Hän muisti Angelin sanoneen, että isän vaatimuksesta koko talonväen,
palvelijat siihen luettuina, piti käydä joka sunnuntai kirkossa, vaikka
saatiinkin syödä kylmää ruokaa kotiin tultua. Hänen tarvitsi siis
odottaa vain siksi, kunnes pääsisivät kirkosta. Ei hän kuitenkaan
tahtonut seistä siinä ihmisten töllistettävänä, vaan päätti lähteä
kävelemään kirkon taakse. Mutta samassa kun hän tuli kirkkotarhaan,
alkoi ihmisiä tulvata kirkosta, ja tuokiossa hän oli heidän keskellään.
Ja ihmiset katsoivat häneen, niinkuin ainoastaan pikkukaupungin
asukkaat tuttuja katuja astuskellessaan saattavat katsoa nuorta naista,
joka eroaa muista ja on nähtävästi outo paikkakunnalla.
Hän joudutti käyntiään kulkien samaa tietä, jota oli tullutkin.
Kävelisi pensasaitojen taakse ja odottaisi siellä, kunnes pappilan
perhe olisi aterioinut. Kohta oli hän jättänyt kirkkoväen jälkeensä,
paitsi kahta nuorenpuoleista miestä, jotka astuivat käsikoukkua
rivakasti hänen perästään.
Kun he tulivat lähemmä, niin hän kuuli heidän puhelevan keskenään, ja
naisen sukkelaälyisyydellä hän tunsi heidän ääntensä soinnahtavan juuri
samalla tavoin kuin miehensäkin. He olivat siis Angelin veljet.
Tessiltä unohtui kaikki suunnitelmansa ja häntä pelotti, että he
saavuttaisivat hänet, ennenkuin hän oli valmis heitä kohtaamaan. Sillä
vaikkapa hän tiesikin olevansa heille ventovieras, hän kuitenkin
vaistomaisesti pelkäsi heidän tutkivia silmäyksiään. Kuta rivakammin he
astuivat, sitä tiukemmin koki hän edellä ponnistaa. Nuoret miehet
olivat lähteneet pienelle kävelylle ennen päivällistä verryttääkseen
jäseniään, jotka olivat kangistuneet pitkää saarnaa kuunnellessa.
Yksi henkilö oli kuitenkin ehtinyt Tessin edelle -- nuori, somasti
puettu nainen, joka näytti koko viehättävältä, joskin hieman jäykältä
ja teeskentelevältä. Tess oli juuri saavuttamaisillaan hänet, kun kuuli
lankojensa olevan jo niin lähellä, että saattoi selvästi erottaa heidän
puheensa. Eivät he puhuneet kuitenkaan semmoista, joka olisi häntä
erikoisesti viehättänyt, kunnes toinen virkkoi huomatessaan Tessin
edellä kulkevan naisen:
-- Tuolla menee Mercy Chant. Käydäänpä yhteen matkaan.
Tess tunsi tämän nimen. Se oli sama nuori tyttö, jonka Angelin ja tytön
omat vanhemmat olivat määränneet Angelin vaimoksi, ja jonka hän
luultavasti olisi ottanutkin, ellei hän, Tess, olisi tullut väliin. Nyt
hän sai sen kuulla, ellei olisi sitä ennestään tiennyt, sillä toinen
veljeksistä lausui:
-- Angel poloinen! Minun on mahdotonta katsoa tuota sievää tyttöä
valittamatta yhä enemmän ja enemmän Angelin mieletöntä takertumista
tuohon meijerityttöön, vai mikä se oli. Taitaapa se olla vähän
omituinen juttu! En tiedä onko hän nyttemmin mennyt Angelin luo, mutta
vielä joku kuukausi takaperin he kuuluivat olevan erillään.
-- En tiedä minäkään. Ei hän nykyään kirjota minulle vähääkään
asioistaan. Tuo ajattelematon avioliitto näyttää vierottaneen hänet
kokonaan minusta; hyvänä alkuna olivat, kuten tiedät, hänen omituiset
mielipiteensä.
