ilmassa erään kuorman päällä istuvien naisten kesken. Hän seurasi
silmillään mukin matkaa ylöspäin ja näki, kuinka siihen tarttui käsi,
jonka haltijan hän hyvin tunsi. Tess riensi vankkurien luo.
-- Marian ja Izz! hän huudahti tytöille, sillä hepä siellä istuivat
perheen kera, jonka luona olivat asuneet. -- Oletteko te tänään
muuttohommissa, niinkuin muutkin?
Olivat he. Kovin oli käynyt elämä rasittavaksi Flintcomb-Ashissa,
olivat lähteneet melkein varkain tiehensä -- haastattakoon Groby
oikeuteen, jos tahtoi. He kertoivat mihin nyt aikoivat asettua, ja Tess
mainitsi myös uuden asuinpaikkansa.
Marian kumartui kuorman yli ja sanoi hiljaa:
-- Tiedäppäs, että se herra, joka sinua myötäänsä ajaa takaa --
arvaathan ketä tarkotan -- tuli lähdettyäsi Flintcombiin sinua
kysymään. Emme sanoneet missä olit, sillä tiesimme, ettet tahtonut
häntä nähdä.
-- Niin -- mutta sittenkin minä näin hänet, mutisi Tess. Miten lie
minut löytänytkin.
-- Tietääkö hän, mihin sinä nyt olet matkalla?
-- Taitaapa tietää.
-- Onko miehesi jo palannut?
-- Ei ole.
Hän sanoi hyvästit ystävilleen -- heidän kuskinsa oli nyt tullut
ravintolasta -- ja molemmat rattaat jatkoivat matkaansa vastakkaisiin
suuntiin. Vaunut, joissa Marian, Izz ja kyntömiehen perhe istuivat,
olivat komeasti maalatut ja niiden edessä oli kolme pulskaa hevosta;
valjaat oli koristettu välkkyvillä vaskiheloilla. Durbeyfieldin
joukkokunta sitä vastoin istui vanhoissa vaunurotteloissa, jotka hädin
tuskin kestivät tavattoman raskasta kuormaa. Niitä ei oltu maalattu sen
koommin kuin tehdessä, ja edessä oli vain kaksi hevosta. Huomasi heti,
että toinen joukkue kulki vauraan tilallisen kyydissä, toinen vaelsi
omia aikojaan ventovieraitten ihmisten luo.
Matka oli pitkä -- liian pitkä päivän matkaksi -- ja hevoset saivat
vetäessään rimpuilla hikeen asti. Vaikka matkaan oli lähdetty sangen
varhain, oli jo myöhäinen ilta käsissä, kun saavuttiin Greenhillin
kukkuloille. Hevosia puhalluttaessa Tess katsahti ympärilleen. Mäen
alla, juuri heidän kohdallaan oli heidän matkansa päämäärä, Kingsberen
kaupunki pahanen, ainoa paikka maan päällä, jota saattoi pitää
D'Urbervillein kotina, koska suku oli elellyt siellä täydelleen
viisisataa vuotta.
Joku mies näkyi astelevan mäen rinnettä heitä kohti, ja kun hän näki
millainen kuorma heillä oli, joudutti hän käyntiään.
-- Taidatte olla Durbeyfieldin vaimo? sanoi hän Tessin äidille, joka
oli laskeutunut alas kävelläkseen loppumatkan.
Hän nyökkäsi päätään. -- Saattaisinpa sanoa olevani parooni John
D'Urberville vainajan, köyhän aatelismiehen, leski, jos pitäisin kiinni
oikeuksistani; ja olen matkalla hänen esi-isäinsä tyyssijoille.
-- Niinkö? Siitä en tiedä mitään, mutta jos olette mrs Durbeyfield,
niin olen tuomassa sanaa, että haluamanne huoneet on vuokrattu. Emme
tienneet tulostanne, ennenkuin saimme kirjeenne tänä aamuna -- jolloin
oli jo myöhäistä. Mutta kyllä kai te muualta saatte huoneita.
Mies katsoi Tessiin, jonka kasvot olivat käyneet tuhkan harmaiksi. Äiti
oli kuin puulla päähän lyöty.
-- Mitä nyt tehdään, Tess? hän sanoi katkerasti. Olipa se vasta
tervetulon toivotus esi-isäisi maahan! Koetetaanhan kuitenkin pyrkiä
eteenpäin.
