Taajaan satoi märkiä lumihiutaleita kouluhuoneen ruutuihin tohtorin
Elvsaetissa.
Oli harmaja aamupäivä ja virran takaa metsäharjuja tuskin häämötti.
Oppilaat istuivat pitkän pöydän ympärillä kolmeen luokkaan jaettuina.
Seinää lähinnä vaipui seitsemän-, kahdeksantoista vuotiaan Minkan
ruskeanpunainen hiustötterö saksalaiseen käännösvihkoon, saksalainen
lukukirja, sanakirja ja pari muuta kirjaa aitana nuorempaa sisarta
Bertheaa vastaan, joka ohuena ja nahkalaihana istui toisena luokkana
ja nakersi rihvelinpätkää. Kolmannen luokan, alimman ja suurimman,
muodostivat tohtorin ja muutamain naapurien pojat ja tyttäret.
"No siis", -- kyttyräselkäinen pieni kotiopettaja nosti linjaalin
olalle ja rupesi asentoon, -- "no siis, sinä Arnt...Mikä oli sen
kuninkaan nimi, jonka tanskalaiset naiset koristeillaan lunastivat
Vendien vankeudesta?"
"Sven -- Sven Kaksiparta."
"Uh -- huh! -- Eikö sinun luonnollinen kauneudenaistisi jo
kuiskaa, ettei semmoisen kuninkaan nimi saattanut olla Kaksiparta
-- Kaks-kymmentäparta" -- Schulteiss oikaisi itseään ja vilkaisi
syrjästä Minkaan -- "että se piti olla semmoinen mies, joka panee
liikkeelle naisten mielikuvituksen."
Hän astui edes takaisin silmät raollaan ja kasvoissa oman
tietäjätunteen kohottama ilme, joka merkitsi, että juuri nyt hän
kohosi korkeampain esitelmäinsä alalle, joista kolmannessa luokassa
ei missään tapauksessa muuta ymmärretty, kuin että päästiin siksi
päiväksi enemmästä läksyjen kuulustelusta ja saatiin pitää lystiä.
... "Luultavasti mies, jonka hienoista kasvonpiirteistä loisti
etevämmyys... terävät, ankarat silmät, jotka äkkiä saattoivat
leppyä viehättäviksi, -- ja" -- hän katsoi ympärilleen jalolla
ylhäisyydellä -- "voimakkaan kauniin, nerokkaan pään tukena ihanat
leveät hartiat"...
Minka ja Berthea iskivät toisilleen silmää.
"No siis, -- he antoivat hänelle koristuksensa... Katuivatko he
sitä?" -- "Sitä ei seiso kirjassa, hra Schulteiss." -- "Minä kysyn,
luuletko, että he sitä katuivat, -- käännyn kehittymättömän järkesi
puoleen. -- Luuletko esimerkiksi, että Minka sisaresi olisi katunut,
jos olisi antanut sievän rintaneulansa?" --
Minka keikautti niskaansa, ikäänkuin merkiksi, että esimerkki oli
sopimaton.
"Riippuisi kai siitä, minkälainen kuningas se olisi", -- pisti
siihen Berthea suurella mielenkiinnolla. -- "Sallittakoon minun
huomauttaa Berthealle, että ilman isänmaallista uhrausta olisi kaunis
teko jäänyt historiasta pois; se loistaa." -- "En ainakaan minä
olisi raahtinut antaa rintaneulaa vaikka minkämoisen edestä", --
vastasi tyttö nenäkkäästi. -- "Jos hänellä olisi ollut kyttyrä kuin
kameelilla"... kuiskasi nimismiehen Ole, silmät pinteinä sisällisestä
naurusta. -- "Se sikseen, -- minä pyydän, mitä levottomuutta siellä
pidetään! -- ym -- ym -- naisen asemasta täällä Pohjolassa eri
aikoina, siitähän minä puhuin. -- -- Tuo koristejuttu osotti yhden
kuvaavan piirteen: -- hänen kykynsä alttiiksiantavaisuuteen ja
innostukseen. Mainitsin Olavi Trygvasonin puolison, Thyran, joka
istui ja itki kannen alla, kun sankari kaatui Svolderin luona, ja
sitten kuoli surusta." -- "Olisi ollut paljon parempi, jos hän
olisi pistänyt kuoliaaksi jonkun vihollisen, sen sijaan että istui
poraamassa", arveli Arnt. -- "Tämä ilmaisee naisessa toisen piirteen;
-- tunteen syvyyden", -- jatkoi Schulteiss, joka ei ollut huomautusta
kuulevinaan, -- "tunteen syvyyden"... "Minä hiljattain luin koirasta,
joka kuoli isäntänsä haudalle", -- näki Minka hyväksi virkahtaa
kesken syvää kiintymystään.
"Oikein, oikein", -- Schulteiss kumarsi mielistelevästi -- "tulemme
nyt intresantimpiin tunteihin -- -- Sigrid Storraadeen...Svolderin
tappelu oli hänen poliitillinen työnsä, kosto, jonka hän, yöt päivät
mietittyään, pani toimeen nerokkailla juonilla, -- sen vuoksi että
Olavi kuningas oli hänet hyljännyt. Tässä meitä kohtaa naisen
_persoonallisuus_: -- Sen miehen, joka polkee hänen ylpeyttään ja
hänen rakkauttaan, sen hän tappaa, -- tappaa!" -- Viimeisen sanan hän
huuti, niin että oli vähällä ääni pettää.
Berthea irvisti letukkamaisesti pöydän alapäässä ja vilkui Minkaan,
vääntäen nenänpäätään, joka oli hänellä erikoinen taito. Minka oikasi
pontevasti niskaansa, nähtävästi vaikutti juttu häneen aivan toisella
tavalla, ja kävi jälleen innolla kirjoitukseen käsiksi. Eihän se
häntä koskenut. Omituisella hiljaisella tyytyväisyyden hymyllä ja
vähän kiihottavalla katseella Schulteiss jälleen kääntyi esitelmäänsä
jatkamaan kolmannelle luokalle, joka oli sen sisällystä kohtaan
suurimmassa määrin kylmäkiskoinen.
... "Semmoinen siis on nainen esiintyessään jonain muuna kuin kodin
kaitsijana ja värttinän vääntäjänä. Elämän suuret himot täyttävät
hänet: rakkaus, himo johtaa ja vallita pienen kotoisen piirin
ulkopuolella, -- vaatimus, että hänenkin tulee saada tilinteko ja
oikeus siltä mieheltä, jolle hän ei enää vain sokeasti ja nöyrästi
antaudu, vaan jonka kanssa hänen tulee jakaa harrastukset, kehityksen
ja kasvun. Semmoiset naiset vaativat myöskin, että saavat pitää
oman nimensä, eivät salli sen avioliittoon hävitä... Sillä, jonka
mainitsin, on nimenä Sigrid Storraade ikuisiksi ajoiksi. -- Voin
melkein kuvailla, minkä näköinen hän oli... Punaisenruskea runsas
tukka", -- hän vilkaisi Minkan täyteläiseen hiustötteröön, --
"selväpiirteiset sukukasvot perittyine sävyineen, -- vähän kuin -- ym
-- ym -- rouva Bentellä -- -- ja silmissä kuin unelma..." lisäsi hän
tuijottaen.
