rakastavan! Olisi minun pitänyt tietää, ettei tuommoinen onni ollut
minunlaiselleni tyttö raukalle suotu. Mutta sydäntäni polttaa
ei ainoastaan entiset ajat, vaan nykyinenkin. Ajattelehan --
ajattelehan vain kuinka sydäntäni viiltää ajatus, etten koskaan,
koskaan saa sinua nähdä! Voi, jospa saisin armaan sydämesi
tuntemaan tuskaa yhdenkään minuutin joka päivä, niinkuin minun
tuntee päivät päästään, niin se kenties saattaisi sinut osottamaan
sääliä poloiselle, yksinäiselle Tessillesi.
Ihmiset yhä sanovat minun olevan sievän, Angel. (Kaunis on sana,
jota he käyttävät, ollakseni täysin vilpitön.) Kenties minä
olenkin. Mutta enpä välitä kauneudestani; ainoastaan sen vuoksi
siitä iloitsen, että se kuuluu sinulle, armaani, ja että minulla
on edes yksi seikka, joka on sinulle kylliksi hyvä. Kun piirteeni
saattoivat minut kiusallisen huomion esineeksi, niin sidoin liinan
kasvoilleni ja käytin sitä niin kauan, että ihmiset rupesivat
pitämään minua ruman näköisenä. Oi, Angel, en puhu sinulle tätä
turhamielisyydestä -- tiedäthän kyllä, etten sitä tee -- vaan
siksi, että saisin sinut tulemaan luokseni.
Jollet voi tulla luokseni, niin sallitko minun tulla sinun
luoksesi? Minua pakotetaan, kuten sanottu, tekemään semmoista,
mitä en itse tahtoisi. Ehkä minä en anna tuumaakaan perään, mutta
minua pelottaa odottamaton tapaturma, ja olenhan niin turvaton
ensimäisen erehdykseni tähden. En voi tästä enempää puhua --
kovinhan olisinkin viheliäinen. Mutta jos minä sorrun tarttumalla
kiinni johonkin kamalaan paulaan, niin viimeinen onnettomuuteni on
oleva ensimäistä pahempi. Voi, Jumala, en voi sitä ajatellakkaan!
Suo minun heti tulla tai tule itse viipymättä!
Olisin tyytyväinen, jopa iloinenkin, saadessani elää sinun kanssasi
palvelijanasi, jollen saisi olla vaimonasi. Kunhan vain saisin olla
lähelläsi ja nähdä sinua vilahdukselta ja ajatella, että olet
omani.
Päivänvalo tuntuu olemattomalta, kun et ole täällä, eikä minua
huvita katsella pelloilla tepastelevia variksia ja kottaraisia,
koska suren suremistani sinun poissaoloasi, sinun, joka ennen
tapasit katsella niitä yhdessä kanssani. Halajan vain yhtä asiaa
taivaassa tai maan päällä tai maan alla -- nähdä sinut, sydämeni
lemmityn! Tule luokseni, tule ja pelasta minut siitä, mikä minua
uhkaa!
Sinun uskollinen, sortunut
Tessisi.
49.
Tämä kirje löysi tiensä hiljaisen pappilan aamiaispöytään. Pappila
sijaitsi länsiosassa laaksoa, missä ilma oli lauha, ja maaperä niin
hyötyisä, ettei maamiehen tarvinnut juuri ollenkaan vaivata itseään
siihen verraten kuin Flintcomb-Ashissa, ja missä ihmiset Tessin
mielestä näyttivät niin erilaisilta (vaikka samanlaisiahan ne
oikeastaan olivat). Vain varmuuden vuoksi Angel oli käskenyt häntä
lähettämään kirjeensä isänsä välityksellä, jolle hän tuhka tiheään
ilmotti osotteensa siinä maassa, johon hän raskain sydämin oli
siirtynyt.
