nimeä, Clare sai tietää, että John Durbeyfield oli kuollut, että hänen
leskensä ja lapsensa olivat muuttaneet pois Marlottista, sanoen
asettuvansa Kingsbereen, mutta sen sijaan olivat menneetkin erääseen
toiseen paikkaan, jonka nimi mainittiin.
Talo tuntui Claresta kammottavalta, koska Tess ei enää siinä asunut, ja
hän riensi tiehensä taakseen vilkaisematta.
Hänen tiensä kävi kentän kautta, missä hän ensi kerran oli nähnyt
Tessin kesäisissä kisoissa. Paikka tuntui yhtä vastenmieliseltä kuin
talo -- vieläkin vastenmielisemmältä. Kulkiessaan kirkkotarhan poikki
hän huomasi uusien hautapatsaitten joukosta erään hieman upeammalta
näyttävän. Siihen oli piirretty sanat:
"Tässä lepää John Durbeyfield oikealta nimeltään D'Urberville, joka
kuului kerran mahtavaan tämännimiseen sukuun ja oli suoraan alenevassa
polvessa mainehikkaan Sir Pagan D'Urbervillen, Wilhelm Vallottajan
aikuisen ritarin, jälkeläinen. Kuoli maaliskuun 10 p:nä 18--
"Niin mahtavat menevät."
Joku mies, luultavasti haudankaivaja, oli huomannut Claren seisovan
patsaan ääressä ja tuli hänen luoksensa.
-- Kuulkaahan, herra, se mies ei tahtonut levätä täällä, vaan tahtoi
päästä Kingsbereen esi-isäinsä viereen.
-- Ja miksei hänen toivomustaan otettu huomioon?
-- Ei ollut rahaa! Sanokaahan muuta -- tuommoiset koreat patsaat piti
laittaa haudalle ja maksamatta on tänäkin päivänä.
-- Kuka sen laittoi?
Haudankaivaja mainitsi jonkun kylässä asuvan kivenhakkaajan nimen, ja
Clare läksi häntä tapaamaan. Totta oli ukko puhunutkin: patsas oli
maksamatta. Clare suoritti hinnan ja läksi taas Durbeyfieldejä
etsimään.
Matka oli liian pitkä jalkamatkaksi, mutta Clare tunsi niin voimakasta
halua olla yksin, ettei huolinut ottaa kyytiä eikä mennä läheiselle
asemalle, mistä olisi rautateitse päässyt määräpaikkaan. Shastonissa
hän kuitenkin päätti ottaa kyydin, mutta matkaa oli kuitenkin sen
verran, että hän saapui perille vasta seitsemän tienoissa illalla.
Kun kylä oli pieni, niin hän löysi varsin helposti mrs Durbeyfieldin
asunnon. Se sijaitsi muurin ympäröimässä puutarhassa, syrjässä
maantieltä. Sinne oli hän sullonut vanhat huonekalurottelonsa, miten
parhaiten taisi. Oli selvä, ettei hän syystä tai toisesta olisi suonut
Angelin tulevan häntä tervehtimään ja piti tämän tuloa miltei
väkivaltaisena tunkeutumisena. Hän astui itse ovelle, ja iltataivaalta
kajastava valo lankesi hänen kasvoillensa.
Ensi kertaa eläissään Clare hänet tapasi, mutta liian kiintynyt oli hän
omiin mietteihinsä nähdäkseen muuta kuin että hän oli vielä kaunis
nainen, puettuna kunniallisen lesken pukimiin. Angelin täytyi ilmottaa
olevansa Tessin mies ja selittää, mitä varten oli tullut -- hän teki
sen sangen kömpelösti.
-- Tahdon häntä heti tavata, hän sanoi. Lupasitte kirjottaa minulle,
mutta ette sitä tehnytkään.
-- Koska hän ei tullut kotiin, vastasi Joan.
-- Tiedättekö voiko hän hyvin?
-- En tiedä. Mutta teidän pitäisi tietää, hän sanoi.
-- Sen myönnän. Missä hän nyt on?
