hän äkkiä sanomattomalla kauhulla

huomasi, ettei hän enää ollut oman itsensä oma, -- että hän oli

sulautumaisillaan toiseen -- hänen olentoonsa ja tahtoonsa...

menehtymäisillään, kadottamaisillaan sielunsa, -- vastaansanomatta,

peruuttamatta... Hän näki hänen kasvonsa ja tuon eilisen salaperäisen

verhotun hymyn, joka sanoi, että valta niin varmaan oli hänen...

-- -- Tänä päivänä tuli Varberg äkkiä jäljestä puolisen saliin,

jossa rouva ja Minka istuivat, ja kysyi tohtoria, jota hän tiesi

odotettavan kotiin. Yksi hänen rautatietyömiehistään oli loukannut

itsensä ja tarvitsi hoitoa. Hän katseli ympärilleen, -- näytti siltä

kuin hän olisi tahtonut tunkea ovi-aukosta myöskin ruokasaliin

-- tietysti nähdäkseen, oliko Thekla siellä. -- Ikävä, ettei hän

voinut kärsiä Theklaa, ajatteli Minka. Mutta Thekla oli tosiaan

kaikessa niin kylmäkiskoinen häntä kohtaan --. Hiukan muuttunutkin

oli Thekla ja _naimisissa_ nyt myöskin, yksinomaan ajatellen

rouvuuttaan. Varberg sanoi odottavansa, kunnes tohtori tulisi, -- ei

tahtonut häiritä, -- pyysi rouva Baarvigilta lupaa lukeakseen talon

sanomalehtiä sillä aikaa... Sitten hän otti esille muistikirjan ja

näytti rupeavan laskemaan ahkerasti, ajatukset täynnä rautatieasioita

ja työmiehiä koskevia seikkoja.

Berthea tuli ja kuiskasi jotain rouvalle, joka nousi ylös ja meni

ulos. Minka tiesi, että Berthea ja Massi väjyivät toisessa huoneessa

ja että tämä oli Berthean sotajuonia, jolla hän sai äidin ulos. Hänen

vilkas mielikuvituksensa oli tietysti vireillä; hän oli käynyt niin

merkillisen hienotunteiseksi, ettei enää tahtonut vaivata Minkaa

seurallaan aamuin... Ovi avautui tuolla sisällä ja lattia narisi pari

kertaa varovaisista miehen askelista... Huh, oliko nyt Schulteisskin

liikkeellä sietämättömässä mustasukkaisuudessaan.

Minka aikoi nousta ylös; mutta se esti häntä, että Varbergin silmät

kesken laskuja ikäänkuin väkisin kiintyivät häneen... ne tuijottivat

poissa ajatuksissa omituisen terävinä ja syvällä niiden sisällä

hohti sinertävän harmaa valo... Ja yhä uudestaan ne kiintyivät

häneen... yhä kauemmin ja kauemmin... Muistikirja oli pöydällä,

ikkunasta tulevassa himmeässä auringonsäteessä, ja käsi ja lyijykynä

lepäsivät sen päällä... Katse oli niin poissaolevasti jäykkä,

ettei hän voinut sitä välttää. Se tuli ikäänkuin hänen sisimmästä

unelma-elämästään ja etsi jotain syvältä hänen omasta olennostaan...

Hän katseli Varbergin tahdotonta kättä. Näytti siltä, kuin lyijykynä

alkaisi muodostaa sanoja, -- kirjoittaa, -- hitaasti -- kirjain

kirjaimelta... muodostua kokonainen rivi, selvänä, pitkänä. Ja

ikäänkuin tempauksella siirtyi käsi nyt takaisin. Alkoi uusi rivi --

ja taas uusi... Minkasta tuntui kuin kaikki hänessä olisi uinunut

raukaisevaan puoli-uneen -- josta oli mahdoton päästä irti...

Kirjaimet hyörivät tuolla pöydällä niin selvinä, kuin olisi hän

katsellut mieltä järkyttävien suurentavien lasien läpi. Hän luuli

melkein näkevänsä vaaleanharmaan usvakäden, joka ojentui pitkin

auringonsädettä lyijykynää kohti...

