muisti, ettei miestä ollut näkynyt pellolla selvällä päivällä. Ei hän
tuntenut häntä keneksikään marlottilaiseksi työmieheksi, eikä
ihmekkään, sillä olihan hän viime vuosina ollut pitkät ajat poissa
kotikylästään. Vähitellen mies saapui työssään siksi lähelle häntä,
että tulenliekit heijastuivat hänen tadikkonsa teräspiikeistä yhtä
selvästi kuin hänen omastaankin. Tess astui tulen luo heittääkseen
siihen kuivia risuja. Mies teki samoin. Tuli hulmahti korkealle ilmaan,
ja Tess tunsi D'Urbervillen kasvot.
Hänen odottamaton ilmestymisensä, kummallinen ulkomuotonsa, hänellä kun
oli yllään pitkä, karkea pusero, joita nyttemmin vain ylen vanhat
työmiehet pitivät, puoleksi säikäytti, puoleksi nauratti Tessiä.
D'Urberville nauroi kotvasen hiljalleen.
-- Jos olisin leikkituulella, niin sanoisin: tämähän muistuttaa
suuresti paratiisia! hän huomautti veitikkamaisesti, katsellen häneen
pää kallellaan.
-- Mitä sinä tarkotat? kysyi Tess heikosti.
-- Joku leikinlaskija saattaisi sanoa, että tämä näyttää ihan
paratiisilta. Sinä olet Eeva, ja minä olen pahahenki, joka viettelen
sinua ilkeän eläimen haahmossa. Miltonin esittämää kuvausta minä usein
uskossa ollessani muistelin. Näin hän kuvailee:
"Oi valtijatar, lyhyt ompi tie
Taa myrttipensaiden.
... Jos suostut sa
Mun seuraani, sun sinne johtaa voin."
"Vie", virkkoi Eeva.
Ja niin edespäin. Rakas Tess, mainitsen tämän vain seikkana, josta
sinulla on kenties ollut aivan väärä käsitys; sinähän ajattelet niin
pahaa minusta.
-- En ole koskaan sanonut sinua saatanaksi tai ajatellut sitä. En minä
sinua ajattelekkaan, paitsi milloin loukkaat minua. Tulitko sinä tänne
työhön vai minun tähteni?
-- Ihan sinun tähtesi. Sinua katsomaan, ei mitään muuta. Jotten
herättäisi huomiota, ostin tämän puseron muutamasta myymälästä, jossa
näin sen riippuvan. Tulin panemaan vastalauseeni sitä vastaan, että
sinä teet näin kovaa työtä.
-- Mutta minäpä teen tätä varsin mielelläni -- isän hyväksi tämä tulee.
-- Oletko sinä eronnut pois entisestä työpaikastasi?
-- Olen.
-- Mihin sinä sitten aijot lähteä? Matkustat kai rakkaan puolisosi luo?
Tess ei voinut sietää nöyryyttävää huomautusta.
-- Oh, en tiedä, sanoi hän katkerasti. Ei minulla ole puolisoa.
-- Totta puhutkin -- sikäli kuin sinä asiaa ajattelet. Mutta ystävä
sinulla kuitenkin on, ja olenpa päättänyt laittaa elämäsi huolettomalle
kannalle, sinusta välittämättä. Kotiin mentyäsi saat nähdä, mitä
sinulle olen lähettänyt.
-- Voi, Aleksander, soisin ettet minulle mitään antaisi! En voi ottaa
sinulta mitään! Se on minusta vastenmielistä -- se ei ole oikein.
-- Se _on_ oikein! hän huudahti päättävästi. Jos minä kerran menen
tapaamaan naista, jota rakastan, niin saanenhan toki auttaakkin häntä
murheistaan.
-- Mutta minä tulen varsin hyvin toimeen! Olen vain huolissani siitä,
siitä että ... en toimeentulostani ollenkaan.
