saattoi hänet sisään. Vuokraaja itse ei ollut kotona, mutta hänen
vaimonsa, joka toimi hänen puolestaan tänä iltana, oli halukas ottamaan
Tessin työhön ehdolla, että hän sitoutui olemaan talossa Maarian
ilmestyspäivään saakka. Harvoin oli naistyöläisiä tarjolla, ja kun
heille ei tarvinnut maksaa korkeita palkkoja, otettiin heitä kernaasti
työhön, varsinkin kun kykenivät tekemään muutamia töitä yhtä hyvin kuin
miehetkin.
Sitten kun Tess oli kirjottanut sitoumuksen alle, ei hänellä ollut
muuta tehtävää kuin asunnon hankkiminen ja sen hän saisikin siinä
mökissä, jonka seinää vasten hän oli lämmitellyt. Mitättömän
toimeentulon hän kyllä oli saavuttanut, mutta pääsisihän joka
tapauksessa talven yli.
Samana iltana hän kirjotti vanhemmilleen ilmottaakseen heille uuden
osotteensa, sen varalle että miehensä kirjottaisi hänelle Marlottiin.
Mutta ei hän maininnut mitään vaikeasta asemastaan: hänen miestänsä
olisi voitu siitä nuhdella.
43.
Marian ei liioitellut sanoessaan vuokraajan taloa nälkäpaikaksi. Ainoa
hyvinvoipa olento koko niillä tienoin oli Marian itse, ja hänkin oli
muualta siirtynyt.
Mutta Tess ryhtyi työhön. Kärsivällisyyttä, tuota siveellisen rohkeuden
ja luonnollisen arkuuden sekotusta, ei rouva Angel Clarelta enää
puuttunut, ja se oli hänelle suurena apuna.
Rehunaurismaa, jossa Tess kumppaninsa kera työskenteli, oli tavattoman
laaja, sijaiten korkealla rinteellä. Karja oli syönyt nauriiden naatit
ja jokikisen lehden, niin että koko pelto näytti kolkolta ja tyhjältä
kuin kasvot, missä iho ulottuu yhtenä lauttana otsasta leukaan. Ei
kukaan käynyt heitä katsomassa, kahden he siinä raatoivat säännöllisin
liikkein kuin koneet. Yllään oli heillä suuret ruskeat esiliinat,
lyhyet hameet, pitkävartiset kengät ja lammasnahkarukkaset kädessä.
Tunnin toisensa perästä he tekivät työtä ajattelematta osaansa.
Iltapäivällä rupesi taas satamaan, jonka vuoksi Marian ehdotteli, että
herettäisiin työstä. Mutta ellei tehty työtä, ei tullut palkkaakaan, ja
siksi he jatkoivat työtään. Seutu oli niin korkealla, ettei sade
langennut suoraan alas, vaan rajun tuulen kantamana syöksyi eteenpäin,
pistellen heitä ohi kiitäessään kuin neuloilla, kunnes olivat
läpimärkiä. Tess ei ollut tähän saakka tiennyt, mitä tällä sanalla
oikeastaan tarkotettiin. Eihän tarvinnut olla kovinkaan paljon
kastunut, kun tavallisessa puheessa sanottiin kastutun läpimäräksi.
Olla pellolla työssä ja tuntea veden tunkevan jalkoihin ja hartioihin,
lanteille ja päähän ja viimein selkään ja sivuille, ja kuitenkin möyriä
maata, kunnes lyijynharmaa päivä pimenee, siihen tarvitaan kipene
lujamielisyyttä, jopa urhoollisuutta.
Eivät he kuitenkaan veden tulosta sanottavasti välittäneet. Nuoria
olivat he molemmat ja hupaiselta tuntui puhella yhteisestä lemmenajasta
Talbothaysin meijerissä, tuossa suloisessa, vihreässä laaksossa, missä
kesä oli ollut kaikille niin runsaslahjainen, mutta varsinkin heille.
