varmaan on saanut sinussa vallan ja sekottanut mielesi. Mutta eipä nyt
enempää. Rukoilen kotona puolestasi, rukoilen hartaasti. Kuka tietää,
mitä voi tapahtua? Täytyy lähteä. Hyvästi!
Hän kääntyi veräjää kohti ja luomatta katsettaan Tessiin riensi
Abbot's-Cerneliin päin. Mutta käynnistä näkyi, että hän oli rauhaton,
ja viimein hän otti taskustaan pienoisen raamatun, jonka välissä oli
paljosta lukemisesta rutistunut kirje. Hän avasi sen. Se oli päivätty
useita kuukausia sitten ja oli pastori Claren allekirjottama.
Kirje aikoi ilmaisemalla kirjottajan suuren ilon D'Urbervillen
kääntymisestä, jonka perästä seurasi kiitokset siitä, että D'Urberville
ystävällisesti oli pastorille asiasta ilmottanut. Pastori Clare
vakuutti lämpimästi antavansa D'Urbervillelle hänen käytöksensä
anteeksi ja olevansa sangen innostunut nuoren miehen tulevaisuuden
tuumista. Hän, Clare, olisi kernaasti tahtonut nähdä D'Urbervillen sen
kirkon palveluksessa, jonka hyväksi hän oli uhrannut niin monta vuotta
elämästään, ja olisi mielellään auttanut häntä pääsemään johonkin
pappisseminaariin. Mutta kun D'Urberville kenties ei ollut halukas
hukkaamaan niin paljon aikaa kuin siihen menisi, ei Clare tahtonut
pitää kiinni ehdotuksestaan. Työskennelköön kukin parhaalla tavallaan,
noudattaen henkensä kutsumusta.
D'Urberville luki kirjeen yhä uudelleen ja näytti saavan siitä voimaa.
Hän luki myöskin muutamia värssyjä raamatustaan astellessaan tietä
pitkin, kunnes hänen kasvonsa näyttivät kylmän rauhallisilta, eikä
Tessin kuva nähtävästi enää vaivannut hänen mieltänsä.
Sillä välin Tess riensi kotiansa kohti. Matkalla tuli hänelle paimen
vastaan.
-- Mitä varten siellä on oikeastaan kivipatsas tuolla tien varrella,
hän kysyi. Onko siinä aikoinaan ollut pyhä risti?
-- Risti -- ei, ei siinä ole mitään ristiä ollut. Se on kamala paikka,
neiti. Kiven kuuluvat ennen muinoin pystyttäneen jonkun pahantekijän
sukulaiset; konnan kädet oli naulattu pylvääseen, ja hirteen oli
lopulta vedetty koko mies. Luunsa lepäävät kiven alla. Hänen kerrotaan
myyneen sielunsa paholaiselle ja joskus kävelevänkin näillä tienoilla.
Kamala kertomus vaikutti Tessiin puistattavasti, ja hän riensi tiehensä
yksinäisen paimenen luota. Oli jo hämärä käsissä, kun hän saapui
Flintcomb-Ashiin. Kylää lähestyessään hän tapasi tiellä nuoren tytön ja
nuoren miehen, jotka olivat niin kiintyneet omiin tuumiinsa, etteivät
huomanneet hänen tuloaan. Varsin häikäilemättä he puhelivat toisilleen,
nainen selvästi ja rauhallisesti, mies lämpimällä ja hiljaisella
äänellä. Tuokion ajan nuo äänet Tessin sydäntä ilahuttivat, mutta ilo
haihtui ajatellessa, että tuommoisesta oli lähtenyt alku hänen omaankin
onnettomuuteensa.
Kun hän tuli lähemmä, niin tyttö pyörähti rauhallisesti päin ja tunsi
hänet; nuori mies puikki hämillään tiehensä. Nainen oli Izz Huett, ja
niin utelias oli hän kuulemaan Tessin matkasta, että unohti omat
asiansa tuota pikaa. Tess ei ruvennut kuitenkaan seikkaperäisesti
kertomaan matkansa vaiheita, ja Izz, ollen järkevä tyttö, alkoi
haastella omasta pikku seikkailustaan, josta Tesskin oli tullut osan
nähneeksi.