He läksivät katkaisemaan lopputaivalta ja saapuivat pian kaupunkiin.
Tess jäi vaunujen luo lapsia katsomaan, äiti ja Liisu-Viisu lähtivät
huoneita etsimään. Tunnin turhaan juostuaan he palasivat Tessin luo.
Hevosmies alkoi vaatia kuormaa purettavaksi, koska hevoset olivat
puoleksi näännyksissä, ja hänen oli lähdettävä paluumatkalle vielä
samana iltana.
-- Ka, niin purkakaa tähän, sanoi Joan huolettomasti. Kyllähän tässä
suoja jostain löydetään.
Vaunut olivat syrjäisessä paikassa kirkkotarhan muurin vieressä, ja
kohta oli huonekaluromut pitkin tannerta. Joan maksoi hevosmiehelle
kyytipalkan, johon oli mennä hänen viimeinenkin killinkinsä, ja kuski
läksi ajaa köröttämään ylen iloisena, että pääsi erilleen mokomasta
herrasväestä. Yö oli lauha, eihän niillä ole hätää, hän ajatteli,
vaikka ulkonakin olisivat... Tess katseli epätoivoisena huonekalukasaa.
Kevät-illan kylmä auringonpaiste sattui ruukkuihin ja pannuihin,
kuivattuihin ruohokimppuihin, pöydän messinkiheloihin, kätkyeeseen,
jossa heitä kaikkia oli tuuditettu -- siinä ne viruivat nyt
ympäristössä, johon niitä ei koskaan oltu aijottu. Ympärillä kohosi
mäkiä ja kumpuja, jaettuina pieniin tilkkuihin, sekä nurmen peittämiä
myhkyröitä, jotka osottivat, missä D'Urbervillein sukukartano kerran
oli seisonut; ja vähän loitompana näkyi Egdon Heathin harju, joka aina
oli tilaan kuulunut. Aivan lähellä oli kirkon sivukäytävä, jota
nimitettiin D'Urbervillein käytäväksi; se näytti katselevan häntä
horjumattoman tyynesti.
-- Eikö sukuhautamme ole rauhotettu turvapaikkamme? sanoi Tessin äiti
palattuaan vakoilemasta kirkkoa ja kirkkotarhaa. -- On tietysti, ja
sinne me asetumme, tytöt, kunnes esi-isänne kotipaikka tarjoaa teille
katon päänne päälle. Auttakaahan minua, Tess, Liisu ja Abraham. Tehdään
lapsille vuode ja sitten lähdetään taas etsimään.
Tess auttoi äitiänsä välinpitämätönnä ja neljännestunnissa oli vanha
sänky nostettu erilleen toisten huonekalujen joukosta ja asetettu
kirkon eteläisen muurin viereen. Tätä osaa kirkosta nimitettiin
D'Urbervillein käytäväksi, ja sen alla sijaitsi D'Urbervillein suuri
sukuhauta. Sängyn kattoverhon yläpuolella oli somasti koristettu,
monivärinen ikkuna, joka oli valmistettu viidennellätoista
vuosisadalla. Sitä sanottiin D'Urbervillein ikkunaksi, ja sen yläosassa
saattoi nähdä vaakunamerkkejä, samanlaisia kuin Durbeyfieldin vanhassa
sinetissä ja lusikassa.
Joan veti uutimet vuoteen ympäri, niin että siitä syntyi oivallinen
teltta, ja pisti lapset sisälle.
-- Pahimmassa tapauksessa voimme itsekin siinä yhden yön nukkua, hän
sanoi. Mutta lähdetäänhän vielä huoneita etsimään ja hankkimaan
pienokaisille jotain syömistä. Voi Tess, mitäpä hyötyä sinun
herrasnaimisistasi on, jos joudumme tälle jälelle!
Liisu-Viisun ja Abrahamin kera hän riensi taas pikku kadulle, joka
johti kirkosta pikku kaupunkiin. Kadulle tultuaan he huomasivat hevosen
selässä istuvan miehen, joka tähysteli ympärilleen.
-- Oh, teitä minä tässä katselin, hän sanoi ratsastaen lähemmä. Tässä
on tosiaankin sukukokous historiallisella paikalla.
Se oli Aleksander D'Urberville.
-- Missä Tess on? hän kysyi.
