-- Ruumiillisesti? Onko hän kuollut?
-- On. Hän kuuli, kuinka minä itkin sinua, ja pilkkasi minua
katkerasti, nimittäen sinua rumalla nimellä. Silloin tein tekoni. En
kestänyt kauempaa. Jo ennenkin hän on minua sinun tähtesi pilkannut.
Sitten pukeusin ja riensin sinua etsimään.
Vähitellen Angelin täytyi uskoa, että hän ainakin oli yrittänyt tehdä
sitä, minkä sanoi tehneensä. Teko herätti hänessä kauhua, ja siihen
sekaantui ihmettelyä Tessin rakkauden voimasta ja sen ihmeellisestä
laadusta, mikä näytti sammuttaneen hänen siveellisen tuntonsa.
Kykenemättä käsittämään menettelynsä seurauksia Tess näytti viimeinkin
tyytyväiseltä; Clare katseli häntä, kun hän itkien ilosta nojasi hänen
olkapäätänsä vasten ja ihmetteli, mikä salaperäinen voima hänen
d'urbervilleläisveressään oli saattanut hänet tekemään tämän rikoksen
-- jos se rikos olikaan. Hänen päähänsä välähti ajatus, että sukutarina
vaunuista ja murhaajasta oli saattanut syntyä siitä, että D'Urbervillet
olivat olleet tunnettuja tämmöisistä teoistaan. Hän otaksui, että Tess
oli mielettömän surun hetkellä, josta hän puhui, menettänyt mielensä
tasapainon ja syössyt itsensä pohjattomaan kuiluun.
Se oli kauheata, jos oli totta, ja surullista, jos hänen sanansa vain
osottivat tilapäistä mielenhäiriötä. Mutta oli miten tahansa, tässä oli
hänen hylätty vaimonsa, joka häntä niin tulisesti rakasti ja riippui
hänessä, pitäen häntä suojelijanansa. Hän näki, ettei Tess saattanut
ajatellakkaan toisenlaista mahdollisuutta. Hellyys valtasi vihdoinkin
Claren mielen. Hän suuteli häntä lakkaamatta kalpeilla huulillansa ja
piteli hänen kättänsä sanoen:
-- En hylkää sinua! Olen suojeleva sinua kaikin voimin, armaani, mitä
lienetkin tehnyt!
He astelivat eteenpäin puiden alla. Tess käänsi tuon tuostakin päänsä
häntä katsoakseen. Angel oli laiha ja ruma, mutta hänestä hän oli yhtä
sorea kuin ennenkin. Hän oli hänen Antinouksensa, jopa Apollonsa; hänen
kivuloiset kasvonsa olivat hänen lemmekkäästä katseestaan ihanat kuin
aamu, yhtä paljon tänään kuin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran oli
hänet nähnyt. Sillä olivathan ne ainoan miehen kasvot maan päällä, joka
oli häntä puhtaasti rakastanut ja uskonut hänen puhtauteensa.
Vaistomaisesti ei Clare nyt ohjannut kulkua, kuten oli aikonut,
ensimäiselle asemalle kaupungista päin, vaan painautui metsään, joka
ulottui sangen laajalle. Käsivarret toistensa vyötäröllä he astelivat
havunneulasten peittämää polkua pitkin, ajattelematta muuta kuin että
viimeinkin olivat yhdessä ainoankaan elävän olennon erottamatta heitä
toisistaan; unohtaen kuolleen olemassaolon. Kun oli kotvasen matkaa
kävelty, niin Tess heräsi unelmistaan, katsahti ympärilleen ja kysyi
arasti:
-- Onko matkallamme mitään määrää?
-- En tiedä, armaani. Kuinka niin?
-- Ilman vain.
-- Kuletaanhan vielä joku taival, tavalla tai toisella löydämme kyllä
asunnon illan tultua -- jossain yksinäisessä mökissä kenties. Jaksatko
vielä astua, Tess?