Oikeastaan ei Tess olisi tahtonut puhua miehestä, joka laillisesti,
joskaan ei silminnähtävästi, oli hänen puolisonsa, mutta tämä
puheenaihe tenhosi niin hänen mieltänsä, ettei hän voinut olla
vastaamatta Marianin lausumiin huomautuksiin. Ja vaikkapa sade oli
kastellut heidät likomäriksi, vierähti heiltä ilta hupaisesti
muistellessa auringonpaisteista, romantillista Talbothaysia.
-- Kauniilla ilmalla tähän näkyy muuan kukkula, joka on varsin lähellä
Froomin laaksoa, sanoi Marian.
-- Näkyykö? virkahti Tess, ja seutu tuntui hänestä nyt
miellyttävämmältä kuin ennen.
Olipa täälläkin kuten kaikkialla kaksi voimaa toimimassa, synnynnäinen
nautinnonhalu ja satunnainen halu vastustaa nautintoa. Marian kiihotti
nautinnonhaluaan ottamalla iltapäivällä taskustaan pienen valkoisella
rievulla tulpitun pullon. Hän pyysi Tessiä ottamaan ryypyn. Mutta Tess
oli niin kiintynyt muistelmiinsa, ettei hän huolinut väkijuomasta,
lipaisi vain pikku tilkan, kun Marian sitä vastoin otti aimo kulauksen.
-- Tämä on lähtenyt tavaksi, hän sanoi, en voi olla ilman. Ainoa
lohdutukseni... Minä näes menetin hänet, mutta sinä sait hänet; siksipä
sinä kenties tulet ilman tätäkin toimeen.
Tess ajatteli, ettei hänen vahinkonsa ollut pienempi kuin Marianinkaan;
mutta kun hän joka tapauksessa tiesi olevansa Angel Claren vaimo, ei
hän viitsinyt vastaankaan väittää.
<tb>
Täällä Tess raatoi aamukylmässä ja iltasateessa. Milloin ei nostettu
naurista, silloin oli ennen nostettuja listittävä: hakattiin veitsellä
pois maa ja juurihapset, ennenkuin nauriit pantiin talvikorjuuseen.
Sateella he saivat listiä olkikattoisessa vajassa, mutta pakkas-ilmalla
kävi kädet kohmeeseen, vaikka oli rukkasetkin yllä.
Tess eli toivossa. Hän oli vakuutettu, että Clarelle ominainen
jalomielisyys ennemmin tai myöhemmin johtaisi tämän puolisonsa luo.
Usein he katselivat sille taholle, missä Froomin laakson piti olla,
vaikkeivät sitä nähneetkään. Muistui siinä kuitenkin sankkaan,
harmaaseen usvaan tähytessä entiset ajat mieleen.
-- Ah, sanoi Marian, kuinka mielelläni soisin, että pari vanhaa
toveriamme tulisi tänne! Muistelisimme täällä pellolla joka päivä
Talbothaysia, puhelisimme hänestä ja yhdessä eletyistä ihanista
päivistä, tutuista paikoista ja uskoisimme entisajan jälleen palanneen.
Marianin silmät kostuivat, ja ääni kajahti epävarmalta.
-- Minäpä kirjotan Izz Huettille, hän jatkoi. Hän on kotonaan aivan
joutilaana; kerron hänelle, että olemme täällä ja kutsun häntä tänne,
kenties Rettykin voi jo hyvin.
Tessillä ei ollut mitään ehdotusta vastaan. Pari päivää myöhemmin
Marian kertoi saaneensa Izz Huettilta kirjeen, jossa tämä ilmotti
mielellään tulevansa, jollei vain esteitä ilmaantunut.