-- Kuulehan, sanoi vanha Clare pastori vaimollensa luettuansa
kirjekuoresta päällekirjotuksen, jos Angel aikoo lähteä Riosta ensi
kuun lopulla käydäkseen kotona, niinkuin aikomuksensa oli, niin tämä
varmaankin jouduttaa hänen matkaansa, sillä luultavasti tämä on hänen
vaimoltansa. -- Hän huokaisi syvään ajatellessaan poikansa vaimoa, ja
kirje varustettiin heti uudella osotteella ja pantiin postiin.
-- Rakas poika, kunpa hän vain onnellisesti pääsisi kotiin, mutisi
rouva Clare. Viimeiseen hengenvetooni saakka olen tunteva, että häntä
on kohdeltu lapsipuolen tavoin. Sinun olisi pitänyt lähettää hänet
Cambridgeen, huolimatta hänen uskon puutteestansa, ja antaa hänelle
samanlainen tilaisuus opintielle pääsemiseen kuin muillekin pojille.
Oivien miesten vaikutuksesta olisi hän kenties luopunut omituisista
mielipiteistään ja ruvennut lopulta papiksi. Ja vaikka ei olisi
papiksikaan ruvennut, olisi hän joka tapauksessa saanut parempaa
kohtelua osakseen.
Tämäpä olikin ainoa moite, millä rouva Clare koskaan häiritsi miehensä
rauhaa poikain kasvatukseen nähden. Eikä hän tästä usein puhunutkaan,
sillä hän oli yhtä järkevä kuin hyvä ja tiesi miehensäkin olevan
huolissaan siitä, oliko hän menetellyt oikein tässä asiassa. Kovin
usein oli hän kuullut hänen lepäävän öisin valveilla, huokailevan ja
rukoilevan Angelin puolesta. Hänen hiljainen tuskansa oli paljoa
katkerampi kuin vaimonsa lausuma moite.
He syyttivät itseänsä Angelin onnettomasta avioliitosta. Jollei Angelin
olisi annettu ruveta maamieheksi, ei hän koskaan olisi joutunut
maalaistyttöjen pariin. He eivät tienneet varmasti, mikä hänet oli
erottanut vaimostaan, eivätkä myöskään milloin ero oli tapahtunut.
Alussa he olivat luulleet eron aiheutuneen jostain arveluttavasta
vastenmielisyydestä. Mutta myöhemmissä kirjeissään oli hän silloin
tällöin maininnut tulevansa kotiin häntä hakemaan, mistä he päättivät,
etteivät asiat toki niin huonolla kannalla olleet. Hän oli sanonut
vaimonsa olevan vanhempainsa luona, ja he olivat päättäneet olla
sekaantumatta asiaan, jota eivät tiettävästi voineet auttaa.
<tb>
Silmät, joita varten Tessin kirje oli aijottu, katselivat tähän aikaan
rannatonta lakeutta -- Angel ratsasti muulin selässä Etelä-Ameriikan
sydänmaasta merenrantaa kohti. Surullisia olivat hänen kokemuksensa
tästä vieraasta maasta olleet. Ankara tauti, johon hän heti tultuansa
oli sairastunut, pyrki vielä häntä vaivaamaan, ja vähitellen hän oli
miltei päättänyt luopua aikomuksestaan asettua tänne maamieheksi,
vaikka hän yhä maata samoillessaan piti tämän ajatuksensa salassa
vanhemmiltaan.
Työmiehet, joita suuret joukot oli tullut maahan samalla kertaa kuin
hänkin, petollisten ilmotusten houkuttelemina, olivat sairastuneet,
kuolleet ja häipyneet teille tietymättömille. Monesti oli hän nähnyt
englantilaisiin farmeihin kuuluvain äitien tallustelevan eteenpäin
lapsi käsivarrellaan, nähnyt lapsen sairastuvan kuumeeseen ja kuolevan,
nähnyt äidin seisattuvan kaivaakseen omin käsin hautaa pehmeään maahan,
hautaavan pienokaisen, vuodattavan kyynelen ja sitten tallustelevan
taas eteenpäin.