Jo keskustelun alussa oli Joan Durbeyfield kokenut peittää
hämmästystään pitämällä kättänsä leukansa kupeessa.
-- En ... en tiedä varmaan, missä hän nykyään on, hän vastasi.
Hän oli ... mutta...
-- Missä oli?
-- Tuota, tuota ... ei hän siellä enää ole...
Hän katkaisi taas puheensa siihen, ja sillä välin olivat pikku lapset
sipsutelleet ovelle, missä nuorin äitinsä hameen helmaan tarttuen
sopotti:
-- Tämäkö herra se menee Tessin kanssa naimisiin?
-- Hän on jo hänen kanssaan naimisissa, kuiskasi Joan. Mene sisään.
Clare näki kuinka hämillään hän oli ja kysyi:
-- Luuletteko Tessin tahtovan, että etsisin hänet käsiini?
Jollei, niin...
-- Enpä luulisi tahtovan.
-- Oletteko varma?
-- Varma olen.
Clare kääntyi pois; sitten johtui hänelle mieleen Tessin hellä kirje.
-- Varmaan hän tahtoo, hän lausui kiihkeästi. Tunnen hänet paremmin
kuin te.
-- Sangen luultavaa, herra Clare, sillä minä en koskaan ole häntä
oikein tuntenut.
-- Sanokaahan minulle hänen osotteensa, mrs Durbeyfield, tehkää hyvä
työ onnettomalle miehelle!
Tessin äiti siveli poskeansa levotonna kädellään, mutta nähdessään,
kuinka hän kärsi, hän virkkoi hiljaa:
-- Hän on Sandbournessa.
-- Missä siellä? Sandbourne kuuluu kasvaneen isoksi kaupungiksi.
-- En tiedä sen tarkemmin -- Sandbournessa hän on. Minä puolestani en
ole koskaan siellä käynyt.
Nähtävästi Joan puhui totta. Clare ei udellut enempää.
-- Tarvitsetteko mitään? hän kysyi ystävällisesti.
-- Emme, herra Clare, vastasi Joan. Elämme aika hyvin.
Clare läksi tiehensä käymättä sisällä. Rautatie-asema oli puolen
peninkulman päässä; hän maksoi kyytimiehelleen palkan ja astui
jalkaisin asemalle. Viimeinen Sandbourneen menevä juna läksi kohta sen
perästä, vieden Claren mukanaan.
55.
Hankittuaan huoneen eräässä ravintolassa ja sähkötettyään isälleen
osotteensa Clare läksi yhdentoista aikaan illalla kävelemään
Sandbournen kaduille. Näin myöhällä ei sopinut tiedustella eikä käydä
tapaamassa ketään; täytyi jättää huomiseen. Mutta ei hän saattanut
mennä vielä nukkumaankaan.
Tämä uudenaikainen kylpypaikka itäisine ja läntisine asemineen,
rantapatamineen, petäjikköineen, kävelypaikkoineen ja puutarhain
ympäröimine huviloineen näytti Angel Claresta satumaailmalta, joka oli
syntynyt kuin taikasauvan kosketuksesta. Kaupungin ulkopuolella oli
luonto alkuperäisessä tilassaan, ei turvettakaan oltu käännetty sitten
Caesarin päivien. Mutta kuitenkin oli tämmöisen luonnon keskeen
kohonnut uhkea huvittelupaikka; olipa se vetänyt Tessinkin puoleensa.
Lyhtyjen valossa Angel astuskeli keskellä yötä edestakaisin teitä
myöten, jotka suikersivat tässä vanhaan maailmaan syntyneessä uudessa
maailmassa, ja näki puiden välistä somien huvilain komeita kattoja,
uuninpiippuja ja näkötorneja. Mahtavat rakennukset olivat erillään
toisistaan, ja öiseen aikaan nähtynä tämä huvittelunhaluisille ja
toimettomille rakennettu kaupunki näytti juhlallisemmalta kuin olikaan.