Joan ei pitänyt D'Urbervillestä. Hän viittasi kädellään kirkkoon päin
ja riensi eteenpäin. D'Urberville sanoi tulevansa tapaamaan heitä
uudelleen, jos heidän huoneenhakunsa taas onnistuisi huonosti, josta
hän juuri oli kuullut. Hän ratsasti ravintolaan ja palasi kohta
jalkaisin.
Sillä välin Tess lörpötteli sängyssä lasten kanssa. Nähtyään etteivät
he sillä kertaa mitään kaivanneet, hän läksi kävelemään kirkkotarhaan.
Hämärä alkoi olla käsissä. Kirkon ovi ei ollut lukossa, ja Tess astui
siitä sisään ensi kerran eläissään.
Ikkunan sisäpuolella, jonka alla sänky oli, sijaitsivat haudat, jotka
useita satoja vuosia olivat olleet D'Urberville-suvun leposijana. Ne
olivat päällystetyt, alttarin muotoiset ja yksinkertaiset; niiden
kirjotukset olivat kuluneet ja murtuneet, kilvet revityt pois. Tämä
hävitys osotti selvemmin kuin mikään, että hänen sukunsa oli
yhteiskunnallisesti sammunut.
Hän meni erään tasaisen, lattiaan kiinnitetyn kiven luo, johon oli
piirretty sanat:
"_Ostium sepulchri antiquae familiae D'Urberville_."
Tess ei osannut kirkkolatinaa yhtä hyvin kuin joku piispa, mutta
käsitti kuitenkin, että tuossa oli sisäänkäytävä hänen esi-isäinsä
hautakammioon, ja että uhkeat ritarit, joista hänen isänsä oli laulanut
maljaa maistellessaan, lepäsivät sisällä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kääntyi mennäkseen pois ja kulki muutaman
alttarin muotoisen hautapatsaan ohi, kaikkein vanhimman, jonka päällä
lepäsi pitkällään ihmisvartalo. Puoli hämärässä ei hän ollut sitä ennen
keksinyt eikä olisi nytkään kiinnittänyt siihen huomiotansa, ellei
hänen mieleensä olisi jysähtänyt, että kuva liikahti. Käytyään lähemmä
hän havaitsi silmänräpäyksessä, että se oli elävä olento. Hän oli
vaipua pyörtyneenä maahan, niin kovasti hän säikähti huomatessaan,
ettei hän ollutkaan yksin, mutta toipui kuitenkin heti tuntiessaan
Aleksander D'Urbervillen.
Tämä hyppäsi alas paadelta häntä tukemaan.
-- Näin sinun tulevan sisään, hän sanoi hymyillen, pistäysin tuohon,
jotten sinua häiritsisi. Täällähän meillä on koko sukukokous allamme
asuvien vanhojen poikain kanssa, vai mitä? Kuulehan!
Hän jyskytti jalallaan kovasti lattiaan, jolloin kumea kaiku vastasi
altapäin.
-- Totta tosiaan se heitä hieman ravisti, hän jatkoi. Ja sinä luulit
minua jonkun ukkovainajan kivikuvaksi? Toiset ajat on nyt käsissä.
Väärän D'Urbervillen pikku sormi voi tehdä sinulle enemmän hyvää kuin
koko hallitsijasuku oikeita D'Urbervillejä. Käske minua! Mitä minun on
tehtävä?
-- Mene tiehesi! mutisi Tess.
-- Minä menen -- menen äitiäsi katsomaan, hän sanoi lempeästi. Mutta
mennessään hän kuiskasi: -- Pane mieleesi, vielä sinä olet säyseäkin!
Kun hän oli mennyt, niin Tess kumarsi päänsä hautakammion
sisäänkäytävää vasten sanoen:
-- Miksi olen pahalla puolen tätä ovea!
<tb>
Sillä välin olivat Marian ja Izz kulkeneet hyvän matkaa luvattua
maatansa kohti -- toisesta perheestä, joka sinä aamuna oli lähtenyt
pois, oli paikka tuntunut Egyptiltä. Mutta tytöt eivät ajatelleet uutta
palveluspaikkaansa. He puhelivat Angel Claresta ja Tessistä ja hänen
hartaasta ihailijastaan, jonka osallisuudesta Tessin entisiin
vaiheisiin he olivat hiukan kuulleet ja loput arvanneet.