Angel ei ollut alkuaan aikonut asettua Brasiliaan elämään, kotimaasta
hän toivoi löytävänsä mieleisensä maatilan. Epätoivon puuska oli hänet
tänne ajanut. Hän tahtoi unohtaa entisyytensä ja liittyi sen vuoksi
Brasiliaan meneviin maanmiehiinsä.
Vieraassa maassa ollessaan hän oli suuresti vanhentunut. Ei hän antanut
enää kauneudelle niin suurta arvoa. Hylättyään mystiikan vanhat opit
hän alkoi hyleksiä siveysperiaatteitakin. Hän arveli niiden kaipaavan
tarkistamista. Kuka olikaan siveellinen mies? Ja vielä selvemmin, kuka
oli siveellinen nainen? Jonkun luonteen kauneus tai viheliäisyys ei
ilmennyt teoissa, vaan tarkotusperissä ja vaikutteissa.
Mitä hän sitten Tessistä ajatteli?
Hän alkoi katsella häntä toisessa valossa, alkoi tuntea tuskaa
hätäisestä tuomiostaan. Oliko hän hylännyt hänet ainiaan? Hän ei voinut
enää sanoa haluavansa ijankaiken elää hänestä erillään, mikä taas
viittasi siihen, että hän oli taipuvainen anteeksi antamaan.
Tessin muisto alkoi elpyä ja käydä rakkaaksi samaan aikaan kuin tämä
oleskeli Flintcomb-Ashissa, mutta ennen kuin hän oli uskaltanut
kirjottaa Angelille oloistaan tai tunteistaan. Angel oli kovin
ihmeissään, ettei hän kirjottanut, eikä ihmetellessään tullut
ajatelleeksi syitä hänen vaitioloonsa. Näin hän käsitti täydelleen
väärin hänen vaitiolonsa -- ja kumminkin se olisi sanonut niin kovin
paljon, jos hän vain olisi sitä käsittänyt! Tottelihan Tess sanasta
sanaan määräyksiä, joita hän oli antanut ja sitten unohtanut.
Huolimatta luontaisesta rohkeudestaan ei hän vaatinut itselleen mitään
oikeuksia, vaan piti tuomiota kaikin puolin oikeana ja alistui mykkänä
siihen.
Äsken mainitulla sisämaan matkalla eräs toinen mies ratsasti hänen
rinnallaan. Angelin kumppani oli myöskin englantilainen ja samalla
asialla kuin hänkin, vaikka hän oli peräisin toiselta kulmalta
isänmaata. Molemmat olivat alakuloisella mielellä ja puhelivat
kotimaasta. Luottamus herätti luottamusta. Miehet ovat taipuvaisia,
varsinkin vierailla mailla ollessaan, uskomaan oudoille elämänsä
salaisuuksia, joita eivät muutoin kertoisi parhaille ystävillensäkään,
ja niinpä Angelkin jutteli, ratsastaessaan eteenpäin, tuolle miehelle
tarinan surullisesta avioliitostaan.
Vieras oli käynyt paljoa useammissa maissa ja ollut tekemisissä
useamman ihmisen kanssa kuin Angel, ja hänen yleismaailmallisesta
mielestään tuommoiset poikkeukset yhteiskunnallisesta säännöstä, niin
äärettömän arveluttavia kuin ne olivatkin ahdasmielisistä henkilöistä,
eivät olleet sen kummempia kuin mitä ovat laaksojen ja vuorijonojen
muodostamat epäsäännöllisyydet koko maapalloon nähden. Hän katseli
asiaa aivan toisilla silmillä kuin Angel, hänen mielestään Tessin
entisyys ei vaikuttanut vähääkään hänen tulevaan elämäänsä, ja suoraan
hän sanoikin Angelille, että hän oli menetellyt väärin erotessaan
hänestä.