"Minä pyydän teitä, hra Schulteiss, jättäkää äiti vertauksistanne"
-- keskeytti Minka terävästi. -- "Perheen ulkopuolella hänen nimensä
muutoin on rouva Baarvig."
"Ja-ha... ruumiinrakennus ja vartalo niin erilaiset, -- kuin suuri
ja mahtavasti muovailtu hennon ja hienon rinnalla... Tavattoman
voimakkaasti vuoltu, luja kaula ja ihanat hartiat. -- Mutta
nuorena oli Sigrid Storraade korkean, vaaleaverisen, sorean ja
oikullisen hurjasilmäisen tytön perikuva." -- "Te kai arvelette
ettei häntä olisi kukaan saanut kirjoittamaan saksalaisia teemoja",
pärpätti parantumaton Berthea. Hän oli jo aikoja sitten käsittänyt
Schulteissin heikkouden sisartaan Minkaa kohtaan... "Tällä vaimolla
oli tuo hillitsemätön, masentamaton luonne, jota maailma ei koskaan
voinut kukistaa. Hänessä oli neitseellistä ylpeyttä, joka sai
kuninkaat kilpaa juosten häntä kosimaan, mutta hän hylki ja tappoi
niitä sima-ammeeseensa kuin kärpäsiä... Silloin tuli Olavi Trygvason,
Norjan kaunein ja ylpein mies; hän oli kiivennyt Smaltserhornille"...
Schulteiss oikaisi niskaansa korkeita olkapäitään vastaan ja
katsoi ylös kuin Smaltserhornin huippuun... "Tätä hän rakasti,
tälle hän tahtoi antautua. Ja kun Olavi sitten hylkäsi hänet, --
uskonvimmassaan löi häntä hansikkaalla vasten kasvoja ja sanoi häntä
pakanalliseksi nartuksi, hän kun ei tahtonut uskostaan luopua,
-- siitä pitäin himosi hän ainoastaan yhtä, yhtä, _yhtä_ asiaa
elämässään, -- Olavin surmaa... Ja siitä syntyi Svolderin tappelu,
jossa kuningatar Thyra istui kannen alla ja unohti värttinän!" --
"Kuninkaan täytyi vaihtaa miekkaa, sillä omansa hän oli hakannut
aivan pilalle," selitti Ole. -- "Niin, -- ja sitten hän hyppäsi
mereen, eikä hävinnytkään", intoili Arnt... "Luullakseni myönnetään".
-- Minkaa kohti lensi opaalisininen katse, -- "että näiden molempain
naisten persoonallisuuden arvo oli sangen erilainen, -- kumpikin
oli paras laatuaan. Toinen kaikkien kotoisten kehrääjäin uskollinen
kelpo kuningatar, -- -- vaan toinen tienraivaaja", -- hän äkkiä
korotti äänensä, niin että Minkakin huomaamattansa katsoi häneen, ja
iski linjaalilla ilmaan että vinkui, -- "tienraivaaja vapautetulle
naiselle, joka taistelee persoonallisuutensa puolesta meidän
aikanamme!"
Äkkinäisellä voimanponnistuksella hän tällä kertaa voitti kiusauksen,
eikä tapansa mukaan kääntynytkään Minkaan, ja loi sitten lapsiin
ankarasti tutkivan katseen:
-- "Mitä tiedät Gydasta, Arnt?" -- "Hän kosi, -- ei, vaan Harald
Haarfager kosi. Mutta Gyda sanoi, että jos hän tuli toista kertaa
kosimaan, ennenkuin oli valloittanut koko Norjan, niin" -- "Ähä
ähä, -- näetsen, -- kovin vaatimattomia eivät naiset silläkään
kertaa olleet", huomautti Schulteiss salaperäisesti myhähtäen.
-- "Personallisuus" -- hän katsoi jäykästi Minkaan, -- "joka
pyrki valtakunnan haltijaksi... Ja siltä kannalta äärettömällä
halveksimisella katseellaan niitä vähäpätöisiä olentoja, jotka ovat
niin syvällä alla, -- muurahaislaumaa, jolla on selkä koukussa"...
Poikain puolelta kuului tirskunaa.
"Harald Haarfagerillahan oli niin paljon vaimoja ja lapsia, että
oikein kihisi", huusi Ole. -- "Vaikk'ei ollut kuin kahdentoista
vanha", intoili Arnt. -- "Salomolla oli enemmän, hänellä oli
seitsemänkymmentä ja kaksi", julisti Tor, lukkarin poika. --
"Tässä olisi paikallaan se huomautus", sanoi Schulteiss kohti
kattoa ivallisesti, -- "että paitsi mainittua Gydaa ja tämän
jälkeen juuttilaista Ragna kuningatarta, olivat ne kaikki muut
personallisuutta vailla... Onko rukkeja yksi tahi tusina, se ei tässä
merkitse mitään. Aikain kuluessa on niiden luku supistettu yhteen
taloa kohti, -- pääasiallisesti taloudellisista syistä... Tätä on
runollisesti ihannoitu nimityksellä 'Freyan rukki', -- ja se tietysti
on jotain, jota kohtaan nuori nykyajan nainen suuntaa halunsa ja
haaveensa" --.
Viimeistä lausetta seuraava katse ja kasvojen ilme ehdottomasti
kääntyi Minkaan, joka istui hajamielisenä ja hermostuneesti hypisteli
kynäänsä, kaikkea muuta, mutt'ei kirjoitustaan ajatellen.
"Nyt hän pöyhistelee ja luulee onnistuneensa oikein hyvästi", sipisi
Berthea pannen liikkumaan taipuvan nenänpäänsä... "Katso kuinka hän
kääntelee itseään --" -- "Ole vaiti, hän huomaa, että sinä teet
hänestä pilkkaa", uhkasi Minka kiihkeästi.
Schulteiss asteli miettiväisenä edes takaisin ja tuijotti jalkojaan,
joiden muodosta hän näytti olevan erinomaisen turhamainen. Hän
asetti jalkansa huolellisesti ja sirosti eteensä askel askeleelta,
ja aina kääntyessään notkahutti hän syvälle polviaan, ikäänkuin
vahvistukseksi ajatustyölleen.
Hän alkoi innostua yhä enemmän, käänteet kävivät yhä nopeammiksi ja
polvien notkaukset yhä merkitsevämmän syviksi. Äkkiä hän pysähtyi
säteilevään itsetietoiseen hymyyn.
"'Rukin historia'... se tulee nimeksi teokselle, jonka aion
kirjoittaa, -- monta nidosta --. Mitä kaikkea rukin ääressä on
kehrätty... Miehet ovat villatukkoina kulkeneet lankarenkaan läpi.