Hän pyörähti ympäri ruveten epätoivoisesti jatkamaan työtänsä,
kyynelten välähdellessä tadikonvarrelle ja savipaakuille.
-- Olet huolissasi lapsista -- veljistäsi ja siskoistasi, jatkoi
D'Urberville. Olen heitäkin ajatellut.
Tessin sydän vapisi; D'Urberville oli koskettanut arkaan kohtaan. Oli
arvannut mikä häntä enimmän suretti. Kotiin palattuansa hän oli
vaalinut lapsia intohimoisen hellästi.
-- Jollei äitisi parane, niin jonkun täytyy pitää heistä huolta, sillä
isästäsi ei taida olla heille paljoakaan varaa.
-- On hänestä minun avullani. Hänen täytyy pitää huolta.
-- Ja minun avullani myös.
-- Ei -- siitä ei tule mitään.
-- Tämäpä helkkarin hullua! huudahti D'Urberville. Ukko on siinä
uskossa, että olemme sukulaisia, ja on tietysti sangen tyytyväinen.
-- Eipä olekkaan. Olen kertonut hänelle asian oikean laidan.
-- Jopa olitkin mieletön.
D'Urberville riensi suutuksissaan hänen luotansa aitaviereen, missä
riisui yltänsä pitkän puseron, jota oli pitänyt valepukunansa. Hän
kääri sen kokoon, heitti tuleen ja meni tiehensä.
Ei luonnistanut työnteko Tessille tämän perästä. Olo tuntui
rauhattomalta, hän mietti mielessään, meniköhän D'Urberville hänen
kotiinsa. Ottaen tadikon käteensä hän alkoi astella kotia kohti.
Vähän matkan päässä talosta muuan siskoista juoksi häntä vastaan.
-- Tess hoi -- kuulehan! Liisu-Viisu itkee kohti kurkkua, sisällä on
hyvin paljon ihmisiä, äiti voi paremmin, mutta isä kuuluu kuolleen.
Lapsi käsitti täydelleen tapauksen suuruuden, mutta ei sen surullista
puolta. Hän katsoi Tessiin kysyvin, suurin silmin, kunnes huomasi,
miten kertomansa uutinen häneen vaikutti, ja lisäsi:
-- Tess, emmekö saa puhutella isää tämän koommin?
-- Mutta isähän oli vain vähän pahoinvoipa! huudahti Tess
hajamielisesti.
Liisu-Viisu tuli heidän luoksensa.
-- Hän kuoli vastikään. Tohtori sattui olemaan juuri äidin luona ja hän
sanoi, että isää oli mahdoton pelastaa, koska hänen rasvottunut
sydämensä oli tehnyt lakon.
Niin, Durbeyfieldien pari oli vaihtanut paikkaa: kuoleva oli pelastunut
vaarasta, ja vähemmän sairas lepäsi laudalla. Tapauksella oli
suurempikin merkitys. Ukko Durbeyfieldin elämällä oli arvonsa
huolimatta hänen persoonallisesta toiminnastaan, joka ei tainnut paljoa
merkitä. Hän oli viimeinen mies kolmesta sukupolvesta, joiden ajaksi
talo ja siihen kuuluva maa-ala oli annettu vuokralle; kauan aikaa oli
jo maanomistaja ahnain silmin katsellut rakennusta saadakseen sen
omille työmiehilleen. Ja sitä paitsi eivät maanomistajat koskaan
pitäneet pitkäaikaisista vuokramiehistä, koska nämä elivät aivan kuin
olisivat olleet itsenäisiä tilallisia.
Ja näin Durbeyfieldit, joiden nimi kerran oli ollut D'Urberville,
näkivät joutuvansa saman kohtalon alaisiksi, minkä he epäilemättä
olivat valtansa kukkuloilla ollessansa monta kertaa, kenties
ankarammassa muodossa, valmistaneet tuommoisille maattomille raukoille,
jommoisia he nyt itse olivat. Näin kaikki, mitä on auringon alla,
nousee ja laskee ikäänkuin luoteen ja vuoksen vaikutuksesta.