-- Jaksan kyllä. Saattaisin astua vaikka kuinka kauas, kun sinun kätesi
on vyötäisilläni.
He jouduttivat käyntiänsä, välttivät suuria teitä ja noudattelivat
kapeita polkuja, suunnaten kulkunsa pohjoista kohti. Mutta varsinaista
suunnitelmaa puuttui kokonaan, ei kumpikaan ajatellut pakoa,
pukeutumista valepukuun tai piiloutumista pitemmäksi aikaa. Heidän
tuumansa olivat hetkellisiä kuin lasten.
Puolenpäivän tienoissa he tulivat lähelle muuatta majataloa. Tess
tahtoi lähteä hänen kanssansa syömään, mutta Angel pyysi häntä jäämään
metsään, kunnes tulisi takaisin. Tessin puku oli viimeisen kuosin
mukainen ja olisi varmaan herättänyt maalaisravintolassa huomiota,
samoin kuin hänen norsunluisella kokalla somistettu päivänvarjonsakin.
Angel palasi kohta tuoden ruoka-annoksen, josta olisi riittänyt vaikka
puolelle tusinalle hengelle, sekä kaksi pulloa viiniä; heillä oli nyt
ruokaa pariksi päiväksi, jos odottamattomia tapahtuisi.
He istuutuivat kaatuneille puunrungoille ja aterioivat hyvällä halulla.
Kellon kahta käydessä jälelle jääneet ruokavarat pistettiin kasaan ja
lähdettiin taas matkaa jatkamaan.
-- Nyt minä jaksaisin astua vaikka kuinka kauas, sanoi Tess.
-- Meidän on kulkeminen pohjoista kohti, niin että lopulta tulemme
Lontooseen, virkkoi Clare. Sieltä lähtee höyrylaivoja kaikille maailman
kulmille, jos mielemme tekee lähteä matkaan, eikä meitä siellä niin
helposti huomata kuin Kanaalin varrella olevissa satamissa.
Vastineeksi Tess vain painautui lähemmäksi. Vaikka toukokuu oli vasta
käsissä, oli ilma heleän kirkas ja iltapäivälläkin tuntui lämpimältä.
He olivat saapuneet New Forestiin ja näkivät illalla komean kaariportin
takaa suuren kilven, johon oli maalattu valkoisilla kirjaimilla: "Tämä
kartano vuokrataan sisustettuna" sekä lähempiä määräyksiä. Vähän matkan
päässä oli kartano, suuri, säännöllinen rakennus.
-- Tiedän minä tämän, sanoi Clare. Se on Bramshurstin aatelishovi.
Kuten näet, on se kiinni, ja hiekkakäytävät kasvavat heinää.
-- Muutamia ikkunoita on auki, sanoi Tess.
-- Huoneitten tuulettamista varten, luulenma.
-- Kaikki nuo huoneet tyhjiä -- meillä ei kattoa päämme päällä.
-- Sinä olet väsyksissä, Tess kulta, sanoi hän. Kohta jäämme lepäämään.
-- Hän suuteli hänen surullisia kasvojansa, ja taas lähdettiin
taipalelle.
Angelkin alkoi väsyä, sillä he olivat samonneet pitkän matkan. Yömaja
täytyi saada mistä hyvänsä. Kaukaa näkyi yksinäisiä mökkejä ja
kyläravintoloita, ja he ajattelivat mennä johonkin viimeksimainituista,
mutta eivät uskaltaneetkaan, vaan painautuivat uudelleen metsään.
Lopulta he eivät jaksaneet enää kulkea kauemmaksi.
-- Emmeköhän voisi nukkua puiden alla? kysyi Tess.
Angel ajatteli sen olevan vaarallista tähän vuodenaikaan.
-- Olen miettinyt tuota tyhjää taloa, jonka ohi kulimme, hän sanoi.
Mennäänpä sinne takaisin.
Puolen tunnin kuluttua he olivat jälleen kaariportin luona. Clare pyysi
Tessiä odottamaan portilla, kunnes hän kävisi katsomassa, oliko talossa
asukasta.