Tess riensi eteenpäin minkä kerkisi, mutta lopulta pääsivät nuoret
miehet edelle. Nuori neiti kuuli heidän askelensa ja pyörähti ympäri.
Tervehdittiin ja pudistettiin kättä, jonka perästä he kolmin astelivat
eteenpäin.
Kohta he olivat mäen päällä eikä heillä näyttänyt olevan aikomusta
mennäkkään edemmä. He pysähtyivät juuri sille paikalle, missä Tess
tunti sitten oli seisonut kaupunkia katsellen. Siinä puhellessa toinen
veljeksistä kaiveli pensasaitaa sateenvarjollaan ja kiskoi sieltä
jotain päivän valoon.
-- Ka, pari vanhoja kenkiä, hän sanoi. Joku maankiertäjä kai ne on
sinne heittänyt.
-- Tai kerjäläinen, joka tuli kaupunkiin paljain jaloin herättääkseen
ihmisten sääliä, sanoi neiti Chant. Niin kai ne ovat sinne joutuneet,
sillä varsin oivallisethan ne vielä näkyvät olevan, ei mitkään vanhat
rajat. Onpa ihmisellä älyä! Minä vien ne kotiin ja annan jollekin
köyhälle.
Cuthbert Clare, joka kengät oli löytänyt, otti ne ylös sateenvarjonsa
kokassa ja antoi Mercylle -- siihen menivät Tessin kengät.
Hän riensi eteenpäin. Kun hän viimein katsahti taaksensa, ei seuruetta
näkynyt enää portin luona. He olivat menneet mäkeä alas, vieden hänen
kenkänsä mukanaan.
Hiljensi jo Tess käyntiään. Kyyneliä, karvaita, polttavia kyyneliä,
virtasi hänen poskiaan alas. Tiesihän hän, että tunteille herkkä
mielensähän hänet saattoi tässä kohtauksessa näkemään tuomionsa, mutta
eipä hän kyennyt tunteitaan voittamaan. Hän piti tapausta pahana
enteenä ja tunsi itsensä hylätyksi ja turvattomaksi. Pappilaan oli
mahdoton palata.
Angelin vaimosta tuntui, kuin olisivat nuo ylen viisaat herrat ajaneet
häntä takaa kuin mitäkin kurjaa olentoa. Viatonta laatuahan loukkaus
oikeastaan oli, mutta joka tapauksessa oli onnetonta, että hän tapasi
pojat eikä isää, joka ahdasmielisyydestään huolimatta ei toki ollut
niin kovin kankea ja siloinen kuin nämä; sitä paitsi oli hän sangen
armelias. Tess ajatteli taas kenkärajojaan ja niiden osaksi tullutta
pilkkaa. Elämä näytti hänestä aivan toivottomalta.
-- Ah, hän sanoi nyyhkyttäen säälistä itseään kohtaan. Eivät tienneet
että minä kulin niillä pahimman matkan säästääkseni näitä sieviä
kenkiä, jotka _hän_ osti minulle -- eivät, eivät tienneet. Eivätkä
tienneet, että _hänen_ valitsemansa oli leninkikankaani, mistäpä ne sen
tiesivät! Ja vaikkapa olisivat tietäneetkin, niin siitäkös ne olisivat
välittäneet, sillä eivätpä he tunnu Angel poloisestakaan suurin
piittaavan!
Hän itki rakasta miestään, jonka sovinnainen ajatustapa oli tuottanut
hänelle kaikki nämä surut, ja hän asteli tietänsä tietämättä elämänsä
suurimpain onnettomuuksien piilevän rohkeuden puutteessa ratkaisevalla
hetkellä, tällä kertaa siinä, että hän tuomitsi isää poikain mukaan.
