Konttorissa riideltiin. Tohtori kavahti lattialle kiivaana ja
kalpeana, ikäänkuin karkeloidakseen ensi askeleen hallinkia.
Kädessään hän rutisti kirjettä. Pari kolme arkkia hän oli nakannut
levälleen pulpetille ja lääkärikojeilleen. "Olisipahan vaan
täällä, olisi pahan vaan täällä"... Hän katsoi kattoon ja veti
syvään henkeä. "... Uskaltaa minulle kirjoittaa mokomaa -- mokomaa
päätöntä lörpötystä!" -- "Niin, niin, Baarvig, -- täytyyhän meidän
tyytyä siihen, että lapsemmekin -- aikansa haparoivat, ennenkuin
tiensä löytävät. Nuoriso tahtoo oikeutensa tähän aikaan, -- pyrkiä
siksi, mikä sitä viehättää", -- arveli rouva, joka seisoi syrjässä
kirjahyllyn ääressä ja seuraili miestään silmillään. -- "Tyytyä --
tyytyä --. Ee-ei."
Hänen katseensa paahtoi läheltä vaimoa kasvoihin, sitten hän sanoi
verkalleen: "Ee-ei, Bente -- minä _en_ -- tyydy siihen."
Hiljaiset harmaat silmät, jotka hän kohtasi, olivat varmemmat kuin
hänen. Mutta ei hänen aikomuksensa ollutkaan säikähyttää taikka tehdä
suurenmoista vaikutusta; hän vaan tahtoi oikein tuntuvalla tavalla
vaimolleen näyttää ja vakuuttaa sisunsa kaikkein sisintä, jotta tämä
perinpohjin käsittäisi, että oli kokonaan hyödytöntä väittää vastaan,
järkyttää hänen vakuutustaan taikka ylimalkaan yrittää hänelle puhua
järkeä perästäpäin, jahka hän taas rauhoittuisi. Kiireesti hän astui
lattian poikki ja takaisin, ikäänkuin hakien jotain jota vastaan
purkaisi kolerista luontoansa, sitten konttorituoli jälleen natisi
hänen painonsa alla.
"Ee-ei -- Bente! -- tällä kertaa on seinä edessä. Hän ei pääse
kauemmaksi, ei --. Ee-ei, -- ei kauemmaksi."... Hän pani sormet
ristiin, älykkään miehen surullisella alistuvaisuudella. --
"Ensiksi teoloogi... Mutta siksi hän ei voinut ruveta. Hänellä
kun ei enää ollut uskoa -- tuota kokonaista ja puhdasta uskoa
-- jota yliopistossa opetetaan"... "Niin, Baarvig, mutta meidän
tulee antaa vakuutukselle arvoa." -- "Ei totisesti sitä oltu niin
tarkkoja eikä neulannirkkoja uskon asioissa ennen vanhaan. Siinä
meni puolenkolmatta vuoden luvut ja kolme tuhatta kruunua kuin tuhka
tuuleen. Mutta menköön. Ja sitten se tuli filologian ja kielenjuurten
vuoro. Sillä alalla hän muka tunsi itsensä tulevaksi löytäjäksi.
Eikös se niin ollut? -- tulevaksi löytäjäksi, joka keksisi tiet
ihmiskunnan alkuperään ja elämään alku-aikoina... Hänessä muka
'paloi tutkimishalu' -- hän kirjoitti tutkijainnosta kuin mikäkin
napamatkustaja -- niin Bente. Ja sen sijaan että olisit yrittänyt
saada häntä vähän alentamaan ääntään ja malttamaan mielensä, vastasit
sinä samaan tyyliin. Korkeimmassa äänilajissa kumpikin. -- Luuletko
niin väärin tehneeni, kun poikaa rohkaisin. Endre nyt kerran on
semmoinen, että hänen täytyy elää innostuksen mielialassa voidakseen
tehdä työtä."
-- "Tietysti, -- siis ensiksi profeetta, -- profeetta Endre! -- ja
sitten löytäjä Endre!... Hih, hih, hah, hah"... tohtori pudisti
päätään ja huitasi tyhjään paperilla. "Ja sitten... laulaja Endre! --
Tahtoo jumaliste ruveta laulajaksi!"
Hän ponnahti pystyyn ja ojensi kirjettä vaimoaan kohti.
"Tässä se seisoo, kuuletko, -- tässä se seisoo!" hän huusi. "Hän
tahtoo laulaa, kuuletko, poika tahtoo laulaa hurmata maailman
säveltensä voimalla" -- lausui hän jäärytellen. Hän kääntyi ympäri
ja puserti kurkustaan muutamia oopperasäveliä. Herkesi sitten
neuvotonna, suonien paisuessa otsassa: "Kun saisin halvauksen!"