Tess istuutui nurmikolle portin korvaan, ja Clare hiipi taloa kohti.
Hän viipyi pitkän aikaa, ja kun palasi, niin Tess oli sanomattoman
huolissaan, ei itsensä vuoksi, vaan hänen. Clare oli saanut tietää
muutamalta pojalta, että talosta piti huolta vain muuan vanha vaimo ja
hän kävi ainoastaan kauniilla ilmalla avaamassa ja sulkemassa
ikkunoita. Hän tulisi niitä sulkemaan auringonlaskun aikaan.
-- Alhaalla olevasta ikkunasta pääsemme sisään ja nukumme täällä, sanoi
Clare.
Tess astui epäröiden rakennuksen luo; ikkunoiden edessä oli luukut,
niin ettei kukaan voinut heitä nähdä. Oven vieressä oleva ikkuna oli
auki. Clare kiipesi sisään ja auttoi Tessin perästään.
Lukuunottamatta eteistä kaikki huoneet olivat pimeässä. He astuivat
portaita ylös. Täälläkin olivat ikkunaluukut tarkasti kiinni;
tuuletusta ei ainakaan tänä päivänä oltu erittäin huolellisesti
toimitettu, sillä ainoastaan yksi ikkuna eteisessä ja toinen yläkerran
takaseinällä oli auki. Clare avasi jonkun suuren huoneen oven, hamusi
sen poikki ja raotti ikkunaluukkuja pari tuumaa. Kimppu auringonsäteitä
sukaisi huoneeseen valaisten raskaita, vanhanaikaisia huonekaluja,
punaisia damastiuutimia ja suunnattoman suurta nelipatsaista sänkyä,
jonka kattoon oli leikattu juoksevia vartaloita, esittäen nähtävästi
Atalantan kilpajuoksua.
-- Viimeinkin saamme levätä, sanoi Clare laskien permannolle
matkalaukkunsa ja ruokakäärönsä.
He olivat hiljaa kuin hiiret, kunnes talonvartija tulisi ikkunoita
sulkemaan. Varovaisuuden vuoksi Angel pani luukut tarkasti kiinni, jos
vaimo sattuisi avaamaan heidän huoneensa oven. Kuuden ja seitsemän
välillä hän tulikin, mutta ei käynyt siinä kylkirakennuksessa, jossa he
olivat. He kuulivat hänen sulkevan ikkunat, panevan ne säppiin,
lukitsevan oven ja menevän tiehensä. Sitten Clare päästi taas kipenen
valoa sisään ikkunasta, he aterioivat toisen kerran, kunnes vähitellen
kietoutuivat yön varjoihin, joita eivät kyenneet hälventämään, heillä
kun ei ollut kynttilää.
58.
Yö oli harvinaisen juhlallinen ja rauhaisa. Kun päivä alkoi sarastaa,
niin Tess kertoi miehelleen, kuinka tämä oli kävellyt unissaan, kantaen
häntä sylissään virran yli ja pannen vaaralle alttiiksi heidän
kummankin hengen, sekä kuinka Angel oli asettanut hänet luostarin
raunioiden luona olleeseen kivikirstuun.
-- Mikset puhunut siitä seuraavana päivänä? kysyi Angel. Se olisi
poistanut paljon väärinkäsitystä ja onnettomuutta.
-- Älä ajattele menneisyyttä, hän vastasi. Minä en ajattele muuta kuin
nykyhetkeä. Miksipä ajattelisimmekaan? Kuka tietää, mitä huomispäivä
tuo tullessaan.
Mutta ei se suruja tuonut. Aamu oli sumuinen ja kostea, ja kun Clare
tiesi vartijan käyvän talossa vain kauniilla ilmalla, niin hän uskalsi
hiipiä ulos huoneesta taloa tutkimaan. Ruokakammioissa ei ollut ruokaa,
mutta vettä oli kyllä. Sumun turvassa hän hiipi talosta lähimpään
kylään ja osti sieltä teetä, leipää ja voita. Tess heräsi hänen
tuloonsa, ja he rupesivat aterioimaan.