Tietämättänsä hän oli mennyt Varbergin luo ja kumartunut hänen

olkapäänsä yli. Hän luki: "Sinun seurahenkesi puhuu hänen

seurahengelleen sitä, jota te itse ette vielä ymmärrä." Hän katsoi

hänen kipinöivien silmiensä ihmeelliseen syvyyteen, tunsi, että hän

kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet syliinsä, ja

ennenkuin hän ajatteli estää sitä, Varberg painoi kiivaan suutelon

hänen huulilleen.

Minka tuijotti häneen hämmästyneen jäykästi, kauhulla ja tutkien --

ikäänkuin äkkiä leimahtavassa magneesiavalossa -- hänen kasvojaan

ja koko olentoaan -- oliko tämä -- tämä -- todellakin -- todellakin

se mies, jolle hän tahtoi antautua. Tuo puoleksi leikillinen, varma

hymy, joka häntä kohtasi, herätti hänessä tuskaa. Se tuli häneen

taas äkillisenä pakokauhuna tuo pelon tunne, että hän ehkä oli

kadottamaisillaan oman persoonansa -- joutumaisillaan mystillisesti

sidotuksi johonkin, joka oli ulkopuolella hänen omaa valtaansa ja

tahtoansa. Hän työnsi hänet luotaan heikosti huudahtaen ja katsoi

hämmennyksissä oveen päin, mutta kuuli samassa äidin tulevan ja

istahti äkkiä kuumana ja punoittavana, pää kumarassa, neulomuksensa

ääreen ompelupöydän taakse.

Hämillään ja peloissaan siitä, mitä äiti mahdollisesti oli

huomannut, hän tuskin ennätti kummastua Varbergin kylmäverisyyttä.

Järkähtämättömän kylmänä tämä vaan puoleksi kääntyi rouva Baarvigiin

päin, silmät vielä muistikirjassa, ja sanoi, luoden verhotun,

väräjävän katseen Minkaan: "Minä olen käyttänyt aikani hyvin,

rouva Baarvig. -- Olen laskenut kokonaisen rautatiekaaren tuolla

pohjoispuolella"... -- --

Kun rouva Baarvig iltapäivällä keitti mansikkasylttiä, mietti

hän huolestuneena Minkaa. Minka oli niin liian herkkä kaikelle.

Toinen palava innostus seurasi yhä toista. Nyt näytti siltä,

kuin kirjoittaminen olisi joutunut vallan syrjään, -- ja koko se

kunnianhimo. Varberg alkoi yhä useammin lähennellä taloa ja sen

tytärtä, se kyllä saattoi viedä enempäänkin... Ei Varberg juuri ollut

se mies, jota Bente oli tyttärelleen ajatellut, -- ei hän tehnyt

sitä vaikutusta, että saattaisi suhteessa paljoa uhrata. Hänessä

ei oikeastaan ollut vienoutta eikä taipuvaisuutta... Mutta hän oli

kuitenkin tarmokas kelpo nuori mies... Joka tapauksessa rehellisesti

ja kokonaan antautunut noihin spiritistisiin tuumiin... Ja toista

semmoista, joka pitäisi tyttärestä niinkuin Schulteiss parka -- ei

Minka varmaankaan löytäisi koskaan...

Tohtoria saatiin kauan odottaa. Varmaan hän oli kutsuttu jonnekin

muualle sairaan luo, ja Varberg jäi sinne koko illaksi, syventyen

spiritistisiin keskusteluihin Minkan kanssa. Schulteiss oli heille

levottomuuden henki. Hän hiipi saliin, hiipi salista jälleen ulos,

kaiken aikaa ylläpitäen itsepintaista äänettömyyttä Varbergia

kohtaan, joka nähtävästi älysi hänen tuskansa ja huvikseen kiusasi

häntä siten, että hän yhä lämpimämmin ja intreseeratumman näköisenä

kääntyi Minkan puoleen.

Schulteiss ei koskaan antanut pettää itseään. -- Hän nyt oli omalla

tavallaan vainunnut, että tässä oli jotain ilmassa... Nuo Minkan

omituiset vastaukset Varbergille, -- kuului todella siltä, että nämä

kävivät omituista syvästi mielenkiintoista sissisotaa keskenään...