Sillä hänen nykyinen asemansa olisi epäilemättä herättänyt pastori
Claren ja hänen rouvansa osanottoa. Nähdessään äärimäistä surua ja
kärsimystä he olivat koko sydämellään auttamassa onnetonta, kun sitä
vastoin vähemmän toivottomat eivät saaneet osakseen heidän
myötätuntoisuuttaan.
Hän riensi takaisin samaa tietä, jota taannoin oli tullut, joskaan ei
varsin toivehikkaalla mielellä, niin kuitenkin vakuutettuna siitä, että
hän läheni tärkeätä käännekohtaa elämässään. Ei mitään ollut kuitenkaan
tapahtunut, hänen oli pysyttävä yhä edelleen tuossa nälkäpaikassa,
kunnes uskaltaisi uudelleen lähteä pappilaan.
Nosti hän kuitenkin harson silmiltään, ikäänkuin osottaakseen
maailmalle, että hänellä oli viehkeämmät kasvot kuin Mercy Chantilla.
Mutta päätänsä surumielisesti pudistaen hän sen teki. -- Joutavata --
joutavata! hän mutisi. Ei niitä kukaan rakasta, ei kukaan näe. Kukapa
minunlaisestani mieronkiertäjästä huolisi!
Halutonna hän tallusteli eteenpäin, aivan kuin matkalla ei olisi ollut
mitään määrää. Ei tehnyt mieli taloonkaan poiketa. Tultuansa kylään,
missä aamulla oli einettä syönyt varsin toisenlaisten tunteitten
vallassa, hän päätti levähtää. Hän astui jälleen kylän laidassa lähellä
kirkkoa sijaitsevaan mökkiin. Sillä välin kun mökin vaimo oli
ruokahuoneesta maitoa hakemassa, Tess katseli kylänraitille ja huomasi,
ettei liikkeellä ollut yhtään ihmistä.
-- Ihmiset mahtavat olla iltakirkossa, hän sanoi.
-- Ei, neiti kulta, vastasi eukko. Eivät ole kirkossa, ei ole vielä
soitettukaan. Menivät saarnaa kuulemaan. Muuan maallikkosaarnaaja pitää
toimitusta riihessä jumalanpalvelusten välillä -- hyvin selväsanainen,
harras kristitty kuuluu olevan. Mutta en minä juokse niitä
kuuntelemassa. Minulle, Herra nähköön, riittää sekin, minkä kirkossa
kuulen.
Tess jatkoi taas vähän ajan perästä matkaansa kylän halki. Hänen
askeltensa kapse kumahteli talojen seinistä, mutta keskikylälle
tultuaan hän kuuli muitakin ääniä. Ne tulivat tien vieressä olevasta
riihestä. Tess arvasi että siellä se saarnaaja parhaallaan selitteli.
Hänen äänensä kaikui niin selvästi tyynessä ilmassa, että Tess kohta
erotti sanoja, vaikka hän olikin peräseinän kohdalla. Saarna oli
luonnollisesti täynnä äärimäisyyttä tavottelevia päätelmiä
vanhurskauttamisesta uskon kautta ilman lain töitä, apostoli Paavalin
hengessä. Tätä punaisena lankana kulkevaa ajatusta esitettiin
vilkkaasti, mutta kovin innottelevalla tavalla, sillä saarnaajalta
nähtävästi puuttui todistelutaitoa. Vaikkei Tess ollut kuullut
alkusanoja, arvasi hän kuitenkin mikä tekstinä oli ollut kuullessaan
vähän väliä toistettavan sanoja:
"Te hullut galatalaiset, kuka teidät on vimmannut totuutta uskomasta,
joiden silmäin eteen Jeesus Kristus kirjotettu oli, teidän seassanne
ristiinnaulittu."
Tess kuunteli saarnaa yhä suuremmalla mieltymyksellä huomatessaan
saarnaajalla olevan samanlaiset mielipiteet kuin Angelin isällä, joskin
kiihkeämmät, ja hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi puhujan
alkaessa kertoella omia henkisiä kokemuksiaan, kuinka hän oli
saavuttanut vakaumuksensa.