-- Hän on Amby Seedling, sama poika, joka kävi joskus meitä auttamassa
Talbothaysissa, hän selitti välinpitämättömästi. Mistä lie saanut
tietää minun täällä olevan -- eikös pyyhältänyt perästä! Sanoo
rakastaneensa minua jo kaksi vuotta. Mutta en minä ole hänelle vielä
oikeata selvää antanut.
46.
Useita päiviä oli kulunut Tessin turhasta matkasta, ja hän oli jälleen
peltotyössä. Etäämpänä oli kyntömiehiä, jotka verkalleen ja vakaina
astelivat auransa perästä.
Yksitoikkoista oli elämä pellolla, ei pienintäkään vaihdosta
tuntikausiin. Mutta sitten ilmaantui loitos kynnöksen taakse musta
piste, joka näytti liikkuvan naurismaata kohti. Vihoviimein piste
muuttui mustapukuiseksi mieheksi. Tess oli semmoisessa touhussa
juurikkaittensa kanssa, ettei havainnut tulijaa, ennenkuin hänen
toverinsa siitä huomauttivat.
Ei se ollut hänen tuima isäntänsä, Groby, vaan puoleksi papin puvussa
oleva mies, kerran niin hurja ja huikenteleva D'Urberville. Hän ei
näyttänyt nyt niin kiihkoiselta kuin viime näkemällä; työmiesten
läsnäolo vain tuntui saattavan hänet hämilleen. Tessin kasvot olivat
käyneet kalpeiksi ja hän nyhtäisi hattureuhkaansa silmilleen.
D'Urberville tuli hänen luoksensa ja lausui hiljaa:
-- Minulla olisi vähän puhumista sinulle, Tess.
-- Pyysinhän viime kerralla, ettet tulisi luokseni -- et totellut, hän
sanoi.
-- Minulla oli hyvä syy tullakseni.
-- Mikä se sitten oli?
-- Vakavampi kuin luuletkaan.
Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen, kuuluivatko hänen sanansa muille.
Mutta he olivat vähän erillään, ja D'Urberville asettui Tessin eteen
niin, ettei lähin työmies häntä nähnyt.
-- Viimeksi tavatessamme, hän alkoi katuvaisesti, ajattelin vain
sielujamme ja unohdin kysymättä maallisista oloistasi. Sinä olit hyvin
puettu, joten en tullut ajatelleeksi toimeentuloasi. Mutta nyt näen,
että kovin työlästä on elämäsi, kovempaa kuin silloin kun ... kun minä
sinut tunsin, kovempaa kuin ansaitset. Kenties suurin osa siitä on
minun syytäni.
Tess ei vastannut, ja D'Urberville katseli kysyvästi häneen, kun hän
pää kumarassa ja hatun varjostamana jatkoi juurikkaitten listimistä.
Jatkamalla työtänsä hän koki salata mielenliikutustansa.
-- Tess, virkkoi D'Urberville kauhean haikeasti huoaten, en ketään ole
niin riettaasti kohdellut kuin sinua! Seurauksista ei minulla ollut
aavistustakaan, ennenkuin sinulta kuulin. Kurja olin miehekseni
turmellessani viattoman elämäsi! Minun oli syy, ainoastaan
minun! Kuinka sokea sinä olitkaan pauloihin joutuaksesi! Häpeä
vanhempia, jotka kasvattavat tyttärensä tuommoisessa vaarallisessa
tietämättömyydessä pauloista ja verkoista, joita sielun vihollinen
saattaa virittää heidän eteensä, olkoonpa että heillä on siihen
hyvätkin syynsä tai että heidän menettelynsä johtuu pelkästä
välinpitämättömyydestä.