Minka loi häneen milloin loukkaantuneen, milloin uhmaavan katseen,

ja -- sen suhteen _oli_ mahdoton erehtyä, -- hänen kätensä vapisi

ja kasvot kalpenivat, kun hän teeskennellen ojensi insinöörille

teekupin. Schulteissin ärtyisyys oli aikaisesta iltapäivästä saakka

ollut yhtämittaa kiihtymässä. Hänen piti, -- hän tahtoi, -- aivan --

aivan välinpitämättömänä -- aivan huolettomasti -- niinkuin ei olisi

mitään, -- osottaa tuon henkisen nollan mitättömyyden -- musertaa

hänet... Aivan Minkan edessä paljastaa tuon naisia hypnotisoivan

maallikkosaarnaajan, joka istui tuossa ja rehenteli koko perheen

edessä mystillisen maailman ilmiöillä ja mahdollisuuksilla niin

kuivasti, lyhytjärkisesti ja kouraan tuntuvasti, ikäänkuin

ovenpatsaista ja akkunoista... Mutta siitä oli tehtävä loppu!...

"Jos suvaitsette", -- kähähti hän äkkiä imelän suopealla ilmeellä,

mutta mulkoilevin silmin, -- "minä kyllä uskon, että te, hra

Varberg, personallisesti voitte omistaa sekä magneetillisia että

hypnootillisia kykyjä. Niitä muutoin on niin monella. Esimerkiksi

oma katseeni"... Hän katsoi omituisesti, jäykästi Minkaan. --

"Mutta syvempää tieteellisyyttä -- sallikaa minun epäillä... Minä

sattumalta olen -- ehe -- tutkinut tätä asiaa ja voin vakuuttaa,

ettei sen perillä suinkaan olla kädenkäänteessä -- vaikka tämä ala

voikin olla niin kiitollinen populäärifilosoofeille"... "Kumarran

suuren oppinne edessä, hra Schulteiss", -- nyökkäsi Varberg

ivallisesti, keskeyttämättä kuitenkaan esitelmäänsä. -- "Tässä on

edessämme tutkimuksia vielä laajemmalle ulottuvasta _taistelusta

elämän edestä_ ja taistelusta ensimäisestä sijasta, kuin tähän asti

olemme tunteneet", -- jatkoi Varberg. "Voimakas pakottaa heikomman

etäisyydestä riippumatta, ainoastaan tahdon voimalla"...

Minka tunsi Varbergin katseen läpi hämärän pesän varjoon.

"Ihi-i, -- jaa", -- vingahti Schulteiss, -- "ja sitten rakennetaan

kokonainen fantastinen henkiusko hermofysiologiialle!" -- "Minä

yksinomaan tarkoitan sitä, mitä havaitsemme, hra Schulteiss, --

tieteellisiä metoodeja käyttäen. Jos koe minulle näyttää intiaanin,

niin uskon minä hänet intiaaniksi, jos se paljastaa minulle hengen,

niin en säikähdä sitäkään tosiasiaa." -- "Sallikaa minun", --

kumarsi Schulteiss rakastettavan purevasti, vääntäen niskaansa

syvimpään vastaväitteeseen, -- "tuo _tieteellinen havaintometoodi_,

-- riippuu niin suuresti siitä, kuka sitä käyttää. Fantastin käsissä

poikii se kovin helposti kokonaisen fantasiamaailman, joka on

täynnä henkisiä intiaaneja", -- hän vilkaisi Minkaan, tokko tämä

vaikutti, -- "henkiä, joilla on jos jonkinlaiset päät ja hännät,

-- niinkuin on kyllä nähty... Eikä ole uskolaisista puutetta, --

mielikuvitus puhuu, niinkuin hyvin tiedätte, mielikuvitukselle, hra

Varberg. Se sytyttää kuin tuli, kunnes syntyy oikea henkitaistelu.

Saamme poppamiehiä ja noitia jokapäiväiseen elämäämme, koko

lauman maallikkosaarnaajia tämän asian hyväksi, ja kaikenlaisia

magneetillisia kykyjä, jotka tekevät ihmeitä hermoheikoille, -- ja --

ja -- etenkin hypnootillisessa naispraktiikassa... Sangen vaarallisia

henkilöitä, hra Varberg!" -- "Minä vaan huomautan", -- torjui Varberg

suuttumustaan peitellen, -- "että psyykinen energia on ihmiskunnan

viimeinen suuri keksintö, -- sen voiman rinnalla tuntuu höyry ja

sähkö mitättömältä."