"Jumala varjelkoon sinua omasta pikaisuudestasi, Baarvig; melkein
toivoisin, että pitelisit pahoin minua sisuasi purkaaksesi, --
ethän sentään vaimoasi juuri kuoliaaksikaan löisi?" -- lausui
tämä omituisen lämpöisellä hehkulla. -- "Joo-o, -- niin että talo
jäisi leivättömäksi... eikä olisi muuta purtavaa kuin paljaat
tyhjät seinät" -- alkoi tohtori ajatustaan jatkaa sisällisellä
vahingonilolla. "Niin ei ensinnäkään tulisi rahakirjettä joka
kuukauden lopussa. Ja sittenpähän saisi laulaa, -- jotta vatsa
kiljuisi nälästä kuin postitorvi, -- laulaa koko skaalan korkeaan
F:ään saakka... päivällistä vaan ei kuuluisi, -- ei alkuakaan. Vielä
mitä. Ja silloin ehkä tulisi terve järki, eikä ehkä enää olisi
niinkään halpaa ajatella semmoisia pikku asioita kuin päivällistä ja
illallista -- --."
"Niin, sillä eihän tässä talossa pitänyt saada koskaan mainita,
että hän rupeisi teoloogiksi tai filoloogiksi semmoisten halpain
aineellisten seikkain vuoksi, kuin ruokansa ansaitsemiseksi. Vaan
aina tietysti korkeampia tarkoituksia varten. Minä en koskaan ole
käsittänyt tuommoista ylellisyysresonemankia, -- vaan aina minulle on
tullut siitä paha olo, ikäänkuin olisi ollut kissa huoneessa..."
"Ja siihen olet sinä, Bente, ollut hyvänä apuna! -- aina kannattanut
heitä tuossa korkealle kiipeävässä ihanteellisuudessa."
"Tämä _on_ uutta aikaa, Baarvig. Nyt ei enää olla niin neuvottomia
kuin minun nuoruudessani, jolloin vaan piti ottaa se mitä tarjottiin,
alistua ja alistua." -- "Niin kai, heidän pitää haistella ja
haistella, mistä heillä olisi enin iloa elämässä, niinkuin sinä
niin kauniisti sanot... Nepä ovat jo keksineet senkin, että heillä on
'sisempi olemus, joka on pelastettava', -- heidän täytyy ensinnäkin
tulla sen perille, minkälainen kelvottomuus heitä enin miellyttää.
Heille on käynyt pyhäksi velvollisuudeksi itseään kohtaan tämän
selville saaminen." -- "Olet kylläkin viisas ja älykäs, Baarvig,
mutta sinä et seuraa aikaani. Sinä oikein tahallasi vääristelet
kaikkea."
"-- Ohho, -- soo-o?... Jaha, hän tietysti _uhraa_ itsensä nyt
-- taiteelle -- laulun taiteelle! -- eikös se niin ole sillä
uudenaikaisella siansaksalla?" -- "Rakas Baarvig, etkö voi koettaa
ajatella asiaa vähän rauhallisemmin" "Sinä ostat -- sen vannon,
Bente", hän huusi, -- "sinä ostat kengät sen vuoksi, ettei jalkojasi
palelisi, vaan et suutarinammattia kannattaaksesi... Ääh -- kuinka
minä vihaan noita resonemankeja!"
Hän kerran toisensa jälkeen kärsimättömästi siveli kädellään suurta
aivokoppaansa.
Tuli pieni lomahetki, jonka aikana hentokasvuinen rouva hiljaa
lähestyi häntä. Ikäänkuin lempeä petojenkesyttäjä hän hyväillen ja
rauhoittaen hiipi sormensa hänen tukkansa kautta.
"Niin, tunnusta, että minua on sääli, Bente; minussa on verta ja minä
olen oikeassa, mutta minä en saa iskeä millekään puolelle teidän
kirotun hellän suvaitsevaisuutenne ja lellittelynne vuoksi! -- Sen
minä sanon sinulle, että juuri tämä vielä tappaa minut." "Jos vaan
pääsisimme niin pitkälle, että voisimme siitä keskustella järkevästi,
niin saisit nähdä, miten se helpottaisi", -- lohdutti rouva Bente,
kun pahin puuska nyt näytti olevan ohi. -- "Kaksikymmentäneljä --
kaksi-kymmentä-neljä sivua paljaita fraaseja ja pönkitettyä typerää
itsestäänluulevaisuutta! -- Professoreista ei tietysti kukaan ole
sen arvoinen, että edes kelpaisi hänen saappaitaan lankkaamaan. Koko
tiedekunta ei muuta kuin joka vuosi poikii yhä uusia ahdasnäköisiä
pedantteja, jotka ovat kotoisin Roomasta ja Kreikasta ja meidän
aikanamme ovat kuin kummittelevia peikkoja --. Ja savusta ja häästä,
koko tuosta tekemällä tehdystä sekasotkusta tulee sitten kaiken
kukka: -- Nyt hän tahtoo ruveta laulajaksi! Mäh!"
Mielenosotusta seurasi suun mäiskäys ja teeskennellyn tyhmistynyt
tuijottaminen vaimoon.