Se on, y-ym", hän nosti leukansa ilmaan ja puhalsi, -- "kaiken tuon
romanttisen käsityskannan naisesta minä jätän maailman pienille
tuhrijoille. Minä, minä", -- ääni kiihtyi äkkiä intohimoiseksi
kiljunaksi, -- "aion sytyttää palosoihdun, -- palosoihdun! -- näyttää
orjan, joka ostetaan ja myydään ja kytketään rukkiin. Ja sitten,
neiti Minka", -- hän pysähtyi ja loi häneen samalla juhlallisen ja
viekkaan katseen, ikäänkuin luonnolliseen sotatoveriin, -- "alkaa
vapaudentaistelu. -- Mutta ensiksi, -- ensiksi sen vahingon historia,
jonka nainen on saanut, hänen syvän lankeemuksensa historia...
Erittäin arkaluontoinen, monimutkainen, hienonhieno asia, jonka
ainoastaan nero, läpitunkevin psykolooginen silmä voi selvittää, --
paljastaa kaikkine yksityiskohtineen. Semmoisen miehen täytyy tuntea
naisen sydän juurtajaksain, -- juurta -- jaksain!"... Arnt nyki ja
veteli hänen nenäliinansa kulmaa, joka pisti ulos takin takataskusta.
... "Vaan minä, -- kun kynäni kerran on päässyt vauhtiin", -- oli hän
kirjoittavinaan käsi ojossa, niin että laihaa paljasta rannetta näkyi
takinhiasta pitkä matka,-- "toimitan paljastuksen, -- niin -- niin,
paljastuksen --." Tässä Arnt sai nenäliinan vedetyksi ulos hännäksi.
-- -- "Minä paljastan kaikki hänen aseensa, -- koko arsenaalin!...
Askel askeleelta aion seurata hänen kurjaa tietään liitoksia myöten,
näyttää ja _todistaa_, kuinka tuo ainainen peitelty hätä varjeluksen
taistelu ja juoniminen miestä -- vallanpitäjää vastaan -- on
vääristänyt hänen sisimmät, pyhimmät tunteensa silmäneulanhienoiksi,
myrkytetyiksi aseiksi, inhaksi vangitsevaksi viettelykseksi, ja
tehnyt hänestä mestarin kaikilla liukkailla petollisilla aloilla,
-- supistanut hänen vihansa ja rakkautensa pikkumaisen, uskottoman
ja viekkaan orjan tunteiksi, -- nii-in, sen sanon, turmellut hänen
luonteensa sydänjuuria myöten"...
Hän loi verisen katseen Minkaan.
... "Hän keimailee miehen edessä ja leikittelee hänen kanssaan niin
itsekkään kylmällä intohimolla ja verenhimoisella kiihkolla kuin
kissa hiiren kanssa... Hän -- hän -- hä -- än", -- hän kyykistyi
polvilleen mairittelevan näköiseksi, -- "istuu lumoovana ansaluukun
ääressä, imartelee ja viekottelee, -- ja kun tyhmeliini siihen
pudota kopsahtaa", -- seurasi halveksiva potku, -- "antaa elämänsä
ja kokonaisen tunnemaailman", -- suurten ulkonevain huulten pielissä
alkoi sinisen kalpeasti värähdellä, -- "niin hän vuodattaa kyyneleitä
niin lumoovia, niin sydäntä särkeviä"... Schulteiss harppasi edes
ja takaisin, ja nenäliina riippui kuin häntä hänen perässään...
"Nainen on muuttunut maailman suureksi petturiksi... hänellä on
alhainen saatanallinen vaisto, jonka intohimo on viekotella, -- --
hän on muuttunut vaaralliseksi, -- minä sanon, -- tuhansin
viettelevin värin keimailevaksi myrkkyitikaksi." Ääni äkkiä muuttui
pirullisen teräväksi ja kimeäksi... "Olennoksi, e -- he, he, -- jota
-- jota -- olisi psykoloogisesti tutkittava ja valvottava samalla
epäluottamuksella kuin käärmettä, jota luullaan kesytetyksi." -- "Ih
hih hih, -- hih hih, -- tshi tshi tshi, -- käärme, kas käärme"...
Ole koetti nyt vuorostaan saada heiluvan nenäliinan kokonaan ulos
vedetyksi seljapuisen raippansa koukkuisella päällä. Schulteiss
levitti hajalleen molemmat haaransa, keinui niillä ja myhäili
kattoon, poskillaan hivuttava puna ja niska korkeaa kyttyrää vastaan
nojaten. Käärme nyt riippui suoraan alaspäin, ja kaikki silmät
vartioitsivat jännityksellä, milloin se taas rupeaisi liikkumaan.
"Tämä oli kauhea kuva, jonka teille paljastin", -- lausui hän
vihdoin syvään hengähtäen ja kääntyi Minkaa kohti. Pitkäin, alas
painuneiden silmäripsien alta kohosi Minkan katse viattomana ja
vierastaen. "Kuinka? -- Mitä sanoitte? -- Minä kirjoitan teemaani,
hra Schulteiss."
Hänen kasvonsa lensivät aivan harmaiksi. Itsetietoinen innostus
kutistui äkkiä kokoon ja katosi pieneksi, pelokkaasti kärsiväksi
olennoksi, hän yski ja änkötti: -- "Sen jälkeen aioin... aioin
esittää naista sillä kannalla, kun -- sielukas tunne hänen omasta
arvostaan on herännyt, -- hänen suurta, ihanaa taisteluansa meidän
aikanamme ja syvää -- syvää" -- -- "Hihihi-i, -- käärme... tuossa
makaa käärme!" -- poikain kesken purskahti valloilleen hurja
hillitsemätön nauru. Schulteiss katsoi hämmennyksissä ympärilleen. --
"Tuossa -- tuossa, hra Schulteiss"... näytti Berthea avuliaasti.
Schulteiss hairasi äkkiä nenäliinan lattiasta, palasi kirjain luo ja
ryhtyi nolona toiseen läksyyn...
"E -- he he, -- sitten oli meillä maantiedettä, -- Langfjeldit"...
"Saitpahan panemaan kokoon sateenvarjonsa", kuiskasi Berthea
riemuissaan.
Schulteiss selaili kirjaa hermostuneena ja levottomana... Poikain
silmät olivat lakkaamatta seuranneet nurkassa olevan seinäkellon
viisaria.
"Kello on jo kymmentä minuuttia vailla kaksitoista, hra Schulteiss",
ilmoitti Arnt viattomasti, -- "emmekä vielä ole saaneet läksyjä ensi
kerraksi."
"Vai niin, -- noh -- historiassa ottakaa luku loppuun."