Moista talvea ei ollut koettu moneen vuoteen. Se saapui salaisesti ja
hiipien asteittain, kuten sakinpelaajan siirtelemänä. Eräänä aamuna
näytti siltä kuin seudun harvat puut ja pensasaitojen okaat olisivat
vaihtaneet kuorensa eläinten karvaverhoon. Jokaista oksaa peitti
pörröinen valkea nukka, joka oli yön kuluessa kasvanut esiin sen
kuoresta ja teki sen neljä kertaa vahvemmaksi. Koko pensas tai puu
näytti taivaan surkean harmaalle pohjalle piirretyltä valkoiselta
luonnokselta. Vajoissa ja seinillä tuli näkyviin lukinseittejä, joita
ei kukaan ollut varemmin huomannut; ilman kiteyttämänä niitä riippui
valkoisina villalankoina kaikista ulkonemista.
Pitkien sateiden tauottua tuli tiukka pakkanen. Outoja lintuja saapui
pohjolasta, suuria, laihoja lintuja, joilla oli omituisen surulliset
silmät -- silmät, jotka olivat katselleet napaseudun lumikenttiä ja
suuremmoisia jäämaisemia. Ja eräänä yönä satoi lumen. Kun Tess aamulla
sytytti lamppunsa, niin hän huomasi lunta tuiskunneen lattialle uunin
piipusta ja hajallisesta ikkunasta. Ulkona oli aika tuisku, mutta siksi
pimeä, ettei vielä nähnyt mitään.
Tess käsitti, että tämmöisellä ilmalla oli mahdoton olla peltotyössä.
Ja kun hän oli päässyt ruualta, niin Marian pistäysi sisään ja sanoi,
että heidän oli mentävä riihelle toisten naisten avuksi, kunnes sää
paranisi. Heti kun päivä alkoi valeta, niin he puhalsivat lampun
sammuksiin, panivat ylleen paksuimmat päällysvaatteensa ja villahuivin
kaulaansa ja läksivät riihelle.
He riensivät eteenpäin kyyryssä selin, pysytellen aitojen suojassa.
Mutta, iloisella tuulella he siltä olivat, sillä tuommoinen ilma
kuivalla ylätasangolla ei suinkaan ole itsessään mieltä masentava.
-- Ha, ha, ha, nauroi Marian, tiesivätpäs nuo älykkäät linnut, että
tämmöinen tuisku oli tulossa. Ne ovat lentäneet myrskyn edellä
pohjantähdestä saakka. Sinun miehesi samoilee lämpimillä tanterilla.
Kunpa hän vain voisi nyt nähdä viehkeän vaimonsa! Ei siltä, että ilma
vahingoittaisi kauneuttasi, päinvastoin se lisää sitä.
-- Älä puhu hänestä mitään, Marian, sanoi Tess vakavasti.
-- Niin, niin, mutta joka tapauksessa sinä pidät hänestä kuitenkin, vai
mitä?
Vastauksen asemesta Tess katsahti kyynelsilmin sille taholle, missä
arveli Etelä-Ameriikan olevan, ja heitti tulisen lentosuukon purevan
vihurin mukaan.
-- Tiedänhän, että sinä pidät. Mutta kyllä te vain elätte somasti
naimisissa oleviksi ihmisiksi! Vaan enpä virka siitä asiasta tämän
koommin. Riihessä ei ole tuiskusta haittaa, mutta puinti on kovaa
työtä, paljoa kovempaa kuin juurikkaiden nosto. Minä siitä kyllä en ole
millänikään, mutta toista on sinun, joka olet paljon hintelämpi.
Mokomakin isäntä, kun panee sinut semmoiseen työhön!
He saapuivat riihen luo ja astuivat sisään. Toinen pää oli täpö täynnä
lyhteitä.
-- Hyvänen aika, Izz on täällä! huudahti Marian.
Izz se olikin. Hän oli tullut eilisiltana jalkaisin äitinsä luota,
viipyen matkalla kauemmin kuin oli luullut. Ennen tuiskua oli hän
kuitenkin ehtinyt perille ja oli nukkunut yön kapakassa. Talon isäntä
oli lupautunut ottamaan Izzin palvelukseensa, jos hän tulisi tänä
päivänä; siksi hän oli koettanut saapua ajoissa.