"Hän ei saa 'omantunnon rauhaa', jos hänen täytyy vielä elää
itsetietoisena siitä, että hän on 'pettänyt kutsumuksensa', niin hän
itse kirjoittaa." -- "Rakas Baarvig, sitäkö sinun nyt tulee ajatella,
miten saisit minua kiusatuksi ja vaivatuksi? Poikammehan vuoksi me
nyt olemme huolissamme, ystäväni!"... "Ja sitten hän ei voi kestää
sitä, että hänen tulevaisuutensa kytketään näihin poroporvarillisiin
ammatteihin, -- että hänen täytyy valtion virkamiehenä pikku hölkkää
kulkea yhtä ja ainiaan samaa asetusten hengetöntä tietä, niin että
lopulta unohtaa olevan olemassakaan semmoista kuin vapaita tahdon
mielijohteita. -- Ymmärrätkö Bente, vapaita tahdon mielijohteita." --
"Kyllä, hyvä ystävä, -- anna vaan valtaa tunteillesi. Sinä _olet_ sen
tarpeessa, minä näen sen, -- ja minusta sinua on niin sääli."
Rouva puhui hänen päänsä jälkeen hämärällä ilmeellä, ikäänkuin
hänessä olisi jotain kytenyt.
"... Hän tuntisi itsensä halvennetuksi, niin hän kirjoittaa, jos
hänestä tulisi moinen virkamies -- tuntisi itsensä kuolleeksi
kaluksi, koneen nappulaksi!... Ähäh, ymmärrätkös, sinä olet
naimisissa koneen nappulan kanssa, Bente!... Mutta ennenkuin hän
minulta saa äyriäkään" -- Hän paiskasi rutistamansa kirjetötterön
pöydälle. -- "Mutta olemmehan ainakin yksimielisiä siitä,
Baarvig, -- että koetamme pojasta raada parasta, mitä voimme...
ja vereeni on tullut semmoinen kauhu;" -- hän kumartui kovassa
mielenliikutuksessa miehensä yli, ja ääni kävi kuiskaavaksi. --
"Olisivatko ehkä juuri kaikki nuo yli kuohuvat tunteet ja mielialat
hänessä taiteilijaluonteen ilmauksia?... Voi Baarvig, -- entä jos me
olemmekin pakottaneet ja yllyttäneet hänen lahjojansa aloille, jotka
ovat niille vieraat? -- Minä tätä käsitän niin vähän, minä en kykene
tätä itselleni selvittämään... Hän nyt kerran on semmoinen, että
hänellä pitää olla jokin ylevä into kaikessa, johon hän ryhtyy...
Ja mehän tahdomme, tahdomme tehdä poikamme hyväksi kaikki, -- jotta
hän löytäisi itsensä, eikä kävisi onnettomaksi", -- puhkesi rouvasta
semmoisella hellyyden voimalla, että tohtori heti tunsi, että hänen
tuli pitää varansa. "Kas niin, taiteilijaluonteeseenko sitä nyt
tullaan!" huudahti hän ja kavahti tuoliltaan. "Toden totta, nyt
alkavat sinunkin ruuvisi löyhtyä -- --. Ei, -- ei äyriäkään"...
Hän repäisi auki salinoven, jotta pihtipielet tärisivät.
"No mutta isä!" kuului sieltä sisältä. Se oli hänen vanhin,
kahdeksantoistavuotias tyttärensä Minka, joka pelästyen keskeytti
pianoharjoituksensa.
"No no, ei mitään, rakas lapseni", sanoi tohtori hilliten itseään.
"Oli vaan puhe Endrestä, joka aikoo hyljätä filologian ja ruveta
lau-la-jaksi", -- hän epätoivossaan puoleksi lauloi pianoa kohti.
-- "Ja äitisi alkaa nyt mietiskellä hänen taiteilijaluonnettaan"...
"Niin mutta isä!" intti Minka, -- "jos Endre tosiaan tuntee, että se
on hänen kutsumuksensa!" -- "Kutsumuksensa? -- Kutsumuksensa? Koko
talo on fraaseja täynnä."
Hieman epävarmana yritti Minka: "Mutta onhan Endrellä kaunis
ääni; kun hän on seurassa, niin täytyy hänen aina"... -- "Hoh,
nuo seurapiirien kyvyt, jotka lentää pöllähtävät julkisuuteen,
-- niitä minä olen tuntenut aivan kylliksi. Ennen piti kaikkien
haaveilijain ja tyhjäntoimittajain päästä merille, nyt heistä tulee
taiteilijoita... Endrellä on aina ollut oma ilmapumppu, ja nyt hän
on pullollaan omaa tärkeyttään. Ja nyt hän tahtoo huvittaa perhettä
skandaalilla." -- "Eihän se ole skandaalia, jos tahtoo lahjojaan
käyttää", -- uskalsi Minka kiihkoissaan.
Tohtori kääntyi perinpohjin harmistuneena Benten puoleen:
"Eikös todellisuus ole heiltä kokonaan kadonnut. Skandaali...
skandaali... mitä se tekee. Mitäkö se tekee? Tuossa hän istuu,
Minka, eikä jumalaparatkoon tiedä, mitä se tekee... skandaali!
