-- No, tämmöinenkö se olikin lorun loppu! sanoi parooni John. Tiedäthän

että minulla on Kingsberin kirkon alla sukuhauta yhtä iso kuin

Jollardin hovin olutkellari ja siellä kymmenittäin luurankoja, joilla

ei historiassa vertaa! Arveleppas mitä ystäväni Rolliverissa ja

"Kirkkaassa Tilkassa" nyt sanovat! Nauravathan ne pahukset, kikattavat

ja toisiaan kylkeen pukkivat sanoen: -- Vai tällä tavalla se tyttärenne

pääsikin suuriin naimisiin, vai tällä tavalla te kohoatte yhtä

mahtaviksi kuin esi-isänne kuningas Normannin aikana! Johan nyt! -- Ei,

se on jo liian paljon, minä lopetan itseni, hävitän arvonimeni ja

kaikki -- en kestä tätä kauempaa! Mutta pakkohan sen miehen on pitää

hänet, kun kerran on naimisissa, vai mitä?

-- Niin on, mutta Tess ei tahdo häntä pakottaa.

-- Tokkohan se miehen ketale lie mennytkään hänen kanssaan naimisiin?

Kunhan ei olisi samanlaista kuin ensi kerrallakin...?

Poloinen Tess, hän kuuli jo tarpeekseen, ei sietänyt enempää.

Tympäisevältä tuntui täällä olo, kun vanhempansakin hänen sanojaan

epäilivät. Omituisia olivat kohtalon oikut! Jos isä epäili hänen

sanojaan, niin mitä sitten naapurit ja tuttavat? Kotona ei hän voinut

kovin kauan viipyä!

Niin päätti hän olla kotona vain muutamia päiviä. Eräänä päivänä

tuli Clarelta kirje, jossa hän lyhyesti ilmotti lähteneensä

Pohjois-Englantiin katsomaan muuatta maatilaa. Tess sai tästä aiheen

lähteäkseen pois kotoa, muka miehensä luo ja antaakseen vanhempainsa

jäädä siihen luuloon, ettei epäsopu ollutkaan sen vaarallisempaa

laatua. Ja osottaakseen, kuinka hyvä miehensä oli hänelle ollut, hän

antoi äidilleen viisikolmatta puntaa niistä viidestäkymmenestä, jotka

Angel oli hänelle lahjottanut. Sitä paitsi hän tahtoi näyttää, että

Angel Claren vaimo kyllä saattoi tuommoisia summia luovuttaa. -- Olkoon

se vähäisenä palkkiona vaivoista ja nöyryytyksistä, joita olen teille

viime vuosina tuottanut, hän sanoi. -- Ja saatuaan näin arvokkuutensa

säilymään hän läksi.

Paroonin talossa elettiin tämän perästä sangen huoletonta ja vilkasta

elämää Tessin runsaan lahjan avulla, ja äiti sanoi, jopa uskoi itsekin,

ettei nuorten pikku riita ollut sen pahempi, itsestään se painuisi,

sillä eiväthän he voineet elää ilman toisiaan.

39.

Kolme viikkoa häiden perästä Clare käveli mäkeä alas Emminsterin

pappilaa kohti. Mitä alemmaksi hän laskeutui sitä korkeammalle kohosi

kirkon torni iltataivasta kohti, ikäänkuin udellakseen, miksi hän nyt

saapui. Hän kulki kuin haamu, omain askeltenkin kapse kiusasi häntä.

Elämä esiintyi nyt hänelle toisessa valossa. Ennen hän oli kulkenut

ikäänkuin ajatusten ja unelmien maailmassa; nyt hän luuli katselevansa

ihmisiä kokeneen miehen silmällä, vaikkei hän oikeastaan vielä sitä

ollut.

Ensimäisinä viikkoina häittensä jälkeen hän oli koneellisesti koettanut

suorittaa loppuun maataloussuunnitelmiaan, aivan kuin ei mitään olisi

tapahtunut ja tavalla, jota kaikkien aikain viisaat miehet ovat

neuvoneet surun päivien varalle. "Pääasia on, ettei anna sielun rauhan

häiriytyä", oli suuri pakanallinen siveydenopettaja sanonut. Samaa

mieltä oli Clarekin. Mutta hänen rauhansa oli häiriytynyt. "Älköön

sydämenne olko raskautettu eikä pelonalainen", oli nazarealainen

lausunut. Juuri samaa Clarekin ajatteli, mutta hänen sydämensä oli

raskas. Kernaasti olisi hän nyt tahtonut tavata nuo kaksi suurta

ajattelijaa, puhuakseen heille kuin ihminen kanssa-ihmiselleen ja

pyytääkseen heitä neuvomaan hänelle menettelytapansa!

Hänen surunsa muuttui vähitellen juroksi välinpitämättömyydeksi, kunnes

hän lopulta kuvaili katselevansa elämäänsä syrjäisen henkilön

tehottomalla mielenkiinnolla.

Hän oli katkerasti vakuutettu siitä, että koko tämä kurjuus johtui

Tessin syntyperästä, siitä että hän sattui olemaan D'Urberville.