Meri oli lähellä, joskaan ei aivan huvilain alla, se sohisi, ja Clare
luuli petäjäin sohisevan; petäjät sohisivat ihan samalla tavalla, ja
hän luuli meren sohisevan.
Missähän Tess olikaan, torpan tyttö, hänen nuori vaimonsa, keskellä
tätä rikkautta ja loistoa? Kuta enemmän hän mietti, sitä sekavammaksi
kävi asia. Oliko täällä lehmiä lypsettävänä? Ei täällä tietenkään ollut
peltoja. Luultavasti hän palveli jossain noista suurista taloista, ja
Angel kulki katsellen ikkunoihin, missä valo toisensa perästä sammui,
ja ihmetteli mikähän niistä oli Tessin.
Mutta arvaileminen oli hyödytöntä, ja heti kahdentoista perästä hän
meni asuntoonsa ja rupesi nukkumaan. Ennen kynttilän sammuttamista hän
luki uudelleen Tessin hehkuvan kirjeen. Nukkuminen ei luonnistanut --
niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana -- ja vähänväliähän
kohotti uudinta ja katseli vastapäätä olevia taloja aprikoiden, minkä
uutimen takana Tess nukkui.
Hän olisi yhtä hyvin saattanut istua koko yön. Hän nousi ylös seitsemän
aikaan aamulla ja läksi kohta ulos, ohjaten kulkunsa postikonttoria
kohti. Ovessa tuli häntä vastaan kirjeenkantaja aamuposti kainalossa.
-- Tiedättekö missä mrs Clare asuu? kysyi Angel.
Kirjeenkantaja pudisti päätänsä.
Clarelle pälkähti päähän, että kenties hän käyttikin entistä nimeänsä,
ja jatkoi:
-- Eli miss Durbeyfield?
-- Durbeyfield?
Tämäkin nimi oli yhtä outo postimiehelle.
-- Täällä tulee ja menee ihmisiä joka päivä, kuten tiedätte, herraseni,
hän sanoi, ja tietämättä huvilan nimeä on mahdoton heitä saada
käsiinsä.
Samassa joku hänen toverinsa riensi ohi, ja Clare teki hänelle saman
kysymyksen.
-- En tunne Durbeyfieldin nimeä, mutta Heronissa asuu joku D'Urberville
niminen, sanoi toinen.
-- Se juuri! huudahti Clare iloisena, kun kuuli hänen jälleen ottaneen
oikean nimensä. Mikä paikka Heron on?
-- Uhkea vieraskoti!
Mies selitti missä huvila sijaitsi. Clare riensi sinne ja saapui
perille samaan aikaan kuin maitokuski. Huvila seisoi oman puistikkonsa
keskellä ja näytti aivan yksityisasunnolta. Jos Tess raukka oli täällä
palveluksessa, niin hän tulisi keittiön portaille maitoa ottamaan.
Clare aikoi myöskin mennä sinne, mutta sitten hän kääntyi valtaovelle
ja soitti.
Emäntä tuli itse avaamaan. Clare kysyi Teresa D'Urbervilleä eli
Durbeyfieldiä.
-- Mrs D'Urberville?
-- Niin.
Tess kulki niin muodoin rouvana täällä, ja Angel oli siitä hyvillään,
vaikkapa hän ei ollut ottanut hänen nimeään.
-- Olisitteko hyvä ja sanoisitte hänelle, että joku sukulainen tahtoo
häntä tavata.
-- On aikaisen laista. Kenen nimen saan mainita?
-- Angelin.
-- Mr Angelin?
-- Ei, Angel on etunimeni. Kyllä hän ymmärtää.
-- Käyn katsomassa onko hän valveilla.
Hänet osotettiin ruokasaliin ja siellä hän seisoi ikkunan vieressä,
katsellen pientä ruohokenttää ja sitä somistavia kukkia. Eipä Tessin
asema näyttänyt olevan niinkään huono kuin hän oli pelännyt; kaiketi
Tess oli myynyt jalokivet voidakseen tällä tavoin elää. Mutta ei hän
häntä vähääkään soimannut.