Yhä Tess vain kuunteli, listien toisen juurikkaan toisensa perästä.
-- Mutta enpä minä tätä sanomaan tullut, jatkoi D'Urberville. Tämmöinen
on asiani. Olen menettänyt äitini sen perästä kuin sinä olit
Trantridgessa, ja talo on nyt minun. Mutta aikomukseni on myydä se ja
lähteä Afrikkaan lähetyssaarnaajaksi, joko lähetysseuran toimesta tai
omalla kustannuksellani -- samantekevää. Kysynpä nyt sinulta: sallitko
minun ainoalla mahdollisella tavalla hyvittää sinulle tuottamani
onnettomuus -- tahdotko tulla vaimokseni ja seurata minua? Olen jo ajan
säästämiseksi hankkinut tämän.
Hän kaivoi hieman hämillään taskustaan paperin.
-- Mikä se on? kysyi Tess.
-- Naimakirja, ei tarvitse kuuluttaakkaan.
-- En, en tahdo, en, en, hän sanoi hätäisesti, hätkähtäen taaksepäin.
-- Et tahdo? Mikset?
Pettymyksen varjo häivahti D'Urbervillen kasvoilla, pettymyksen, joka
ei yksistään johtunut siitä, ettei hän saanut sovittaa entistä pahaa
tekoansa. Näkyi selvään, että hänen vanha kiintymyksensä Tessiin oli
jälleen herännyt; velvollisuus ja himo kävivät käsikädessä.
-- Mutta Tess, hän alkoi uudelleen yhä kiihkeämmällä äänellä, mutta
heitti samassa silmäyksen lähellä seisovaan työmieheen.
Tesskin älysi miehen saattavan kuulla heidän tarinansa. Niinpä hän
sanoi vieraan tulleen häntä tapaamaan, jonka vuoksi hän läksisi hänen
kanssansa vähän kävelemään. He astelivat kynnöksen poikki. Ojan
kohdalla D'Urberville ojensi kätensä auttaaksensa häntä, mutta Tess
kiepsahti yli, aivan kuin ei olisi nähnytkään häntä.
-- Et siis tahdo tulla vaimokseni ja saattaa minua jälleen itseäni
kunnioittamaan? hän kysyi uudelleen.
-- En voi.
-- Mikset?
-- Tiedäthän, etten sinua rakasta.
-- Mutta kenties oppisit annettuasi minulle anteeksi.
-- En koskaan!
-- Mistä sen niin varmaan tiedät?
-- Koska minä rakastan toista miestä.
Nämä sanat näyttivät saattavan hänet ylen hämilleen.
-- Mitä? Rakastat toista miestä? Mutta jätätkö sinä kokonaan huomioon
ottamatta sen, mikä on siveellisesti oikein ja kohtuullista?
-- Ei, ei, ei -- älä niin puhu!
-- Mutta kenties se on vain hetken hurmausta, kenties tunteesi tuohon
mieheen haihtuvat tuota pikaa...
-- Ei, ei.
-- Miksei? Kuinka sinä sen tiedät?
-- En voi sanoa.
-- Kautta kunniani, sinun täytyy sanoa!
-- No, olkoon menneeksi ... olen mennyt hänen kanssansa naimisiin.
-- Oo! D'Urberville huudahti ja pysähtyi kuin ukkosen iskemänä häneen
tuijottaen.
-- En olisi sanonut, ei ollut aikomuksenikaan sanoa, Tess lausui
anteeksi pyytäen. Se on vielä salaisuus, tuskin kukaan sitä täällä
tietää. Niin että älä kysele enempää! Sinun on muistettava, että olemme
nyt vieraita toisillemme.
-- Vieraita! Niinkö vainen? Vieraitako?
Hänen kasvoillaan väikkyi hetken ajan entinen ivahymy, mutta hän
karkotti sen samassa pois.