-- Tietysti Tess hänet ennestään tuntee, sanoi Marian. Hänen
onnettomuutensa johtuukin siitä, että hän on hänet kerran voittanut;
mutta olisipa kauhean ikävätä, jos hän saisi hänet uudelleen
pauloihinsa narranneeksi. Mr Clarea on meidän turha omaksemme toivoa,
Izz, ja miksipä kadehtisimme häntä Tessiltä emmekä kokisi parantaa
heidän välejänsä? Jos mr Clare vain tietäisi, miten pahassa pulassa
Tess on ja kuinka hän saa kiertää mieroa, niin varmaan hän tulisi
pitämään huolta vaimostaan.
-- Emmeköhän voisi ilmottaa hänelle?
He miettivät koko matkan tätä asiaa, mutta taloonsa tultua heillä oli
siksi paljon puuhaa, että tuuma jäi toteuttamatta sillä kertaa. Mutta
kuukautta myöhemmin, kun olivat jo uuteen paikkaansa perehtyneet, he
kuulivat Claren kotiin tulosta, vaikkei Tessistä ollut mitään sen
koommin kuulunut. Tämä sanoma herätti heissä jälleen lempeitä tunteita,
ja Tessin parasta ajatellen Marian päästi korkin heidän yhteisestä
mustepullostaan, ja yhdessä he sepittivät seuraavan kirjeen:
Kunnioitettava herra!
Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin
hän rakastaa teitä. Sillä häntä ahdistelee Vihollinen Ystävän
haamussa. Herra Clare, lähellä häntä on muuan, jonka pitäisi olla
hyvin kaukana. Naista ei pitäisi koetella yli Voimainsa, ja
yhtenäinen tippuminen kovertaa reijän Kiveen -- jopa Timanttiinkin.
Kaksi jotka toivovat teille hyvää.
Tämän kirjeen he osottivat Angel Clarelle ja lähettivät sen ainoaan
paikkaan, joka heidän tietääkseen oli yhteydessä hänen kanssansa,
Emminsterin pappilaan. Ja sen perästä he iloitsivat suuresti
jalomielisestä teostaan; se saattoi heidät laulamaan tunteellisia
lauluja ja itkemään samalla kertaa.
SEITSEMÄS VAIHE.
SOPUSOINTUUN.
53.
Oli ilta Emminsterin pappilassa. Tavanmukaiset kaksi kynttilää paloivat
vihreiden varjostintensa alla pastorin virkakamarissa, mutta hän ei
ollut vielä istunut niiden ääressä.
Silloin tällöin hän pistäysi sisällä kohentelemassa pientä pesävalkeaa
-- ei tarvinnut enää paljoa lämmittää, sillä ilma alkoi käydä yhä
keväisemmäksi -- ja meni taas pois. Joskus hän pysähtyi ulko-ovelle,
käväisi vierashuoneessa ja astua kapsutteli taas ulko-ovelle.
Ovi oli lännen puolella, ja vaikka sisällä oli puolipimeä, oli ulkona
kuitenkin siksi valoisa, että varsin selvästi erotti esineet. Rouva
Clare, joka oli istunut vierashuoneessa, seurasi häntä ovelle.
-- Saamme vielä kotvasen odottaa, sanoi pastori. Ei hän ehdi Chalk
Newtoniin ennen kuutta, vaikkapa juna joutuisi aikanaan, ja puolitoista
peninkulmaa ei ole niinkään pian pyyhkäisty meidän hevosella.
-- Olemmepas me sen tunnissa ajaneet, ukkoseni.
-- Ka, ennen muinoin.
Näin he kuluttivat aikaa odottaessaan kaihottua vierasta. Vihoviimein
kuului tieltä kevyttä jytinää, ja vanhat ponyrattaat ilmestyivät
pystyaidan taakse. He näkivät niistä laskeutuvan miehen, joka näytti
tutulta, mutta joka olisi saanut kulkea huomaamatta ohi, jollei olisi
laskeutunut heidän rattailtaan, juuri sillä hetkellä, jolloin vierasta
odotettiin.
Rouva Clare riensi pimeän eteisen poikki ovelle, ja pastori tulla
köpitti perästä.
Uusi tulokas, joka juuri oli sisään astumassa, näki heidän levottomat
kasvonsa auringon viimeisten säteitten valossa, mutta he eivät
erottaneet hänen piirteitänsä, koska hän oli selin valoon.