Schulteiss käännähti äkkiä ja hymähti hänelle ivallisesti: "Olen

lukenut tuon, -- olen lukenut tuon, -- ehe -- he -- kolmen

spiritistisen teoksen johdannossa, samat somat sanat, hra Varberg, --

tosiaan samat sanat -- noista tahdon ylenluonnollisista ihmeistä...

Ne aina tehoovat kalteriyleisöön... Mutta se, jonka tiede myöntää

todeksi, ei _eo ipso_ voi olla havainto-_keinojemme_ ulkopuolella,

joiksi kokeissa kelpaavat _ainoastaan_ aineelliset aistimme. Aineeton

henki on ehdottomasti tämän rajan ulkopuolella, hra Varberg. Minä

mahdollisesti voin uskoa sen olemassa oloon, mutta en koskaan

sitä aistillisesti havaita." -- "Se voidaan valokuvatakin", --

ilmoitti Varberg ikäänkuin ikävystyneenä ja välinpitämättömänä.

-- "Anteeksi, että tässäkin uskallan tunkeutua vähän syvemmälle

aineeseen, hra Varberg... Ei oikeastaan ole mitään järkisyytä,

joka kieltäisi mahdottomaksi kuvitelmaimme valokuvaamisen. Muisti

on, niinkuin tunnettu, valokuvavarasto, varasto fantasian luomia

kuvia, ja valokuvauksen pitäisi kyetä ne kiinnittämään, -- jos

ne vaan _olisivat_ kylläksi voimakkaita. Islantilaiset näkevät

'skinläkassaan' poissa olijan kuvan. Joka meitä ajattelee, saattaa

ilmestyä eteemme kuolinhetkellä... Nämät kaikki ovat energillisiä

tahdon virtauksia, joiden täytyy otaksua jonkun tuntemattoman lain

kautta, ikäänkuin sähkön kuljettavan kuvitelmiamme riippumatta ajan

ja paikan tavallisista käsitteistä. -- Mutta tiede -- tiede, hra

Varberg, -- ei tiedä niin mitään hengistä -- eikä 'hengistä, jotka

kirjoittavat'. Se toistaiseksi pitää kiinni siitä todenmukaisuudesta,

että nämä ilmiöt ovat omaa itsetiedotonta tuotantoamme."

"Te puhutte kuin hyvin valjastettu yliopiston professori, hra

Schulteiss. Mutta näettekös, teoriiain ja kirjalunttujen aika" --

"Tiede on demokratisoitava, tarkoitatte. Jaha... Psyykillinen voima

muka olisi uusi keksintö", -- pysähtyi hän äkkiä keskelle lattiaa. --

"Ikäänkuin ei kaikki mytologia ja piplia olisi sitä täynnä! .. Tyanan

Appolonius, Aleksander Aboniticus ja kaikki nuo ihmeitten tekijät

Kristuksen ajalla... Tutkisitte niitä asioita, hra Varberg, niin

huomaisitte, kuinka ikäharmaita kokemuksia sitä suvaitaan esittää

uusina, -- ihka uusina -- --. Puhumattakaan _Simon Magusesta_, jonka

historian luonnollisesti tunnette... No -- ehe, -- ettekö, -- -- hän

muun muassa mainitaan apostolien teoissa, _Acta Apostolorumissa_"...

Schulteiss nautti ja ympäri katsellen huvitteli itseään sillä

tunteella, että hän oli voittanut Minkan silmissä; hänen kimakka

äänensä ja äkkinäiset asentonsa kävivät yhä uhmaavammiksi.