"Lukuko loppuun! kun ei vielä ole kuulustettu alkuakaan... Pitääkö
meidän ottaa kaksi läksyä samaksi tunniksi"... napistiin ja mutistiin
siinä viekkaassa tarkoituksessa, että saataisiin jäljellä olevat
minuutit kulumaan. Viisarin imeytyessä ja madellessa lähemmäksi
kahtatoista nousivat äkkiä sekä lukkarin että nimismiehen poika
pystyyn kirjat yhteensidottuina kainalossa. Heille tuli aina
semmoinen hirveä kiire kellon lyödessä, kun muka olivat saaneet
-- he vetosivat siihen -- kotoa ankarat käskyt saapua ajoissa
päivällisille. Massi, tohtorin kahdentoista-vuotias tytär alimmalta
luokalta, oli samassa tuokiossa Minkan luona; ja Berthea hyökkäsi
alas rappusia ollakseen paikalla, kun pojat ulko-oven edessä sitoivat
sukset jalkaan ja lähtivät makasiinimäkeä laskemaan. Schulteiss
kokosi välinpitämättömän näköisenä kasaan muutamia pöydälle jääneitä
kirjoja.
"Antakaa anteeksi, mutta en saanut kirjoitustani tänä päivänä aivan
valmiiksi", virkkoi Minka kokoillessaan tavaroitaan; -- "mutta minä
todella kävin hieman hajamieliseksi. Te puhuitte niin innokkaasti"...
"Vai niin, en minä ole mikään argus, sen vakuutan teille, -- minä en
tahdo valvoa -- oppilasta, joka on kasvanut valvonnasta pois", --
hän huudahti kiivaasti, -- "minä -- minä" -- ääni vapisi sisällistä
liikutusta.
Minka seisoi, ikäänkuin miettien jotain: -- "Schulteiss"... alkoi hän
varovasti ja tutkistellen... "Tunnetteko erästä neiti Feiringiä?"
"Neiti Thekla Feiringiä... Kyl -- lä... tunnen kyllä, -- ellei
kukaan muu kysy, -- meidän kesken, -- ainoastaan meidän kesken!...
On minulla omat vainuni... Hän on yksi niitä naisia, jotka
kirjoittavat 'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... yksi niitä
lintusia, jotka vielä visertävät puunlatvoihin piiloutuneina --
syvimpäin salanimien suojassa". -- "Hän tulee tänne tänään", intoili
Minka, --"hän on matkalla vouti Preusin luo, joka on ottanut hänet
kotiopettajattareksi. Minä olen semmoisessa jännityksessä"... lausui
hän, kun riensi huoneesta. Schulteiss seisoi kauan ja tuijotti oveen,
kun se oli Minkan jälkeen sulkeutunut.
* * * * *
-- Kello jo neljää lähenteli, ennenkuin kartanolta alkoivat kuulua
umpikulkuset ja neiti tuli. Lumituisku ja huono keli olivat häntä
viivyttäneet. Sillä välin kun alhaalla kävi vilkkaaksi ja talonmies
tuli hevosta ottamaan, seisoi Schulteiss ylhäällä kouluhuoneen
akkunassa, hieroi ruutua ja katseli, ja vanhimman jälkeinen poika
talossa, Kjel, kiiruhti paljain päin neitiä vastaan ottamaan.
Melkein kuin pyryn peittämä virstanpatsas neiti Feiring seisoi
eteisessä, itsepintaisesti kuurona kaikille ystävällisille
kutsumuksille. Häntä ei mitenkään saatu saliin lähtemään, ennenkuin
hänen päältään oli riisuttu paksu kuori päällysvaatteita ja jaloista
raskaat karvaiset töppöset.
Ja sitten hänet huomattiin hieman espanjanruokomaiseksi soreaksi
naiseksi, joka oli puettu muodikkaaseen, vartalon mukaiseen kappaan,
liepeet ja hiat nahalla reunustetut. Kapan selkänapeista killui
toinen pahasti irrallaan melkein poikki kuluneen langan päässä, ja
kaulasta riippuva upea silkillä vuorattu muhvi lemusi hajuvedestä.
Kokoon rutistetun nenäliinan vierestä häämötti sieltä sisästä jotain
keltaisen kirjavihkon tapaista.
Kjel tunsi hänen tarkastavan syrjäkatseensa kulkevan pitkin
paksua pahansään nuttuaan, leveitä maalla neulotulta housujaan,
jotka sukelsivat pitkävartisiin rasvanahkasaappaihin. Helkkarin
kiusallista, kun piti juuri tämmöisenä esiintyä muodikkaan
kaupunkilaisnaisen edessä! Hän hakkasi reippaasti takinliepeitään ja
reisiään ikäänkuin lunta pudistellakseen: "Tämmöiseen ilmaan otetaan
oikea maalaisen sporttipuku, neiti, kun pitää kahlata lumikinoksissa."
Mutta neiti ei kuullut häntä; hänen pienet mustat marjasilmänsä
seurasivat vilkkaalla harrastuksella Minkaa, joka suurimmalla
huolella kantoi sisään matka vaatteet ja levitti ne ruokahuoneessa
parille tuolille lämpiämään. "Ja tekö olette neiti Minka?" kysyi hän.
"Minä en ajatellut teitä semmoiseksi, vaan -- vähän kalpeammaksi ja
-- --" Suu yhä tervehdykseen hymistettynä hän sitten kumarruksella ja
pienellä niiauksella solahti arkihuoneeseen.
Neiti näkyi halveksivan noita tavallisia johdantoja keskusteluun; hän
katsoi ääneti ympärilleen, pidättäen itselleen omat mielipiteensä.
"No täällä maalla joka tapauksessa asutaan tilavasti", alkoi
hän sitten huomioitaan... "Tuntee heti, että on tullut toiseen
viattomampaan aikakauteen, jossa poltetaan koivupuita hiilien ja
koksien asemesta"... "Mutta mistä olette voineet saada käsityksen
meidän Minkastamme?" -- puhkesi rouva kysymään. -- Neiti Feiring
seisoi ja myhäili ja hymyili nuoren tytön puoleen: "Minä oikeastaan
tunnen hänet varsin erinomaisen hyvästi. Poikanne, -- niin,
filolooginhan kirjoissa hän kuuluu kulkevan, -- on minulle puhunut
niin paljon sisarestaan. Hän ymmärtää hänet niin perinpohjin."
Minka punastui ja punastui yhä enemmän ja puuhasi yhä uutterammin
pesän kuumotuksessa.
"Vai niin, te siis tunnette poikamme Endren, -- ehkäpä hyvinkin?"
tunnusteli rouva. --
"Herra Jumala, mikä sielukas ihminen... Ja miten kauniisti hän
laulaa. Olen tavannut hänet melkein joka päivä koko tämän puolen
vuoden aikana laulaja Figerin seurassa. -- Kun hän puhuu laulusta,
-- niin ei siinä auta vastaan sanominen, hyvä rouva! Sillekin
taiteelle koittaa aivan uusi aika, -- vaikutus tehdään eläväksi,
dramaattisesti sulatetaan persoonallisuuteen."
Rouvan kasvoihin tuli hermostunut ilmaus ja levottomana hän katsoi
konttorin ovea koti, josta hän joka hetki odotti miestään.