-- Poikani, poikani -- oletko vihdoinkin kotona? huudahti
rouva Clare välittämättä tällä hetkellä sen enempää hänen
kerettiläismielipiteistään, jotka olivat tämän eron saaneet aikaan,
kuin tomusta, joka peitti hänen vaatteitaan. Valoisaan huoneeseen
tultua hän loi tarkastavan silmäyksen poikaansa.
-- Oi, eihän se olekkaan Angel, se Angel, joka meni luotani! hän
huudahti surullisena kääntyen pois.
Isä ällistyi myöskin nähdessään poikansa, sillä vieraassa maassa, johon
Angel odottamattoman kohtaloniskun murjomana oli rientänyt, olivat
lukemattomat vaikeudet ja paha ilmanala muuttaneet hänen muotonsa aivan
toisennäköiseksi. Saattoi nähdä luurangon ihon takaa, ja miltei hengen
luurangon takaa. Hän muistutti Crivellin kuollutta "Kristusta".
Kuopallansa olevain silmäin tienoilla iho oli kalman kalpea, ja katse
oli raukea. Ryppyjä ja teräviä juovia, hänen ijäkkäiden esi-isäinsä
kaunistuksia, oli ilmestynyt hänen kasvoilleen kaksikymmentä vuotta
ennen aikojansa.
-- Sairastin siellä vieraalla maalla, kuten tiedätte, hän sanoi. Mutta
nyt olen terve mies.
Mutta ikäänkuin osottaakseen hänen väitteensä vääräksi, hänen polvensa
tuntuivat horjuvan, ja hän istuutui kiireisesti tuolille, jottei
kaatuisi. Se oli vain lievä heikkouden kohtaus, johtuen rasittavasta
matkasta ja hetkellisestä mielenliikutuksesta.
-- Onko minulle tullut äskettäin kirjeitä? hän kysyi. Sain viimeksi
lähettämänne aivan sattuman kaupalta ja kovin myöhään; muutoin olisin
kenties tullut aikaisemmin.
-- Se oli kai vaimoltasi?
-- Niin oli.
Vain yksi kirje oli äskettäin tullut. Sitä ei oltu lähetetty, koska
arveltiin hänen pian palaavan.
Hän avasi kiireisesti kirjeen ja joutui hämilleen lukiessaan nuo
voimakkaat sanat, joilla Tess ilmaisi tunteitaan viimeisessä hätäisesti
kyhätyssä kirjeessään:
Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä
ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en
koskaan voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä
sinulle vääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin
paljon pahaa? Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut.
Vain vääryyttä olen saanut sinulta osakseni! --
T.
-- Täyttä totta, sanoi Angel, heittäen kirjeen pöydälle. Kenties hän ei
koskaan lepy minuun.
-- Älähän ole, Angel, niin kovin huolissasi yksinkertaisesta
maalaistytöstä, sanoi hänen äitinsä.
-- Maalaistytöstä! Mitäpä me itse olisimme sen parempia! Toivon, että
hän olisi sitä siinä merkityksessä kuin te tarkotatte, mutta antakaahan
kun mainitsen erään seikan, josta en ennen ole puhunut: hänen isänsä on
erään vanhimman normannilaissuvun jälkeläinen, samoin kuin monet muut,
jotka elävät hiljaista elämää kylissämme maata myyrien ja joita
nimitetään maalaisiksi.
Hän meni aikaisin levolle ja tunsi seuraavana aamuna itsensä perin
pahoinvoivaksi, jonka vuoksi jäi kamariinsa. Hän mietti asemaansa.
Päiväntasaajan tuolla puolen ollessaan ja saadessaan Tessin lempeä
uhkuvan kirjeen, hänestä oli tuntunut mitä yksinkertaisimmalta asialta
syöksyä hänen syliinsä ja antaa hänelle anteeksi. Mutta nyt, kun hän
oli palannut kotiin, ei asia tuntunutkaan niin helpolta. Tess oli
kiihkeä ja kuumaverinen, ja hänen viimeinen kirjeensä saattoi Angelin
kysymään itseltään, olikohan viisasta edeltäpäin ilmottamatta mennä
häntä tapaamaan hänen vanhempainsa luona. Jos hänen rakkautensa
tosiaankin oli muuttunut tällä välin inhoksi, niin äkillisestä
tapaamisesta olisi seurauksena vain karvaita sanoja.