51.
Viimeinkin tuli Maarian ilmestyspäivä, jolloin koko maalaiskansa on
levottomassa liikkeessä. Silloin astuvat palvelukseen kaikki
kynttilänpäivänä pestautuneet palkolliset.
Tämä talosta taloon muuttaminen lisääntyi joka vuosi tällä
paikkakunnalla. Siihen aikaan kun Tessin äiti oli lapsi, pysyivät
palkolliset koko ikänsä yksissä taloissa, missä heidän isänsä ja
isoisänsäkin olivat palvelleet, mutta viime aikoina oli muuttamisen
halu kasvanut yhä suuremmaksi. Nuoremmasta sukupolvesta muutto tuntui
virkistävältä sysäykseltä, josta oli aina etuakin odotettavissa.
Paikka, joka yhdestä perheestä tuntui orjuuden Egyptiltä, näytti
loitompana olevasta luvatulta maalta, kunnes tämäkin perhe jonkun aikaa
uudessa paikassa oltuaan huomasi joutuneensa Egyptiin; ja niin
muutettiin alinomaa.
Liike ei kuitenkaan aiheutunut yksistään työkansan muuttohalusta.
Olojen pakostakin oli moni perhe lähtenyt toisilta paikkakunnilta
toimeentuloa etsimään. Ennen oli kylässä asunut varsinaisten
maatyömiesten rinnalla mieltäkiinnittävä ja neuvokas luokka, joka
ilmeisesti kohosi ensinmainittujen yläpuolelle -- se luokka, johon
Tessin isä ja äiti kuului -- ja johon kuului nikkareja, seppiä,
suutareja, kaupustelijoita ynnä muita pikku eläjiä; joukko ihmisiä,
joilla oli jokseenkin varma elanto, koska heidän vuokra-aikansa kesti
elinajan tai he omistivat itse pienen maatilkun. Mutta kun tuommoinen
pitkä vuokra-aika päättyi, niin harvoin maata enää samalla tavalla
vuokrattiin; tilanomistaja otti sen omaan huostaansa. Kyläläisiä, jotka
eivät eläneet yksistään maanviljelyksellä, katsottiin karsain silmin,
ja kun heidät häädettiin, kärsi siitä toistenkin toimeentulo. Nämä
perheet olivat ennen olleet kylän ytimenä, ne olivat pitäneet yllä
kylän traditsioneja, mutta nyt niiden täytyi etsiä turvapaikkaa
suurissa kaupungeissa, ja tämä asiaintila, jota tilastotieteilijät
mielivaltaisesti nimittävät "maalaisväestön pyrkimiseksi suuriin
kaupunkeihin", on itse asiassa samaa kuin veden juokseminen ylöspäin
jonkun koneiston pakotuksesta.
Kun asukkaat oli tällä tavalla häädetty, niin maanomistaja otti
rakennukset haltuunsa ja pani niihin työmiehiään asumaan. Aina siitä
päivin kun tuo tapaus sattui, joka heitti varjon Tessin elämään, oli
Durbeyfieldin perhettä (jonka ylhäistä alkuperää ei otettu oikein
uskoakseen) katsottu kuuluvaksi niiden joukkoon, joiden oli
vuokra-aikansa loputtua lähdettävä toisille laitumille, vaikkapa vain
siveellisyydenkin tähden. Ja olihan totta, ettei perhe ollut mikään
sanottavan loistava esimerkki raittiudesta ja puhtaudesta. Isä ja
äitikin olivat joskus juoneet itsensä päihdyksiin, nuorempia lapsia oli
harvoin nähty kirkossa, ja vanhin tytär oli antautunut outoihin
yhteyksiin. Kylää ei saanut saattaa pahaan huutoon.