... "Kun hän ja Figer laulavat duetin, toinen tenoori ja toinen
basso, niin on se verraton nautinto, -- ja he yhä oppivat uusia
kappaleita"... "Olkaa hyvä, neiti, minä pelkään, että ruoka jäähtyy",
kutsui rouva hieman kiirehtien. -- "Kiitos, kiitos... Ja Figer ja
hän ovat eroamattomat, aina ne näkee yhdessä"... "Mutta teidän
täytyy vihdoinkin tulla syömään, neiti."... "Ja ellei hänestä tule
taiteilijaa niin! Hänen koko luonteestaan henkii jotain niin suurta
ja lämmintä, ettei siitä voi erehtyä -- Minä vakuutan teille, niitä
on paitsi Figeriä monta muuta, jotka ovat samaa mieltä"...
Sillä välin kun neiti nautti ne pari hyvää ruokalajia, jotka oli
hänelle säästetty, jatkoi hän, poisjohtamisyrityksistä huolimatta,
innokkaasti puhetta samasta arkaluontoisesta asiasta.
"No jaa, mitä te nyt oikeastaan pidätte, olin sanoa meistä
maalaisista?" -- alkoi Kjel, kun äiti hetkeksi oli poistunut
huoneesta.
"Minä tosiaan luulin, että tekin kysyisitte kalakokkareista", hymyili
neiti.
"Minä pyydän, lihakokkareista."
"Niin, niin, lihakokkareista, -- ruokaopinnoitahan täällä maalla
ensi sijassa täytyy ajatella... Ja hyytelön kanssa", -- hän loi
surkuttelevan katseensa ensinnä vatiin ja sitten oveen, josta rouva
oli mennyt... "Kun ajattelen kaikkea sitä puuhaa", -- hän nosti
kahvelilla pienen linnun lautaselleen, -- "kaupungissa haetaan tämä
ruokalaji ravintolasta, kun alkaa sitä mieli tehdä. Kuinka paljon
huolta ja vaivaa sekin tuottaa... Oih!" -- hän kääntyi Kjelin ja
Minkan puoleen, -- "tunsin heti ensi tunnelissa, johon rautatiellä
tulimme, että nyt, nyt sitä mennään maalaisläpeen, jossa kaikki
haiskahtaa ruualta ja ruokapyrinnöiltä."
"Erittäin miellyttäviä vaikutuksia siis, neiti, kun tulee tänne
ylämaahan", huomautti Kjel ja nojausi mahtipontisesti taapäin.
"Ja kun minut sitten junasta sullottiin sudennahkaisiin
rekivällyihin, niin tuntui siltä, kuin tämä kaikki nielisi minut.
Alussa en uskaltanut karvoihinkaan koskea, sillä minusta se oli
todellinen susi."
"Sangen pikanttia," -- siristi Kjel silmiään ja kaivoi liivinsä
taskusta siron ruskahtavan meripihkaisen sikari-imukkeen...
"Tuommoinen kuolemaan tuomittu tylstyy, näettekös... Kaikki tuo
harmaa lumituisku, joka tuli metsäharjuilta, ja loppumaton iloton
valkoinen virta, jota ajoimme ja ajoimme, vaivuttivat minut
lopulta niin rauhalliseen puoliuneen ja saivat minut mielessäni
kuvittelemaan, että pyry peittäisi minut lumeen ja minä paleltuisin
kuoliaaksi, kunnes jälleen heräisin taivaassa, ystävieni luona
pääkaupungissa." -- "No-no, -- älkää nyt kuitenkaan tehkö itsellenne
kovin liiallisia mielikuvia maalaisesta viattomuudestamme, neiti,"
huomautti Kjel. -- "Mekin toki vähän pippuroimme hermojamme... Saatte
uskoa, että tuommoinen lankkuliikekin, jossa on suuret pääomat
kysymyksessä, -- se terästää aika lailla. -- Niin, en tahdo mainita
summia, te ehkä pyörtyisitte, neiti... Ja mitä tulee niin sanoakseni
yksityiseen elämäämme ja oloomme -- niin emme siinäkään toki ole niin
kovin aikamme jäljessä -- --. Ja, -- mitä minuun tulee niin, -- sitä
pahempi... No niin, siitä älkäämme puhuko perhekodissa"...
Minka katsoi suurilla silmillä veljeensä. Katseesta kuvastui se
vilpitön ajatus, että veli nyt sekä turhisteli että kerskasi.
"Mutta eihän teidän kuitenkaan tarvitse jäädä tänne ainaiseksi,"
-- lohdutti hän oikein sydämelle käyneesti. "Minä vakuutan, että
sydämeni oikein kutistui kokoon, -- ja ellei minulla olisi ollut
luettavana korehtuuria somaan pikku artikkeliin, joka tulee
'Kahdenteenkymmenenteen vuosisataan'... Se oli kuin viimeinen
auringonpaiste pääkaupungista, joka lämmitti jähmettyneitä käsiäni."
-- Neiti käänsi siitä pitäen puheensa Minkan niinkuin ainakin sen
puoleen, joka nähtävästi oli ainoa kykenevä jotain käsittämään.
-- "Sillä oli niin viehättävä nimikin"... Hän kuiskasi tämän
kevyesti sivuun, rouva Baarvigin tullessa huoneeseen, ja katsoi
välinpitämättömän näköisenä ulos akkunasta... "Voitteko arvata mikä?"
Minka kalpeni ja vilkasi äkkiä taakseen, kuka oli huoneeseen tullut.
"'Nainen, joka herää'... Toimitus oli yksimielinen siitä, että se oli
painettava." -- Minka tuijotti häneen vavisten, kylmä hiki otsallaan.
-- "Siitä kuohuu semmoinen viehättävä kapinanhenki. Ja kaikki nuo
erinomaiset sitaatit historiasta... Ei mutta kiitoksia, rouva
Baarvig, pitääkö minun vielä jaksaa sylttiä ja leivoksia... Minä
vakuutan -- jospa näkisin kirjoittajan, niin tarttuisin sitä naista
kädestä ja puristaisin sitä niinkuin nyt puristan teidän kättänne,
neiti Minka", -- hän ojensi kätensä ja teki, niinkuin oli sanonut, --
"ja pyytäisin häntä vaan kirjoittamaan enemmän samaan tapaan"...
Toisen äänessä ja toisen hehkuvassa kasvojen ilmauksessa oli jotain,
joka herätti rouvan huomiota ja sai hänen katseensa jonkinlaisella
tutkivalla ja punnitsevalla hämmästyksellä verkalleen tarkastamaan
kumpaakin... Ikäänkuin yrittäen masentaa jotain kiusallista hän
äkkiä painavasti sanoi: "Ei, se ei ole helppo tehtävä, jonka olette
ottaneet ruvetessanne kasvattamaan ja ohjaamaan kahta puolikasvuista
tyttöä, neiti Feiring... Suuri edesvastaus, tukala tehtävä näinä
aikoina, sekä vanhemmille, että lapsille."