Heitä ei haluttanut mennä ulos, päivä meni, yö tuli, ja niin toinen ja
kolmas. Ja vihdoin oli, melkein heidän huomaamattansa, vierähtänyt
viisi päivää yksinäisyydessä, ei ainoankaan elävän olennon ääni ollut
häirinnyt heidän rauhaansa. Ilmanmuutokset olivat tärkeimpiä
tapahtumia; metsän linnut olivat heidän ainoana seuranansa. Ikäänkuin
hiljaisesta sopimuksesta he tuskin milloinkaan puhuivat hääpäivänsä
jälkeisistä tapahtumista. Tämä synkkä väliaika näytti hävinneen, ja
nykyisyys ja entisyys liittyivät toisiinsa niin välittömästi, kuin ei
välillä ollutta ajanvaihetta olisi ollutkaan. Kun Clare huomautti, että
heidän olisi lähdettävä turvapaikastaan ja ohjattava kulkunsa joko
Lontooseen tai Southamptoniin, oli Tess tuiki vastahakoinen tuumaan
taipumaan.
-- Miksi antaisimme suloisen ajan loppua! hän sanoi rukoillen. Mikä on
tapahtuva, se tapahtuu. -- Ja katsoen ikkunanluukun raosta ulos hän
jatkoi: -- Kaikki on tuskaa tuolla, täällä on rauhallista.
Clare katsahti myös ulos. Täyttä totta, sisällä huokui rakkaus ja
anteeksianto, ulkona odotti armoton kohtalo.
-- Ja -- ja, sanoi Tess painaen poskensa hänen poskeansa vastaan,
pelkään, ettei nykyiset tunteesi kestä kauan. En tahdo elää siihen
päivään, jolloin et tunne niinkuin nyt. Mieluummin tahdon nukkua
turpeen alla ennen sen ajan tuloa, jolloin halveksit minua, niin etten
koskaan saa sitä tietää.
-- En voi sinua koskaan halveksia!
-- Niin minäkin toivon. Mutta kun ajattelen millainen elämäni on ollut,
en ymmärrä kuinka kukaan voisi, ennemmin tai myöhemmin, olla
halveksimatta minua... Kuinka mieletön minä olinkaan! Ennen en voinut
tehdä kärpäselle enkä madolle pahaa, ja kun näin lintua kiusattavan
häkissä, hyrskähdin useinkin itkemään.
He viipyivät vielä päivän. Yöllä pilvinen taivas selkeni, ja sen vuoksi
vanha talonvartija heräsi tavallista aikaisemmin. Heleä päivänpaiste
sai hänet tavattoman virkeälle tuulelle; hän päätti tuulettaa koko
rakennuksen näin ihanana päivänä. Niinpä tapahtui, että hän tultuaan
hoviin kuudennella tunnilla ja avattuaan alakerran ikkunat meni
yläkertaan ja oli juuri tarttumassa ovenripaan, kun kuuli oven takaa
hengitystä. Kun hän tallusteli tohvelit jalassa oli hän lähestynyt ovea
kuulumattomin askelin. Vaimo syöksähti takaisinpäin, mutta arveli
sitten kuulleensa väärin ja tarttui hellävaroen ovenripaan. Lukko oli
rikki, ja oven eteen oli sisäpuolelta siirretty joku huonekalu, niin
ettei hän saanut sitä raolleen enempää kuin ainoastaan pari tuumaa.
Ikkunaluukusta lankesi valoviiru nuoren parin kasvoille, kun he siinä
lepäsivät vaipuneina sikeään uneen, Tessin huulet, erillään toisistaan
kuin puoleksi puhjennut kukka, Angelin posken vieressä.