Niinpä jo tänä Maarianpäivänä, jolloin oli laillinen lähtöpäivä,
Durbeyfieldejä vaadittiin puhdistamaan talo erään hevosmiehen varalle,
jolla oli suuri perhe; ja Joan lesken ja hänen tytärtensä Tessin ja
Liisu-Viisun, Abraham pojan ja pikku lasten oli lähdettävä mieron
tielle.
Heidän lähtönsä edellisenä iltana tuli varhain pimeä, harmaat
sadepilvet näet varjosivat taivasta. Kun oli käsissä viimeinen ilta,
jonka saisi viettää kotikylässään, niin Joan Durbeyfield, Liisu-Viisu
ja Abraham olivat menneet ystäväinsä luo jäähyväisille, ja Tess oli
kotimiehenä.
Hän kyyhötti polvillaan ikkunan vieressä olevalla penkillä, kasvot
kiinni ruudussa, jota sadepisarat huuhtelivat. Hänen silmänsä
katselivat hämähäkinverkkoa, joka erehdyksestä oli kudottu nurkkaan,
missä kärpäsiä ei koskaan liikkunut -- hämähäkki oli kai aikoja sitten
kuollut nälkään. Tess mietti, mikä heille nyt neuvoksi tulisi; hän
tunsi itse olevansa tämän onnettomuuden aiheuttaja.
Jollei hän olisi tullut kotiin, niin kenties äiti lasten kera olisi
saanut asua talossa viikkovuokralaisena. Mutta miltei hänen
tulopäivänänsä olivat muutamat vakavamieliset ja vaikutusvaltaiset
henkilöt hänet huomanneet. Olivat nähneet hänen muka laiskottelevan
kirkkotarhassa, missä hän niin hyvin kuin taisi koki pikku lapiolla
laittaa kuntoon pienokaisen rappeutunutta hautaa. Tällä tavoin he
olivat heti saaneet tietää hänen täällä olostaan ja antoivat hänen
äidilleen aika läksytyksen siitä, että piti häntä luonansa. Mutta olipa
Joankin antanut heidän kuulla kunniansa, jopa sanonut lähtevänsä
matkaansa mokomien ihmisten parista; hänen sanansa oli otettu onkeen --
ja tässä sitä nyt oltiin.
-- Ei minun olisi pitänyt tullakkaan kotiin, sanoi Tess katkerasti
itsekseen.
Hän oli niin vaipunut näihin ajatuksiin, että tuskin huomasi valkoiseen
sadetakkiin puetun miehen ratsastavan kylänraitilla. Tulija huomasi
hänet tuota pikaa sen tähden, että Tessin kasvot olivat aivan ikkunassa
kiinni. Hän ohjasi hevosensa niin lähelle seinää, että kaviot melkein
tallasivat ikkunan alla olevaa kapeata kukkaspenkkiä. Vasta sitten kun
tulija ratsuvitsallaan kosketti ikkunaa, Tess hänet huomasi.
-- Etkö nähnyt minua? kysyi D'Urberville.
-- En huomannut mitään, hän vastasi. Taisin kyllä kuulla ajoa, vaikka
luulin vaunuilla ajettavan. Olin vähän kuin haaveissani.
-- Kuulit kenties D'Urbervillein vaunuilla ajettavan. Kai sinä tuon
tarinan tunnet?
-- En. Mun ... joku sitä kerran yritti kertoa, mutta miten lienee
jäänytkään.
-- Jos olet oikea D'Urberville, en minäkään saane sitä kertoa. Mitä
itseeni tulee, en ole oikea D'Urberville, niin ettei siitä ole väliä.
Pelottava juttu muutoin. Noiden näkymättömien vaunujen jyrinän kuulevat
vain ihmiset, joiden suonissa virtailee D'Urbervillein verta, ja niiden
kuulemista pidetään pahan merkkinä. Tarina kertoo murhasta, jonka muuan
perheen jäsenistä oli tehnyt satoja vuosia sitten.
-- Kerrohan koko tarina, kun olet kerran alkuun päässyt.