"Ajan todistuksen mukaan taisi se mies matkia kaikki ihmeet, --

ilmestyi samalla haavaa monessa eri paikassa, näki, mitä etäisyydessä

tapahtui, katosi aivan tuomariensa edestä ja niin edespäin ja niin

edespäin. Kun hän levitti väärää oppia, niin lähti Pyhä Pietari hänen

perässään Romaan taistellakseen häntä vastaan. Siellä Simon Magus

nousi ilmaan keisari Neron silmäin edessä, -- sulkumerkkien välissä

sanoen sama temppu, jonka intialaiset fakiirit tekevät. -- Mutta

sitten seisoo, että kun Pyhä Pietari rukoili häntä vastaan ja veti

häntä korkeammalla voimallaan, niin hän suistui maahan ja kuoli... Ja

siitä huolimatta levitetään, -- kaupataan, -- huudetaan tätä jonain

uutena! -- Sitä voimaa, jonka Jeesus jo kahdeksantoista vuosisataa

takaperin sanoi siksi, joka siirtää vuoria paikaltaan"...

Voitonvarmuudessaan hän astui pitkillä mieltäosottavilla askelilla

edes takaisin ja myhähteli kattoa kohti. Varbergille alkoivat nousta

veret päähän; mutta hän hymyili yhä yltyvällä ivalla Schulteissin

ulkomuodolle ja asennoille, joita hän oli katselevinaan suurimmalla

hämmästyksellä.

... "Tosiaankin" -- vavahteli äänessä mitä syvin ylenkatse, -- "tuota

minä kutsuisin alhaiseksi -- sangen halvaksi ajan ilmaukseksi, hra

Varberg, -- tuota yleiseksi käynyttä uhottelua paholaisenmanauksilla,

henkien esiin kutsumisella ja mystillisellä taikauskolla, jotka

aina ovat kuuluneet puolisivistyneisyyden mielikuvituksille

kuohunta-aikoina, kun jokin suuri totuus tekee tuloaan... Minä en

tahtoisi, -- minä en tarkoita ketään erityisesti", -- hän huuti, --

"minä ainoastaan tarkoitan ajatussuuntaa... Minä tosiaan en tahtoisi

alentaa itseäni siihen määriin, että sekaantuisin tuohon banaaliin

-- alhaiseen -- päivänaaltoon, -- ja saastuttaisin, hukuttaisin

-- murhaisin itseni"... Hän katsoi polviaan notkistaen kattoon,

ikäänkuin osottaen hirttäytymistä. Varberg ojentelihe tuolissa

mukavammasti taakse päin, ikäänkuin oikein nauttiakseen tästä näystä.

Hänen kriitillisiä mietteitään kanteli silloin tällöin Minkalle ja

Berthealle katse, joka oli täynnä paisuvaa pilkkaa...

"Sangen intresanttia", hän sanoi häpeämättömästi silmää iskien...

"'Mustasukkainen filosoofi', -- mainio nimi teatterikappaleelle"...

Minka sai samalla härnäävän hymyn, ikäänkuin Varberg ei ensinkään

epäilisi, epäilisi hänenkin -- oppilaan -- innostunutta sokeaa

ihailua opettajaa kohtaan, ja että Minka kyllä saisi siitä

osansa... "Ennenkuin minä tahtoisin olla mukana tässä yleisessä

idioottimaisessa massatanssissa, -- tässä kankanissa"... tepsutteli

ja potki Schulteiss. -- "Ettekö voisi olla säestämättä esitelmäänne

tanssillakin!" -- huudahti nyt Minka, hypähti seisomaan ja työnsi

kärsimättömänä tuolin taapäin. -- "Tätä on tosiaan mahdoton kestää"...

Schulteiss jäi seisomaan ja tuijottamaan häneen, hämmentynyt ilme

kasvoissaan, ikäänkuin vaipuen korkeudestaan monen avaruuden läpi.

Verkalleen vajosi hän asemastaan ja kävi epäröivän, hupsahtaneen

näköiseksi. Silminnähtävästi oli hänen vaikeata oikein käsittää tätä.

"Minä pysyn, -- minä pysyn -- kannallani!" -- hän kiljaisi

epätoivossaan, äkillisen kuohahduksen valtaamana ja ojensi uhkaavasti

nyrkkiään. Ei kukaan vastannut, ja hän seisoi, tuijotti ja katsoi

ympärilleen kiusallisen äänettömyyden vallitessa... Katsahtaen

arasti Minkaan sopersi hän sitten melkein kuulumattomasti: "Minä --

ymmärrän... Minä -- minä en tahdo häiritä läsnäolollani." Varbergiin

hän syöksi puoleksi uskalletun raivoisan vihan katseen ja hoiperteli

ulos ovesta.

