hevosensa. En tiennyt mitä puhuin. Minä vien sinut jälleen tienhaaraan.
-- Siinäkö palkka rehellisyydestäni! Kuinka kestän tätä?
Izz Huett hyrskähti rajusti itkemään lyöden otsaansa, kun hänelle
selvisi mitä oli tapahtunut.
-- Kadutko sinä tätä vähäistä oikeuden osotusta poissaolevaa kohtaan?
Oi, Izz, älä turmele sitä katumalla!
Izz rauhottui vähitellen.
-- Enpä niinäkään tainnut tietää, mitä sanoin suostuessani
ehdotukseenne. Toivoin semmoista -- mikä ei koskaan voi tapahtua.
-- Koska minulla jo on vaimo, joka minua rakastaa.
-- Niin, niin, niin teillä on.
He olivat kohta tienhaarassa, jonka ohi puoli tuntia sitten olivat
ajaneet, ja Izz hyppäsi alas vaunuista.
-- Izz -- unohdahan hetkellinen kevytmielisyyteni! huudahti Clare.
Menettelin niin varomattomasti, niin ajattelemattomasti!
-- Unohtaisin? En koskaan, en koskaan! Ei se minusta ollut
kevytmielisyyttä.
Clare tunsi, kuinka täydelleen hän ansaitsi näissä tuskallisissa
sanoissa piilevän nuhteen ja sanomattoman tuskan vallassa hän hypähti
maahan, tarttuen tytön käteen.
-- Eroammehan joka tapauksessa ystävinä? Et tiedä mitä minun on ollut
kestettävä.
Hän oli todella jalomielinen tyttö eikä tehnyt erohetkeä karvaammaksi.
-- Minä annan anteeksi, hän sanoi.
-- Ja nyt, Izz, virkkoi Clare niin vakavasti kuin suinkin, pyydän sinua
sanomaan Marianille, kun hänet ensi kerran tapaat, että hänen on oltava
kelpo nainen eikä hulluteltava joutavaa. Lupaa se ja sano Rettylle,
että maailmassa on minua parempia ja arvokkaampia miehiä, että hänen
minun tähteni on meneteltävä oikein ja järkevästi -- pane mieleesi
sanat -- oikein ja järkevästi. Ja sinä, Izz, olet vilpittömillä
sanoillasi pelastanut minut pahimmasta petoksesta. Naiset saattavat
olla huonoja, mutta niin huonoja kuin miehet eivät he ole näissä
asioissa! Jo tästäkin syystä en koskaan sinua unohda. Ole aina hyvä ja
vilpitön tyttö niinkuin tähänkin asti, äläkä ajattele minua
kelvottomana rakastajana, vaan uskollisena ystävänä. Lupaa se!
Izz lupasi.
-- Taivas teitä siunatkoon ja varjelkoon! Hyvästi!
Clare läksi ajamaan, mutta tuskin oli hän näkymättömissä, kun Izz
heittäytyi ojan reunalle tärisyttävän tuskan kouristamana, ja kun hän
iltamyöhällä palasi äitinsä luo, olivat hänen kasvonsa luonnottoman
jäykät. Ei kukaan saanut tietää, miten hän oli tuon illan viettänyt.
Tuskalliset ajatukset ahdistivat Clareakin. Mutta hän ei surrut Izz
Huettin takia. Sinä iltana ei pitänyt paljoa, ettei hän keskeyttänyt
matkaansa lähimmälle rautatieasemalle ja ajanut Tessin luo.
Häntä ei estänyt lähtemästä Tessin luonteen halveksiminen eikä epäilys
siitä, millä tunteilla Tess häntä ajatteli. Ei, syynä oli se, että
kaikki oli kuitenkin samalla kannalla kuin ennenkin, vaikkapa Tess
häntä rakastikin, kuten Izz oli vakuuttanut. Jos hän oli ollut oikeassa
ennen, niin oikeassa oli hän nytkin. Mikään ei saanut häntä luopumaan
suunnasta, jota hän oli päättänyt kulkea. Voisihan hän pian palata
Tessin luo, jos se tuntui välttämättömältä.