Seuraavana päivänä kasteli ukkosenkuuro heidät likomäräksi. Angelin
kumppani sairastui kuumeeseen ja kuoli loppuviikolla. Clare hautasi
hänet jatkaen sitten matkaansa. Tuon tuiki tuntemattoman miehen sanat
tuntuivat pyhiltä hänen kuolemansa perästä ja vaikuttivat Clareen
enemmän kuin filosoofien järkipäätelmät. Ne saattoivat hänet häpeämään
omaa ahdasta katsantokantaansa. Hänen ristiriitaiset ajatuksensa ja
toimensa syöksyivät hyökyaaltoina hänen ylitsensä. Itsepintaisena hän
oli ylistellyt helleeniläistä pakanuutta kristinuskon kustannuksella,
mutta eihän tuo sivistys pitänyt laitonta antautumista häpeällisenä. Ja
tuo kammo epäpuhtautta kohtaan, jonka hän oli perinyt mystillisen uskon
kera, saattoi tietenkin olla parannettavissa ainakin silloin, kun tulos
johtui petoksesta. Omatunto soimasi häntä. Izz Huettin sanat, jotka
eivät koskaan olleet haihtuneet hänen muistostaan, välähtivät elävinä
hänen mieleensä. Hän oli kysynyt Izziltä rakastiko hän häntä, ja tämä
oli vastannut myöntävästi. Rakastiko hän häntä enemmän kuin Tess? Ei,
oli tämä vastannut, Tess antaisi henkensä hänen edestään, eikä hän
itsekään voisi enempää tehdä.
Hän ajatteli Tessiä semmoisena kuin oli hänet hääpäivänänsä nähnyt.
Kuinka hänen katseensa oli riippunut hänessä kiinni, kuinka hän oli
kuunnellut jokaista hänen sanaansa, aivan kuin ne olisivat olleet
jonkun jumalan sanoja! Ja tuona kauheana iltana pesävalkean ääressä,
jolloin hänen yksinkertainen sielunsa ilmaisi hänelle salaisuutensa,
kuinka säälittävältä hänen kasvonsa olivat näyttäneet tulen valossa, --
kun hänelle ei mennyt mieleenkään, että hän, Clare, voisi häneltä
kieltää rakkautensa ja suojeluksensa!
Niinpä hän muuttui vähitellen Tessin syyttäjästä hänen puolustajakseen.
Hän oli lausunut hänestä itsekseen kyynillisiä ajatuksia; mutta ei
yksikään ihminen jaksa elää pitempää aikaa kyynillisenä, ja niin hänkin
peruutti ne. Niihin hän oli eksynyt siitä syystä, että antoi
ylimalkaisten periaatteiden houkutella hänet halveksimaan aivan
erikoista tapausta.
Tessin suvun tarjoama historiallinen viehätys -- mahtavan
D'Urberville-suvun, jota hän halveksuen oli pitänyt hävinneenä voimana
-- kosketti nyt hänen tunteitansa. Hän ei ollut huomannut erotusta
näiden seikkain valtiollisen ja sielullisen arvon välillä.
Viimemainitussa katsannossa hänen d'urbervilleläinen syntyperänsä oli
perin merkityksellinen; se oli arvoton taloustieteilijälle, mutta mitä
oivallisin aihe haaveilijalle, jota huvitti häviölle joutuneiden
sukujen tutkiminen. Ja kohtapa olisi joutunut unheeseen vähäinen Tessin
vereen ja nimeen liittyvä erikoispiirre, samoin kuin historiallinen
side, joka yhdisti hänet Kingsberessä oleviin marmoripatsaihin ja
luurankoihin. Niin aika säälimättä hävittää omaa romantiikkaansa.