Rouva Baarvig kiirehti hänen kantapäillään ylös portaita.

"Schulteiss, Schulteiss, -- ette saa sitä noin käsittää" -- --

Schulteiss ei kuullut, syöksyi huoneeseensa ja heittäytyi suulleen

sänkyyn. -- "Schulteiss, kuulkaa, ette saa sitä noin käsittää, --

älkää välittäkö pikaistuksen sanasta"... Schulteiss kaivoi

kasvonsa pielukseen... "Te, joka osaatte puhua niin erinomaisesti

puolestanne"...

Kyttyrä alkoi liikahdella ja nytkiä, kuului tukahtunutta,

masentunutta ääntä, ikäänkuin epätäydellistä nyyhkytystä. -- Se yltyi

ja yltyi, kunnes siitä kasvoi hurja poru. Rouva Baarvig jäi istumaan

sängyn reunalle; hän piti Schulteissin kättä, joka oli jäänyt

sivulle, eikä laskenut sitä. "Teihin kaikki koskee niin rajusti",

-- lausui hän, kun taas tuli loma sanan kuulumiselle, -- "te joka

olitte niin paljon etevämpi, voititte niin perin pohjin." -- Ei

vastausta. -- "Minä vakuutan teille, minusta näytti alusta pitäen,

että te kokonaan hallitsitte aineen... Kieltämätön tosiasia on, että

voititte, Schulteiss." Schulteiss ähki ja käänsi hieman päätään...

"Niin, se nyt on teidän mielipiteenne, rouva"...

Hän pyrki jälleen alas pielukseen. Mutta Bente rouva taputti häntä

rauhoittavasti olkapäähän. Se teki äkillisen vaikutuksen, kun hän

tuolla tavalla kosketti Schulteissin vikamuodostusta, ja tämä samassa

tuokiossa nousi istumaan, jalat sängynreunan ulkopuolella... "Teidän

mielipiteenne, rouva. Te olette se ihminen, jota kaikista enin

kunnioitan maailmassa... Sallikaa minun pyytää teiltä anteeksi"...

"Minä kyllä voin teille vakuuttaa", -- sanoi rouva ja nousi ylös, --

"että se perältä on Minkankin mielipide." -- "Luu-letteko... Olisiko

se mahdollista, rouva"... "Minä niin hyvästi näin, mitä hän ajatteli

väittelyn aikana", vakuutti rouva. -- "Huomasitteko -- siis -- tekin

sen, rouva, -- että hän" -- "Ei epäilystäkään siitä, Schulteiss." --

"Luuletteko, rouva, että Minka sittenkin -- tosiaan -- käsitti, --

minä tarkoitan edes jossain määrin hyväksyi minun mielipiteeni"...

"Ihan varmaan, Schulteiss." "Minä tunnustan teille, rouva, että

ehdollani olen hakenut tilaisuutta heikon taakseni tuon hra Varbergin

sangen vaarallista vaikutusta Minkan hermoihin... Hän ei ole mikään

hyvä luonne... sangen epäiltävä"...

Rouva Bente seisoi, ikäänkuin hieman punniten.

"Onhan _teilläkin_ suuri osanne Minkan kasvatuksessa, Schulteiss.

Minä en tiedä, käykö teille niinkuin minulle, -- että meillä ehkä on

vähän liiaksi sitä tunnetta, että omistamme hänet... Se on väärin,

minä tiedän sen; ja kuitenkin, minä ikäänkuin napisen sitä vastaan,

että hän kerran erotetaan minusta... Ja te Schulteiss, niin arvelin,

ehkä juuri voitte käsittää tämän... Minä usein ajattelen itsekseni,

etten saa olla liian itsekäs, -- vaan että minun jo aikaisin tulee

tottua kohtaamaan välttämättömyyttä"...