-- No hyvä. Muuan D'Urberville kuului ryöstäneen kauniin naisen, joka
koki karata vaunuista, joissa hän vei häntä pois ja kamppailussa
D'Urberville tappoi hänet -- tai nainen tappoi tämän, en muista
kumpiko. Semmoinen on tarina... Mutta tehän olette lyöneet kimpsunne ja
kampsunne läjään, aijotteko lähteä matkaan?
-- Huomenna -- Maarianpäivänä aijomme lähteä.
-- Kuulin jo siitä, mutta en ottanut oikein uskoakseni; niin kovin
hätäistä. Miksi te lähdette?
-- Isän kuoltua päättyi talon vuokra-aika -- meillä ei ole oikeutta
asua täällä kauempaa. Viikkokaupalla olisimme kenties saaneet asua --
jollei minua olisi ollut.
-- Sinua?
-- Minä näes en ole -- kelpo nainen.
D'Urbervillen kasvot sävähtivät punaisiksi.
-- Tuhat tulimmaista! Mokomatkin hempulat! Menkööt hiiden kattilaan ja
palakoot tuhannen nuuskaksi! huudahti hän närkästyneenä. Ja sen takia
te lähdette? Teidät on toisin sanoen häädetty?
-- Eipä varsin häädettykään, mutta kun sanottiin, että meidän olisi
piakkoin muuttaminen, niin oli paras tehdä se näinä päivinä, jolloin
kaikki muuttavat.
-- Mihin te sitten menette?
-- Kingsbereen. Vuokrasimme sieltä asunnon. Äiti vain höpsyttelee isän
sukulaisista ja tahtoo päästä niiden luo.
-- Mutta perheenne ei ole sovelias vuokrahuoneistoissa asumaan ja
tuommoisessa kaupunki pahasessa kuin Kingsbere. Mutta tulkaapa minun
majaani Trantridgeen! Kanala on joutunut miltei häviöön äidin kuoltua,
mutta rakennus on kuitenkin jälellä ja puutarha myös. Päivässä se on
siistitty, ja äitisi on siinä varsin mukava asua; lapset pannaan hyvään
kouluun. Minun täytyy tosiaankin auttaa teitä mäessä.
-- Mutta mepä olemme jo vuokranneet asunnon Kingsberessä, selitti Tess.
Ja voimme odottaa siellä...
-- Odottaa -- mitä sitten? Epäilemättä tuota kelpo miestäsi. Kuulehan
nyt, Tess, tunnen miehet ja kun otan huomioon eronne syyt, niin voinpa
varmasti sanoa, ettei hän koskaan tee kanssasi sovintoa. Vaikka olen
ollut vihamiehesi, olen nyt ystäväsi, usko tai älä. Tulehan majaani
asumaan! Hankimme suuren joukon kanoja, äitisi on omansa niitä
hoitamaan, ja lapset saavat käydä koulua.
Tess hengitti yhä nopeammin ja viimein lausui:
-- Mistä minä tiedän, tokko kaikkea tätä tekisitkään? Saatat muuttaa
mieltäsi, ja silloin joutuisimme ... äiti joutuisi ... mieron tielle
jälleen.
-- Ei toki. Jos haluat, niin saat kirjallisen takuun. Mietihän asiaa.
Tess pudisti päätänsä. Mutta D'Urberville oli taipumaton, harvoin oli
Tess nähnyt häntä niin päättävänä; hän ei tyytyisi kieltävään
vastaukseen.
-- Puhuhan äidillesi, hän sanoi kiihkeästi. Hänen asiansa on päättää,
ei sinun. Minä annan puhdistaa ja valkaista talon huomisaamuna ja panna
tulta uuniin; iltapäivällä se on kuiva, niin että voitte tulla suoraan
asuntoonne. Odotan sinua.
Tess pudisti taas päätänsä, itku kurkussa. Ei uskaltanut katsahtaakkaan
D'Urbervilleen.
-- Olen sinulle jotain velkaa menneiltä ajoilta, kuten tiedät, tämä
jatkoi. Ja sinä ajoit myöskin nuo hullutukset päästäni; olen iloinen...