Paitsi Tessiä, Mariania ja Izziä oli riihessä pari naapurikylän naista;
kaksi vankkaa sisarusta, jotka Tess kauhukseen tunsi mustaksi Cariksi,
Patarouvaksi ja hänen sisarekseen, Ruuturouvaksi -- samoiksi jotka
kerran öiseen aikaan olivat hieroneet hänen kanssaan tappelua
Trantridgessa. Naiset eivät näyttäneet häntä tuntevan, kenties eivät
tunteneetkaan, sillä he olivat olleet juovuksissa tuossa tilaisuudessa.
Kaikenlaisia miesten töitä he tekivät hyvin hanakasti: kaivoivat
kaivoja ja ojaa, panivat aitaa j.n.e., väsymättä laisinkaan. Kovia
riihenpuijia he myös olivat ja katselivat toisia jonkunlaisella
etevämmyydellä.
Kaikki ryhtyivät työhön. Tytöt eivät virkkaneet toisilleen mitään,
vieraiden naisten läsnäolo tuntui heidän kieltään kammitsevan. Äkkiä
kuului hevosen kavioiden kopsetta, ja isäntä ajaa karahutti riihen
eteen. Laskeuduttuaan hevosen selästä hän astui lähelle Tessiä ja
katseli pilkallisesti häneen. Tess ei huomannut tätä alussa, mutta
lopulta miehen itsepäinen tuijottaminen saattoi hänet kääntymään päin.
Silloin hän huomasi isäntänsä samaksi Trantridgen mieheksi, jota hän
muutamia päiviä takaperin oli paennut maantieltä metsään.
Hän odotti, kunnes Tess oli kantanut olkikuvon ulkona olevaan kasaan,
jolloin hän sanoi: -- Ahaa, sama vekarahan tämä on, joka pani
kohteliaisuuteni niin pahakseen? Hetihän minä, helkkari vieköön, sen
arvasin kuultuani sinun taloon tulostasi. Luulit päässeesi voitolle
ensi kerran joutuessamme yhteen siellä ravintolassa, rakas ystävä
seurassasi, ja toisen kerran maantiellä, jolloin sinä livistit tiehesi,
mutta nytpä taitaa olla minun vuoroni päästä voittajaksi. -- Hän nauraa
hihitti pilkallisesti.
Tess oli kuin kiinnisaatu lintu amatsoonien ja isännän välissä, mutta
ei virkkanut mitään, jatkoi vain työtänsä. Hän älysi, ettei hänen
tarvinnut isäntänsä puolelta pelätä liian suurta huomaavaisuutta; mutta
sen sijaan oli tämä epäilemättä kostava Claren antaman korvapuustin.
Sen arveli Tess kuitenkin voivansa kestää.
-- Luulit kai minun itseesi pihkaantuneen? On niitä semmoisiakin naisen
höperöitä, jotka eivät pientäkään leikkiä ymmärrä. Mutta kylläpä moiset
houreet lähtevät päästä, kun talven on ulkotöissä, ja sinä olet
ruvennut palvelukseeni kevääseen saakka. No, etkö aijo pyytää minulta
anteeksi?
-- Teidän kai olisi minulta anteeksi pyydettävä.
-- Sama se. Nähdäänpä kuka tässä isäntä on. Tässäkö sinun tämän
päiväiset työsi?
-- Siinä.
-- Jopa meni mitättömiin. Katsoppa minkä verran noilla on jälkeä!
Jokainoalla on enemmän kuin sinulla.
-- He ovatkin tähän työhön tottuneita, minä en ole. Enkä luullut siitä
teille vahinkoa tulevan, koska meille maksetaan palkka sen mukaan,
minkä verran työtä tulee tehdyksi.
-- Vahinko siitä tulee. Riihi pitää saada tyhjäksi.
-- Minä olen työssä iltapäivänkin, vaikkapa toiset menevät pois kahden
aikaan.