Hän sanoi olleensa suurimpia syntisiä. Hän oli pilkannut, oli elänyt
hurjasti ja irstaasti. Mutta heräämisen päivä oli tullut ja
inhimillisesti nähden oli sen saanut aikaan muuan pappi, jota hän
ensinnä oli karkeasti loukannut, mutta jonka sanat olivat juurtuneet
hänen sydämeensä ja Herran armosta vaikuttaneet muutoksen hänessä,
tehden hänet siksi, mikä hän nyt oli.
Mutta vielä enemmän kuin sanat hämmästytti Tessiä saarnamiehen ääni,
joka -- kuinka mahdottomalta se näyttikin -- sointui juuri samalla
tavalla kuin Aleksander D'Urbervillen. Kasvot tuskallisessa
jännityksessä hän kiersi riihen ovelle. Matalalla kulkeva talviaurinko
heitti raukeita säteitään saarnaajaan ja hänen kuulijakuntaansa.
Sanankuulijat olivat kyläläisiä, ja heidän joukossaan oli mies, jonka
hän oli nähnyt kantavan punamaalipönttöä eräässä muistettavassa
tilaisuudessa. Mutta hänen huomionsa kiintyi päähenkilöön, joka seisoi
jyväsäkkien päällä kasvot oveen päin käännettyinä. Auringonvalo sattui
suoraan häneen, ja Tessin sydäntä vihlaissut aavistus kävikin toteen:
hänen elämänsä tuhooja seisoi hänen edessään.
KUUDES VAIHE.
KÄÄNTYNYT.
45.
Tähän hetkeen saakka ei Tess Trantridgesta lähdettyään ollut kuullut
D'Urbervillestä mitään.
Kohtaaminen sattui raskaalla hetkellä. Tessin valtasi hervaiseva pelko,
vaikka D'Urberville seisoikin hänen edessään ilmeisesti kääntyneenä
miehenä ja entistä kurjaa elämäänsä surren -- niin tärisyttävät olivat
muistot. Hän ei voinut paikaltaan hievahtaa.
Kuinka paljon hän oli viime näkemästä muuttunutkaan! Kasvoilla oli
entinen kaunis, mutta tympeä sävy, mustat viikset olivat hävinneet,
mutta korvan juureen oli ilmaantunut hyvinhoidettu, vanhanaikainen
poskiparta. Puku oli puoleksi papillinen. Se hälvensi keikarimaisuuden
jälettömiin ja saattoi Tessin hetkeksi epäilemään, tokko puhuja olikaan
D'Urberville.
Tessistä tuntui alussa kauhealta kuulla raamatun juhlallisia sanoja
tuosta suusta. Tämä liiankin tuttu ääni oli neljä vuotta sitten
kuiskuttanut hänen korvaansa sanoja, jotka tällä hetkellä mieleen
johtuneina olivat läkähyttää hänen sydämensä. Vaan epäilemättä oli
D'Urberville nyt tosissaan.
Tässä oli tapahtunut pikemmin täydellinen uudestamuodostus kuin
parannus. Entiset nautinnonhimoa ilmaisevat piirteet olivat
lieventyneet intohimoisen hartauden ilmeeksi. Huulet, jotka ennen
olivat kuvastaneet viettelemystä, olivat käyneet rukoileviksi; poskien
hehku, jonka eilen olisi voinut selittää himon paloksi, oli tänään
muuttunut hurskaan innon hohteeksi. Eläimellisyys oli tullut
uskonkiihkoksi, pakanallisuus Paavalin palavaksi innoksi. Nuo rohkeasti
mulkoilevat silmät, jotka entisaikaan olivat voitonvarmoina polttaneet
hänen ruumistaan, säihkyivät nyt yksinkertaista uskonvoimaa, joka
tuntui melkein hurjalta. Ja nuo synkät väänteet, jotka pettymys toi
hänen kasvoilleen, soveltuivat nyt kuvaamaan parantumatonta syntistä,
joka kerran toisensa perästä tahtoi palata rypemään loassaan.