Hullut mielipiteet ovat talossa perin tarttuvaisia, Bente! Kuule kun
lasken... Endre on tähän päivään asti runsaasti tarvinnut kaksi ja
puoli vuotta jokaiseen päähänpistoonsa, -- mitä sanonkaan" -- hän
keskeytti puheensa ja nosti juhlallisesti kättään, -- "jokaiseen
suureen elämäntehtäväänsä. Tietysti ei tule vähempi kysymykseenkään,
elämäntehtävä... No niin, -- hän saa joka tapauksessa kuulla selvät
sanat. Asia on varsin yksinkertainen. Laula vaan minun puolestani,
hra Endre; -- mutta, -- ei äyriäkään!"
Konttorin ovi paukahti kiinni hänen jäljessään.
Se ei ollut hyvä päivä.
Kun lamput oli sytytetty, niin tuli Kjel, tohtorin pojista toinen
järjestyksessä ja hänen suosikkinsa, astui sisään syysmärästä ja
sateesta, sikarin pätkä hampaissa. Päällystakki kiinni napitettuna
hän jatkoi kävelyään ja syljeskeli harmistuneen näköisenä
tupakanhiutaleita sen höysteeksi, mitä mietti. Hänen olennossaan ja
eleissään oli liikemiesmäistä toimeliaisuutta. Astuttuaan pariin
kertaan lattian poikki hän nakkasi ikäänkuin mietelmäinsä päätökseksi
pureskellun sikarinpätkän pellille uunin eteen.
"Vaikka perin vastenmielisesti vaivaan isää... niin ei ole muuta
neuvoa, ellei tahdo suoraa päätä nakata rahoja virtaan" -- huudahti
hän; "saatpa allekirjoituksellasi auttaa minua kuudensadan kruunun
haltijaksi."
Kuului vaan konttorituolin narahdus.
... "Minä olen tilannut seitsemänkymmentä tolttia puita sahattaviksi."
-- "Tietysti, tietysti -- kun sitä esiintyy tukkukauppiaana"...
"Niin, mutta mahdotonta on panna sahaa seisomaan, jotta hyvät
ihmiset alkaisivat luulotella, että minulta puuttuu sekä rahoja että
sahausta, ja kaikki puut uivat alas Johansenin sahaan, -- juuri
silloin kun on niin sanoakseni ratkaiseva hetki käsissä, selviääkö
yritys kilpailusta"...
Ei tullut vastausta, jonka vuoksi Kjel katsoi tarpeelliseksi
keskeyttää äänettömyyden. "Saakelin Johansen, kun keksi sen, että
rupesi juuri minun tuumaani matkimaan, -- jos yksi rupeaa lankarullia
tekemään, niin tekevät heti kaikki muut perässä -- --. Olisin silloin
ostanut hänen pikkukoskensa; mutta kun ei ollut rahoja. Älysin sen
kyllä; mutta en tahtonut sinulta enempää kiristää."
Yhä kesti kiusallista äänettömyyttä.
"No jaa, onhan sinulla rahat sahapuissa, eli oikeammin sanoen
lankuissa ja laudoissa. Niin ettei minun omatuntoni oikeastaan
kovinkaan kauhistu, kun yhden ainoan kerran sinulta kiristän
nimikirjoitustasi. -- -- Mutta", hän astui edestakaisin hieman
mahtipontisesti, -- "en minä tästä pidä. Johan lainasit minulle
sahaankin rahoja... vaikka -- onhan sinulla niistä vakuudet --.
Mutta... Jaa, tahdotko tehdä toiselle pojullesi sen palveluksen --
muutoin täytyy minun varsin lähteä jonnekin vippaamaan. Saanhan minä
tietysti aina" -- --. "Oikeinhan se on kiltisti tehty, Kjel, kun sen
johdosta muistit isääsi", kuului pulpetin äärestä kuivakiskoisesti.
Lampun viheriäisen varjostimen takaa häämötti tohtorin harmaa,
ohimoilta ohentunut tukka, ja silloin tällöin välähtivät terävän
nenän päällä kultarillit. -- "Ei ei, isä, -- koetan ehkä tulla omin
voimin aikaan." -- "Nimeäni allekirjoittamaan minä en rupea, --
minun nimeäni ei kukaan saa nähdä missään paperissa." -- "No voi
helkkari sentään, rakas isä, eihän sinua kukaan pakota." -- "Sinä
sait minun panemaan suurimman osan siitä vähästä, mitä minulla on,
tuohon sahaasi. Sehän oli ainoa keino, millä saada sinut alkuun.
Siitä ei tule mitään, sanoit, ennenkuin saat mitä itse hallita...
Vaan tiedäthän sinä, etten minä voi sinulle hankkia minkäänlaisia
pääomia kauppoihisi." -- "Mutta rakas, rakas isä", -- Kjel taputti
tohtoria olalle poikamaisen herttaisesti ja leikillisesti, -- "senhän
vuoksi minä asian mainitsinkin noin löyhästi vain, -- jos sinä ehkä
sattumalta, -- kolmeksi kuukaudeksi vaan... Mutta jos minä olisin
osannut aavistaa, että siitä tulisit niin pahalle päälle, niin -- --.
No emme enää puhu koko asiasta... Jääköön sanomatta, rakas isä.
Arvaathan sen, että minä aina selviän kuudestasadasta kruunusta.
Helkkari kun satuin sinulle mainitsemaankaan. -- Unhota se nyt
kerrassaan, kuuletko."