Neiti katsoi häneen hurskaasti suu kaikkein pienimmällään.
"Kun vanhempain noin viimeiseen saakka täytyy pitää kiinni vanhasta,
niin tapahtuu se siksi, että he tuntevat, ettei uusi vielä ole
kestävää, eikä lujaa", -- jatkoi rouva Baarvig.
Neiti Feiring loi pieneen rouvaan tarkastavan katseen. Tässä hän
varmaan oli tavannut oikean maalaisen perheenäidin, jolla oli lujat
lukot ja perustukset kiinni naulatuille mielipiteilleen. Mutta hän
ehdottomasti väisti tuota varmaa, läpitunkevaa katsetta.
"Ei se tietysti ole niinkään helppoa", lausui hän sitten myönnellen.
-- "Ei, -- se ei ole helppoa. -- Uskokaa, että äideillä kyllä on
ajatuksensa näihin aikoihin, neiti Feiring"...
Tohtori astui äkkiä huoneeseen, häntä olivat potilaat viivyttäneet
konttorissa. "Hyvää päivää, neiti, -- tokko teitä on osattu pitää
täällä hyvänä? -- Olette matkalla vouti Preusin luo... Omituisen
ukon siellä tapaatte." -- "Vai niin, -- originaali? -- Ilahuttaa
minua." -- "Hänellä on eräs idea. Jos vaan voitte siihen uskoa,
oikein kunnolla, -- kysellä häneltä sitä joka puolelta, niin on mies
vallassanne." -- "Vai niin, tosiaankin, -- ideain mies?" -- "Se
on, yhden idean mies. Mutta se on sitä perusteellisempi. Hän uskoo
ruumiinpolttoon, -- on kerrassaan hassahtanut siihen. Ensi vuonna
saamme sen. Sitä hän on vakuuttanut minulle kahdeksantoista vuotta,
siitä pitäen kun tälle paikkakunnalle tulin."
-- "Ohhoh!" -- "Kelpo mies muutoin, -- vanhanaikainen ja
konservatiivinen kuin tukki; -- mutta hän ei pakota ketään...
Saa vaan yskän, kun tulee kotiin kaupungin sumusta, kaikista
niistä houreista, joita hän siellä alhaalla kuulee ja joiden ylös
rykimiseksi häneltä menee kokonainen viikko, kuten hänellä on tapana
sanoa." -- "Minun täytyy todellakin vastustaa sitä, että ilma, joka
on harrastuksia täynnä, muka olisi vähemmän puhdasta kuin se, jossa
ei ole harrastuksia ensinkään, hra tohtori." -- "Riippuu siitä,
minkälaisia harrastuksia, neiti, -- minkälaisia... Varmaan siellä
alhaalla leviää hyvinkin ilkeä höyry kaikesta, jolla siellä koneita
lämmitetään -- joka merkityksessä." -- "On esimerkiksi herätetty
harrastus semmoista maailmaa kohtaan, jolla ei ole minkäänlaisia
polttopuita", -- sutkautti neiti terävästi, -- "siellä ovat silmät
auenneet -- köyhälistöä kohti." -- "Tarkoitatte sitä maailmaa, joka
tahtoo heittää koko yhteiskunnan polttopuiksi", sutkahutti vuorostaan
tohtori. -- "Jos pidämme kiinni logiikasta, hra tohtori", -- torjui
neiti urhoollisesti. -- "Naisten logiikasta, -- niin kyllä, -- niin
kyllä", -- virnisteli tohtori, "se on kuuluisaa. Mutta älkää nyt vaan
ruvetko voudin kanssa maailmaa parantamaan. Hän on, nähkääs, niin
hirveän tyytyväinen tähän vanhaan... Tiedätte kyllä, että on ihmisiä,
jotka ovat niin piintyneet vanhoihin saappaihinsa, että mieluummin
paikkaavat ne sataan kertaan, kuin huolivat uusista... Hän on juuri
yksi niitä."
Neiti Feiringin pienet pyöreät, levottomasti vilkuvat silmämarjat
muistuttivat hiirtä, joka ravaa edes takaisin ja hakee rakoa
loukusta päästäkseen. Hän nähtävästi epäröi, tyytyisikö siihen,
että keskustelu päättyi moiseen pilaan, ja vaipui tuoliin ääneti ja
verkalleen syvemmälle ja syvemmälle epäävä ilme kasvoissaan.
"Te oikein pelotatte minua, hra tohtori", -- hän vihdoin alkoi...
"Minusta tuntuu kuin vietäisiin minut Munkkisaareen, taikka johonkin
muuhun saareen maailman loppuun. Ei siis ainoatakaan ihmistä, kenen
kanssa puhua siitä... siitä... mitä ulkona elämässä tapahtuu. --
Minun siis vaan pitää päntätä saksaa, englantia, maantietoa ja
historiaa -- mallikelpoisena kotiopettajattarena, enkä saa vastustaa
talon isäntää... Suoraan puhuen, hra tohtori, tuoko osa kuuluu
semmoiselle olennolle, joka tässä istuu?" -- "Ei kannata ministerin
hakea puhtaaksikirjoittajan paikkaa, neiti. Tavara voipi jäädä
myymättä senkin vuoksi, että se on liian hienoa... ei saa koskaan
pitää hengenvaatimuksia, jotka käyvät aseman yli." -- "Se on,
yhteiskunnan kohtuuttomat lait karkoittavat minut nyt Siperiaan",
huudahti neiti.
Minka seurasi keskustelua kuumana; hän tunsi, miten silmissä
tuikki ja pisti. Ja Kjel oli aivan suunniltaan... Isä tuossa
talonpoikaisilla sukkeluuksillaan nolaili häntä, -- häntä!... Eikä
ymmärtänyt, että raastoi hienoja, rafineerattuja hermojänteitä...
Kjel äkkiä hyppäsi tuoliltaan: "Niinkö isä... Minullako esimerkiksi
ei siis olisi minkäänlaista oikeutta henkisiin pyrinnöihin, ellen
mitään ansaitse. Mutta jos minä huomenna voitan kelpo tavalla
lankuillani, -- niin minulla _on_ niihin oikeus! Tuo on niin
ahdasmielistä ja vanhanaikaista että --. Nykyaikana on meillä
kaikilla henkisiä pyrinnöitä, sen sanon"... "Jaa-a, kaikki nuo
henkiset pyrkijät"... mutisi tohtori. "Mutta itse sinä aivan
hiljattain kerroit ajaneesi työstäsi sahalta pietistin, sen vuoksi
että hän tahtoi kääntää muita, sen sijaan että olisi sahannut... Sinä
luullakseni evästit häntä jonkinlaisilla semmoisilla syillä, että
hän oli liian korkea henki sinun tehtaaseesi" -- "Pyh, mokomaakin --
poikkeustapaus, -- johtui aivan toisista syistä" -- torjui Kjel. Hän
nykäsi omituisesti niskaansa merkiksi, että isä-ukko tällä kertaa ei
voinut oikein kohota asiain tasalle.