Muistellessaan yhä uudelleen hänen kasvojansa hän arveli nyt voivansa
huomata niissä hiukan sitä samaa arvokkuutta, jonka oli täytynyt
jalostaa hänen esi-äitejään. Ja tämä näky värisytti häntä kuten
ennenkin ja jätti jälkeensä tuskan tunnon.
Vaikka Tessin entisyys ei ollutkaan aivan moitteeton, voitti kuitenkin
hänen kaltaisensa naisen povessa asuva henkevyys hänen kumppaniensa
tuoreuden. Näin haasteli uudelleen heräävä rakkaus, valmistaen maaperää
Tessin hehkuvalle kirjeelle, jonka Angelin isä juuri oli hänelle
lähettänyt.
<tb>
Sillä välin Tess odotteli, että Angel saapuisi hänen pyyntöänsä
noudattaen. Toisinaan hänen toivonsa kasvoi, toisinaan se taasen hupeni
vähiin. Jälkimäinen seikka johtui siitä, että ne elämän tapahtumat,
jotka olivat syynä heidän eroonsa, pysyivät yhä muuttumatta -- eivätkä
voineetkaan muuttua -- ja ettei hänen poissaolonsakaan saattanut
vähentää niiden merkitystä, jollei kerran hänen läsnäolonsakaan ollut
voinut tehdä sitä.
Hän mietti kuitenkin mielessään, millä tavoin voisi häntä parhaiten
huvittaa, kun hän tulisi. Huokaillen hän toivoi, että olisi ottanut
parempaa vaaria sävelmistä, joita Angel soitti harpullaan, että olisi
udellut häneltä, mistä kansanlauluista hän enimmän piti. Hän kysäisi
asiaa Amby Seedlingiltä, joka oli seurannut Izz Huettia Talbothaysista,
ja sattumalta Amby muistikin, että laulunpätkistä, joita lypsäessä oli
lehmille laulettu, Clare oli näyttänyt pitävän enimmän lauluista
"Cupidon tarhat" ja "Päivänkoitto" eikä ollut välittänyt semmoisista
kuin "Räätälin housut" ja "Kaunoisena kasvoin", vaikka mukavia
rallatuksia nekin olivat.
Näitä Angelin lempilauluja hän uutteraan harjotteli, varsinkin
"Päivänkoittoa". Kivinenkin sydän olisi sulanut kuullessaan hänen
laulavan näitä sävelmiä. Milloin vain jäi yksinään työtä tekemään,
silloin hän näinä kylminä päivinä laulaa helähytteli. Kyynelet vierivät
poskia pitkin, kun hän ajatteli, ettei Angel kenties kaikesta
huolimatta tulisikaan häntä kuulemaan, ja laulujen yksinkertaiset,
veikeät sanat tuntuivat ikäänkuin pilkkaavan laulajan angervoista
mielialaa.
Tess eli niin haaveittensa vallassa, ettei tuntunut huomaavan, kuinka
kevät teki tuloaan, kuinka päivät olivat pidentyneet ja kuinka
muuttopäivä oli kohta käsissä.
Mutta hiukan ennen sitä päivää tapahtui jotain, mikä saattoi Tessin
ajattelemaan varsin toisenlaisia asioita. Hän oli eräänä iltana
asunnossaan kuten tavallisesti, istuen alakerrassa perheen kera, kun
joku koputti oveen ja kysyi Tessiä. Himmeässä päivänvalossa hän näki
oven kohdalla vartalon, joka oli pitkä kuin täysikäisen naisen, mutta
hoikka kuin lapsen, tyttömäisen olennon, jota hän ei tuntenut
hämärässä, ennenkuin tämä virkkoi: -- Tess!
-- Mitä -- onko se Liisu-Viisu? kysyi Tess hämmästyneenä. Siskonsa,
joka vielä vuosi sitten hänen matkaan lähtiessään oli kisaillut lasten
joukossa, oli kasvaa putkahtanut pitkäksi tytöksi. Hoikat sääret, jotka
näkyivät hänen ennen liian pitkän, mutta nyt lyhyeksi käyneen hameensa
alta, ja kömpelöt liikkeet ilmaisivat, kuinka nuori ja kokematon hän
oli.