Nähdessään heidän viattoman olonsa ja Tessin uhkean leningin, joka
riippui tuolilla, hänen silkkisukkansa, kauniin päivänvarjonsa ja muut
pukutarpeensa vaimo ällistyi niin, että hänen vihan puuskansa
odottamattomien vieraiden tapaamisesta muuttui sääliksi ylhäissyntyistä
karkurityttöä kohtaan, jona hän piti Tessiä. Hän sulki oven ja meni
tiehensä yhtä hiljaa kuin oli tullutkin neuvotellakseen naapuriensa
kanssa omituisesta löydöstään.
Parahiksi minuutti oli kulunut hänen lähdöstään, kun Tess heräsi ja
sitten Clare. Molempia vaivasi tunne, että joku oli heitä häirinnyt,
vaikka he eivät voineet sanoa mikä, ja tämä kiusallinen tunne kävi yhä
voimakkaammaksi. Heti kun Clare oli pukeutunut, niin hän riensi
kurkistamaan ikkunaluukkujen raosta ulos.
-- Lähdetäänpä heti matkaan, hän sanoi. Näkyy olevan korea ilma.
Minusta tuntuu, että täällä olisi joku talossa. Joka tapauksessa tulee
vaimo aivan piakkoin.
Tess taipui tuumaan. He laittoivat huoneen kuntoon, kokosivat vähät
kapineensa ja hiipivät hiljaa tiehensä. Metsään päästyä Tess kääntyi
katsahtaakseen viimeisen kerran taloon päin.
-- Ah, onnellinen asumus -- jää hyvästi! hän sanoi. Elämäni päivät ovat
luetut. Miksemme olisi voineet täällä oleilla.
-- Älä niin sano, Tess. Parin päivän päästä olemme jossain
satamakaupungissa. Kenties on kuitenkin paras olla menemättä Lontooseen
tai Southamptoniin. Emmeköhän mene Bristoliin?
Tuuma hyväksyttiin, ja matka ohjattiin sen mukaan. Ripeästi tuntui
matkanteko pitkän levon perästä luistavan, ja puolenpäivän tienoissa he
lähestyivät Melchesterin kaupunkia, joka oli aivan heidän matkansa
varrella. He päättivät viipyä kaupungin ulkopuolella olevassa
metsikössä pimeään asti ja sitten jatkaa matkaa. Hämärissä Clare kävi
hankkimassa vähän ruokaa, ja heidän öinen marssinsa alkoi; kahdeksan
aikaan he kulkivat Ylä- ja Keski-Wessexin välisen rajan ohi.
Tess oli tottunut kulkemaan tiettömiä taipaleita ja nyt hän sai
taitoansa näyttää. Heidän oli kuitenkin pakko mennä erään pikku
kaupungin, vanhan Ambresburyn halki päästäksensä siltaa myöten joen
yli, joka kiersi heidän eteensä. Puolen yön tienoissa he astelivat
yksinäisiä katuja pitkin, joita himmeästi valaisi siellä täällä
tuikkivat lyhdyt. Komea kirkontorni kohosi heidän vasemmalla
puolellansa, ja sen takana oli silta. Päästyänsä joen toiselle puolen
he noudattelivat aukealle lakeudelle johtavaa tietä.
Vaikka taivas oli raskaassa pilvessä oli himmeästä kuutamosta ollut
heille vähän apua. Mutta nyt oli kuu laskenut, pilviä tuntui
kasaantuvan aivan heidän päälaellensa, ja kohta oli pilkko pimeä. He
tallustelivat kuitenkin eteenpäin, kävellen niin paljon kuin
mahdollista nurmikolla, jottei askelia kuuluisi. Helppo siinä oli
kulkeakkin, sillä tien vieressä ei ollut aitaa. Ympärillä kenttä
murjotti synkeänä, ja tuuli puhalsi kylmästi. Oli matkattu kolme neljä
kilometriä, kun Clare äkkiä huomasi edessään jonkun suunnattoman suuren
esineen.