Kjel alkoi tehdä lähtöä.
"Mutta Kjel, miks'et voi panna sahaa siksi aikaa seisomaan?"
Kjel napitti päällystakkiaan ja ravisti sitä paremmin olkapäilleen.
"Sinä et ole ajanmukainen, isä." -- "Soo?" -- huudahti tohtori
kuohahtaen. "Rupeatko nyt sinäkin!" -- "Lääkärinä kyllä, lääkärinä
sinä olet helkkarin älykäs mies. Mutta liikeasioissa, suo anteeksi,
et vähääkään! -- Sinulla esimerkiksi ei ole aavistustakaan
reklaamista. Sinä kyllä rakentaisit sahan ja heittäisit sen
seisomaan. Se ehkä ennen vanhaan kävi laatuun. Mutta nyt, kesken
kiivasta kilpailua Johansenin kanssa päällepäätteeksi panna saha
seisomaan --. Kyllä, kyllä, jotta parin penikulman alalla Johansenin
saha olisi ainoa, josta kuuluisi työn humua. Se se vasta olisi
afääriälyä!... Ei, isä, -- reklaamista sitä kyllä sen pahempi
on kiinni pidettävä -- se pitää ymmärtää ja sitä pitää käyttää.
Toisinaan aina pitää kääntää ihmisten silmät. No jaa, -- tässä
se sattumalta ei todenteolla maksa mitään, niin että mitä siitä
tarvitsee väitellä"... "Hm, et näemmä aio lähteä tupaan" "En, olen
kutsuttu illaksi Simonsenille, aiomme lyödä korttia". -- "Kasöörinkö
luo?" -- "Niin, -- ja häneltä saan siinä paikassa, jos hänellä vaan
sattuu olemaan," -- huomautti Kjel kuin sivumennen.
Tohtori tapasi kädellään pari kertaa lamppua ja kohotti varjostinta.
"Kuules Kjel, -- jos nyt valtuuttaisin sinut ottamaan nuo kuusisataa
äidin säästöpankkikirjasta... minä vaan sanon, että _jos_ minä
sen tekisin. -- Oletko varma siitä, että jälleen saan rahat tähän
pöytään", -- tohtori laski painavasti kätensä pulpetille, "kolmen,
ei, sanokaamme varmuuden vuoksi neljän kuukauden kuluttua, -- siis
maaliskuussa... Arveletko ja luuletko sinä aivan varmasti, että voit
sen luvata, poikani, -- aivan varmasti?" -- "Enkä, saattaahan siksi
tulva viedä koko sahan, tuli polttaa -- taikka tulla maailman loppu
und so weiter," -- vastasi Kjel harmissaan. -- "No jaa, saat minulta
valtakirjan tuon summan nostamiseen tämän ainoan kerran. Mutta
enempää ei pistouvata sitä sorttia, ymmärrätkös, vaikka se näyttäisi
kuinka luonnolliselta" -- --.
Tohtori jäi istumaan miettiväisen näköisenä, pojan astellessa edes
takaisin pulpetin edessä.
"Sangen hyvä juttu, että pääsen vaivaamasta kasööriä, -- tuntuu
oikein helpotukselta, isä. Sitä pelaa aivan toisella luonnolla,
ja ottaa pietejä paljon huolettomammin ja huikentelevammin... He,
he, hi, hi, isä", -- melusi hän helpotuksessaan -- --. "Johansenin
saivat narratuksi syksyllä ostamaan ainakin neljäkymmentä tolttia,
ja kaikissa kuiva laho -- jok'ikisessä pölkyssä. Ja nyt ovat, -- hi,
hi, hi, -- lankut pinossa tuolla hänen sahansa vieressä, kalpeita
kuin kuolema, -- valkeita kuin luu. Hän uskoo kaikki, mitä hänelle
syöttävät. Ja -- ja siihen todella perustuu osa toivostani, -- ja
laskuistani... Semmoisia sanotaan hyötyisiksi eriksi, isä."
Tohtori nojautui tuolissaan taapäin ja oikoi sääriä kädet
housuntaskuissaan, ei ilman tyyntä ihailua poikansa vuoksi.
... "Niin, sillä olisipahan oikein kokenut puumies, jonka kanssa
tässä täytyisi taistella, kyllä sitten -- -- hi, hi, hi, tahtoisinpa
tietää, eikö häntä saisi hankkimaan itselleen vähän enemmänkin tuota
samaa kelometsää... Paljasta kilpailua, isä. Parkittua pitää miehen
nahka olla, jos mieli omille jaloille päästä... Ja", hän nyökkäsi
ovesta, -- "emmekös sittenkin saaneet ukosta lähtemään... Hyvää yötä,
isä, äläkä murehdi rahojasi!"
* * * * *
Illallispöydässä rasitti kaikkia painostunut mieliala.