Schulteiss tuijotti, mitä tämä saattoi tarkoittaa, ja hänen

kasvoihinsa tuli yhä vääntyneempi kauhistuksen ilme. Intohimoisen

kiihkeänä hän alkoi:

"Mutta Minka -- Minka... Ei saa unohtaa -- ei saa jättää huomioon

ottamatta, että hän joka suhteessa on kokonaan poikkeusolento, joka

tarvitsee suojaavaa kättä, -- monenkertaisesti, -- jota kaikin tavoin

on turvattava. -- Aivan omituinen, vieno ja hento -- valioluonne...

Niin hienosti altis kaikille väreille, niin helposti viehättyvä...

tosiaan harvinainen kyky ottamaan vastaan kaikki ajan ideat...

Ylevä, kallisarvoinen ominaisuus. Mutta vaa-a-rallinen, -- hänen

suuren suuri vaaransa, jota teidän äidinsilmänne ei ole voinut

olla huomaamatta... joka saa hänet hetkeksi antamaan -- tosiaan

ainoastaan hetkeksi, -- jokaisen esiintyjän sokaista itsensä, ken

vaan osaa verhoutua ihanteellisuuden sädekehään. -- Näen pohjattoman

kuilun ammottavan hänen aavistamattomani askeleittensa alla... Ja

että minä tänään Curtiuksen tavoin, sokeana perikadolleni, syöksyin

siihen, sitä en kadu, -- syöksyisin tuhat kertaa, jos voisin avata

hänen silmänsä." Schulteiss levitti hurjasti käsiään --. "Tuo hra

Varberg, -- pintapuolinen humbugimestari"... "Niin, minä tiedän,

että tarkoitatte niin hyvää, Schulteiss... Mutta semmoinen on äidin

ja henkisen kasvattajan kohtalo, -- saamme resigneerata -- elää

muistolla... ja siitä mitä hyvää ehkä olemme hänelle antaneet...

Meidän täytyy saada tämä itsellemme selväksi"...

Se kuului surumieliseltä, ikäänkuin lohdutukselta yhteisen kohtalon

varalle.

Rouva jo oli melkein ovesta ulkona, kun hän jälleen avasi sen:

"Kun oikein ajattelen, Schulteiss", -- kuului hänen rankaiseva

äänensä, -- "niin kyllä te sentään olette hieman liiaksi huolimaton

ulkomuotonne suhteen. Tiedänhän minä, ettei teidän tarvitse huolia

semmoisesta, vaan että voitte jättää sen huomioon ottamatta. Mutta

kuitenkin, saisitte olla hieman turhamainen, tekin... Minulla on

alhaalla kaapissani kaunis punainen slipsi, josta Baarvig ei huoli,

-- hän ei pidä väristä. Se pitää teidän ottaa kaulaanne, Schulteiss.

Se sopii teille hyvin, -- oikein erinomaisesti... Minä lähetän sen

ylös teille"...

Ovi loksahti kiinni. Schulteiss teki muutamia epämääräisiä käänteitä;

mutta pysähtyi sitten ylöstyönnetyin huulin. Pyörähti sitten

pienen lakeeratun peilin eteen, veti paidankaulusta ylöspäin,

oikaisi itseään, työnsi ulos alaleukaansa, napitti takkinsa

korkealle kiinni ja aukaisi sen jälleen... Raikkaita värejä pitää

käyttää... Rouva Baarvigin silmä heti älysi tämän, -- punaista,

-- radikaalisen veripunaista, -- se on sopusoinnussa samalla

olentoni ja mielipiteitteni kanssa... Täytyy ulkomuodollaankin

herättää huomiota ja kiinnittää mielikuvitusta... Seurasi sitten,

kaulan ja rinnan seutuja yhtämittaa muutellen ja parannellen,

koko sarja kasvoinilmeitä -- pateetisen uhkaavia, intelligentin

hienoja, salakavalan imeliä ja ivallisia, ylpeästi alaskatsovia,

napoleonimaisen lyhyitä, -- ja silloin tällöin merkitsevä liike tai

hillittyjä huudahduksia -- "henkisiä intiaaneja... hypnotisoivia

naispraktikantteja... Ehe -- ehe -- oli sitä isketty -- paljastettu

pintapuolinen tietämättömyys... työnnetty teräs... kuolettava

teräs... suoraa päätä pimeihin kohtiin"...

Niobe: Nykyajan romaani · 第 9 / 19 题