-- Tuoko se on sinun miehesi? hän kysyi koneellisesti, osottaen miestä,
joka taannoin oli ollut lähinnä Tessiä.
-- Tuoko! vastasi Tess ylpeästi. Ei toki.
-- Kuka sitten?
-- Älä kysele, kuulithan, etten tahdo sanoa, hän virkkoi katsahtaen
häneen rukoilevasti tummilla silmillään.
D'Urberville joutui huumauksen valtaan.
-- Kysyn vain itsesi vuoksi, hän vastasi huohottaen. Taivaan enkelit --
suokoon Jumala anteeksi tämmöisen sananparren -- tulinhan tänne
ainoastaan sinun parastasi tarkottaen. Tess -- älä katso minuun noin,
en siedä katsettasi! Eipä koko kristikunnassa ole ollut tuommoisia
silmiä kuin sinulla! En tahdo menettää järkeäni, en luota itseeni.
Sinun näkemisesi herätti taas lempeni eloon, liehtoi tuleen tunteita,
joiden luulin jo ainaiseksi sammuneen. Ajattelinpa avioliiton
pyhittävän meitä molempia. Mutta tyhjään raukesi tuumani; kunpa vain
pettymykseni kantaa jaksaisin!
Hän tuijotti synkän näköisenä maahan.
-- Naimisissa! Naimisissa!... Koska niin on asiat, hän lisäsi tyynesti,
repien paperin verkalleen kappaleiksi ja pistäen palaset taskuunsa,
koska se ei käy päinsä, niin saanenhan toki tehdä jotain hyvää sinulle
ja miehellesi, olipa hän kuka tahansa. Paljonkin olisi kysyttävää,
mutta jääköön kysymättä, kun se on sinusta vastenmielistä. Helpompi
olisi kuitenkin tehdä hyvää sinulle ja hänelle, jos hänet tuntisin.
Onko hän tässä talossa?
-- Ei, mutisi Tess, hän on kaukana.
-- Kaukana? Kaukana _sinusta_? Mikähän mies se sitten onkaan?
-- Voi, älä sano hänestä pahaa sanaa! Sinun syytäsi oli kaikki... Hän
sai tietää...
-- Ah, semmoinenko juttu onkin. Sepä ikävätä, Tess.
-- Niin kylläkin.
-- Mutta jättää sinut -- jättää tuolla lailla raatamaan!
-- Ei hän jättänytkään minua raatamaan, huudahti Tess, pyrkien
puolustamaan poissaolevaa. Ei hän tiedäkkään! Omaa puuhaani on kaikki.
-- Kirjottaako hän sinulle?
-- En -- en sano. Ne ovat yksityisiä asioitamme.
-- Merkitsee tietenkin, ettei kirjota. Olet hylätty vaimo, Tess
kaunoiseni!
Hän tarttui hetken hurmiossa Tessin käteen; Tessillä oli rukkaset yllä,
ja D'Urberville tunsi karkean nahan, mutta ei ollenkaan pehmoisia,
lämpimiä sormia.
-- Et saa -- et saa! Tess huudahti tuskallisesti, vetäisten kätensä
pois rukkasesta, joka jäi D'Urbervillen käteen.
-- Voi, mene pois täältä -- mene minun tähteni, mieheni tähden, mene,
jos olet tosi kristitty!
-- Minä menen, tämä vastasi kiihkeästi, antoi rukkasen takaisin ja
aikoi lähteä. Kääntyi kuitenkin vielä sanoen: -- Tess, Jumala sen
tietää, en tarkottanut pahaa ottaessani sinua kädestä.
He olivat olleet niin kiintyneitä keskusteluunsa, etteivät kuulleet
hevosen kavioiden kopsetta takanaan, ennenkuin Tessin korvaan
hihkaistiin:
-- Mitä helvettiä sinä juokset työstäsi keskellä rupeamaa?
Vuokraaja Groby oli nähnyt pitkän matkan päästä kaksi henkeä ja oli
ratsastanut heidän luoksensa nähdäkseen, mitä tekemistä heillä oli
hänen pellollaan.