Tohtori istui synkkänä ja umpimielisenä ja leikkasi pihviä. Hän
odotti, että häntä yöllä haettaisiin sairaan luo ja söi sen vuoksi
ylimääräisen lämpimän ruuan. Minka näytti vielä vihaiselta, katsoi
ääneti eteensä pöytäliinaan ja hypisteli suuliinaa; tänä iltana
oli nuoremman sisaren Berthean vuoro kantaa kunkin eteen teekupit,
sitä myöden kuin äiti ne täytti. Kaksitoista-vuotias Arnt puri
suun täydeltä ja tähysti pöytäliinan poikki isäänsä, ja Massi taas
istui ärtyisenä ja riiteli vastaan, kun suuliina sidottiin hänen
leukansa alle. Schulteissin, kotiopettajan, kiusaantuneet hermot
kärsivät rasittavan mielialan painosta. Viallinen selkäosa -- hän oli
kyttyräselkäinen -- nousi nousemistaan korkeammaksi ja pää painui yhä
syvemmälle lautasta kohti. Kun hän näin itseensä kokoon kääriytyneenä
mietiskeli, ei hän voinut olla silloin tällöin vilkaisematta
rouvaan. Tämä näytti koko ajan siltä, kuin pyrkisivät kyyneleet
hänen silmiinsä, hänen kasvonsa muistuttivat uhkaavaa sadepilveä...
Nuorena hänellä varmaan oli ollut kihara tukka, lensi Schulteissille
äkkiä mieleen, -- sillä tänä iltana valui ikäänkuin loistava jäykkä
suortuva alas hänen otsalleen. Ehkä se oli siinä muulloinkin; --
mutta tänä iltana... Ja hänestä oli jotain niin kummallista, kun
hän tavan takaa vilkaisi tohtoriin ja levottomana huolehti, ett'ei
häneltä mitään puuttuisi... "Ei, juustoa isä tahtoo, Minka --. Tuo
isälle puhdas lautanen, Massi kulta" --.
... Nyt oli jotain ilmassa... nyt oli jotain ilmassa!... Tohtori
osotti veitsellään malttamattomana voiastiaa, ja leikkasi ja raateli
juustoa, jota hän hajamielisyydessään latoi kahteen kertaan.
Jännitys helpotti hetkeksi, kun tohtori äreänä taas lähetti kysymään
kyökistä, eikö vielä oltu tuotu mitään sanaa... Oliko se joku
potilas, joka tohtorin sai niin pahalle päälle? Mahdotonta, --
samaa suonenvetoa varten hän oli jo eilen ollut Kalnäsin kujassa...
Schulteiss alkoi vilkua salaa, mutta yhä kiihkeämmin Minkaan. Minka
näytti niin ihmeellisen raskasmieliseltä ja rasittuneelta. --
Schulteiss vaipui arveluihin. Oliko tänään tullut postissa jotain
-- -- joka -- on -- häneen koskenut?... Schulteiss kääriytyi vielä
syvemmälle itseensä... Oliko se jotain, jota isä tahtoi, mutta Minka
ei tahtonut... Vai tahtoiko Minka jotain, jota isä ei tahtonut...
Äiti oli semmoisessa mielenliikutuksessa... Kosimakirje... leimahti
Schulteissin aivoissa äkkiä kuin kulovalkea.
Hän alkoi hikoilla ja hieroi siniliinaan nihkeitä käsiään. Hän
oli jo kauan ollut Minkan jäljillä, kuinka tämä salaa lähetteli
kirjeitä pääkaupunkiin... Hän heitti Minkaan sivusta nopeita,
tuskallisia katseita -- -- hänen silmissään alkoi pimetä ja kiertää,
ja Minkan kasvot vuoroin pakenivat etäälle, vuoroin hiipivät
aivan lähelle... Se _oli_ kosimakirje!... Hän vapisi ankarassa
mielenliikutuksessaan... Niin nuorelle kehittymättömälle tytölle...
Epäilemättä isä oli oikeassa, kun ei tahtonut häntä maailmaan
sysätä tuolla tavalla, ensimäiselle, jonka tytär tavattomassa
kokemattomuudessaan sattui päähänsä saamaan. -- Täytyihän, täytyihän
saada rouva Baarvig se käsittämään... Puhuisiko hän?... Uskoisiko
kyynelsilmin tohtorille -- ja rouvalle, -- kuinka suunnattoman
lahjakas, kerrassaan poikkeusluonne Minka oli. Mutta että hän vielä
oli vain kuin painava uinaileva nuppu, täydellisesti tietämätön
omasta syvästä, ihanasta olennostaan -- -- rukoilisiko heitä,
etteivät antaisi minkään ennenaikaisen todellisuuden sitä taittaa ja
murtaa, ennenkuin se oli päässyt puhkeamaan ja kehittymään... Hän
eksyi hurjiin mielikuvituksiin, ei enää muistanut, miten hän oli
pöydästä lähtenyt, -- mutta hänen askeleensa veivät tavallisuuden
mukaan arkihuoneeseen, jossa hän upposi pianon taakse nurkkaan, selkä
seinää vasten, istui ja nautti Minkasta; tämä puolestaan käytti häntä
salaisena yleisönään, jonka varman ihailun edessä hän esiintyi jos
kuinka sielukkaana pianotaiteilijana.
-- Tohtori katosi konttoriin, tapansa mukaan. Hän seisoi ja valaisi
lampulla kirjahyllyä, josta hän etsi jotakin nidosta, eikä kääntynyt,
kun rouva tuli huoneeseen piian kera, joka kantoi sisään hänen
turkkinsa ja matkavaatteensa.