-- Mikähän ihmeen paikka tämä on? hän kysyi.
-- Se hurisee. Kuuntelehan, sanoi Tess.
Hän kuunteli. Leikkiessään salaperäisellä esineellä tuuli synnytti
valtavan sävelen, joka soi kuin yksikielisen jättiläisharpun sävel.
Muita ääniä ei kuulunut. Clare astui pari askelta eteenpäin hamuten
kädellään. Seinä siinä tuntui olevan, kivinen seinä ilman saumoja.
Tarkemmin tutkittuaan Clare huomasi, että se olikin suunnaton
suorakulmainen pilari. Vasemmalla puolella oli toinen samanlainen.
Epämääräisen korkealla heidän päänsä päällä oli jotain, joka pimitti
mustan taivaan yhä mustemmaksi; se tuntui olevan holvi, joka yhdisti
pilareja. He astuivat varovasti niiden väliin. Kaiku vastasi
pienimpäänkin rasahdukseen. Oven ulkopuolella he vielä olivat, sillä
kattoa ei näkynyt. Tess huoahti pelästyneenä ja ihmetteli: -- Mikähän
tämä on?
Pilareja tuntui olevan toinen toisensa vieressä, tunnustelipa miltä
puolen tahansa.
-- Tämäpä vasta on tuulten temppeli, sanoi Clare.
He astuivat eteenpäin, kunnes olivat pilariston keskellä.
-- Tämä on Stonehenge, jatkoi Angel.
-- Pakanuuden aikainen temppelikö?
-- Niin. Vuosisatoja vanha, vanhempi D'Urbervillein hautoja. No, mikäs
neuvoksi, kultaseni? Kenties löydämme edempänä suojapaikan.
Mutta Tess, ollen upi uuvuksissa, heittäysi pitkähkölle paadelle, jota
pilari suojasi tuulelta. Kivi oli kuiva ja lämmin, sillä aurinko oli
koko edellisen päivän siihen helottanut, ja Tessistä tuntui paljon
mukavammalta loikoa siinä kuin kulkea kylmässä heinikossa, mikä oli
kastellut hänen kenkänsä ja hameen helmansa.
-- En haluaisi lähteä edemmäksi, Angel, hän sanoi ojentaen kätensä
hänen kättänsä saavuttaakseen. Emmekö voi täällä odottaa?
-- Pelkäänpä, ettei se käy päinsä. Tämä on kovin näkyvä paikka päivän
aikaan.
-- Nytpä muistuu mieleeni, että joku äitini sukulainen oli täällä
paimenena. Ja pakanaksihan sinä Talbothaysissa tapasit minua sanoa.
Niin että nyt olen kotonani.
Angel kumartui polvilleen hänen viereensä ja painoi huulensa hänen
huulillensa.
-- Nukuttaako sinua, armaani? Taidat levätä alttarilla.
-- Kovin tässä on hyvä ollakseni, mutisi hän. Täällä on niin yksinäistä
ja juhlallista -- suuren onneni perästä -- kun edessäni ei ole muuta
kuin taivas. Tuntuu niinkuin ei koko maailmassa olisi muita ihmisiä
kuin me kaksi, ja soisinpa, ettei olisikaan -- lukuunottamatta
Liisu-Viisua.
Clare arveli Tessin saattavan levätä tässäkin, kunnes pimeä rupeaisi
hälvenemään. Hän heitti päällystakkinsa hänen yllensä ja istahti hänen
viereensä.
-- Angel, jos minulle jotain tapahtuu, niin tahdotko minun tähteni
pitää Liisu-Viisua silmällä? Tess kysyi kuunneltuaan kotvasen tuulen
soittoa pilarien välissä.
-- Tahdon kyllä.
-- Hän on niin hyvä, niin yksinkertainen ja viaton. Oi, Angel, --
soisinpa sinun ottavan hänet vaimoksesi, jos minut menetät, niinkuin
kohta käykin. Oi, jospa niin tekisit!