-- Älkää puhuko hänelle tuolla tavalla, sanoi D'Urberville, ja hänen
silmissään välähti jotain, jota ei saattanut kristillisyydeksi sanoa.
-- Niinkö vainen, herraseni? Mitähän metodistipapilla on hänen kanssaan
tekemistä?
-- Mikä se on miehiään, kysyi D'Urberville Tessiin kääntyen.
Tess astui aivan hänen eteensä.
-- Mene, mene nyt pian! hän rukoili.
-- Ja jättäisin sinut mokomankin pedon käsiin! Näkeehän kasvoistakin,
millainen kolho hän on!
-- Ei hän silti pahaa tee. _Hän_ ei ole minuun rakastunut. Ensi
muuttopäivänä pääsen kyllä hänestä eroon.
-- Täytyy kai totella. Mutta ... no niin, jää hyvästi!
Kun hänen puolustajansa, jota hän pelkäsi enemmän kuin ahdistajaansa,
oli vastahakoisesti mennyt tiehensä, niin Groby haukkui hänet silmät,
korvat täyteen, mutta Tess ei ollut kuulevinaankaan. Palvella
tuommoista kivisydämistä isäntää, joka olisi selkäänkin suominut, jos
olisi uskaltanut, tuntui miltei helpotukselta entisiin kokemuksiin
verraten. Hiljalleen hän asteli työpaikalleen, miettien niin syvästi
äskeistä keskustelua, että tuskin tunsi Grobyn hevosen koskettavan
kuonollaan hänen olkapäätänsä.
-- Jos kerran olet sitoutunut olemaan työssä muuttopäivään asti, niin
kylläpä minä katson, että pysyt sanassasi, hän rähisi. Vieköön piru
koko akkaväen, yhtenä päivänä ne hokevat yhtä, toisena toista! Mutta
minä vain en siedä tätä kauempaa!
Kun Tess varsin hyvin tiesi, ettei Groby kiusannut muita naisia
niinkuin häntä -- kaiketi kostaakseen kerran saamansa korvapuustin,
niin hän kuvaili tuokion mielessään, millainenhan vaikutus olisi ollut,
jos hän olisi voinut hyväksyä varakkaan D'Urbervillen naimatarjouksen.
Se olisi varmaankin vapauttanut hänet raa'asta isännästä, jopa
kohottanut häntä koko maailman silmissä, joka näytti häntä halveksivan.
-- Mutta ei, ei! hän mutisi henkeään pidättäen. En voisi mennä hänen
kanssansa naimisiin. Hän on niin vastenmielinen.
Samana iltana hän alkoi kirjottaa rukoilevaa kirjettä Clarelle,
vakuuttaen rakastavansa häntä ainiaan, mutta ei maininnut mitään
tukalista päivistään. Jokainen, joka kykeni rivien välistä lukemaan,
olisi huomannut hänen suuren rakkautensa takana piilevän jonkun kauhean
pelon -- milteipä epätoivon -- jonka aihetta ei kuitenkaan selitetty.
Mutta tälläkin kertaa hän jätti kirjeensä lopettamatta: Angel oli
pyytänyt Izziä matkakumppanikseen -- kenties ei hänestä välittänytkään.
Hän pisti kirjeen laatikkoonsa ihmetellen, tokko se koskaan joutuisi
Angelin käsiin.
Päivät kuluivat verkalleen raskaassa työssä, mutta tulipa viimein
maamiehelle ylen tärkeä päivä -- kynttilänpäivän markkinat. Näillä
pestattiin palkolliset kahdeksitoista kuukaudeksi, ja silloin riensivät
maalaiset kaupunkiin, missä markkinat pidettiin. Melkein kaikki
Flintcomb-Ashin työläiset aikoivat lähteä sinne, ja varhain aamulla oli
oikea kansanvaellus kaupunkia kohti, joka oli noin parin peninkulman
päässä mäkisten maiden takana.