"Niinkuin olen sanonut", lausui tohtori lyhyesti ja kylmästi, kun oli
kirjan löytänyt, palannut pöydän luo ja istunut, -- "ei äyriäkään, --
sen huomenna kirjoitan hänelle."
Rouva Bente seisoi hetkisen ikäänkuin kooten itseään
mielenliikutuksestaan: "Se _ei_ ole minun mielipiteeni, Baarvig.
Minä olen hänen äitinsä, ja minullakin pitää olla oikeus sanoa
jotain tässä asiassa. Ja minä en suinkaan, sen sanon sinulle, --
en ensinkään ole taipuvainen ottamaan sitä edesvastausta päälleni.
Minä olen koko päivän nähnyt hänet edessäni puutetta kärsivänä
ja sydämessään vihaa kantaen meitä kohtaan. Ja ehkäpä syystä...
Minä sanon sen -- minä en sitä kestä!" "Käske piikaa viemään pois
matkavaatteeni... Käske piikaa viemään pois matkavaatteeni... Minä en
ymmärrä, miksi minun pitäisi matkustaa, rähjätä, valvoa ja raastaa
kaiket yöt kurassa, jääsohjossa ja syyspimeässä, jotta hän sitten
laulaisi tiehensä rahat. Tästä lähin otan vaan päiväsairaita --"
-- "Onko tuo laitaa -- pauhata tuolla tavalla, kun meillä on näin
vakava asia edessämme... Sinuun se koskee kipeästi, sinun kannaltasi
katsoen, minä varsin ymmärrän sen. Mutta ethän sinä toki tahdo
leikata poikki kaikkea -- kaikkea meidän ja pojan väliltä." -- "Juuri
sitä, -- niinkuin kuolleen lihan, niinkuin kuolleen lihan, Bente...
Se on ainoa keino. Häneen on mennyt lihakuolio, -- todellisuudesta
tyhjää, onttoa itseluuloisuutta on koko poika. -- Ja se on leikattava
pois, -- hänen täytyy saada tuntea pakko!" -- "Nyt malta mielesi,
Baarvig", -- kuului hiljainen, kolkko vastaus... "Minä olen hänen
äitinsä -- ja minä pelkään, että sinä leikkaat pois muutakin
kuin pojan, -- leikkaat pois minutkin." -- "Sinähän olet aivan
suunniltasi, Bente!" -- "Minä sanon sen sinulle kerrassaan, Baarvig,
että minä olen päätökseni tehnyt. Endreä _ei_ hylätä... Matkustan
suoraa päätä hänen luokseen, jos se käy tarpeelliseksi. Onhan minulla
pankissa rahoja!" --
"No no no no no, Bente, tyynnyhän toki... malta nyt vähän mieltäsi...
ja" -- hän hyökkäsi ylös tuolilta. "Sinä tahdot pelottaa minua, -- --
kääntää pistoolin vasten rintaani... No no no no no, Bente --.
Tule tänne, niin keskustelemme... Sinähän olet aivan kiihkossa,
kuuma ja punainen"... Taas hän hyppäsi pystyyn ja löi pulpettiin.
"Hän on minun kiroukseni, tuo poika rakkari, -- näenhän nyt, että
hän aikoo ottaa minulta äitinsäkin. -- -- Ja sillä tavalla, sillä
tavalla kiristetään minulta rahoja", -- lausui hän itsekseen
katkerasti... "Niin, niin, Bente, kulje sinä vaan hänen asioitaan,
kulje" -- "Minä en kulje kenenkään asioita, -- minä vaan teen, mitä
minun täytyy tehdä, jotta rauha säilyisi talossa .. Ne viisituhatta
kruunua, jotka perin veljeltäni, niiden yli lienee minulla jotain
valtaa -- käytettäköön niistä pari tuhatta hänen kasvatukseensa."
-- "Sinun viisituhattako, jotka ovat säästöpankissa?" -- Tohtori
istui hetkisen ääneti, kasvot synkistyen loukkauksesta. -- "Herran
nimessä, saathan sinä ne," vastasi hän kylmästi... "Minä sen pahempi
melkein pelkään, kun olen tänään käyttänyt oman käden oikeutta sinun
varojasi kohtaan... Annoin Kjelille niistä lainaksi viisisataa...
Mutta minä vakuutan -- kunniani kautta -- on täydet takeet siitä,
että rahat saadaan maaliskuussa takaisin -- silloin ne saat tästä
pöydältä käteesi, käyttääksesi miten hyväksi näet... Minä vaan en
tahdo enää olla missään tekemisissä noiden varain kanssa -- tahdon
yleensä päästä kaikista lähetyksistä pojallemme -- laulajalle." --
"Älä nyt päästä kaikkea tuota pikkumaisuutta itsessäsi valtaan,
Baarvig. Olenko minä koskaan sanallakaan maininnut noita rahoja...