Hän matkusti yöjunassa Lontooseen ja puristi viittä päivää myöhemmin
veljiensä kättä jäähyväisiksi laivarannassa.
41.
Siirtykäämme nyt ajassa vähän eteenpäin, seuraavaan lokakuuhun, siis
enemmän kuin kahdeksan kuukautta siitä, kun Clare ja Tess erosivat.
Tapaamme viimeksimainitun varsin toisenlaisissa oloissa. Morsiamen
asemesta, jonka matkalaukkuja ja lippaita muut kantavat, näemme
yksinäisen naisen, joka itse raastaa korejaan ja myttyjään, aivan
niinkuin ennen naimisiin menoaan. Eikä hänellä ole niistä rahoista,
joita miehensä hänelle niin auliilla kädellä antoi, mitään jälellä.
Lähdettyään vanhempainsa luota Marlottista hän oli ollut kevään ja
kesän keveissä töissä, työskennellen pisimmän ajan Port Bredyn
meijerissä, joka oli yhtä etäällä hänen kotiseudustaan kuin
Talbothaysin meijeristä. Hän piti parempana menetellä näin kuin elää
miehensä kustannuksella.
Henkisesti hän oli aivan seisahdustilassa; koneellinen työ oli omansa
sitä lisäämään. Hänen ajatuksensa olivat toisessa meijerissä, toisessa
ajassa, ja muistissaan hän eli siellä rakastettunsa parissa. Siellä oli
ollut mies, joka samassa tuokiossa kun hän ojensi kätensä pitääkseen
häntä kiinni, oli hävinnyt kuin unikuva.
Meijerissä oli työtä ainoastaan siihen saakka kuin maidonsaanti alkoi
vähetä, hänellä näet ei ollut vakituista paikkaa, kuten Talbothaysissa.
Mutta leikkuuaika oli sen sijaan käsissä; niinpä hänen tarvitsi vain
siirtyä leikkuumaalle saadakseen työtä yllinkyllin.
Claren antamista rahoista hän oli käyttänyt vain tuiki vähän,
lukuunottamatta viittäkolmatta puntaa, jotka oli vanhemmilleen antanut.
Mutta ilmat muuttuivat sateisiksi, jolloin hänen oli pakko turvautua
kultarahoihinsa.
Ylen raskaalta tuntui erota niistä. Angel oli pistänyt ne hänen
käteensä; uusia ja kirkkaita ne olivat, vastikään pankista lähteneitä,
ja Angelin kädessä käynti oli tehnyt ne ikäänkuin rakkaiksi
muistokaluiksi -- niistä luopuminen oli samaa kuin pyhäinjäännösten
pois heittäminen. Mutta mikäpäs siinä auttoi, vähä kerrassaan soluivat
ne hänen käsistään.
Hänen oli ollut pakko lähettää äidilleen osotteensa tuon tuostakin,
mutta oloistaan ei hän ollut oikeata selvää antanut. Kun hänen rahansa
olivat miltei lopussa, tuli äidiltä kirje. Joan Durbeyfield ilmotti
kotona oltavan kauheassa pulassa; syksyiset sateet olivat turmelleet
olkikaton pahanpäiväisesti, siitä ei tullut kalua muuten kuin
laittamalla se aivan uudesta, mutta mitenkäs sen teki, kun entinenkin
katto oli vielä maksamatta. Yläkertaan piti myöskin saada uudet
katonalaiset ja uusi laipio, mikä tulisi maksamaan parikymmentä puntaa,
vanha lasku siihen luettuna. Koska hänen miehensä oli hyvissä varoissa
ja epäilemättä oli palannut matkaltaan, niin eikö Tess voisi lähettää
heille rahoja?