Mutta itse piirteet näyttivät ikäänkuin valittavan osaansa. Ne olivat
väännetyt perinnöllisestä merkityksestään kuvaamaan vaikutelmia, joihin
luonto ei ollut niitä tarkottanut. Omituista oli että ylennys tuntui
niissä väärentämiseltä.
Mutta voiko se olla mahdollista? Tess ei päästäisi enää pahoja
ajatuksia mieleensä. Eihän D'Urberville ollut ainoa pahalta tieltä
kääntynyt, sielu oli hänelläkin pelastettavana, miksi pitää hänen
kääntymistään mahdottomana? Häntä olikin kiusannut vain omat
ajatuksensa, kuullessansa inhan äänen lausuvan uusia, vakavia sanoja.
Kuta suurempi syntinen, sitä suurempi pyhimys; eihän tarvinnut
kovinkaan paljon tutkia kristinuskon historiaa huomatakseen tämän.
Tämmöisiä epämääräisiä ajatuksia risteili hänen mielessään.
Hämmästyksen puuskan vihdoin tyynnyttyä hän päätti rientää pois hänen
nähtävistään. D'Urberville ei ollut vielä huomannut häntä, sillä
aurinko paistoi häntä vasten silmiä.
Mutta samassa tuokiossa kuin Tess läksi liikkeelle tämä tunsi hänet.
Vaikutus oli sähköinen, paljoa voimakkaampi vaikutusta, minkä
D'Urbervillen kohtaaminen oli Tessin tehnyt. Hänen tulinen
saarnaintonsa näytti sammuvan, huulet vapisivat esiin pyrkivien sanojen
painosta, mutta sanaakaan ei hän voinut lausua, niin kauan kuin Tess
katsoi häneen. Hänen silmänsä tähysivät ympäri huonetta, mutta
pyörsivät alinomaa tuskallisina Tessiin. Herpoutumista kesti kuitenkin
vain muutaman silmänräpäyksen ajan, sillä Tess tunsi taas voimaa
virtaavan suonissaan ja riensi minkä kerkisi riihen edestä maantielle.
Häntä puistatti ajatellessaan, kuinka erilaisella kannalla he nyt
olivat. Hänen elämänsä murjoja seisoi nyt Hengen puolella, hän itse oli
entisellään, uudestisyntymätönnä. Ja tässäkin oli käynyt samoin kuin
pyhimystarussa: hänen kiehtova kuvansa oli äkkiä ilmaantunut papin
alttarille ja sammuttanut tulen.
Hän käveli eteenpäin päätään kääntämättä. Mutta kuitenkin oli hän
tuntevinaan hänen katseensa polttavan vaatteittensakin läpi, se seurasi
häntä samoin kuin vastikään riihessä. Tähän hetkeen saakka oli hänen
sydäntään painanut hiljainen suru, mutta nyt hänen kipunsa oli
muuttunut toisenlaiseksi. Kauan kalvaneen hellyyden nälän sijaan oli
sydämeen iskenyt tuskallinen pelon tunne, armoton menneisyys, joka
häntä vielä sitoi. Ainiaaksi oli hän toivonut elämänsä entisyyden
hautaantuneen, mutta turha oli ollut hänen toivonsa. Menneet ajat eivät
olisi koskaan menneitä, ennenkuin hän itse olisi tuonen tuvilla.
Astuessaan mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli äkkiä askeleita takanaan
ja käännyttyään ympäri näki tutun haamun lähenevän -- niin oudon
näköisenä kylläkin -- ainoan ihmisen koko maan päällä, jota hän ei
olisi haudan tällä puolen suonut kohtaavansa.