Vaikka Tesskin ajatteli luopua palveluspaikastaan, ei hän kuitenkaan
lähtenyt markkinoille; hänen mielessään väikkyi epämääräinen aavistus
jostain tapahtumasta, joka tekisi uuden paikan hankkimisen
tarpeettomaksi.
Oli tavattoman leuto päivä helmikuussa, teki mieli uskoa talven jo
olevan takanapäin. Tess oli parahiksi päässyt päivälliseltä, kun
D'Urberville astui hänen ikkunansa alatse. Hän oli yksin huoneessa.
Tuokiossa hän oli pystyssä, mutta D'Urberville koputti jo oveen, ja
hänen oli vaikea juosta tiehensä. D'Urbervillen askelet ja koputus
tuntuivat omituisen hätäisiltä -- käyntinsäkö häntä lie hävettänyt.
Tess ajatteli olla avaamatta, mutta kun sekin tuntui mielettömältä,
niin hän riensi ovelle, kohotti säpin ylös ja vetäysi sitten nopeasti
takaisin. D'Urberville astui sisään, näki Tessin ja heittäysi tuolille.
-- Tess -- en voinut auttaa! hän alkoi epätoivoisella äänellä, pyyhkien
kuumia kasvojaan. Täytyi tulla edes kysymään, kuinka sinä jaksat.
Vakuutan, etten sinua ajatellut, ennenkuin näin sinut tuona
sunnuntaina; nyt ei kuvasi haihdu mielestäni, vaikka kuinka koettaisin!
Armotonta on, että kelpo nainen joutuu vahingoittamaan kurjaa miestä,
mutta niin on nyt laita. Kunpa edes rukoilisit puolestani, Tess!
Hänen apea mielialansa tuntui miltei säälittävältä, mutta eipä Tess
häntä surkutellut.
-- Kuinka saatan puolestasi rukoilla, hän vastasi, kun en usko maailmaa
ohjaavan suuren voiman muuttavan suunnitelmiansa minun tähteni!
-- Ajatteletko tosiaan tuolla tavoin?
-- Ajattelen. Olen oppinut hylkäämään toisenlaisen ajatustavan.
-- Kuka sinulle semmoista on opettanut?
-- Mieheni, jos täytyy tunnustaa!
-- Miehesi -- miehesi! Sepä merkillistä! Johan sinä viime kerralla
taisit viitata siihen suuntaan. Mitä sinä oikeastaan uskot, Tess? hän
kysyi. Sinulla ei näytä olevan uskontoa lainkaan -- kenties minä olen
siihen vikapää.
-- On minulla. Vaikka en usko mihinkään yliluonnollisiin.
D'Urberville katsoi häneen epäilevästi.
-- Arveletko siis, että minä olen tuiki väärällä tolalla?
-- Melkeinpä vain.
-- Hm ... minäpä olen luullut olleeni varsin oikealla, hän sanoi
epävarmasti.
-- Uskon vuorisaarnan _henkeen_, samoin tekee miehenikin. Mutta en
usko...
Ja hän selitti, mitä ei uskonut.
-- Juttu on se, sanoi D'Urberville kuivasti, että mitä ikänä rakas
miehesi uskoo, sitä sinäkin uskot, ja mitä hän ei usko, sitä et
sinäkään usko, vähääkään itse miettimättä ja tutkimatta asiaa. Sepä
onkin teidän naisten tapaista. Sinun järkesi on hänen järkensä orjana.
-- Hänpä tietääkin kaikki, vastasi Tess niin voitonriemuisella
yksinkertaisella uskolla Angel Clareen, että tuskinpa oivallisinkaan
mies olisi moista ansainnut.
-- Aivan niin, mutta eipä sinun pitäisi noin umpimähkään hyväksyä
toisen kielteisiä mielipiteitä. Soma mies hän mahtaa olla, kun mokomia
epäilyksiä on sinulle opettanut.