Mutta sano minulle vaan onko muuta keinoa? Vai luuletko olevan hyötyä
siitä, että Endre pakotetaan palaamaan siihen, josta hän kerran on
luopunut. Se ainakin on varma, ettei siitä mitään tule." -- "Sinä
annat pojan vetää itseäsi mihin vaan, Bente", -- jatkoi tohtori häntä
kuulematta, -- "olet aivan -- aivan sokea hänen suhteensa." Hän
nojausi taaksepäin ja katsoi kattoon.
Kuuma puna lensi rouvan kasvoille... "Olenko minä koskaan sanallakaan
pannut vastaan, kun sinä annoit rahat Kjelin sahaan", lausui hän
hillityllä kiivaudella.
"Ohhoo, -- Kjel näetkös -- sitäkö sinä nyt... Se on aivan toinen
asia. Kjel on sillä alalla, jolle hänellä juuri on taipumusta -- hän
on siihen kuin vuoltu. Enkä minä ole sillä taholla minkäänlaisen
sokeuden orja." -- "Sitä nyt ei niin varmaan tiedä, Baarvig. Suurella
vaivalla saimme hänet ensin agronoomiksi. Mutta en minä ole nähnyt
hänen omin käsin koskevan lapioonkaan -- en edes puutarhalapioon."
-- "Et tietenkään, sillä sepä ei hänelle sopinut." -- "Muistatko ne
suuremmoiset laskut ja tuumat, joissa hän liikkui siihen aikaan, kun
ilman pääomaa tahtoi ottaa haltuunsa Rognerudgaardin, -- paljasta
rikkautta ja ylellisyyttä!... Ja nyt olemme nähneet, miten hänen
olisi käynyt. Pidin sitä kerrassaan onnena, että hän sitten sai
säästörahamme tuota sahaa varten ja pääsi siitä kaupasta." -- "No
jaa, -- se nyt oli Kjelin tapa purkaa nuoruutensa hurjuutta -- kaikki
nuo kalkyylit!... Kaikki hänen puuhansa ja pyrkimyksensä tarkoittavat
omaan varaan pääsemistä. -- Ei, _hän_ kyllä on ilmapumpun vastakohta,
hän tahtoo pumpata rahoja itselleen... Ja nyt minä arvelen, että
oikeastaan on tässä kipeä kohta se, miten saataisiin hra Endre edes
johonkin määrin selviämään humalastaan." -- "Ainoa mitä meidän tulee
tehdä, Baarvig", -- hän katsoi mieheensä päättävän vakavasti, --
"on tukea häntä. Enkä muutoin usko sinun täysin määrin käsittävän,
mitä todellinen laulaja on. Ei Endre halua ruveta miksikään
kierteleväksi renkuttelijaksi." -- "En parhaimmallakaan tahdolla
voi siitä ajatuksesta päästä... Mutta" -- hän kuuli kulkuset ja
hevosen, joka tuli häntä noutamaan, ja nousi ylös, -- "Herran
nimessä, onhan sinulla rahat, -- onhan sinulla varoja käyttää hänen
kukoistuksekseen"...
Rouva seurasi häntä matkavaatteille.
"Niin, Baarvig, -- ota asia miltä kannalta tahdot, -- nuo
kaksituhatta kruunua _täytyy_ minun saada, -- minä _tahdon_ käyttää
ne Endren hyväksi. Minä en voi kestää sitä ajatusta, että hänet
hylkäisimme. Minä en saa muutoin rauhaa!" huudahti hän epätoivoisena.
-- "Kuulithan sinä, että saat ne, Bente"...
Hän melkein riuhtaisi itsensä irti vaimostaan, kun tämä tahtoi auttaa
turkkeja hänen päälleen.
"Tiedät kyllä, ett'en ole koskaan ajatellut niitä rahoja, Baarvig,
-- enkä sekaantunut siihen, mitä niistä määräät... Ei, anna kun
köytän vyön paremmin ympärillesi... Sinähän se pidät huolen
meistä kaikista... Ja Endre on pahoittanut mielesi alituisella
horjumisellaan ja pettymyksillään... En sano siihen mitään, että
tuo jo lopulta väsyttää sinua, mies parka... Mutta" -- tuo pieni
hento olento nousi varpailleen ja veti turkinkauluksen vyön päälle
-- "mutta sinulla on yhtä paljon sydäntä lapsia kohtaan kuin
minullakin... Ja kun meidän _täytyy_, niin" -- "Kun _minun_ täytyy,
niin" -- jyrisi tohtori vastaan.
Rouva väistyi vähän taakse päin ja katsoi häneen.
"Kyllä ymmärrän", -- huudahti tohtori katkerasti ja astui
matkasaappaissa nopeasti ovea kohti, "minun täytyy auttaa häntä
sinne, minne kana potkaisee... Ja vasten vakuutustani..."
"Mutta, Bente", -- hän kääntyi äkkiä purevasti ovessa, rouvan
kiiruhtaessa lamppua ottamaan näyttääkseen hänelle tietä, "sinä itse
saat olla niin hyvä ja huomenna panna kokoon kirjeen, jossa laulaja
saa tuon auliin kehotuksen --. Minä pelkään, että minä muutoin
ottaisin häneltä uskon hieman karkealla tavalla", -- kuului alhaalta
katuportailta pimeästä.