Vaan ei ollut aikaa miettimiseen ja pakenemiseen, hän taipui niin
tyynesti kuin taisi välttämättömyyteen: antoi saavuttaa itsensä. Hän
näki takaa-ajajansa olevan jännityksessä, vähemmän kiireisestä
käynnistään kuin povessaan kuohuvista tunteista.
-- Tess! hän sanoi.
Tess hiljensi kulkuaan kääntymättä ympäri.
-- Tess, hän toisti. Minä se olen -- Aleksander D'Urberville.
Silloin Tess katsahti taaksensa, ja D'Urberville saavutti hänet.
-- Niinpä näkyy, vastasi Tess kylmästi.
-- Siinäkö kaikki? Mutta enhän ansaitsekkaan enempää! Tietenkin, lisäsi
hän naurahtaen, näytän silmissäsi sangen naurettavalta. Mutta minun oli
pakko ruveta siksi, mikä nyt olen... Kuulin sinun lähteneen tiehesi,
kukaan ei tiennyt mihin. Tess, ihmettelet varmaan miksi sinua seurasin?
-- Ihmettelen kyllä ja kaikesta sydämestäni toivon, ettet olisi sitä
tehnyt.
-- Etpä syyttä sanokkaan, vastasi saarnaaja vakavasti, kun he astuivat
yhdessä eteenpäin. Mutta älä käsitä minua väärin. Saattaisit niinkin
tehdä huomattuasi -- jos huomasitkaan -- kuinka minua sinun kasvojesi
näkeminen järkytti. Sitä kesti vain hetkinen, ja ottaen huomioon, mitä
sinä olit minulle ollut, oli se varsin luonnollistakin. Mutta Jumala
auttoi minua siitä -- kenties sinä pidät minua narrina näin sanoessani
-- ja heti paikalla minä tunsin, että kaikista ihmisistä, joita
velvollisuuteni ja haluni oli pelastaa tulevasta vihasta -- ivapuhetta,
jos niin tahdot! -- oli ensimäisenä se nainen, jota vastaan olin niin
kauheasti rikkonut. Siinä mielessä minä tulin, vain siinä.
Tessin vastauksessa häivähti hieman pilkkaa: -- Oletko itsesi
pelastanut? Oma kynnys on ensin lakaistava, sanoo sananlaskukin.
-- _Minä_ en ole mitään tehnyt, hän virkkoi kiihkeästi. Kuten
kuulijoillenikin olen sanonut, on kaikki Herran työtä. Et sinä voi
halveksia minua niin paljoa, Tess, kuin itse olen halveksinut itseäni
-- takavuosieni vanhaa Aatamia! Mutta kerronpa sinulle kääntymisestäni
ja toivon sinun toki kuuntelevan. Oletko koskaan kuullut, kuka
Emminsterissä on pappina -- olet kai? -- vanha Clare pastori, suuntansa
vanhimpia pylväitä. Tavattoman paljon sieluja on hänen kauttansa tullut
pelastetuksi. Olet kai kuullut hänestä?
-- Olen, vastasi Tess.
-- Hän kävi Trantridgessa pari kolme vuotta takaperin saarnaamassa
jonkun lähetysseuran toimesta. Ja minä, mies kurja, solvaisin häntä,
kun hän nuhteli mieletöntä elämääni ja tahtoi ohjata minua oikealle
tielle. Ei hän suuttunut käytöksestäni, sanoi vain Pyhän hengen jonakin
päivänä avaavan silmäni -- pilkkaajista tulee useinkin hartaimpia
kristittyjä. Omituinen taikavoima oli hänen sanoissaan. Ne syöpyivät
sydämeeni, vaikken sitä siihen aikaan tiennyt, yhtä vähän kuin hänkään,
ja vähän kerrassaan minä heräsin näkemään totuutta. Sen perästä olen
pyrkinyt julistamaan suloista sanomaa muille ja sitä koetin tänäänkin
tehdä, vaikken olekkaan näillä seuduilla saarnannut kuin vähän aikaa.