Tessillä oli vielä pankissa Angelin tallettamia rahoja kolmekymmentä
puntaa, ja kun vanhemmat olivat noin pahaan pulaan joutuneet, niin hän
otti ne sieltä ja lähetti heille kaksikymmentä puntaa. Sitä paitsi
hänen täytyi ostaa talvivaatteita, niin että hänelle jäi talven varalle
vain tuiki pieni summa rahaa.
Kun viimeinen punta oli mennyt, niin hän muisti Angelin käskeneen
pyytämään hänen isältänsä lisää rahaa, jos entiset loppuisivat.
Mutta kuta enemmän Tess tätä ajatteli, sitä vaikeammalta hänestä tuntui
tämän keinon käyttäminen. Sama hienotunteisuus, ylpeys, väärä kainous
tai miksi tuota sanoisi, joka oli saattanut hänet vanhemmiltaan
salaamaan heidän yhä pitkittyvän eronsa, esti häntä Claren omaisille
ilmottamasta rahan tarpeestaan. Ne kenties halveksivat häntä jo
ennestään; kuinka paljon halveksisivatkaan, jos hän tuli heiltä apua
kerjäämään!
Arveli hän kuitenkin vastenmielisyytensä appivanhempainsa puoleen
kääntymiseen ajanoloon haihtuvan, vaikkapa hän omille vanhemmilleen ei
ollut voinut asioitaan kertoa. Kun hän läksi viimeisen kerran kotoaan,
niin he jäivät siihen uskoon, että hän oli kohta ryhtyvä elämään
miehensä kanssa, ja siinä uskossa hän oli antanut heidän ollakkin.
Hän toivoi, ettei Angel viipyisi Brasiliassa kuin vähän aikaa, jonka
perästä noutaisi hänet tai kirjottaisi, missä voisivat yhtyä jälleen.
Joka tapauksessa he esiintyisivät kohta yhdessä vanhempainsa ja
maailman edessä! Tätä toivoa hän piti vireillä. Vaikeata oli ilmottaa
äidille, että hän oli hylätty vaimo, jonka oli pakko elää omain
kättensä työllä.
Timantit muistuivat hänen mieleensä. Ei hän tiennyt mihin Clare oli ne
tallettanut, ja yhdentekevää se olikin, koska hän sai niitä vain
käyttää, vaan ei myydä. Ja vaikkapa olisivatkin hänen, ei hän
kuitenkaan tahtonut käyttää niitä hyväkseen aseman nojalla, joka
oikeastaan ei hänelle kuulunut.
Eipä hänen miehensäkään päivät olleet tällä välin aivan
koettelemuksitta kuluneet. Tällä hetkellä hän makasi kuumeessa
Curitiban läheisillä tasangoilla. Rankkasateet ja monet muut vastukset
olivat ahdistaneet häntä, samoin kuin muitakin englantilaisia maamiehiä
ja työläisiä, joita Brasilian hallituksen koreilla lupauksilla oli
sinne houkuteltu.
Mutta palatkaamme Tessiin. Kun hänen viimeinen puntansa oli lopussa,
niin hänen toimeentulonsa alkoi käydä vaikeaksi, sillä tähän aikaan
vuotta oli miltei mahdoton saada paikkaa. Kaupunkeja, isoja taloja ja
varakasta väkeä hän pelkäsi, sillä sieltä käsin oli musta murhe tullut
hänen luokseen; ja pikku meijereissä taas ei tarvittu apuväkeä.
Talbothaysin meijeriin hän luultavasti olisi päässyt, -- säälistähän ne
olisivat häntä siellä pitäneet -- mutta häntä ei haluttanut sinne
mennä. Muuttuneet olot olisivat sietämättömät; hänen palaamisensa
vuoksi alkaisivat varmaankin nuhdella hänen jumaloitua miestänsä. Hän
ei voisi kestää heidän surkutteluaan ja kuiskaten lausuttuja
huomautuksiaan hänen omituisen asemansa johdosta.