-- Minä se olen, olen juossut koko päivän sinua etsien, sanoi Liisu
vakavasti, ja kovin olen väsyksissä.
-- Mitenkäs kotona jaksetaan?
-- Äiti on hyvin huonona sairaana, lääkäri sanoo hänen kuolevan, eikä
ole isänkään terveydestä tolkkua; hän harmittelee sitä, että
hänenmoisensa suurisukuisen miehen täytyy tehdä roskaisia töitä. Olemme
pahassa pulassa.
Tess seisoi kotvasen ajatuksiinsa vaipuneena, ennenkuin muisti pyytää
Liisu-Viisua sisään. Kun hän sen viimeinkin teki ja tarjosi siskolle
teetä, oli hänellä päätöksensäkin selvillä. Hänen oli välttämättä
lähdettävä kotiin. Hänen palvelusaikansa loppui kyllä vasta huhtikuun
kuudentena päivänä, mutta kun siihen ei ollut enää kovin pitkältä, niin
hän päätti heti lähteä.
Jos läksisivät tänä iltana matkaan, niin he joutuisivat perille
kahtatoista tuntia aikaisemmin, mutta hänen siskonsa oli liian
uuvuksissa jaksaakseen lähteä niin pitkälle taipalelle. Tess juoksi
Marianin ja Izzin luo, kertoi heille kotioloistaan ja pyysi heitä
parhaalla tavalla selittämään vuokraajalle syyn hänen lähtöönsä.
Palattuaan hän laittoi Liisulle illallista, pani hänet nukkumaan omalle
vuoteelleen ja sulloi kapineitansa pajukorin täpö täyteen. Ja sitten
hän läksi kotimatkalle kehotettuaan Liisua saapumaan perästä
huomisaamuna.
50.
Kymmenen löi kello, kun hän pimeässä läksi taivaltamaan puolen kolmatta
peninkulman pituista matkaansa. Yksinäisillä seuduilla on yöllä
kulkeminen pikemmin turvallista kuin vaarallista. Tess tiesi tämän ja
ohjasi kulkunsa teitä myöten, joita päiväiseen aikaan tuskin olisi
uskaltanut astua; ei nyt ollut mieronkiertäjiä liikkeellä, ja aaveitten
pelko haihtui mielestä äitiä ajatellessa.
Näin hän riensi mäeltä mäelle, kunnes saapui Bulbarrowiin ja puolen yön
tienoissa hän katseli tältä kukkulalta varjoryhelmää, joka
epämääräisenä häämötti sillä paikalla, missä hänen kotilaaksonsa oli.
Hän oli jo kulkenut puoli peninkulmaa ylänköä, edessä oli parin
peninkulman taival alankomaata. Tähtien kelmeässä valossa hän parahiksi
erotti mutkittelevan, laskeutuvan tien. Kohta ilmaisi maaperän hajukin,
että hän oli saapunut alankoon. Siinä oli ympärillä saviperäinen
Blackmoorin laakso, se osa laaksoa, missä ei vielä ollut leveitä
valtateitä.
Nuzzleburissa hän kulki kyläkapakan ohitse, jonka nimikilpi narisi
vastaukseksi hänen askeleihinsa, joita ei kuullut kukaan elävä olento
paitsi hän itse. Senkin seitsemää tietä taivallettuaan, hän kolmen
aikaan pyörähti viimeisestä tien mutkasta Marlottin kylään, kulki
kentän vieritse, missä nuorena tyttönä kesäkisoissa oli ensi kerran
nähnyt Angel Claren, joka ei ollut häntä tanssittanut -- pettymyksen
tunne ailahteli vieläkin hänen mielessään. Kotoa päin näkyi valoa. Se
tuikki makuuhuoneen ikkunasta, ja ikkunan edessä huojui oksa, ikäänkuin
hänelle viittoen.