-- Jos sinut menetän, niin menetän kaikki! Ja onhan hän kälyni.
-- Ei se mitään tee, armaani. Marlottissa ihmiset tuon tuostakin
menevät kälyjensä kanssa naimisiin, ja Liisu-Viisu on niin suloinen ja
lempeä, ja kaunis tyttö hänestä tulee. Kernaasti minä tasaan sinut
hänen kanssansa jouduttuani manan majoille. Jos vain ottaisit häntä
ohjataksesi, opettaaksesi ja kasvattaaksesi itseäsi varten! Hänellä on
kaikki, mitä minussa on hyvää, mutta ei sitä, mikä on huonoa, ja jos
hän tulisi omaksesi, niin tuntuisi melkein kuin ei kuolema olisikaan
meitä erottanut... Niin, nyt olen sen sanonut. Enpä siitä enää
puhukkaan.
Hän vaikeni, ja Angel vaipui ajatuksiinsa. Kaukaa taivaanrannalta näkyi
pilarien välitse valojuova. Musta pilvivaippa alkoi kohota ylöspäin,
päästäen aamunairueita näkyviin.
-- Uhrattiinko tässä Jumalalle? kysyi Tess.
-- Ei, vastasi Clare.
-- Kenelle sitten?
-- Auringolle luullakseni. Tuo iso kivi, joka on tuossa erillään, on
auringon nousua kohti.
-- Muistuupa taas jotain mieleeni, sanoi Tess. Muistathan, ettet sinä
tahtonut vaikuttaa uskooni, ennenkuin olisimme naimisissa? Mutta tiesin
minä kuitenkin sinun ajatuksesi ja ajattelin niinkuin sinäkin -- en
suinkaan mistään järkisyistä, vaan siksi, että sinä niin ajattelit.
Sanoppas nyt, Angel, luuletko että tapaamme toisemme kuoltuamme? Tahdon
tietää sen.
Angel suuteli häntä päästäkseen vastaamasta.
-- Oi, Angel, tämä merkitsee kieltävätä vastausta, hän sanoi hiljaa
nyyhkyttäen. Ja minä tahdoin niin mielelläni nähdä sinut jälleen, niin
mielelläni! Emmekö mekään, sinä ja minä, Angel, jotka olemme toisiamme
niin suuresti rakastaneet?
Clare seurasi itseänsä suuremman miehen esimerkkiä eikä vastannut
vaikeaan kysymykseen vaikealla hetkellä, ja he olivat taas vaiti.
Tuokion perästä Tessin hengitys kävi tasaisemmaksi, hänen kätensä
heltisi Angelin kädestä, ja hän vaipui uneen.
Vaalea hopeajuova itäisellä taivaanrannalla saattoi etäisimmätkin
paikat laajalla lakeudella näyttämään läheisiltä, ja koko maisema
kantoi tuota pidättymisen, äänettömyyden ja epäröimisen leimaa, mikä on
tavallista juuri päivän koiton edellä. Itäiset pilarit holveineen
häämöttivät mustina valoa vasten. Niiden takana oli iso aurinkokivi, ja
uhrikivi oli keskellä.
Kuoli äkkiä öinen tuuli, ja kiven koloihin kerääntyneet vesilätäköt
lakkasivat värisemästä. Samassa näytti jotain liikkuvan rinteen
laidassa itäpuolella -- vähäpätöinen pilkku vain. Se oli heitä
lähestyvän miehen pää. Clare toivoi, että matkaa olisi yöllä jatkettu,
mutta kun asia ei ollut autettavissa, niin hän päätti pysyä aloillaan.
Mies tuli suoraan pilariryhmää kohti, missä he olivat.
Angel kuuli takanansa hiljaista liikettä, askelten kapsetta.