Saarnatoimeni ensi kuukaudet oleskelin Pohjois-Englannissa vieraiden
parissa, saadakseni rohkeutta puhua tutuilleni ja niille, jotka olivat
olleet tovereinani pimeyden päivinä. Jospa tietäisit, Tess, kuinka
turvallista on...
-- Jo riittää! huudahti Tess kiihkeästi, kääntyen hänestä. Hän meni
tien vieressä olevalle jalkaportaalle ja nojasi sitä vasten. -- En usko
tuommoisiin äkillisiin tapahtumiin! Olen närkästyksissäni, että tulet
puhumaan minulle tällä lailla tietäessäsi -- tietäessäsi mitä olet
minulle tehnyt! Sinä ja sinun kaltaisesi nautitte ensin kyllältänne
elämän iloja saattamalla minunlaisiani onnettomiksi ja surun sortamiksi
ja sitten kun olette tarpeeksenne saaneet, alatte tuumia taivaallisen
ilon saavuttamista kääntymällä uskovaisiksi! Hävetkää toki -- en usko
sinua -- vihaan moisia kujeita!
-- Tess, väitti D'Urberville vastaan, älä noin puhu! Se tuli minulle
huikaisevana valona. Etkö usko minua? Mitä sinä et usko?
-- Sinun kääntymistäsi. Sinun käsitystäsi uskonnosta.
-- Mikset?
Tess hiljensi ääntänsä. -- Koska sinua parempi mies ei semmoisia usko.
-- Todistelua sekin, oikein naisten todistelua! Kuka tuo parempi mies
sitten on?
-- En voi sanoa.
-- Jumala varjelkoon, hän sanoi hilliten esiin pyrkivää katkeruutta,
Jumala varjelkoon minua sanomasta itseäni kelpo mieheksi -- tiedäthän
etten sanokkaan. Olen vasta herännyt uskomaan, mutta semmoisetpa usein
näkevätkin kauimmaksi.
-- Niin kyllä, vastasi Tess surullisesti. Mutta minä en usko
kääntymistäsi uuteen elämään. Tuommoiset leimahdukset eivät ole kovin
pitkäaikaisia.
Näin sanoessaan hän kääntyi jalkaportaalta ja katsoi häneen.
D'Urbervillen katse oli luotuna tuttuihin kasvojen piirteihin. Entinen
kurja ihminen oli vaiti hänessä, mutta varmaankaan ei se vielä ollut
kuollut, eipä täydelleen kukistettukaan.
-- Älä katsele minuun tuolla tavoin, hän sanoi äkkiä.
Tess oli tietämättään katsellut häntä, mutta samassa hän käänsi suuret,
tummat silmänsä toisaalle, sopertaen: -- Suo anteeksi. -- Ailahti taas
eloon tuo tunne, joka ennenkin oli häntä kiusannut: että hän jotenkuten
menetteli väärin näyttäessään kauniita kasvoja, jotka luonto oli
hänelle lahjottanut.
-- Ei, ei. Mitäpä sinä minulta anteeksi pyytäisit! Mutta kun sinulla on
harso, joka kätkee kauneutesi, niin mikset pidä sitä silmilläsi?
Tess laski harson alas sanoen kiireisesti: -- Tuulen suojana se vain
olikin.
-- Pitänet puhettani sopimattomana, D'Urberville jatkoi, mutta parasta
on, etten katso sinuun kovin paljon. Sillä se saattaisi olla
vaarallista.
-- Vait! sanoi Tess.
-- Naisten kasvoilla on ollut liian suuri valta minuun, siksi niitä
pelkään. Evankeliuminjulistajalla ei saa olla mitään tekemistä niiden
kanssa; ne muistuttavat mieleen entisaikoja, joiden soisi jäävän
unhoon.
Kulkiessaan eteenpäin heidän keskustelunsa supistui pikku
huomautuksiin. Tess mietti mielessään, kuinka pitkälle D'Urberville
seuraisi häntä, mutta ei viitsinyt suoraan käskeä häntä kääntymäänkään.