Kohta hänen tarkka korvansa erotti askelia portailla, ja silloin hänen
sydämensä rupesi tykyttämään niin rajusti, että hän tuskin pysyi
seisaallaan. -- Mitähän hän minusta ajattelee, kun olen niin muuttunut,
hän sanoi itsekseen -- ja ovi aukeni.
Tess ilmestyi kynnykselle -- ei semmoisena kuin hän oli odottanut hänet
näkevänsä, vaan tuiki toisenmuotoisena. Viehkeä puku vasta antoi hänen
kauneudellensa oikean tenhonsa. Hänellä oli yllään laskostettu aamupuku
harmaanvalkoisesta kasimirista, kirjailtu heikoin värein, ja saman
väriset aamukengät jalassa. Kaula kaartui untuvaröyhelöstä, ja hänen
vahva mustanruskea tukkansa, jonka Clare niin hyvin muisti, oli osaksi
kiedottu sykerölle niskaan ja osaksi riippui hartioilla -- hänellä oli
nähtävästi ollut kiire.
Clare oli kohottanut käsivartensa, mutta ne olivat vaipuneet jälleen
alas, sillä Tess ei rientänyt häntä kohti, vaan jäi ovelle seisomaan.
Hän tunsi, kuinka jyrkkä vastakohta oli heidän välillään, ja luuli
surkean ulkomuotonsa Tessiä säikäyttäneen.
-- Tess, hän sanoi tukahtuneella äänellä, voitko antaa anteeksi
lähtöni? Etkö tahdo tulla luokseni? Miten olet päässyt ... tämmöisiin
paikkoihin?
-- Myöhäistä, sanoi Tess. Ääni kajahti kylmältä huoneessa, ja silmissä
oli epäluonnollinen loisto.
-- En tuominnut sinua oikein -- en nähnyt sinua semmoisena kuin olit,
Clare jatkoi. Mutta nyt on toisin, rakkahin Tessini!
-- Liian myöhäistä, liian myöhäistä! sanoi Tess hätäisesti, heilauttaen
kättänsä aivan kuin Angelin läsnäolo olisi häntä kiusannut. Älä tule
minua lähelle, Angel! Ei, et saa tulla! Et saa!
-- Mutta etkö rakasta minua, rakas vaimoni, nähdessäsi kuinka tauti on
minua murjonut? Sinä et ole niin huikenteleva -- olen tullut sinua
noutamaan. Vanhempani toivottavat sinut nyt tervetulleeksi!
-- Niin, niin! Mutta minä sanon, että se on myöhäistä! -- Häntä näytti
vaivaavan samanlainen ahdistus kuin sitä, joka unissaan koettaa rientää
pakoon, mutta ei pääsekkään paikaltaan. -- Etkö tiedä kaikkea -- etkö
tiedä? Mutta kuinka tulit tänne, jollet tietänyt?
-- Kyselin useasta paikasta ja sain sinut viimeinkin käsiini.
-- Odotin ja odotin sinua, hän jatkoi, ja hänen äänensä sai vihdoinkin
entisen sulavan sointunsa. Mutta sinä et tullut. Kirjotin sinulle, etkä
sinä tullut. Hän sanoi koko ajan, ettet sinä koskaan tulisi, pitipä
minua mieletönnä, kun tuota uskoin. Hän oli hyvin ystävällinen minulle
ja äidilleni ja meille kaikille isän kuoltua. Hän...
-- En käsitä puhettasi.
-- Hän on saanut minut takaisin luoksensa.
Clare katsoi terävästi häneen, sitten hänelle äkkiä selveni näiden
sanojen merkitys; hän horjahti kuin kuumetautinen, katse vaipui alas
riippuen Tessin käsissä, jotka olivat valkoiset ja hivelevän hienot --
ennen ne olivat olleet ruusunpunaiset.
Tess jatkoi:
-- Hän on yläkerrassa. Vihaan häntä, koska hän valehteli minulle --
ettet sinä tulisi takaisin -- ja sinä _olet_ tullut! Mutta -- tahdotko
mennä tiehesi, Angel, ja olla palaamatta koskaan luokseni?