Nyt hän oli matkalla sisämaahan hakemaan työtä eräästä hovista, jossa
Marian oli kirjottanut sellaista olevan saatavissa. Marian oli jollain
tavalla saanut tietää Tessin olevan erillään miehestään -- arvattavasti
Izz Huettin kautta -- ja tuo hyväsydäminen, nyt juopotteleva tyttö,
luullen Tessin joutuneen pahaan pulaan, oli kiiruhtanut ilmottamaan
vanhalle ystävälleen, että hän itse oli siellä työssä ja Tesskin saisi
ansiota, jos oli totta, että hänen oli pakko käydä työssä, kuten
ennenkin.
Ei hän enää juuri odottanut anteeksi antoa mieheltänsä, toivo hävisi
sitä mukaa kuin päivät lyhenivät. Välinpitämätönnä hän samosi paikasta
toiseen. Entisyys sai siirtyä joka askelella loitommaksi, haihtua
olemattomiin iloineen, suruineen.
Yksinäinen asemansa tuotti hänelle monta vaikeutta. Luontaisella
viehkeydellään ja hienostuneella käytöstavallaan, jota oli Clarelta
oppinut, hän herätti kiusallista huomiota. Niin kauan kuin häitä varten
tehdyt vaatteet kestivät, eivät satunnaiset, ihailevat silmäykset
tuottaneet ikävyyttä. Mutta niin pian kuin hänen oli pukeuduttava
karkeihin työtamineihin, viilsivät hänelle lausutut raa'at sanat usein
hänen sydäntänsä. Eräänä marraskuun iltana sattui hänelle vieläkin
ikävämpi tapaus.
Mieluummin olisi hän mennyt Brit-joen viljavaan laaksoon kuin
sisämaahan, johon hänen matkansa nyt piti, koska hän silloin olisi
ollut lähempänä miehensä vanhempia. Mutta kun hän kerran oli päättänyt
Marianin kutsua noudattaa, niin hän ohjasi kulkunsa ylämaita kohti.
Chalk-Newtonin kylään hän aikoi yöksi ehtiä.
Tie oli pitkä ja yksitoikkoinen, ja syksyisenä päivänä hämärä yllätti
hänet odottamatta. Hän oli juuri päässyt mäen päälle, mistä tie
suikersi kauas alankoon, kun kuuli selkänsä takaa askeleita. Hetkisen
perästä astui mies hänen rinnalleen virkkaen:
-- Hyvää iltaa, korea neitoseni, -- johon Tess kohteliaasti vastasi.
Oli vielä siksi valoisa, että mies saattoi nähdä hänen kasvonsa, vaikka
maisema oli pimeän peitossa. Mies tuijotti häneen.
-- No, mutta tämähän näkyy olevan sama tytön sipukka, joka tuonnottain
oli Trantridgessa -- nuoren herra D'Urbervillen hyvä ystävä, hän
huudahti. Olin siellä minäkin siihen aikaan.
Tess tunsi hänet samaksi mieheksi, jota Angel oli sivaltanut korvalle
ravintolassa, koska oli puhunut hänestä solvaavasti. Hän hätkähti
pelosta, mutta ei vastannut mitään.
-- Tunnusta vain ja tunnusta sekin, että totta minä kaupungissa puhuin,
vaikka liehittelijäsi otti siitä niin nokkaansa -- hei, kuuletko sinä?
Saisitpa pyytää anteeksi tuota lyöntiä.
Tess oli yhä vaiti. Näytti olevan vain yksi keino päästä eroon. Hän
puhaltui juoksemaan tietä pitkin minkä jaloista läksi. Metsän kohdalla
oli portti, ja siitä hän syöksyi metsään. Vasta sitten kun oli varmassa
piilossa hän pysähtyi.