Käännyttyänsä ympäri hän näki toisen miehen ja ennenkuin huomasikaan
seisoi kolmas oikealla ja neljäs vasemmalla. Aamun koitto valaisi
muuatta, ja Clare saattoi nähdä, että mies oli pitkä ja käveli kuin
koulutettu. Tessin kertomus oli siis totta! Hän hypähti ylös saadakseen
aseen, keksiäkseen pakokeinon, mitä tahansa. Mutta lähin mies seisoi jo
hänen edessään.
-- Ei maksa vaivaa, hän sanoi. Meitä on kuusitoista miestä tasangolla,
ja koko seutu on komennettu liikkeelle.
-- Sallikaa hänen nukkua, kunnes herää! Clare pyysi kuiskaten, kun
miehet kokoontuivat Tessin ympärille.
Nähtyänsä missä hän lepäsi, miehet taipuivat tuumaan ja asettuivat
vartioimaan häntä yhtä äänettöminä kuin ympärillä kohoavat pilarit.
Clare meni kiven luo, kumartui Tessin ylitse ja tarttui hänen pieneen
käteensä. Hän hengitti lyhyeen ja heikosti. Kaikki odottivat valon
koittoa, heidän kasvonsa ja kätensä olivat kuin hopeoidut, mutta muu
ruumis oli vielä pimeän peitossa; kivet hohtivat vihreänharmaina,
lakeus värjötti varjoryhelmänä. Kohta kävi valo voimakkaammaksi,
auringon kultainen säde karkeloi hänen vartalollaan, sukaisi
silmäkulman alle ja herätti nukkujan.
-- Mitä se on, Angel? hän kysyi nousten ylös. Ovatko hakijani tulleet?
-- Ovat, armaani, Clare vastasi. Jo tulivat.
-- Juuri niin pitääkin, hän mutisi. Angel, olenpa melkein iloinen --
niin iloinen! Tämmöinen onni ei voinut olla pysyväinen; se olisi ollut
liian paljon. Olen saanut nauttia kyllikseni; ei minun nyt tarvitse
elää nähdäkseni sinun halveksivan itseäni.
Hän nousi ylös, pudisti itseään ja meni pari askelta eteenpäin.
Miehistä ei ollut ainoakaan hievahtanut.
-- Olen valmis, hän sanoi tyynesti.
59.
Wintoncester, tuo kaunis vanha kaupunki, joka ennen muinoin on ollut
Wessexin pääkaupunkina, lepäsi kukkulainsa keskellä kesäkuun aamun
heleässä päivänpaisteessa ja lämmössä. Tiili- ja hiekkakivirakennusten
seiniltä oli sammal kuivunut keltaiseksi, alangoissa juoksevat virrat
olivat vähällä vedellä, ja sillalle johtavaa valtakatua lakaistiin ja
puhdistettiin kuin markkinapäivänä.
Sillalta kohoaa maantie, kuten jokainen wintoncesteriläinen tietää,
pitkälle loivalle rinteelle, jättäen talot vähitellen taaksensa. Tietä
myöten käveli ripeästi kaksi henkilöä; vastamäki ei näyttänyt heille
haittaa tekevän. He olivat pistäytyneet tielle kapeasta, teljetystä
portista, joka oli muutaman korkean talon seinässä. Näyttivät
hätäisesti ehättävän ulos kaupungista, ja tämä tie tuntui heitä
joutuisimmin auttavan. Kulkivat pää kumarassa, vaikka vanhuus ei
kummankaan hartioita painanut. Auringonsäteet hymyilivät
säälimättömästi heidän surupukimillensa,
Toinen kahdesta oli Angel Clare, toinen pitkä, elämälle avautuva olento
-- puoleksi tyttö, puoleksi nainen. Hengellistetty Tessin kuva,
solevampi kuin hän, mutta silmät yhtä lumoavat. Se oli Claren käly,
Liisu-Viisu. Heidän kalpeat kasvonsa näyttivät kovin kutistuneilta. He
riensivät eteenpäin käsi kädessä lausumatta sanaakaan toisilleen, päät
kumarassa juuri niinkuin apostoleilla Giotton taulussa "Kaksi
apostolia".