He seisoivat hetken vastatusten, läähättävät sydämet loistivat
tuskallisista katseista. Molemmat näyttivät rukoilevan pelastuakseen
kohtalon kourista.
-- Oi, -- se on minun vikani, sanoi Angel.
Enempää ei hän voinut sanoakkaan. Sanat eivät kyenneet tulkitsemaan
hänen tunteitansa paremmin kuin äänettömyys.
Kului tuokio, ja hän näki, että Tess oli poissa. Hänen kasvonsa kävivät
kylmemmiksi ja painuneemmiksi, kun hän seisoi siinä yksinään, ja jonkun
minuutin perästä hän tapasi itsensä kadulta astellen, itsekään
tietämättä mihin.
56.
Mrs Brooks, nainen, joka oli emäntänä Heronin huvilassa ja omisti
kaiken siellä olevan kauniin sisustuksen, ei ollut luonteeltaan
tavattoman utelias. Vähätpä hän toisten asioista välitti, omat
aineelliset harrastuksensa, voitto ja tappio, vetivät hänen ajatuksensa
puoleensa, pääasia oli miten sai rahoja irti vuokralaistensa taskusta.
Siitä huolimatta oli Angel Claren käynti hänen kallista vuokraa
maksavien vieraittensa, herra ja rouva D'Urbervillen luona, jona hän
heitä piti, siksi tavatonta aikaan ja tapaan nähden, että se herätti
hänessä naisellisen uteliaisuuden, joka hyödytönnä oli tukahutettu,
paitsi milloin rahalliset edut olivat kysymyksessä.
Tess oli puhutellut miestänsä ovelta astumatta ruokasaliin, ja mrs
Brooks, joka seisoi käytävän päässä sijaitsevassa huoneessaan raollaan
olevan oven takana, saattoi kuulla katkonaisia osia keskustelusta --
jos sitä keskusteluksi saattoi nimittää -- näiden kahden onnettoman
ihmisen välillä. Hän kuuli Tessin palaavan yläkertaan ja Claren
lähtevän ulos. Yläkerrassa olevan huoneen ovi sulettiin, ja mrs Brooks
tiesi Tessin astuneen huoneisiinsa. Kun nuori rouva ei ollut täysin
pukeutunut, niin mrs Brooks arvasi hänen viipyvän kotvan aikaa
huoneessaan.
Hän meni hiljaa portaita ylös ja pysähtyi etumaisen suojan,
vierashuoneen ovelle, mikä oli tavallisten pariovien kautta takana
sijaitsevan makuuhuoneen yhteydessä. Takimaisessa huoneessa vallitsi
hiljaisuus, mutta vierashuoneesta kuului omituista ääntä.
Hän saattoi erottaa vain yhden tavun, jota herkeämättä toistettiin
ohkuvalla äänellä, aivan kuin se olisi lähtenyt johonkin Ixionin
pyörään [kreikkalainen tarukuningas, joka koetti raiskata Heran ja
rangaistukseksi sidottiin käärmeköysillä ilmojen halki kiitävään
tuliseen pyörään] sidotusta sielusta:
-- Voi -- voi -- voi! Äänettömyys, raskas huokaus ja taas:
-- Voi -- voi -- voi!
Emäntä kurkisti avaimenreijästä. Näkyi vain vähäinen ala huonetta,
mutta sillä kohdalla oli osa valmiiksi katettua aamiaispöytää ja sen
vieressä tuoli. Tuolin istuimen ylitse näkyivät Tessin kasvot; hän oli
luultavasti polvillaan sen edessä. Kädet olivat puristetut yhteen
päälaelle, aamuhameen ja yöpuvun kirjailut olivat valahtaneet
lattialle, ja paljaat jalat, joista kengät olivat pudonneet, pistivät
esiin matolta. Juuri hänen huuliltansa tuo kuvaamaton epätoivon voihke
kuului.