Isäntä katsoa muljautti häneen vihaisesti ja meni tiehensä. Tess
käsitti, ettei hän olisi juuri voinut joutua huonompaan paikkaan, mutta
parempi oli tämäkin kuin mielisteleminen. Kello kahden aikana vieraan
kylän naiset alkoivat hommailla pois lähtöä. Marian ja Izz yrittivät
tehdä samoin, mutta kuultuaan Tessin aikovan jäädä työhön he eivät
tahtoneet jättää häntä yksin.
-- Nytpä olemme lopultakin yksiksemme, huudahti Marian. -- Viimeinkin
tytöt saattoivat ruveta puhelemaan Trantridgen ajoista ja kaivatusta
Angel Claresta.
-- Izz ja Marian, sanoi rouva Angel Clare arvokkuudella, joka oli aivan
liikuttavaa siihen asemaan nähden, missä hän nyt oli vaimona, en voi
nykyään puhua kanssanne hänestä, kuten ennen, ymmärrättehän, sillä
vaikka hän tällä kertaa on poissa luotani, on hän toki aviomieheni.
Izz oli tytöistä teräväkielisin.
-- Epäilemättä hän oli mainio kosija, hän sanoi, mutta eipä taida olla
ylen rakas aviomies, koska niin pian läksi matkoihinsa.
-- Hänen täytyi, hänen oli pakko -- hän läksi katselemaan, millaisia
maat ovat sillä puolen, puolusteli Tess.
-- Olisi toki elänyt yhdessä sinun kanssasi talven yli.
-- Niin kyllä -- mutta välillämme syntyi väärinkäsitystä. Mutta ei
puhuta siitä sen enempää, vastasi Tess itku kurkussa. Paljonkin voisi
sanoa hänen puolustuksekseen. Hän ei jättänyt minua, kuten jotkut
miehet, sanaakaan virkkamatta, hänen olinpaikastaan saan selvän milloin
tahansa.
Työskenneltiin kotvan aikaa unelmoiden. Mutta äkkiä Tess hoippui ja
vaipui edessään oleville olille.
-- Enkö minä jo sanonut, ettet sinä tätä leikkiä kestä, huudahti
Marian. Tämä työ kysyy voimia.
Juuri samalla hetkellä isäntä pistäytyi riiheen.
-- Vai tällä tavalla sinä teetkin työtä, kun minun silmäni välttää! hän
sanoi Tessille.
-- Oma vahinkonihan se on, puolusteli Tess itseään, eikä teidän.
-- Riihi on saatava tyhjäksi, sanoi mies äreästi mennessään.
-- Älä ole hänestä tietävinäsikään, Tess kulta, sanoi Marian. Kyllä
minä tämän talon tavat tunnen. Rupea sinä tuohon lepäämään, me Izzin
kanssa lopetamme työsi.
-- Eipä se olisi teidän asianne. Olenhan teitä pitempi.
Hän oli kuitenkin niin väsynyt, että mielelläänkin taipui hetkisen
olilla levähtämään. Häntä oli pyörryttänyt miltei yhtä paljon se
seikka, että Angelin lähtö otettiin jälleen puheeksi kuin kova työ.
Tuiki voimatonna hän lepäsi. Kuuli hän kuitenkin paitsi olen ratinaa,
tyttöjen hiljaisen kuiskeen. Puhelivat varmaankin taannoin aletusta
keskusteluaineesta, mutta supattivat niin hiljaa, ettei erottanut
sanoja. Viimein Tess kävi yhä uteliaammaksi ja tahtoi tietää, mitä he
puhuivat; ja uskotellen voivansa paremmin hän nousi ylös ja ryhtyi
jälleen työhönsä.
Kohtapa Izzkin vaipui permannolle. Hän oli astunut parikymmentä
kilometriä edellisenä iltana, ruvennut nukkumaan puolen yön aikaan ja
noussut ylös kello viideltä. Marian yksin jaksoi tehdä työtä,
voimakkaan ruumiinrakenteensa ja pullonsa avulla. Tess pyysi Izziä
lähtemään pois, hän kyllä lopettaisi työn itse.