-- Olisitpa saanut pitää hullutukset päässäsi, käyttäydyithän silloin
maltillisemmin.
-- Olen iloinen, että saan sinulle vähänkin palkita. Odotan äitisi
tavaroita huomenna tuleviksi... Annappa minulle kätesi nyt sen asian
vahvistukseksi -- armas, ihana Tess!
Viimeisiä sanoja lausuessaan hän hiljensi äänensä kuiskaukseksi ja
pisti kätensä puoliavoimesta ikkuna-aukosta. Salamoivin silmin Tess
vetäisi ikkunan kiinni, niin että D'Urbervillen käsi joutui
puristukseen.
-- Lempo vieköön -- sinä olet julma! hän sanoi kiskaisten irti kätensä.
Ei, ei, et sinä sitä tahallasi tehnyt. No niin, odotan sinua tai
ainakin äitiäsi ja lapsia.
-- En minä tule, minulla on rahaa yllin kyllin, huudahti Tess.
-- Missä?
-- Appeni huostassa, jos vain pyydän.
-- _Jos_ pyydät. Mutta etpä sinä pyydä, Tess; tunnen sinut, ennen sinä
nälkää näet, kuin menet pyytämään.
Näin sanoen hän ratsasti tiehensä. Tien mutkassa tuli häntä vastaan
mies, jolla oli maalipönttö kädessä. Mies kysyi, oliko hän hylännyt
veljet.
-- Juokse helvettiin! kiljaisi D'Urberville.
Tess kyyhötti kotvasen paikoillaan, kunnes äkillinen, kapinoitseva
tunne siitä, että kaikki tämä olikin vääryyttä, riehahti hänen
mieleensä. Viljavat, kuumat kyynelet pulpahtivat silmiin. Oma
miehensäkin, Angel Clare, oli häntä kovasti kohdellut! Ei hän ollut
koskaan ennen päästänyt tuommoista ajatusta mieleensä, mutta
Angel oli varmasti! Ei elämän päivänänsä -- hän saattoi vannoa
sen sydämensä syvyydestä -- ollut hän tahtonut tehdä pahaa, ja
kuitenkin oli kova kohtalo tullut hänen osakseen. Mitä hän olikin
rikkonut, niin tahallansa ei hän ollut sitä tehnyt, vaan ainoastaan
tietämättömyydestä; ja miksi piti hänen kärsiä niin kovaa rangaistusta?
Hän sieppasi ensimäisen paperipalan, minkä sai käsiinsä ja kirjotti
siihen seuraavat rivit:
"Voi, miksi olet minua niin julmasti kohdellut, Angel? En sitä
ansaitse. Olen monesti tätä ajatellut enkä sinulle koskaan, en koskaan
voi anteeksi antaa! Tiedäthän, etten minä aikonut tehdä sinulle
vääryyttä -- miksi siis sinä olet tehnyt minulle niin paljon pahaa?
Olet julma, hyvin julma! Koetan unohtaa sinut. Vain vääryyttä olen
saanut sinulta osakseni! -- T."
Hän odotti, kunnes postinkulettaja kulki ohitse, juoksi hänen luoksensa
kirje kädessä ja palasi sitten alakuloisena entiselle paikalleen
ikkunan viereen.
Oli ihan yhdentekevää, kirjottipa näin tai jos hellästi olisi
kirjottanut. Kuinka saattoi Clare rukouksille korvaansa kallistaa?
Olivathan tosiasiat entisellään: ei ollut tapahtunut mitään, joka olisi
voinut hänen mielipiteitään muuttaa.
Ilta pimeni, uunissa palava tuli valaisi huonetta. Kaksi vanhinta
pienemmistä lapsista oli mennyt äidin myötä kylään, neljä nuorinta,
joiden ikä vaihteli puolesta neljättä yhteentoista vuoteen -- istui
mustiin puettuna lieden ääressä omia pikku asioitaan haastellen.