Puiden alla oli kuivia lehtiä, ja kuuset olivat tuulen suojana. Hän
lakaisi kellastuneita lehtiä kokoon ja hautautui niiden keskeen
nukkumaan.
Levoton oli hänen unensa; hän oli myötäänsä kuulevinaan kummallisia
ääniä, mutta vakuutteli itselleen, että tuulen tohinaa se vain oli. Hän
ajatteli miestään, joka ojeili lämpimässä ilmanalassa toisella puolen
maapalloa, kun sitä vastoin hän virui täällä kylmässä. Tokkohan oli
maan päällä toista niin kurjaa olentoa kuin hän, kysyi Tess itseltään,
ja ajatellen hukkaanmennyttä elämäänsä hän sanoi: "Kaikki on
turhuutta". Hän toisteli näitä sanoja koneellisesti, kunnes hänelle
äkkiä selvisi, että tuo sananparsi oli aivan riittämätön meidän
ajallemme. Enemmän kuin kaksi tuhatta vuotta sitten oli Salomon samaa
ajatellut, ja Tesskin, vaikkei kuulunutkaan ajattelijain joukkoon, oli
mennyt paljon pitemmälle. Jos kaikki oli turhuutta, niin kukapa sitten
välitti teoistaan? Oi, kaikki oli pahempaa kuin turhuus -- vääryyttä,
rangaistusta, kuolemaa. Angel Claren vaimo pani kätensä otsalleen ja
tunnusteli kulmiensa kaaria ja silmäkuoppiansa pehmeän hipiän alta,
ajatellen samalla että aika oli tuleva, jolloin kaikki nuo luut
olisivat paljaita. -- Kunpa olisivat nyt jo, hän huokaisi.
Keskellä haaveitaan hän kuuli taas omituista ääntä metsästä. Saattoi se
olla tuulikin, mutta eihän tuntunut juuri ollenkaan tuulevan. Välistä
se kuului ikäänkuin huohotukselta, välistä räpistelemiseltä, joskus
eräänlaiselta ähkynnältä. Kohta hän oli vakuutettu siitä, että äänen
synnyttivät jotkut metsänelävät, varsinkin kun hetkisen perästä kuului
aina jotain raskasta pudota mätkähtävän maahan. Jollei hän olisi
kyyhöttänyt täällä suru sydämessään, olisi häntä pelottanut; mutta nyt
ollessaan ihmisyyden ulkopuolella hän ei pelännyt mitään. Vihdoinkin
koitti aamu, ja pimeys kaikkosi metsästä. Tess nousi ylös ja katseli
rohkeasti ympärilleen. Silloin hän huomasi, mikä häntä yöllä oli
häirinnyt. Puiden juurella retkotti joukko fasaaneja, koreat höyhenet
veressä; toiset olivat kuolleet, toiset liikuttelivat tuskallisesti
siipiään, jotkut katselivat taivaalle tai ripistelivät jalkojaan --
kaikki vääntelivät itseään tuskissaan, paitsi niitä onnellisia, joiden
kärsimykset kuolema oli yöllä päättänyt.
Tess ymmärsi heti mistä tämä johtui. Joku metsästysseurue oli
edellisenä päivänä ajanut linnut tälle laidalle metsää. Ammutut
fasaanit oli korjattu ennen pimeän tuloa, mutta joukko lievästi
haavottuneita lintuja oli päässyt pakoon ja piiloutunut oksien
peittoon, missä olivat pysytelleet, kunnes nääntyneinä verenvuodosta
olivat putoilleet maahan toinen toisensa perästä.
Tessiin koski toisten kärsimykset yhtä kipeästi kuin omansa, ja tuota
pikaa hän päätti vapauttaa vielä hengissä olevat linnut tuskistaan. Hän
väänsi niskat jokainoalta minkä näki ja jätti ne paikoilleen odottamaan
metsästäjäin tuloa.