-- Ei hän koskaan minulle mielipiteitään tyrkyttänyt. Mutta minä
katsoin asiaa tällä tavalla: mitä hän uskoi, luettuaan ja tutkittuaan
sangen paljon, oli varmaan paljoa lähempänä oikeata kuin mitä minä
uskoin, jolla ei ollut mitään tietoja.
-- Mitä hän sanoi? Kaiketi hän jotain sanoikin?
Tess mietti hetken. Terävän muistinsa avulla hän oli säilyttänyt
mielessään Angelin vähäpätöisimmätkin huomautukset, vaikka niiden henki
oli monesti jäänyt hänelle käsittämättömäksi, ja helposti hän saattoi
kertoa todistelut, joita oli kuullut Angelin esittävän ajatellessaan
kerran ääneensä hänen läsnäollessaan. Tämän hän teki uskollisesti
jäljitellen Claren äänenpainoa ja esitystapaa.
-- Toistahan tuo vielä kerran, pyysi D'Urberville, joka oli kuunnellut
tavattoman tarkkaavasti.
Tess esitti uudelleen todistelut, ja D'Urberville kertaili
ajatuksissaan sanoja hänen perästänsä.
-- Entä sitten? hän kysyi äkkiä.
-- Toisen kerran hän sanoi jotain tämän tapaista; ja Tess esitti toisen
päätelmän, jonka kenties olisi tavannut monessakin filosoofisessa
teoksessa.
-- Kuinka sinä jaksat muistaa ne?
-- Halusin uskoa, mitä hänkin uskoi, vaikkei hän suinkaan sitä
tahtonut, ja houkuttelin hänet kertomaan minulle ajatuksiaan. En
ymmärrä varsin tuota viimeistä, mutta epäilemättä se paikkansa pitää.
-- Hm! On se somaa -- sinä opetat minulle asioita, joita et itsekään
ymmärrä!
D'Urberville vaipui ajatuksiinsa.
-- Ja niin minä omistin hänen aatteitansa, jatkoi Tess. Toisin ei saisi
ollakkaan. Mikä on hänelle tarpeeksi hyvää, on tarpeeksi hyvää
minullekin.
-- Tietääkö hän, että olet yhtä suuri epäilijä kuin hänkin?
-- Ei -- en ole sitä koskaan sanonut -- jos epäilijä lienenkään.
-- Paremmalla tolalla sinä taidat sittenkin olla kuin minä! Et katso
velvollisuutesi vaativan saarnaamaan minun oppiani ja siksipä et
loukkaa omaatuntoasi kieltäytyessäsi siitä. Minä taas uskon
velvollisuuteni olevan saarnata sitä, mutta pahojen henkien tavoin minä
uskon vavisten, sillä äkkiä heitän saarnailun sikseen ja viehtymykseni
sinuun tempaa minut valtoihinsa.
-- Mitä sinä tarkotat?
-- Olen tehnyt, hän sanoi, koko tämän matkan saadakseni tavata sinua
tänään. Kotoa läksin mennäkseni Casterbridgeen, missä olen luvannut
saarnata vaunuista kello puoli kolmen aikaan tänä iltana; veljet
odottavat minua siellä. Tässä on ilmotuslehti.
Hän otti povitaskustaan paperin, jossa mainittiin paikka, missä
D'Urberville saarnaisi, sekä kokouksen aika.
-- Mutta miten ehdit sinne? kysyi Tess katsoen kelloaan.
-- En mitenkään. Tulin tänne.
-- Mutta olethan ilmottanut saarnaavasi etkä...
-- Olen kyllä ilmottanut, mutta en mennyt -- koska halusin nähdä
naista, jota kerran halveksin. Ei, kautta kunniani -- en sinua
halveksinut, enhän siinä tapauksessa voisi sinua nyt rakastaa. Kaikesta
huolimatta puhdas mielesi esti minua halveksien sinua ajattelemasta.