Sitten miehen ääni viereisestä makuuhuoneesta lausui:
-- Mikä hätänä?
Tess ei vastannut, vaan jatkoi yksitoikkoisella, surullisella äänellä
yksinpuheluaan. Mrs Brooks saattoi erottaa vain osan sanoja:
-- Ja sitten rakas mieheni tuli kotiin luokseni ... enkä minä sitä
tiennyt ... ja sinä olet käyttänyt julmaa houkutuskykyäsi minua
vastaan ... myötäänsä sinä houkuttelit! Sisarusteni ja äitini hätää
hyväksesi käyttäen sinä koetit saada minut puoleesi ... sanoit myöskin,
ettei mieheni koskaan palaisi ... pilkkasit minua ja sanoit minua
höperöksi, kun sitä uskoin... Ja niin minä annoin perään ja uskoin
sinua!... Ja sitten hän tuli takaisin. Nyt hän on mennyt. Mennyt toisen
kerran, ja minä olen menettänyt hänet ainiaaksi ... hän ei rakasta
minua hipenenkään vertaa enää -- vihaa vain... Niin, nyt olen
menettänyt hänet taas -- sinun tähtesi!
Hän vääntelihe tuskissaan, ja mrs Brooks saattoi nähdä hänen
epätoivoiset kasvonsa. Huulet olivat verillä, niin kovasti oli hän
niitä purrut, ja pitkät silmäripset värisivät kyynelissä. Hän jatkoi:
-- Hän on kuoleman oma, hän näytti olevan aivan kuoleman oma... Ja
minun tekemäni synti tappaa hänet eikä minua... Oi, sinä olet repinyt
elämäni palasiksi ... onneni olet särkenyt... Oma, todellinen mieheni
ei koskaan ... ei koskaan... Voi Jumala, en kestä tätä!
Mies lausui muutamia teräviä sanoja, sitten kuului äkkiä rytinää; Tess
oli hypähtänyt ylös. Mrs Brooks luuli jommankumman syöksyvän ovesta
ulos ja riensi kiireesti portaita alas. Ei hänen kuitenkaan olisi
tarvinnut sitä tehdä, sillä ovea ei avattu. Mutta mrs Brooks arveli
olevan vaarallista mennä jälleen kuuntelemaan ja pistäysi omaan
vierashuoneeseensa alakertaan.
Ei kuulunut mitään katon läpi, vaikka kuinka olisi korviaan terottanut.
Rouva meni keittiöön lopettamaan keskenjäänyttä aamiaistaan. Kun hän
sitten tuli taas huoneeseensa, niin hän otti käteensä käsityön ja
istuutui odottamaan milloin vieraat soittaisivat merkiksi, että
aamiaisen sai hakea pois. Hän aikoi sen itse tehdä saadakseen jos
mahdollista tietää, mitä oli tapahtunut.
Lattiapalkit tuntuivat narisevan yläkerrassa, aivan kuin joku olisi
kävellyt edestakaisin, ja kohta kuului leningin kahinaa, ulko-ovessa
liikkui joku, ja Tess kulki ohitse suunnaten kulkunsa kadulle. Hänellä
oli yllään hieno kävelypuku, sama, joka hänellä tullessaankin oli
ollut, sillä erotuksella vain, että kuosikkaan hatun eteen oli laskettu
harso.
Mrs Brooks ei ollut kuullut vieraittensa lausuvan toisilleen sanaakaan
jäähyväisiksi. Olivat kenties riidelleet tai oli mr D'Urberville yhä
nukkumassa, sillä hänen tapanaan oli nukkua sangen myöhään.
Mrs Brooks meni takahuoneeseen, joka oli hänen varsinainen
asuinsuojansa, ja jatkoi ompeluaan. Nuorta rouvaa ei kuulunut takaisin
tulevaksi, eikä herrakaan soittanut. Mrs Brooks mietti tätä ja
ihmetteli, millaisessa sukulaisuussuhteessa taannoinen kävijä saattoi
olla nuoreen pariin. Ajatuksiinsa vaipuneena hän nojasi tuoliansa
vasten.