-- Lintu poloiset! Pidin itseäni kurjimpana olentona maan päällä,
huomaamatta millaisia tuskia te kärsitte! huudahti hän kyynelsilmin. --
En tunne kipua ruumiissani! En ole silvottu, ei vuoda verta ruumiistani
ja minulla on kaksi kättä, joilla voin tehdä työtä ja hankkia
jokapäiväisen leipäni. -- Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa;
yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat, lait, joilla
ei ollut mitään perustusta luonnossa.
42.
Oli jo valoisa päivä, ja Tess kohosi jälleen valtatielle. Tiellä
kulkeminen ei nyt pelottanut; ei ristinsielua näkynyt liikkeellä,
Tess asteli turvallisesti eteenpäin, sillä lintujen hiljainen
kuolonkamppailu oli osottanut hänelle, kuinka paljoa keveämpi hänen
tuskansa oli kantaa, jos hän vain voisi kohota yläpuolelle tapoja ja
ennakkoluuloja. Mutta ei hän sitä voinut, niin kauan kuin Clare piti
niistä kiinni.
Hän tuli Chalk-Newtoniin ja söi aamiaista eräässä ravintolassa, missä
nuoret miehet lausuivat kohteliaisuuksia hänen viehkeän näkönsä vuoksi
aivan kiusaksi asti. Tunsi hän kuitenkin iloisia toiveitakin
mielessään, sillä kukapa tietäisi, eikö hänen miehensäkin lopulta
puhelisi hänelle yhtä veikeitä sanoja? Juuri sen vuoksi hänen täytyi
pitää varansa, ettei kukaan päässyt häntä lähentelemään. Ulkomuoto ei
saanut tuottaa hänelle vaaraa. Päästyään kylästä hän pistäysi tien
varrella olevaan metsikköön ja otti koristaan huonoimmat työvaatteensa,
joita oli pitänyt leikkuuaikana Marlottissa. Vielä kääri hän nenäliinan
kasvoilleen, aivan kuin olisi hammas taudissa. Ja lopuksi hän sipaisi
pikku sakseilla, taskupeilistä kuvaansa katsoen, kulmakarvansa säälittä
pois. Varmaankin liian tunkeilevat ihailijat jättäisivät nyt hänet
rauhaan.
-- Tuossapa vasta tytön möllykkä, sanoivat ensinnä vastaan tulleet
miehet toisilleen.
Tessin silmät kyyneltyivät säälistä itseään kohtaan, kun hän tämän
kuuli.
-- Mutta enpä ole millänikään, sanoi hän. En ole millänikään. Rumaksi
minä itseni laitan, koska Angel ei ole täällä, eikä minulla ole ketään
turvanani. Mieheni on maailmalla eikä koskaan minua enää rakasta, mutta
minä rakastan häntä yhtä paljon ja vihaan kaikkia muita miehiä ja
saatan heidät itseäni halveksimaan.
Niin astelee eteenpäin Tess, yksinkertainen, karkeihin vaatteihin
puettu raataja rahanalainen. Jokikinen lanka hänen puvussaan on kulunut
ja haalistunut sateen, auringon ja ahavan vaikutuksesta. Ei hänessä näy
merkkiäkään nuoresta intohimosta.
Mutta tämän mitättömän pinnan alla sykkii sydän, joka jo oli kovin
paljon saanut tuntea elämän karvautta, himojen julmuutta ja rakkauden
epävakaisuutta.
Seuraavana päivänä oli paha ilma, mutta hän jatkoi vain matkaansa
hellittämättä. Hän tahtoi löytää työpaikan koko talveksi; aikaa ei
saanut hukata. Kokemuksestaan viisastuneena hän päätti olla rupeamatta
päivätyöhön.