Heti kun Tess erotti talon -- se oli äskettäin katettu hänen
rahoillansa -- niin se vaikutti häneen entisellä tenhollansa. Aina oli
se näyttänyt olevan osa hänen ruumistansa ja henkeänsä. Kaltevilla
katonalaisilla, päädyillä, uuninpiipun katkonaisilla tiiliriveillä,
kaikilla tuntui olevan jotain yhteistä hänen luonteensa kanssa.
Hän avasi hiljaa oven, jottei häiritsisi ketään. Huone oli tyhjä, mutta
naapurin eukko, joka hoiti hänen äitiänsä, pistäysi yläkerrasta
portaille ja kuiskasi ettei sairas ollut entisestään tervehtynyt,
vaikka oli hetkeksi nukahtanut. Tess laittoi itselleen aamiaista ja
rupesi sitten äitiänsä hoitamaan.
Aamulla hän tapasi lapset ja huomasi ihmeekseen heidän kasvaneen
tavattomasti, vaikka hän oli ollut poissa vain toista vuotta.
Pitäessään heistä hellää huolta häneltä unohtui omat murheensa.
Hänen isäänsä vaivasi entinen epämääräinen tauti, ja hän istui
tuolillansa kuten tavallisesti. Mutta Tessin tulon jälkeisenä päivänä
hän oli harvinaisen pirteällä tuulella. Ukko oli laatinut järkiperäisiä
tulevaisuudensuunnitelmia, ja Tess kysäisi millaisia ne olivat.
-- Ajattelen lähettää sanan kaikille tämän puolen
muinaistutkijoille, hän selitti, ja pyytää heitä kokoamaan rahaston
minun ylläpitämisekseni. Olenpa vakuutettu ettei anomukseni kajahda
kuuroille korville. Ne miehet kuluttavat suunnattomia summia pannessaan
kuntoon vanhoja raunioita ja etsiessään luita ja sen semmoista romua.
Kaiketi elävät jäännökset ovat heille monta vertaa mieluisempia, kun
vain saavat minusta kuulla. Kunpa joku kävisi heille ilmottamassa, mikä
merkillisyys heidän joukossaan elää eikä heillä ole siitä
aavistustakaan! Jos pastori Tringham, joka minut keksi, olisi elänyt,
niin hän sen varmasti olisi tehnyt.
Tess päätti olla lausumatta mielipidettään näistä lennokkaista
suunnitelmista, kunnes oli saanut välttämättömimmät asiat
järjestykseen, vaikkapa hänen työstänsä ei näyttänyt paljon jälkeä
tulevankaan. Kun tärkeimmät tehtävät sisällä viimeinkin oli suoritettu,
niin hän rupesi ulkona askaroimaan.
Touon aika oli käsissä. Puutarhoissa ja pelloilla oli kevättyöt alettu.
Mutta Durbeyfieldissä ei oltu pantu tikkua ristiin. Tess huomasi
harmikseen, että siemenperunatkin oli syöty sukupuuttoon -- äärimäisen
suruttomuuden merkki! Ensi työkseen hän hankki mitä tarvittiin, ja
lopulta vapaaherrakin koheni sen verran, että kykeni Tessin hartaasta
pyynnöstä puutarhaa katsomaan, sillä välin kun hän itse ryhtyi tekemään
työtä kylän laidasta vuokratulla maatilkulla.
Hänestä oli hupaista työskennellä ulkosalla toimitettuansa askareensa
sairaan huoneessa, missä häntä nyttemmin ei tarvittu niin paljoa kuin
ennen, koska äiti alkoi jo parantua. Kovassa työssä huoletkin
hälvenivät. Peltotilkku sijaitsi ylävällä, kuivalla rinteellä,
missä noita palstoja oli neljä-, viisikymmentä. Työ oli siellä
vilkkaimmillaan varsinaisen päivätyön päätyttyä. Ojankaivu alkoi
tavallisesti kuuden ajoissa, kestäen hämärään tai kuun nousuun saakka.