Clare arveli olevan parasta ilmottaa Tessille tulostaan parilla
rivillä. Sitä paitsi hän lausui toivovansa, että Tess vielä asui
vanhempainsa luona Marlottissa, kuten erotessa oli sovittu. Hän lähetti
kirjeen samana päivänä, ja loppuviikolla saapui mrs Durbeyfieldiltä
lyhyt vastaus, joka ei ollenkaan vähentänyt hänen levottomuuttaan,
sillä siinä ei ollut mitään osotetta, vaikkei kirje nähtävästi ollut
Marlottissa kirjotettu.
Herra Clare!
Näillä riveillä tahdon tietää antaa, että Tyttäreni on nykyään
poissa luotani, enkä osaa varmasti sanoa milloin hän tulee
takaisin, mutta kyllä minä teille Ilmotan, heti kun hän tulee. Ei
minulla ole oikeutta sanoa, Missä hän nykyään on. Mainitsen
vielä, että minä muutin perheineni joku aika sitten Marlottista...
Kunnioittaen
Joan Durbeyfield.
Claresta tuntui niin lohduttavalta tietää Tessin voivan hyvin, ettei
hän paljonkaan välittänyt äidin vastahakoisuudesta antaa tietoja
tyttärensä toimista. Olivat ilmeisesti kaikki häneen suutuksissaan. Hän
päätti odottaa, kunnes mrs Durbeyfield ilmottaisi Tessin kotiintulosta,
joka kirjeestä päättäen kohta tapahtuisi. Ei hän parempaa
ansainnutkaan: hänen rakkautensa oli ollut horjuvainen. Vierailla
mailla hän oli saavuttanut uusia kokemuksia ja viimein kysynyt
itseltään, miksei hän ollut tuominnut Tessiä ennemmin tahdon kuin teon
mukaan.
Meni pari päivää odotellessa luvattua kirjettä, mutta välillisesti
oleskeli hän isänsä luona voimistuakseen vähän enemmän. Voimat
näyttivätkin lisääntyvän, mutta kirjettä ei kuulunut. Sitten hän haki
käsiinsä Brasiliassa saamansa kirjeen, jonka Tess oli kirjottanut
Flintcomb-Ashissa, ja luki sen uudelleen. Sanat vaikuttivat tälläkin
kertaa häneen valtaavasti.
"Täytyyhän minun kääntyä sinun puoleesi hädässäni -- eipä minulla
olekkaan ketään muuta maailmassa... Luulen, että minut kuolema perii,
jollet pian tule tai kutsu minua tulemaan luoksesi... Mutta Angel,
Angel, elä ole vain oikeamielinen, ole toki vähän ystävällinenkin
minulle... Jos tulet, niin voinpa kuolla syliisi. Mielelläni sen
tekisinkin, jos vain tietäisin sinun anteeksi antaneen... Jos lähetät
minulle yhden ainoan pikku rivin sanoen: _tulen heti_, niin odotan
sinua, Angel, sanomattoman iloisella mielellä... Ajattelehan vain
kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan, koskaan saa sinua
nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi tuntemaan tuskaa yhdenkään
minuutin joka päivä, niinkuin minun tuntee päivät päästään, niin se
kenties saattaisi sinut osottamaan sääliä poloiselle, yksinäiselle
Tessillesi... Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää
sinun kanssasi palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain
saisin olla lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että
olet omani... Halajan vain yhtä asiaa taivaassa tai maan päällä tai
maan alla -- nähdä sinut, sydämeni lemmityn! Tule luokseni, tule ja
pelasta minut siitä, mikä minua uhkaa."
Liikutettuna Clare päätti heti rientää Tessin luo. Hän kysyi isältään,
oliko Tess pyytänyt rahaa hänen poissaollessaan. Isä vastasi
kieltävästi, ja silloin Clare käsitti ensi kerran, että ylpeys oli
estänyt Tessiä tätä askelta ottamasta. Hänen puheistaan vanhemmat
viimeinkin saivat selville todellisen syyn heidän eroonsa, ja niin
suuri oli heidän kristillinen rakkautensa, että hänen syntinsä herätti
heissä suurempaa hellyyttä häntä kohtaan kuin hänen syntyperänsä,
yksinkertaisuutensa ja köyhyytensä.
Sääliessään kokoon välttämättömiä kapineita matkaansa varten Angel luki
tuon teeskentelemättömän kirjeen, joka vihdoinkin tuli perille --
Marianin ja Izz Huettin kirjeen. Se alkoi sanoilla:
"Kunnioitettava herra!