Ja niin Tess kulki talosta taloon sitä hovia kohti, johon Marian oli
häntä kutsunut. Vasta viime tiukassa hän päätti mennä sieltä kysymään
työtä, sillä väen puute todisti, ettei siinä talossa palveleminen ollut
kehuttavaa. Alussa hän kyseli helpompia töitä, mutta kun niitä ei ollut
saatavissa, niin hän tarjoutui kovempiinkin. Mieluimmin olisi hän
antautunut meijerityöhön tai kanoja hoitamaan, mutta siihen ei ollut
tilaisuutta, ja lopulta hänen täytyi tarttua työhön, johon hän hädättä
ja pakotta ei olisi koskaan ryhtynyt -- nimittäin raskaaseen
peltotyöhön.
Toisen päivän iltana hän saapui ylätasangolle, joka oli hänen
kotilaaksonsa ja sen laakson välillä, missä hän oli elänyt lyhyen
lemmenaikansa.
Ilma oli kuiva ja kylmä, ja muutamassa tunnissa sateen tauottua tuuli
puhalsi pitkän maantien valkoiseksi ja pölyiseksi. Puita oli tuiki
harvassa tai ei ollenkaan, sillä vuokraajat, nuo puiden, pensaiden ja
viidakkojen luontaiset vihamiehet, olivat armottomasti lyöneet maahan
pienimmätkin vesat. Kaukaa etelästä hän näki kumpujen ja harjanteiden
takaa pinnan, joka välkkyi kuin kiillotettu teräs. Se oli Englannin ja
Ranskan välinen kanava.
Hänen edessään, vähäisessä painanteessa, oli kylä. Viimeinkin oli hän
tullut Flintcomb-Ashiin, missä Marian asui. Ei tässä auttanut vastaan
rimpuileminen; hän oli tuomittu joutumaan tänne. Karu maaperä osotti,
ettei työnteko täällä ollut leikkiä, mutta jopa oli aika heittää
maankiertäminenkin, ja Tess päätti jäädä kylään, varsinkin kun rupesi
vettä satamaan.
Kylän laidassa oli tupa, jonka pääty oli maantielle päin, ja ennenkuin
Tess läksi etsimään yöpaikkaa, hän pistäytyi räystään alle odottamaan
illan tuloa.
-- Kuka luulisi minua rouva Angel Clareksi! hän sanoi itsekseen.
Seinä tuntui lämmittävän hänen selkäänsä ja hartioitaan, josta hän
päätti tuvan uunin olevan tällä seinällä. Hän lämmitteli käsiään tiiliä
vastaan, painaen märän poskensakin niihin. Seinä tuntui olevan hänen
ainoa ystävänsä. Siinä oli niin hyvä olla, ettei tehnyt mieli lähteä
yöksikään pois.
Hän kuuli mökin asukkaiden, kokoontuneina sisään päivätyön päätyttyä,
haastelevan keskenään. Kuuli hän myöskin ruoka-astiain kolinaa
illallispöydästä. Mutta kyläntiellä ei näkynyt ristinsielua. Viimein
ilmestyi tielle nainen, jolla oli yllään ohut pumpulileninki ja
kesähattu, vaikka ilma oli kylmä. Tessille välähti mieleen, että tulija
oli Marian, ja kun nainen tuli siksi lähelle, että hänet saattoi
hämärässä erottaa, niin Tess huomasi olevansa aivan oikeassa. Marian
oli lihonnut ja käynyt entistä punakammaksi ja oli huonoissa pukimissa.
Eipä olisi Tess välittänyt tuttavuuden uudistamisesta, jos hänen
asiansa olisivat olleet semmoisellakaan kannalla kuin ennen, mutta nyt
häntä ahdisti sanomaton yksinäisyyden tunne, ja iloisesti hän vastasi
Marianin tervehdykseen.
Marian puhutteli häntä varsin arvokkaasti, mutta tuntui olevan sangen
liikutettu kuullessaan, ettei Tess vielä ollut sen paremmilla päivillä.
Ohimennen oli hän kuullut puhuttavan heidän erostaan.