Kuivat oksat ja risut kerättiin kasoihin ja sytytettiin palamaan.
Poutailmalla ne tuota pikaa riehahtivat tuleen.
Eräänä päivänä Tess ja Liisu-Viisu työskentelivät täällä naapuriensa
kera, kunnes auringon viimeiset säteet sattuivat melkein vaakasuorasti
valkoisiin paaluihin, joita oli lyöty rajamerkeiksi maatilkkujen
välille. Kun hämärä alkoi maata peittää, niin risukasat hulmahtivat
palamaan, ja niiden valossa peltojen rajat milloin vilahtivat näkyviin,
milloin hävisivät paksuun savuun, aivan kuin tuuli olisi niitä
heilutellut. Kun kokko alkoi hehkua, niin maata vasten heittäytyvät
savupilvet muuttuivat loistaviksi harsoiksi työmiesten välille.
Illan pimetessä jotkut miehet ja naiset herkesivät työstä, mutta enin
osa jäi kuitenkin pellolle, ja niiden joukossa oli Tesskin, vaikka hän
lähetti siskonsa pois. Tadikko kädessä hän siinä hääräsi. Välistä hän
peittyi kokonaan savupilveen, tuokiossa oli taas näkyvissä, loistaen
kuin kupari hulmahtelevien liekkien valossa.
Hän oli tänä iltana omituisesti puettu, näyttäen koko kuvatukselta.
Yllään oli hänellä monissa pesuissa haalistunut leninki ja sen päällä
lyhyt, musta jakku -- hän näytti yhtaikaa hää- ja hautajaisvieraalta.
Loitompana olevilla naisilla oli valkoiset esiliinat; muuta ei heistä
pimeässä näkynytkään lukuunottamatta kalpeita kasvoja, paitsi milloin
liekit heitä valaisivat.
Lännen puolella kuvastui orjantappura-aita, oksat paljaina harottaen,
opaalinväristä taivasta vasten, ja sen yläpuolella loisti Jupiter kuin
auennut keltainen narsissi niin kirkkaasti, että oli varjon heittää.
Moniaita nimettömiä pikku tähtiä tuikki siellä täällä, koira haukkui
jonkun matkan päässä, ja kuivalta maantieltä kuului silloin tällöin
rattaiden jyrinää.
Tadikot helähtelivät yhä; ei ollut vielä kovin myöhäkään, ja vaikka
ilma oli karmakka, tuntui siinä jo kevään kuisketta, mikä antoi
työmiehille uutta intoa. Omituinen tenhonsa oli paikalla, ajalla,
räiskyvillä tulilla, valon ja varjon vaihteluilla -- hupaiselta tuntui
Tessistä samoin kuin muistakin pellolla työskenteleminen. Yrmeänä
vihamiehenä yö saapuu talvipakkasella, leppoisena rakastajana
kesähelteellä; tänä maaliskuun päivänä se saapui hiljaisena
rauhottajana.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiotansa kumppaneihinsa. Kaikki häärivät
omalla tilkullansa. Niinpä ei Tesskään hajotellessaan savea ja
lauleskellessaan lystikkäitä laulunpätkiänsä -- vaikkei hän juuri enää
toivonut Angelin saavan niitä kuulla -- pitkään aikaan huomannut
lähinnä itseänsä työskentelevää henkilöä -- muuatta puseropukuista
miestä, joka tadikko kädessä myllisteli maata samalla saralla kuin
hänkin ja jonka hän arveli isänsä lähettäneen hänelle apulaiseksi.
Välistä savu erotti heidät toisistaan, sitten hälveni taas, ja he
olivat toistensa näkyvissä, mutta muista erillänsä.