Kuinka mieletön olinkaan onnessani, kun uskoin sinun itseäni aina

rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut

minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa

ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan --

ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan,

koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi

tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun

tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan

sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.

Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana,

jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä

olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi

siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla

on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni

saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan

kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat

pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä

turhamielisyydestä -- tiedäthän kyllä, etten sitä tee -- vaan

siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.

Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun

luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista,

mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta

minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton

ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua --

kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla

kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on

oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan!

Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!

Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi

palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla

lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet

omani.

Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua

huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia,

koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen

tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa

taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni

lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua

uhkaa!

Sinun uskollinen, sortunut

Tessisi.

49.

Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila

sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin

hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään

siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin

mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne

oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä

lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään

ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli

siirtynyt.

-- Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa

kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi

kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä

varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen

vaimoltansa. -- Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja

kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.

-- Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi

rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä

on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet

Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle

samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille.

Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista

mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi

papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa

kohtelua osakseen.

Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä

rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan,

sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan

huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin

usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja

rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa

katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.

He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin

olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut

maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli

erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut.

Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta

vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin

tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät,

etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut

vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla

sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.

<tb>

Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan

rannatonta lakeutta -- Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan

sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa

tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa

oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli

miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi,

vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa

vanhemmiltaan.

Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin

hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet,

kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt

englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin

lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan,

nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan,

hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan

taas eteenpäin.

Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta

hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet

tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi

Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.

Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut

enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit

hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan

tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka

oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei

ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.

Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?

Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa

hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut

enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas

viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.

Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä

oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut

kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin

ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut

ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen

väärin hänen vaitiolonsa -- ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin

paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta

sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut.

Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään

oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä

siihen.

Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen

rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla

asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta

isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat

kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia,

varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä

salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään,

ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle

tarinan surullisesta avioliitostaan.

Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä

useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta

mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin

äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä,

eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen

muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli

asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin

entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan

hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan

hänestä.

Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin

kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi

hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat

tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen

enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään

omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja

toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän

oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella,

mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja

tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon

kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos

johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka

eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä

hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä

oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei,

oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän

itsekään voisi enempää tehdä.

Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt.

Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli

kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet

jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä,

jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa,

kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, --

kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä

kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!

Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen.

Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei

yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin

peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi

ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan

erikoista tapausta.

Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys -- mahtavan

D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana

-- kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta

näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä.

Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli

perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä

oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden

sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin

vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen

side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja

luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa.

Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa

huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt

jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten

ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.

Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin

hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa

tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää

Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle

lähettänyt.

<tb>

Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä

noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni

vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat,

jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta -- eivätkä

voineetkaan muuttua -- ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut

vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut

voinut tehdä sitä.

Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten

huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut

parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi

udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi

asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista,

ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli

lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista

"Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista

kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia

rallatuksia nekin olivat.

Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin

"Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen

laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään,

silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät

poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta

huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset,

veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista

mielialaa.

Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka

kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka

muuttopäivä oli kohta käsissä.

Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin

ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana

asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun

joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki

oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta

hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut

hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: -- Tess!

-- Mitä -- onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa,

joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten

joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka

näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa

alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän

oli.

-- Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu

vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.

-- Mitenkäs kotona jaksetaan?

-- Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä

ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että

hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme

pahassa pulassa.

Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää

Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle

teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä

lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun

kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin

hän päätti heti lähteä.

Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille

kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian

uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi

Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä

parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä.

Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle

vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten

hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä

huomisaamuna.

50.

Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta

peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä

kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja

ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi

uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten

pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.

Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön

tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka

epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.

Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin

peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi

erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin,

että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen

Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä

valtateitä.

Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi

vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento

paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen

aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki

kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran

nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut -- pettymyksen

tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se

tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin

hänelle viittoen.

Heti kun Tess erotti talon -- se oli äskettäin katettu hänen

rahoillansa -- niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli

se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla

katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä,

kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.

Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta

naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta

portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt,

vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja

rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.

Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen

tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta.

Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.

Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui

tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä

hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä

tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.

-- Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen

muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston

minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda

kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan

kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua.

Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun

vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä

merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä

aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt,

niin hän sen varmasti olisi tehnyt.

Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista

suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat

järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä

tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu,

niin hän rupesi ulkona askaroimaan.

Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu.

Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi

harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon -- äärimäisen

suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja

lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta

pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään

työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.

Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa

sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin

ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin

hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä,

missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä

vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi

tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka.

Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan.

Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.

Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa

kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti

valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen

välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat

palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin,

milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä

heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät

savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.

Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin

osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän

lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän

peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen

kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.

Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta.

Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä

lyhyt, musta jakku -- hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta.

Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä

pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin

liekit heitä valaisivat.

Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen,

opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin

auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää.

Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui

jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin

rattaiden jyrinää.

Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka

ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi

työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla,

räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla -- hupaiselta tuntui

Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä

vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana

kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena

rauhottajana.

Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät

omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja

lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä -- vaikkei hän juuri enää

toivonut Angelin saavan niitä kuulla -- pitkään aikaan huomannut

lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä -- muuatta puseropukuista

miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin

hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi.

Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he

olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.

Tessin tarina · 第 27 / 32 段