Näin tehdessään hänen katseensa tuon tuostakin sattui kattoon, kunnes
se kiintyi pilkkuun, jota hän ei ennen ollut huomannut. Se oli noin
öylätin kokoinen, kun hän sen ensi kerran huomasi, mutta kasvoi
vähitellen kämmenen suuruiseksi, ja silloin hän näki sen olevan
punaisen. Pitkulainen valkea katto, jonka keskellä tämä punainen täplä
helotti, näytti tavattoman suurelta herttaässältä.
Omituisia ajatuksia jysähti mrs Brooksin mieleen. Hän nousi pöydälle ja
kosketti pilkkua sormellansa. Se oli kostea, ja hän kuvaili mielessään
sitä vereksi.
Hän laskeutui pöydältä, läksi huoneesta, kapusi portaita ylös ja aikoi
mennä nuoren parin makuukamariin, joka sijaitsi hänen huoneensa
yläpuolella. Mutta kovin heikkohermoiseksi hän tunsi itsensä tällä
hetkellä: hänessä ei ollut oven avaajaa. Pysähtyi kuuntelemaan. Sisällä
vallitsevaa kuolemanhiljaisuutta katkaisi vain säännöllinen siputus:
Tip, tip, tip.
Mrs Brooks kiiruhti alas, avasi portin ja juoksi kadulle. Eräs tuttu
mies, joka oli työssä naapuritalossa, kulki ohi; hän pyysi tätä
tulemaan kanssansa yläkertaan, koska pelkäsi onnettomuuden kohdanneen
muuatta vuokralaistansa. Mies suostui ja seurasi häntä sinne.
Hän avasi vierashuoneen oven ja antoi miehen mennä edellä sisään. Huone
oli tyhjä, aamiainen -- vankka ateria liikkiötä, munia ja kahvia -- oli
koskematonna pöydällä, aivan siltä jäleltä kuin hän sen oli tuonut,
ainoastaan leikkuuveitsi oli poissa. Hän pyysi miestä menemään toiseen
huoneeseen.
Tämä avasi pariovet, astui pari askelta, mutta palasi tuokiossa
kauhistuneen näköisenä.
-- Hyvä Jumala, herra makaa kuolleena sängyssään! Hänet on puukotettu
-- verta on juossut suuri lätäkkö lattialle.
He nostivat aika häläkän, ja talossa, joka vastikään oli ollut niin
rauhallinen, kaikui askelia ja ääniä. Lääkärikin kutsuttiin. Haava oli
pienoinen, mutta veitsen terä oli sattunut sydämeen. Vainaja lepäsi
selällään, kalpeana, jäykkänä, aivan kuin olisi nukkunut heti iskun
saatuansa.
Neljännestunnissa tiesi koko kaupunki, että muuan paikkakunnalla
sattumoisin oleskeleva herra oli murhattu vuoteeseensa.
57.
Sillä välin oli Angel Clare tietämättänsä kulkenut samaa tietä, jota
oli tullutkin, palannut ravintolaan ja istuutunut aamiaiselle, katse
epämääräisen tuijottavana. Hän söi ja joi tiedottomasti, kunnes äkkiä
pyysi laskua. Maksettuansa sen hän otti matkalaukkunsa käteensä ja
läksi.
Juuri lähtöhetkellä tuotiin hänelle sähkösanoma -- pari sanaa
äidiltänsä: olivat iloisia, kun saivat tietää hänen osotteensa, ja
ilmottivat hänen veljensä Cuthbertin kosineen Mercy Chantia ja saaneen
myöntävän vastauksen.
Clare rutisti paperin kokoon ja läksi asemalle. Siellä hän sai tietää
junan lähtöön olevan vielä toista tuntia. Hän istuutui odottamaan,
mutta neljännestunnin kuluttua aika rupesi tuntumaan kovin pitkältä.