Tosiaan merkillinen nainen, lievimmin sanoen, -- äänteli hänen
sisässään...
Yksin tuo tapa, kun hän kumarsi niskaansa ja sanoi jotain, --
tuommoinen pikantti, salattu etevä hymy... Ja vaan tuo pieni
piirre, kun hän noin tapansa mukaan jätti hansikkaat syliinsä
syödessään. Surkeata, että hän oli tuolla tavalla tuomittu voudin
orjaksi... Kjelillä oli kyllä halu kertoa hänelle jotain oikeasta
uskaltamisesta, -- esimerkiksi silloin, kun oli ajanut sormen
paksuista virran jäätä ennättääkseen Kjerstadiin huutokauppaan
ennenkuin asianajaja Ring. -- Ja ehkä vähän siitäkin, -- mitä hän
nyt uskalsi kaupoissa, -- ja miten hän hikoili ja kävi postissa
kahdesti päivässä, jotta eivät kotona saisi vihiä -- ja idylli tulisi
häirityksi. --
-- "Niin, neiti Feiring", -- sanoi tohtori, kun kahvi oli juotu,
-- "älkää pitäkö sitä vieraanvaraisuuden puutteena, että jälleen
karkoitan teidät lumituiskuun. Mutta ellei mieli illan kulua
liian myöhäiseksi, niin täytyy meidän saada teidät uudelleen
matkavaatteisiin ja rekeen pönkityksi."
"Ja sitten, pim pom, mennään Siperiaan", -- sanoi neiti leikillään
ja alkoi suoriutua matkaan. "Voin ainakin sanoa, että olen välillä
levähtänyt hauskalla pysäkillä. -- Toimitus ottaa, mitä kirjoitatte",
-- kuiskasi hän Minkan puoleen kumartuen, kun tämä auttoi
karvatöppösiä hänen jalkoihinsa... "Meidän täytyy nyt jollain tavalla
ylläpitää kirjeenvaihtoa"...
Kun neiti Feiring matkakuoressaan valaistiin ulos, odotti Kjel jo
ulko-ovella, josta lunta pyrysi sisään, puettuna turkkeihin ja
piiska kädessä. "Kovin on pimeä ja virran rannoilla on monessa
paikassa vaarallista jääsohjoa, neiti, ja ellei teillä ole mitään
sitä vastaan, niin luulen teitä parhaiten palvelevani, jos minä ajan
nämä pari penikulmaa voutilaan." -- "Tuossa paljastitte itsestänne
ihmisrakkaan piirteen, hra tehtaanomistaja. Minä kyllä kamalasti
pelkään tätä kaikkea"... kuului vaatemytyn sisästä. "Huh, -- tähänkö
hautaan sitä nyt pitää?" kysyi hän sitten, kun ulkona pimeässä oli
pönkitetty rekeen ja jalat pantu pussiin.
Lumi narisi anturain alla... Alhaalta kuului Kjelin rauhoittava
"soo-ja, soo-ja"... kun hän hillitsi virmaa hevosta, ja sitten kuului
naseva piiskan sivallus. Makasiinimäen alle sumuun hälveni sitten
kulkusten ääni.
* * * * *
-- Ruokasalissa oli nyt pimeä, paitsi valohohtoa arkihuoneen
lampusta. Pesän vieressä vielä olivat molemmat tuolit, joilla neiti
Feiringin matka vaatteet olivat olleet... Ja Minka siellä sisällä
käveli hiljaa kuin haamu varpaillaan, jottei kenenkään päähän
pistäisi kutsua häntä ja häiritä. Oli ikäänkuin päivän kokemukset
säilyisivät, niin kauan kun nuo molemmat tuolit seisoivat tuossa
liikuttamatta paikallaan... Niinkauan oli vielä neiti Feiring
läsnä vakuuttamassa, että hänen kirjoituksensa painettaisiin, --
että se todella seisoisi "Kahdennessakymmenennessä vuosisadassa"
otsakirjoituksineen ja kaikkineen... Toisen tuolin alta häämötti
pieni valkoinen esine... Paperossi -- varmaan tavattoman hieno... Ja
aivan sen paikan alla, niissä neiti Feiringin muhvi oli riippunut...
Minka hairasi sen äkkiä maasta. Siinä oli jotain todellisempaa, mistä
pitää kiinni. Hän liiteli sinne tänne levotonta onneaan kantaen,
voimatta antaa tunteilleen valtaa, -- ja kun hän sitten istui
muiden seuraan illallispöytään, niin ihmetteli hän itsekseen tuon
tuostakin salanimellistä suuruuttaan. _Jos_ he olisivat tietäneet...
Jos he olisivat aavistaneet, että hän, joka istui tässä ja tuskin
sai voileipäänsä niellyksi, oli mukana ison maailman taistelussa ja
iskemässä iskun...
Hän oli mielestään näiden keskellä melkein kuin jonkinlaista
salaista nitroglyseriiniä tahi dynamiittia. Niska oikeni oikein
ylpeäksi ja sotaiseksi, kun toiset väittelivät neiti Feiringistä,
-- ja hän mielestään saattoi jättää omaan arvoonsa, mitä he
arvelivat täällä kotona maalla... Mutta kyllä Schulteissin olisi
lentänyt suu selälleen, jos hän olisi tiennyt... Illallisen jälkeen
hän istui soittamaan -- triumfimarssia ja kaikenlaisia oikun
paloja. Ja Schulteiss istui pianon taa tavalliselle paikalleen.
Minka näki hänet, tenhosi hänet, hymyili hänelle silmiin, kun
hän istui siinä niska nuottihyllyä vastaan ja antoi profiilinsa
varjon muistuttaa Napoleonia. Minkan liikkuvat, väikkyvät kasvot
valtasivat hänet kokonaan sanomattomilla salaisuuksilla... Minka
oikaisi niskansa arvokkaaksi ja oli mahtava... Ja Schulteiss oli
kalpeana hurmauksesta. Kun kotiopettaja sitten varsin huumaantuneena
kumarsi hyvän yön, niin katsoi Minka häneen salaperäisesti ja
merkitsevästi... Ja Schulteissin kädet vapisivat portaiden
kaidepuissa, hänen noustessaan ylös kamariinsa.
-- Myöhään illalla makuukamarissa, katsottuaan varmaksi, että sisaret
makasivat, sitasi Minka hameen vyötäisilleen ja kietoi ympärilleen
saalin. Ja ulkona ullakossa hän sitten istui pimeässä ja mietti ja
poltti ja oli eurooppalainen ja nautti, -- kunnes hän tunsi, että se
alkoi tehdä pahaa.