Porttien ja jalkaportaiden ohi mennessään he huomasivat niissä usein
punaisilla kirjaimilla maalattuja raamatunlauseita, ja niitä alinomaa
nähdessään Tess kysäisi, tiesikö hän kuka oli ottanut vaivakseen
maalata noita kuulutuksia. D'Urberville kertoi miehen toimivan hänen ja
muiden näillä seuduilla liikkuvien saarnamiesten kustannuksella.
Muistutuksia maalattiin sitä varten, ettei mitään keinoa jätettäisi
käyttämättä paatuneitten sydänten liikuttamiseksi.
Tie kulki "Ristikäsi" nimisen paikan ohi. Koko tämä seutu oli karua ja
synkkää, mutta tuo kohta oli kaikkein ikävin. Ei ollut havaittavissa
pienintäkään piirrettä, joka olisi voinut viehättää maalarin tai
luonnonihailijan silmää. Paikan nimi johtui tien varrella kohoavasta
kivipatsaasta, järeästä ryhmyisestä muistomerkistä, joka oli tehty
paikkakunnalla tuntemattomasta kivilajista, ja johon ihmiskäsi oli
karkeasti hakattu. Muistomerkin historiasta ja tarkotuksesta kulki
erilaisia tarinoita. Jotkut tietoniekat sanoivat siinä kerran olleen
suuren ristin, josta nykyinen patsas oli vain pieni osa, toiset
väittivät kiven olevan alkuperäisessä kunnossaan ja pystytetyn muinoin
rajapyykiksi tai kokouspaikan merkiksi. Olipa sen synty millainen
tahansa, joka tapauksessa tekee kivi jylhässä ympäristössään synkän
juhlallisen vaikutuksen välinpitämättömimpäänkin ohikulkijaan.
-- Taitaapa pitää nyt erota, sanoi D'Urberville, kun he lähestyivät
patsasta. Minun on saarnattava Abbot's-Cernelissä kuuden aikaan tänä
iltana, ja tieni kääntyy tästä oikeaan. Ja sinä sait minut hieman
levottomaksi, Tess, -- en voi, en tahdo sanoa miksi. Minun täytyy
lähteä tieheni ja saada voimia... Mistä se johtuu, että sinä puhut niin
sujuvasti nykyään? Kuka sinua on opettanut niin hyvää kieltä
käyttämään?
-- Yhtä ja toista olen oppinut koettelemusteni aikana, sanoi Tess
kartellen.
-- Mitä koettelemuksia sinulla on ollut?
Hän kertoi ensimäisestä, siitä mikä koski D'Urbervilleä.
Tämä ällistyi äänettömäksi. -- En ole tätä ennen tiennyt, hän mutisi.
Mikset aikanaan minulle kirjottanut?
Tess ei vastannut, ja hän keskeytti vaitiolon lisäämällä: -- No niin,
tapaamme kohta toisemme.
-- Ei, vastasi Tess, älä tule minun luokseni.
-- Saanpa tuota miettiä. Mutta ennenkuin eroamme -- tulehan
tänne. -- Hän astui patsaan viereen. -- Tämä oli kerran pyhä risti.
Vertauskuvilla ei ole mitään merkitystä uskooni, mutta joskus pelkään
sinua -- paljon enemmän kuin sinun tarvitsee minua onnetonta pelätä.
Haihduttaaksesi pelkoani pane kätesi tuohon kivikädelle ja vanno
olevasi koskaan minua kiusaamatta!
-- Hyvä Jumala -- johan sinä joutavia pyydätkin! Eihän tuommoisia
ajatuksiakaan voi päähän pälkähtää!
-- Vannohan, vanno kuitenkin, rukoili hän kärsimätönnä.
Puoleksi pelästyneenä Tess myöntyi hänen rukouksiinsa, pani kätensä
kivelle ja vannoi.