Viimein Tesskin istuutui heidän joukkoonsa sytyttämättä kynttilää.
-- Nyt me nukumme viimeistä yötä, hyvät lapset, talossa, jossa olemme
syntyneet, hän sanoi kiireisesti. Pitäisi kai meidän sitä vähän
ajatella, vai mitä?
Lapset vaikenivat. Sanat sattuivat heidän herkkiin mieliinsä niin, että
kaikki olivat hyrskähtää itkemään, vaikka he päivät päästään olivat
iloinneet uuteen paikkaan pääsemisestä. Tess muutti keskusteluainetta.
-- Laulakaapas minulle, lapsi kullat, hän sanoi.
-- Mitä me lauletaan?
-- Vaikka mitä, saman se tekee.
Syntyi hetkisen vaitiolo; sen katkaisi ensiksi pieni, arka ääni. Sitten
yhtyi siihen toinen, vihdoin kolmas ja neljäs, ja kaikki veisasivat
pyhäkoulussa oppimaansa virttä:
"Täällä tuskaa kärsimme ain',
Yhdymme eroa varten vain;
Taivaass' ei eroa löydykkään."
Lapset lauloivat levollisina kuin ihmiset, jotka aikoja sitten ovat
päässeet asiasta selville. Vakavina he katselivat laulaessaan tuleen.
Nuorimmat jäivät tahdissa vähän jälelle toisista.
Tess käännähti jälleen ikkunaan. Ulkona oli pimeä, ja hän painoi
kasvonsa ruutuun kiinni, aivan kuin nähdäkseen pimeän läpi. Oikeastaan
hän teki sen salatakseen kyyneleitään. Jos hän vain voisi uskoa, mitä
lapset lauloivat, jos hän vain voisi olla varma, kuinka erilaista
kaikki olisikaan! Kuinka turvallisesti hän jättäisikään pikku
sisaruksensa kaitselmuksen huostaan. Mutta hän ei ollut varma; hänen
täytyi tehdä jotain heidän hyväkseen, hänen oli oltava heidän
kaitselmuksensa, sillä Tessistä samoin kuin monista miljoonista
muistakin piili kamalata ivaa runoilijan sanoissa:
Me emme saavu alasti,
Vaan verhottuina pilviin kunnian.
Hänelle ja hänen kaltaisilleen syntymä oli alentavan persoonallisen
pakotuksen tulikoetus, jonka mielivaltaisuutta ei tulos millään tavalla
oikeuttanut, korkeintaan vain lievensi.
Kohta hän huomasi äitinsä Liisu-Viisun ja Abrahamin kera tallustelevan
lokaista tietä pitkin. Rouva Durbeyfieldin puukengät kolisivat oven
takana, ja Tess riensi avaamaan.
-- Ulkona näkyi kavion jälkiä, sanoi Joan. Onko täällä käynyt ketään?
-- Ei, vastasi Tess.
Tulen ääressä istuvat lapset katsoivat vakavina häneen, ja joku mutisi:
-- Kävipäs herra ... hevosen selässä.
-- Ei käynyt täällä, sanoi Tess. Puhutteli minua ohimennessään.
-- Kuka se oli? kysyi äiti. Miehesikö?
-- Ei. Hän ei tule koskaan, vastasi Tess kylmän toivottomana.
-- Kuka se sitten oli?
-- Oh, ei sinun tarvitse sitä kysellä. Olet nähnyt hänet ennenkin,
samoin minäkin.
-- No, mitä hänellä oli sanomista? kysyi Joan uteliaana.
-- Kerronpahan huomenna, kun olemme päässeet Kingsbereen -- kerron joka
sanan.
Hän oli sanonut, ettei se ollut hänen puolisonsa. Mutta hänessä tuntui
käyvän yhä voimakkaammaksi tunto, että ruumiillisessa merkityksessä
ainoastaan tämä mies oli hänen puolisonsa.
52.