"Pitäkää huolta Vaimostanne, jos rakastatte häntä yhtä paljon kuin hän
rakastaa teitä", ja alle oli kirjottanut: "Kaksi jotka toivovat teille
hyvää."
54.
Neljännestunnissa oli Clare matkalla. Äiti seisoi katsellen, kuinka
hänen laiha vartalonsa katosi kadulle. Hän oli kieltäytynyt ottamasta
ajettavakseen pappilan vanhaa hevosta, koska tiesi sitä kotona
myötäänsä tarvittavan. Hän meni ravintolaan, vuokrasi sieltä keveät
ajopelit ja malttoi tuskin pysyä valjastusaikaa sisällä. Muutaman
minuutin kuluttua hän ajoi kaupungin ulkopuolella olevaa rinnettä ylös,
jota Tess kolme kuukautta takaperin oli laskeutunut toivehikkain mielin
ja sitten taas kohonnut angervoisten ajatusten vallassa.
Benvillen valtatie avautui kohta hänen eteensä, ja pensasaidoissa ja
puissa nuput hohtivat purppuraisina, mutta hän ei nähnyt niitä. Hänen
ajatuksensa olivat toisaalla, vain sen verran hän seurasi ympäristöään,
että hevonen pysyi tiellä. Noin puolitoista tuntia ajettuaan hän saapui
"Ristikäden" kolkkoon seutuun, tuon kamalan kiven luo, missä Aleksander
D'Urberville uskonsa vimmassa oli pakottanut Tessin vannomaan, ettei
koskaan häntä kiusaisi. Kuihtuneita, lehdettömiä menneen vuotisia
viholaisia nuokkui ojan reunalla, mutta juurelta pyrki ylös nuoria,
vihreitä taimia.
Vihdoin hän saapui Flintcomb-Ashin kalkkiperäiselle ylängölle, mistä
paikasta Tess kerran oli osottanut hänelle kirjeensä. Hän luuli Tessin
oleskelevan täällä, koska äiti oli sanonut hänen olevan poissa kotoa.
Mutta ei hän tietysti Tessiä täältä tavannut ja surunsa lisäksi hän
tuli huomaamaan, ettei kukaan koko paikkakunnalla ollut kuullut
puhuttavan "rouva Claresta", vaikka Tess hyvinkin muistettiin
ristimänimeltään. Hän ei ollut nähtävästi käyttänyt hänen nimeänsä
heidän eronsa aikana. Tämä seikka osotti hänen ylväästi pitävän eroa
auttamatonna, yhtä paljon kuin sekin, että hän äänetönnä oli antautunut
kestämään vaikeuksia (joista Clare nyt ensi kerran sai tietää),
ennenkuin hän kääntyi hänen isänsä puoleen apua pyytäen.
Flintcomb-Ashissa hän sai kuulla Tess Durbeyfieldin menneen, lähdöstään
ilmottamatta, vanhempainsa luo Blackmoorin laaksoon, ja tämän vuoksi
oli Claren välttämättä saatava mrs Durbeyfield käsiinsä. Kirjeestä
päättäen ei hän oleskellut enää Marlottissa, mutta omituista kyllä, ei
hän ollut maininnut nykyistä osotettaan. Ei ollut muuta neuvoa kuin
lähteä Marlottiin kyselemään hänen asuinpaikkaansa. Vuokraaja Groby,
joka oli Tessiä kohdellut niin raa'asti, oli Clarelle varsin lipeä,
antoipa hevosensa häntä kyyditsemään Marlottiin, koska Angelin täytyi
lähettää oma hevosensa Emminsteriin -- se oli tilattu vain päiväksi, ja
päivä oli lopussa.
Clare ei tahtonut ajaa vuokraajan hevosella edemmäksi kuin Blackmoorin
laakson laitaan, jonka vuoksi hän sinne saavuttuaan käännytti
kyytimiehen pois ja käveli jalkaisin kylään, missä hänen rakas Tessinsä
oli syntynyt. Puutarhat ja puut eivät olleet vielä ehtineet verhoutua
juhlapukuunsa; niin sanottu kevät kamppaili yhä talven kanssa, joskin
se oli jo saanut ohuen vihertävän vaipan.
Tessin kotitalossa asui nyt toinen perhe, joka oli hänelle aivan
tuntematon. Uudet eläjät olivat puutarhassa ja häärivät siellä omissa
askareissaan, aivan kuin ikänsä olisivat talossa elelleet.