Izz hyväksyi kiitollisena tarjouksen ja riensi lumista tietä pitkin
asuntoonsa. Marian alkoi olla hyvällä puhetuulella, sillä hän oli tuon
tuostakin kallistellut pulloansa.
-- Enpä olisi kuuna päivänä hänestä tuota uskonut, hän sanoi
miettivästi. Ja minä kun häntä niin rakastin! En ollut pahoillani, että
hän sinut sai. Mutta tämä Izziä koskeva juttu on kovin halpamainen.
Tess joutui pahanpäiväisesti hämilleen:
-- Puhutko sinä minun miehestäni? hän sopersi.
-- Puhun. Izz kyllä kielsi sinulle puhumasta, mutta en voi olla
kertomatta. Ajatteles, kun hän olisi tahtonut viedä Izzin mukanansa
Brasiliaan!
Tessin kasvot sävähtivät lumivalkoisiksi ja piirteet kävivät jäykiksi.
-- Kieltäytyikö Izz lähtemästä? hän kysyi.
-- En tiedä. Joka tapauksessa herra Clare muutti mieltänsä.
-- Ei hän sitä tarkottanut! Miehet kujeilevat vain sillä lailla.
-- Sitä hän tarkotti, sillä hän kuletti Izziä pitkän matkaa kyydissään
asemalle päin.
-- Eipä kuitenkaan vienyt häntä mukanaan!
Tytöt jatkoivat työtänsä, kunnes Tess ilman nähtävää syytä hyrskähti
itkemään.
-- Ah, sanoi Marian, eipä olisi pitänyt sinulle puhua.
-- Hyvä oli, että puhuit. Olen elänyt liian huoletonna, ajattelematta
mihin tämä veisi. Minun olisi pitänyt kirjottaa hänelle useammin. Hän
sanoi, etten saanut tulla hänen luoksensa, mutta ei hän kieltänyt
kirjottamasta niin usein kuin mieleni teki. Tämä ei käy laatuun! Olen
menetellyt väärin jättäessäni kaikki hänen varaansa.
Riihessä alkoi hämärtää, niin ettei nähnyt enää työtä tehdä. Kotiin
päästyään Tess rupesi pienessä valkaistussa suojassaan kiihkeästi
kirjottamaan Clarelle kirjettä. Mutta hän ei osannut sitä lopettaa. Hän
otti sormuksen nauhasta, jossa hän sitä kantoi sydämensä kohdalla, ja
pani sen sormeensa. Koko yön hän sitten piti sitä sormessaan tullakseen
vakuutetuksi, että hän tosiaan oli hänen vaimonsa, tuon miehen vaimo,
jota hän niin syvästi rakasti ja joka oli voinut pyytää Izziä
kumppanikseen vieraille maille, vaikka vastikään oli hänestä eronnut.
Kun hän tämän tiesi, niin kuinka hän saattoi kirjottaa rukoillen
häneltä anteeksi tai osottaa pitävänsä hänestä entistä enemmän!
44.
Marianin kertomus ohjasi Tessin ajatukset suuntaan, johon ne useita
kertoja viime aikoina olivat pyrkineet -- etäiseen Emminsterin
pappilaan. Vanhempainsahan kautta Angel oli käskenyt itselleen
kirjottamaan, ja heidän puoleensa Tessin oli myös käännyttävä, jos
pulaan joutuisi. Mutta kun hänellä ei tuntunut siveellisesti olevan
mitään oikeutta Clareen, olivat kirjeetkin jääneet lähettämättä; niin
hyvin Angelin kuin omiin vanhempiinsakin nähden oli hän melkein kuin
kuollut. Tämä eristäytyminen oli täydellisessä sopusoinnussa hänen
itsenäisen luonteensa kanssa, joka kielsi häntä ottamasta vastaan
armopaloja. Hän tulisi toimeen omin neuvoin, maksoi mitä maksoi,
kääntymättä perheen puoleen, jonka yhteyteen hän oli joutunut vain sen
takia, että joku sen jäsenistä ajattelemattomana hetkenä oli
kirjottanut nimensä kirkonkirjaan hänen nimensä viereen.