Varhain seuraavana aamuna, kun vielä oli pimeä, häiritsi valtateiden
varrella asuvien yörauhaa kova jyrinä, jota miltei katkeamatta jatkui
päivän valkenemiseen saakka -- jyrinä, joka yhtä varmasti palautui
tämän kuun ensimäisellä viikolla kuin käen kukunta kolmannella. Yleinen
muutto oli alkanut. Tyhjiä vaunuja ja rattaita riensi hakemaan
muuttajain tavaroita, sillä isäntäin asia oli noutaa uudet palvelijat
ja heidän kapineensa. Hakumiehet läksivät matkaan jo puolesta öin
ehtiäkseen ajoissa perille.
Mutta ei ainoakaan isäntä lähettänyt hevostaan Tessiä ja hänen äitiänsä
noutamaan. He olivat vain naisia eikä säännöllisiä työläisiä, heitä ei
juuri kaivattu missään, ja siksi oli heidän omalla kustannuksellaan
otettava hevonen.
Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään, ettei tuona aamuna satanut,
vaikka ilma oli raskas. Ilkeätä olikin muutto sateella: kastui
huonekalut, kastui sänkyvaatteet, pukimet ja kaikki, monesti siitä
tauditkin saivat alkunsa.
Äiti, Liisu-Viisu ja Abraham olivat myös valveilla, mutta nuoremmat
lapset saivat vielä nukkua. Haukattiin vähän einettä heikossa valossa
ja käytiin sitten kapineihin käsiksi.
Ripeästi sujui tavarain siirto, sillä pari ystävällistä naapuria oli
tullut auttamaan. Kun huonekalut oli nostettu rattaille, tehtiin
sänkyvaatteista pyöreä pesä, jossa Joan Durbeyfield ja pikku lapset
saisivat istua matkatessa. Kesti kuitenkin kotvasen, ennenkuin
jouduttiin lähtemään, sillä hevoset oli riisuttu; mutta viimeinkin,
kahden tienoissa, päästiin tielle. Pata heilui edestakaisin kärryjen
akselissa. Rouva Durbeyfield istui lasten kera kuorman päällä.
Polvillaan oli hänellä seinäkello, joka rattaiden keikkuessa tuon
tuostakin löi hiljaa yksi tai puoli kaksi. Tess ja Liisu-Viisu
kävelivät rattaiden rinnalla, kunnes päästiin kylästä.
He olivat käyneet jäähyväisillä muutamain naapureinsa luona sinä aamuna
ja edellisenä iltana, ja pari niistä oli lähdettäessä tullut
toivottamaan heille onnea matkalle, vaikka sydämessään eivät juuri
tainneet uskoa semmoisen perheen kuin Durbeyfieldin voivan menestyä,
sillä Durbeyfieldit olivat hyväntahtoisia kaikkia muita paitsi itseään
kohtaan.
Rattaat alkoivat kohta kohota ylöspäin, ja tuuli kävi navakammaksi, kun
saavuttiin ylävämmälle seudulle. Huhtikuun kuudes päivä oli käsissä;
tuon tuostakin tuli Durbeyfieldejä vastaan rattaat, joissa muuttomiehet
olivat kuorman päällä. Kuormat oli aina tehty samalla tavalla,
kenties se olikin yhtä ominaista majanmuuttajille kuin kuusikulmio
mehiläiselle. Koko laitteen perustana oli perheen säilikkö, joka
kiiltävine heloineen ja sormenjälkineen kohosi mahtavana etualalla
hevosten häntien yläpuolella, ikäänkuin jonkunlainen "liitonarkki",
jota oli kuletettava arvokkaalla tavalla.
Jotkut perheet olivat iloisia, toiset alakuloisia; muutamat
puhalluttivat hevosiaan ravintolain kohdalla, muutamat ajoivat ohi.
Durbeyfieldin matkue pysähtyi myöskin ravintolan luo juottamaan hevosia
ja nauttimaan hieman virvokkeita.