Sydän oli murtunut, ei tuntunut olevan kiirettä mihinkään, mutta pois
hän kuitenkin tahtoi rientää kaupungista, jossa niin kova kohtalo oli
hänet yllättänyt. Hän päätti kävellä seuraavalle asemalle ja siellä
nousta junaan.
Maantie kulki suorana viivana, kunnes jonkun matkan päässä painui
laaksoon, pistäytyen sen laidasta tuon tuostakin näkyviin. Kotvan
matkaa kulettuaan Clare pysähtyi hetkeksi huoahtamaan. Vaistomaisesti
katse kääntyi jälellepäin -- aivan kuin pakosta. Valkoisena hohtavalla
tiellä, pitkän matkan päässä joku musta piste näkyi liikkuvan häntä
kohti.
Niinkuin joku olisi juossut. Clare jäi odottamaan hämärästi aavistaen,
että joku tahtoi saavuttaa hänet.
Juoksija oli nainen, mutta eipä Clarelle pälkähtänyt päähän, että se
oli hänen vaimonsa -- ei hän tuntenut häntä vielä sittenkään, kun hän
oli lähempänä, sillä Tess oli aivan toisenlaisissa pukimissa. Vasta
sitten kun tämä oli aivan lähellä, Clare näki kuka hänen seuraajansa
oli.
-- Näin sinun ... kääntyvän asemalta ... vähää ennen kuin jouduin
sinne ... ja olen juossut perästäsi koko matkan, hän sanoi läähättäen.
Hän oli niin kalpea, hengitti niin hätäisesti ja värisi niin ankarasti,
ettei Angel kysynyt häneltä mitään, vaan tarttui hänen käteensä, pani
sen käsivarrellensa ja saattoi häntä eteenpäin. Välttääkseen
vastaantulijoita hän poikkesi maantieltä petäjien takana kulkevalle
polulle. Kun he olivat puiden suojassa, niin Clare pysähtyi ja katsoi
kysyvästi häneen.
-- Angel, hän sanoi, ikäänkuin tätä olisi odottanutkin, tiedätkö miksi
olen juossut perästäsi? Ilmottaakseni sinulle, että olen hänet
tappanut! -- Säälivä hymy väikkyi hänen kasvoillaan.
-- Mitä! huudahti Clare, luullen hänen puhuvan houreissaan.
-- Tein sen -- en tiedä kuinka, hän jatkoi. Tein sen sinun vuoksesi ja
itseni, Angel. Pelkäsin aikoja sitten, kun löin häntä rukkasellani
suuta vasten, että minun täytyy se tehdä jonain päivänä kostaakseni
vääryyden, jonka hän lapsena ollessani teki minulle ja minun kauttani
myöskin sinulle. Hän on työntäytynyt meidän väliimme ja syössyt meidät
onnettomuuteen, mutta nyt ei hän enää voi sitä tehdä. En rakastanut
häntä koskaan, Angel, niinkuin sinua rakastan. Tiedäthän sen? Uskothan?
Et tullut luokseni jälleen, ja minun täytyi mennä hänen luoksensa.
Miksi sinä menit, miksi menit, kun minä sinua niin rakastin? En
ymmärrä, miksi niin teit. Mutta en sinua soimaa, Angel, anna nyt vain
anteeksi sinua vastaan tekemäni synti, nyt kun olen hänet surmannut.
Juostessani tietä pitkin ajattelin, että sinä antaisit anteeksi nyt,
kun olen sen tehnyt. Iski kuin salama päähäni, että täten saisin sinut
jälleen. Toista kertaa en olisi voinut sinua menettää, en olisi
kestänyt -- et tiedä kuinka musertavalta tuntui ajatus, ettet minua
rakastaisi. Sano nyt rakastavasi minua, rakas, rakas mieheni, sano niin
tekeväsi nyt, kun olen hänet surmannut!
-- Rakastan sinua, Tess, rakastan sinua -- lempeni on syttynyt
uudelleen, hän sanoi puristaen kätensä tiukemmalle hänen vyötärölleen.
Mutta mitä sinä tarkotit -- oletko surmannut hänet?