Mutta kun Izzin kertomus sai hänet pois suunniltaan, niin hänen
päätöksensäkin rupesi horjumaan. Miksei hänen miehensä ollut hänelle
kirjottanut? Olihan hän varmasti luvannut ilmottaa hänelle matkansa
määrän, mutta eipä ollut lähettänyt osotettaan. Niinkö vähän hän
tosiaan hänestä nyt välitti? Mutta kenties hän oli sairas? Oliko hänen
itsensä otettava ensi askel? Hänen oli rohkaistava mielensä ja käytävä
pappilassa kyselemässä tietoja Angelista ja ilmaistava huolensa hänen
vaitiolonsa johdosta. Jos Angelin isä oli niin hyvä kuin kerrottiin,
niin hän kyllä voisi ymmärtää ja lieventää hänen sydämensä tuskia.
Kovista päivistään ei hän virkkaisi mitään.
Arkena ei päässyt lähtemään, vain sunnuntaina oli siihen tilaisuus.
Täällä ylänkömaalla ei ollut vielä rautateitä, joten hänen oli pakko
mennä jalkaisin. Ja kun matka oli pitkä, täytyi joutua varhain
taipalelle.
Kaksi viikkoa myöhemmin, kun maa oli roudassa, hän päätti lähteä
liikkeelle. Jo neljän aikaan hän oli ylhäällä sinä aamuna. Taivas oli
tähdessä, ilma oli raikas, ja tanner jalkojen alla helisi kuin pajan
alasin.
Marianissa ja Izzissä hänen matkansa herätti suurta mielenkiintoa,
sillä he tiesivät sen koskevan hänen miestänsä. He asuivat vähän
loitompana Tessin asunnosta, mutta tulivat kuitenkin auttamaan häntä
lähtöpuuhissa, kehottaen häntä pukeutumaan hienoimpaan pukuunsa, jotta
paremmin voittaisi appensa ja anoppinsa sydämen. Mutta Tess ei ottanut
siihen suostuakseen, hän epäili tokko se maksaisi vaivaa, koska hän
tunsi pastori Claren yksinkertaiset, ankarat tavat. Vuosi oli kulunut
hänen surullisen avioliittonsa solmimisesta, mutta vielä oli hänellä
siksi runsaasti pukineita jälellä, että kykeni pukeutumaan koko somasti
yksinkertaiseksi maalaistytöksi. Yllään oli hänellä pehmeä, harmaa
villaleninki valkoisine tyllikauluksineen, mikä sopi mainiosti hänen
heleään hipiäänsä, sekä musta samettinen päällysnuttu ja hattu.
-- Ollappa nyt miehesi sinua näkemässä -- sinä näytät ihan
kaunottarelta! sanoi Izz Huett katsellen Tessiä, joka seisoi
kynnyksellä teräsharmaan öisen valon ja keltaisen kynttilän valon
välillä. Izz puhui jalomielisesti itsensä kieltäen, mutta eipä yksikään
nainen, jolla oli pähkinänkin kokoinen sydän, voinut kantaa kaunaa
Tessiä vastaan nähdessään hänet edessään, niin kiehtovasti hän vaikutti
kanssasisariinsa.
Laiteltuaan vielä hetkisen hänen pukuaan tytöt päästivät hänet
menemään. Tess hävisi hämärään, kohta ei kuulunut enää hänen
askeleitansakaan. Izzkin toivoi hänen onnistuvan yrityksessään, ja
vaikkei hän omaa hyvettänsä erittäin paljon pitänytkään arvossa, oli
hän toki hyvillään, ettei ollut menetellyt väärin ystäväänsä kohtaan,
kun Clare oli erehtynyt houkuttelemaan häntä pahaan.