-- Tess -- rouva Clare -- rakkaan miehen rakas vaimo! Ovatko sinun
asiasi tosiaankin niin huonolla kannalla, lapsi kulta? Miksi sinun
kauniit kasvosi ovat tuommoisissa siteissä? Onko sinua lyöty? Ei
suinkaan _hän_?
-- Ei, ei, ei toki! Itse minä sen käärin välttääkseni huomiota, Marian.
Hän päästi irti siteen, joka saattoi herättää niin mielettömiä
ajatuksia.
-- Eikä sinulla ole kaulustakaan! (Tessillä oli ollut tapana pitää
meijerissä pientä, valkoista kaulusta.)
-- Ei ole.
-- Putosiko se sinulta tullessasi?
-- Ei. Minä en välitä mitään ulkonäöstäni, siinä koko juttu. Siksi en
pannut sitä kaulaani.
-- Ei sinulla ole vihkisormustakaan sormessa?
-- Ei ole sormessa. Kannan sitä nauhassa rinnallani. En soisi ihmisten
tietävän avioliitostani mitään. Kovin se olisi noloa, kun olemme erossa
toisistamme.
Marian oli vaiti.
-- Mutta _olethan_ sinä herrasmiehen vaimo; aivan kohtuutonta on, että
sinun tällä lailla pitäisi elää.
-- Eikä mitä, oikein se on, mutta onneton minä kuitenkin olen.
-- Hyvänen aika! _Hän_ meni kanssasi naimisiin, ja olet onneton!
-- Vaimot ovat joskus onnettomia, eikä se johdu heidän miestensä
vioista, vaan heidän omistaan.
-- Ei sinussa ole mitään vikaa, Tess kulta, siitä olen varma. Eikä
miehessäsikään. Syrjästä päin kai tämä on tullut.
-- Marian, rakas Marian, älä viitsi joutavia kysellä! Mieheni on
ulkomailla, ja minulta ovat rahat huvenneet, niin että minun on pakko
elää työlläni toistaiseksi. Älä sano minua rouva Clareksi, vaan
Tessiksi, kuten ennenkin. Saankohan minä täällä työtä?
-- Saat kyllä, mielellään ne antavat, sillä harva tähän tulee.
Nälkäpaikka tämä on. Pellot ei kasva kuin ohraa ja naurista. Minähän
tässä vielä retustan, mutta sääliksi käy sinun tulosi.
-- Mutta olithan sinä yhtä hyvä meijerityttö kuin minäkin.
-- Olin, mutta ei minusta ole ollut siihen sen perästä, kun rupesin
juopottelemaan. Jumala paratkoon, se onkin ainoa iloni nykyään! Jos
sinä tulet taloon, niin sinut pannaan rehunauriita nyhtämään. Sitä
minäkin teen, mutta kyllä sinä heti kyllästyt.
-- Vieläkö mitä! Kysytkö sinä minun puolestani?
-- Paras on että itse kysyt.
-- No sama se. Mutta muistahan, Marian, ei sanaakaan _hänestä_, jos
jään tänne! En tahdo, että hänen nimeänsä tahrataan lokaan.
Marian, joka pohjaltaan oli luotettava tyttö, vaikka karkeammista
aineksista kuin Tess, lupasi olla vaiti.
-- Tänä iltana on palkanmaksu, hän sanoi, ja jos tulet kerallani, niin
saat heti tiedon. Olen kovin ikävissäni, ettet ole onnellinen, mutta
älyänhän toki, että hänen poissaolonsa siihen on syynä. Jos hän olisi
täällä, niin sinä et voisi olla onneton, vaikkapa hän ei antaisikaan
sinulle rahaa tai kohtelisi sinua kuin orjaansa.
-- En, en tosiaankaan.
He läksivät kävelemään ja saapuivat kohta vuokraajan taloon,
joka näytti suuremmoiselta synkkyydessään. Ei puunpiippaa
silmänkantomatkalla, ei vihreätä paikkaa -- kesantoja ja turnipsimaita
vain puolella ja toisella.