* * * * *
Oli jo myöhä, ennenkuin rouva Baarvig sai unta, ja hän heräsi äkkiä
vaikeaan levottomuuteen ja tuskaan. Yölevottomuus oli käynyt hänelle
tavaksi, hänen tohtorin vaimona eläessään. Harvoin tapahtui, ettei
joku levottomuuden puuskaus, mikä milloinkin, ajanut häntä vuoteelta
ja saanut häntä kylmän salin poikki lähtemään kiertoretkelleen
yläkertaan lasten makuuhuoneeseen. Milloin piti lähteä katsomaan,
olivatko pikku tytöt sammuttaneet kynttilän, tahi oliko ehkä Massi
heittänyt peitteen päältään -- makasiko ja yski. Milloin taas,
oliko Arnt kahnannut tärpättirievun kaulastaan, olivatko sukat ja
kengät jääneet sinne märkinä makaamaan, eikö niitä oltu tuotu alas
kuivamaan, taikka oliko huoneessa häkää. Joka kerta hän makasi ja
mietti, miten suorittaisi sen vaikean tempun, että nousisi ylös,
sytyttäisi kynttilän ja pääsisi ovesta ulos herättämättä miestään,
-- joka oli tullut myöhään kotiin, tahi jota milloin hyvänsä yöllä
saatettiin kutsua sairaan luo. Rouva oli tottunut arvaamaan, paljonko
uskalsi, siitä miten hänen miehensä milloinkin makasi, nukkuiko hän
sikeään vai kevyesti. Hän oli tutkinut miehensä kasvoja, seurannut
niiden ilmauksia melkein unien maailmaan, hänen maatessa tuossa
viereisessä sängyssä, -- kasvoissa alati niin kaunis levollinen ilme,
vastakohta kaikille rajuilmoille, joita niissä hereillä liikkui ja
joita vastaan rouvan oli taisteleminen.
Rouva vaelteli salissa, kun ei ollut liian kylmä, ja monesti se oli
hänelle erittäin viihdyttävää, -- hän ikäänkuin sai lepoa omille
ajatuksilleen... Mutta tänä yönä hän oli säpsähtänyt ikäänkuin
pahasta unesta. Jotain oli tapahtunut... Mitä oli Minkan ja neiti
Feiringin välillä?... Peitettyä salaista ymmärrystä. Jotain jota
ei voitu hänelle ilmaista... Kirjoitus, josta neiti Feiring oli
puhunut... Minkako oli jotain kirjoittanut... Kasvojen ilmeet,
-- Minkan huonosti peitetty suuri, pelokas ilo... Hän näki sen
mielessään ja kävi yhä katkerammaksi siitä, että tätä salattiin
häneltä, -- äidiltä. Ja mitä oli hän voinut kirjoittaa?...
"Nainen, joka herää", se oli nimi... Minka oli aina ollut halukas
kynäilemään... Mutta se että Minka kirjoitti, ei se häntä... Ei se...
Rouva Bente tuijotti vaan yhteen ja samaan -- palasi aina vain yhteen
ja samaan: Luottamuksen perustus puuttui, -- se oli mennyt... Minka
oli kehittynyt häneltä salassa... Tähän hän tuijotti ja tuijotti...
Ammottava kuilu leveni levenemistään ja yhä kylmempi henki kuiskasi:
Hän oli kadottanut Minkan!...
Vanhin tytär, joka oli kasvanut hänen valvovan silmänsä ja johtavan
kätensä varassa, -- jonka suhteen hän luuli olevansa niin kaikin
puolin selvillä... Mutta juuri parhaan elämänsä eli tämä nyt
salassa. Tien hänen sisimpään uskoonsa hän oli menettänyt... Hän
oli kadottanut Minkan! Häneen tuli tuskallinen halu rientää ylös
hänen luokseen... Ei muuta kuin katsomaan häntä, kun hän makasi...
Ikäänkuin viimeisen kerran jättääkseen illusioonilleen hyvästi...
Vähän myöhemmin hän seisoi kynttilä kädessä keltaisessa salissa
vanhan pitkän pöydän ääressä, jolle koko pesu oli pinottu.
Kylmä sali oli pimeä, ja raskas rautauuni kohotti pimeästä haahmoaan
suurena ja uhkaavana. Tuo masentava kasvoi yhä, kasvoi... Endre, jota
hän oli koko tahdollaan tukenut uudella uralla... Ja Kjel... Tunsiko
hän heitä, -- mitä he aikoivat, ja ajattelivat? Oliko hänellä heidän
luottamuksensa? Taikka oikeastaan, eikö hän jo aikoja sitten ollut
kadottanut heitäkin, molempia vanhempia poikiaan?
Hän muisteli, kuinka he kumpikin tavallaan olivat vaienneet ja
hymyilleet, kun hän puhuessaan lämpeni jostain asiasta. Kuinka
katkera Endre oli isää kohtaan... Ja vielä hänellä oli Arnt, vielä
Massi kadotettavina! Neuvottomassa tuskassa hän vain tunsi, että hän
tahtoi, että hänen täytyi pelastaa, mitä saattoi. Sisässään hän huusi
hätähuutoja, -- hän ei tahtonut kadottaa enempää, -- kaikkia!... Hän
kulki levottomana, ikäänkuin kynttilällään etsien jotain kylmässä
salissa... Olivatko he antaneet lapsille liian vähän vapautta...
liian vähän asettuneet heitä kohtaan inhimillisen tutunomaisuuden
kannalle? -- Ilahuttivathan häntä itseään niin kaikki ajan ideat,
toivoihan hän niistä parempia oloja. Mutta kun tuli tosi eteen, niin
eivät ne kuitenkaan olleet niinkään helppoja toteuttaa... Tuntui
siltä, kuin ne eivät olisi vielä vakaantuneet oikeeseen muotoonsa...
Hän pysähtyi lasikaapin eteen, jossa kaikki tohtorin apteekkitavarat
olivat, ja näihin mietteisiin vaipuneena valaisi hän kynttilällään
myttyjen, ruukkujen, pullojen, rasiain, suurten ja pienten,
kirjavaa joukkoa, ikäänkuin nimikirjoituksia lukeakseen. Sitten
kirkastuivat äkkiä rouva Benten kasvot... Huomispäivänä jo tilaamme
"Kahdennenkymmenennen vuosisadan". Ja sopivassa tilaisuudessa
mainitsen sitten Minkalle, että voisi hänkin yrittää kirjoittaa --
koettaa kynäonneaan.
Verkalleen kulki hän jälleen kappaleen matkaa poispäin kokoon
käännetyn pelipöydän luo, nyökäten omille ajatuksilleen. Hajallaan
olevat huonekalut olivat kuin erämaassa keitaita, joille hän laski
kynttiläjalan. Häneen tuli levollisuuden tunne. Miten sitä yöllä
liioitteli kaikkea... Niin niin, -- -- hänhän ei voinut illalla
syödä mitään, kun oli niin levoton tuon kotiopettajattaren vuoksi...
Tyhjällä vatsalla ei koskaan nuku hyvin... Jos lähtisi alas
ruokakamariin leikkaamaan itselleen palasen voileipää? Valo katosi
ulos porraskäytävään...