Oli kulunut päivää vaille ummelleen vuosi heidän häistään ja jonkun
päivän perästä oli vuosi vierähtänyt siitäkin, kun Clare läksi hänen
luotansa. Ei hänen mielensä kuitenkaan tuntunut alakuloiselta hänen
astuessaan raikkaana talviaamuna tuntemattomia ihmisiä kohti. Hän luuli
varmasti voittavansa anoppinsa sydämen; hän kertoisi hänelle
elämäntarinansa, suostuttelisi hänet puolelleen ja saattaisi hänet
kutsumaan Angelin jälleen kotiin.
Puolimatkassa hän söi aamiaista varsin iloisella mielellä. Sitten hän
jatkoi matkaansa niin kiintyneenä toiveisiinsa, ettei huomannut
ympäristöään, vaan yritti useat kerrat lähteä taivaltamaan väärää
tietä. Puolenpäivän aikaan hän kuitenkin saapui Emminsterin portille.
Nelikulmainen torni, jonka alla pappi tällä hetkellä seisoi
seurakuntansa edessä, näytti hänestä uhkaavalta ja ankaralta. Kunpa
olisi voinut tehdä tämän matkan arkena! Niin vakava mies kuin Claren
isä saattoi panna pahakseen sunnuntaivierailun, sillä mahdotonhan hänen
oli tietää, ettei se ollut Tessin autettavissa. Mutta hänen täytyi
rientää eteenpäin. Hän päästi raskaat kenkänsä jalastaan ja pani sijaan
toiset, kevyet ja sirot, kätkien vanhat aitaviereen, mistä palatessaan
voisi ne helposti löytää. Pappilaa kohti hän ohjasi kulkunsa. Hänen
poskensa olivat pakkasessa käyneet punakoiksi, mutta pappilaa
lähestyessään hän rupesi kalpenemaan.
Tess toivoi jonkun onnellisen sattuman suosivan häntä, mutta turhaan.
Pensaat pappilan pihamaalla ratisivat oudosti koleassa viimassa. Vaikka
hän jännitti mielikuvitustaan äärimmilleen, ei hän kuitenkaan voinut
tuntea saapuneensa läheisten sukulaisten kotiin. Eikä hänen ja näiden
välillä sentään ollut mitään oleellista eroa, yhtä vähän luonnonlaadun
kuin tunteidenkaan puolesta; iloon ja suruun, ajatuksiin, syntymiseen,
kuolemaan ja haudantakaiseen elämään nähden he olivat aivan samassa
asemassa. Hän rohkaisi mielensä, astui puutarhan portista sisään ja
soitti ovikelloa. Nyt se oli tehty, ei tästä enää mihinkään pääsisi.
Ei, eipä ollutkaan vielä tehty! Hänen soittoonsa ei vastattu. Voi
hyvänen, vieläköhän piti uudelleen helistää! Hän soitti toisen kerran,
mutta mielenliikutus ja väsymys saattoi hänet niin voimattomaksi, että
hänen täytyi nojata seinää vasten. Talven koura oli kurtistanut
muratinlehdet käppyrään, ja niiden ratina hermostutti häntä. Portin
ulkopuolella lepatteli tiellä verinen paperipala, jonka tuuli kai oli
raastanut jonkun teurastajan tunkiolta; se oli liian repaleinen
pysyäkseen hiljaa, liian raskas lentääkseen tiehensä. Muutamia korsia
oli jäänyt sille seuraksi.
Hän oli nelistänyt toisen kerran kovemmin, mutta ovea ei vain avattu.
Silloin hän läksi eteisestä, avasi portin ja astui ulos. Ja vaikka hän
katsahti taloon, ikäänkuin olisi aikonut kääntyä takaisin, painoi hän
kuitenkin portin kiinni helpotuksesta huoaten. Häntä ahdisti ajatus,
että joku talon asukkaista oli hänet tuntenut, -- vaikkei hän tiennyt,
miten se oli mahdollista -- ja palvelijoita oli kielletty päästämästä
häntä sisään.
Tess astui kadun kulmaan. Hän oli tehnyt mitä oli voinut, mutta vielä
hän kääntyi ympäri ja kulki talon ohi katsoen joka ikkunaan.