Sinä vetäysit niin äkisti ja päättävästi luotani käsitettyäsi millainen
asemasi oli; et jäänyt paikoillesi minun ilokseni -- eipä siihen aikaan
ollut koko maailmassa kuin yksi naikkonen, jota en halveksinut, ja se
olet sinä. Mutta hyvällä syyllä voit sinä minua halveksia! Luulin
palvelleeni Jumalaa vuoren kukkuloilla, mutta huomaankin orjailevani
rotkon pohjassa. Ha-ha-ha!
-- Oo, Aleksander D'Urberville, mitä tämä merkitsee? Mitä olenkaan
tehnyt?
-- Sinä? hän sanoi itseään pilkaten. Tahallasi et ole mitään tehnyt.
Mutta olet ollut välineenä, viattomana välineenä jälleenlankeemukseeni,
niinkuin sitä sanotaan. Kysyn itseltäni, olenko tosiaan noita
turmeluksen palvelijoita, jotka maailman viettelyistä päästyään taas
niihin tarttuvat ja joutuvat niiden valtaan -- noita, joiden loppu on
pahempi kuin heidän alkunsa? -- Hän laski kätensä Tessin hartioille.
-- Tess, Tess, olin jo tulemassa ainakin yhteiskunnan silmissä
pelastetuksi, kunnes näin sinut taas, hän sanoi hymyillen ja pudistaen
häntä ikäänkuin lasta. Ja miksi olet viekoitellut minua? Olin niin luja
uskossa kuin ihminen saattaa olla, kunnes näin taas nuo silmät ja tuon
suun -- eipä varmaan noin hurmaavia huulia ole nähty sitten Eevan
aikojen! -- Hänen äänensä hiljeni, ja tulena leimahtivat mustat silmät.
-- Sinä veren kiehtoja, sinä suloinen, kirottu Babylonin noita -- en
voinut sinua vastustaa, niin pian kuin sinut jälleen tapasin!
-- Minkä minä sille osasin, että minut näit, sanoi Tess vetäytyen
edemmä.
-- Tiedän sen -- sanon vielä kerran, ettei vika ole sinun. Mutta asia
ei siitä muutu. Nähdessäni sinua tuona päivänä niin pahoin kohdeltavan
pellolla, olin tulla hulluksi ajatellessani, ettei minulla ollut
laillista oikeutta sinua suojella -- kun hän, jolta sitä ei puutu,
näyttää niin tuiki vähän sinusta välittävän.
-- Älä puhu hänestä pahaa, hän on poissa, huudahti Tess. Puhu
kunnioittaen hänestä, hän ei ole koskaan tehnyt sinulle vääryyttä! Oi,
jätä hänen vaimonsa, ennenkuin mitään tapahtuu, joka saattaa
vahingoittaa hänen kunniallista nimeänsä!
-- Sen teen, sen teen, vastasi D'Urberville epäröiden. Olen rikkonut
lupaukseni saarnata noille juopuneille syntisraukoille markkinoilla --
ensi kerran tein tuommoisen rikoksen. Kuukausi takaperin olisin
kauhistunut semmoista ajatustakin.. Minä lähden ... korjaamaan
laiminlyöntiäni ... mutta onkohan se mahdollista?
Ja sitten hän puhkesi puhumaan kiihkeästi: -- Suo minun puristaa sinua,
Tess, vain kerran, yhden ainoan kerran! Vanhan ystävyyden muistoksi...
-- Olen turvaton, Aleksander! Kelpo miehen kunnia on kädessäni --
ajattelehan toki -- ja häpeä!
-- Niin, niin! Jumalani!
Hän puri huuliaan, heikkoutensa nöyryyttämänä. Vanhat intohimot,
jotka hengettöminä olivat levänneet kasvojen piirteillä hänen
kääntymisestänsä saakka, näyttivät riehahtavan jälleen eloon. Hän astui
ulos epäröivänä, aivan kuin ei olisi tiennyt mitä teki.