Kuultuaan Tessin olevan tämän kuihtuneen suvun jälkeläisiä eikä syvien

rivien tyttäriä, kuten hän hartaasti oli uneksinut, niin miksei hän

ollut lujamielisesti hylännyt häntä, pysyen periaatteilleen

uskollisena? Tähän vei hänet periaatteista luopuminen, ja ansaittu oli

hänen rangaistuksensa.

Hän oli alakuloinen ja levoton, ja levottomuus lisääntyi päivä

päivältä. Entä jos hän olikin kohdellut Tessiä pahoin? Hän söi

tietämättä syömisestään, joi maistamatta. Hetkien verkalleen vieriessä

ja tekojensa vaikuttimien astuessa nähtäviin hän havaitsi, kuinka

erottamattomasti Tessin kuva yhtyi kaikkiin hänen tuumiinsa, sanoihinsa

ja töihinsä.

Samoillessaan ympäri maata hän oli jonkun pikku kaupungin laidassa

huomannut kirjavan taulun, jossa ilmotettiin Brasilian tarjoavan

siirtolaismaanviljelijöille tavattomia etuja. Maata oli siellä

saatavana pilkkahinnalla. Brasilia viehätti häntä uutuudellaan aika

lailla. Siellä voisi Tess yhtyä häneen jälleen, uudessa maassa ja

uusissa oloissa ei mikään estäisi heitä elämästä yhdessä. Sanalla

sanoen, hänet valtasi kova halu lähteä Brasiliaan, varsinkin kun sinne

matkustettiin juuri tähän aikaan vuotta.

Nämä tuumat mielessä hän palasi Emminsteriin kertoakseen vanhemmilleen

suunnitelmistaan ja selittääkseen niin hyvin kuin taisi, miksi hän tuli

ilman Tessiä, sillä oikeata syytä ei hän päättänyt koskaan ilmaista.

Kun Clare saapui pappilaan, niin uusi kuu paistoi hänen kasvoilleen,

samoin kuin täysi kuu oli paistanut tuona yönä, jona hän kantoi

käsivarsillaan vaimonsa munkkien kalmistoon. Mutta nyt hän näytti

riutuneemmalta.

Clare ei ollut edeltäpäin ilmottanut tulostaan, jonka vuoksi hänen

saapumisensa oli kotiväelle suuri yllätys. Isä ja äiti istuivat

arkihuoneessa, mutta veljet eivät olleet kotona. Angel astui sisään ja

sulki oven hiljaa jälkeensä.

-- Mutta -- missä on vaimosi, rakas Angel? huudahti hänen äitinsä.

Sinäpä vasta hämmästytit meitä!

-- Hän on jonkun aikaa äitinsä luona. Tulin vain kiireimmältään

pistäytymään täällä, koska olen päättänyt lähteä Brasiliaan.

-- Brasiliaan! Roomalaiskatolilaisiahan siellä ovat kaikki ihmiset!

-- Ovatko? En ole tuota tullut ajatelleeksi. Mutta eipä tämä ikävä

uutinenkaan voinut jäähdyttää vanhempain mielenkiintoa poikansa

naima-asioihin.

-- Saimme kolme viikkoa sitten lyhyen tiedonannon, että häät on

pidetty, sanoi äiti, ja isäsi lähetti vaimollesi kummimummosi lahjan,

kuten tiedät. Tietysti oli parempi, ettei meistä kukaan ollut läsnä,

varsinkin kun tahdoit viettää häät meijerissä etkä hänen kotonaan,

missä se sitten lieneekään. Kovinhan sinun olosi olisi tuntunut

tukalalta, eikä meilläkään olisi iloa ollut. Veljesi olivat aivan samaa

mieltä kuin mekin. Kun se nyt on tehty, niin emme valita, etenkin, jos

hän sopii sinulle kumppaniksi elämäntehtävään, jonka olet itsellesi

valinnut, hyläten evankeliuminjulistajan kutsumuksen. Mutta kaikissa

tapauksissa olisin suonut nähneeni hänet ennen, Angel, tai kuulleeni

hieman enemmän hänestä. Emme lähettäneet teille mitään häälahjaa, kun

emme tienneet, mikä häntä parhaiten miellyttäisi, mutta ymmärräthän

toki, että aijomme antaa sen vähän tuonnempana. Rakas poikani, emmehän

me ole katkeralla mielellä sinua kohtaan, mutta olemme katsoneet

parhaimmaksi olla osottamatta ystävällisyyttämme vaimollesi, ennenkuin

olemme hänet nähneet. Etkä sinä tuonutkaan häntä tullessasi!

Omituiselta se tuntuu. Mitä on tapahtunut?

Hän vastasi, että he olivat pitäneet parhaimpana järjestää asiat niin,

että Tess meni kotiinsa siksi aikaa kuin hän kävi vanhempainsa luona.

-- Saatanhan sen teille sanoa, rakas äiti, jatkoi hän. Tarkotukseni

oli, ettei hän tulisi tähän taloon, ennenkuin voisi esiintyä täysin

luontevasti. Tämän Brasilian-tuumani olen vastikään saanut päähäni. Jos

tulee lähtö, ei hän tietysti voi seurata minua tällä ensi matkalla. Hän

jää äitinsä luo, kunnes minä palaan.

-- Enkö minä saa häntä nähdä ennen lähtöäsi?

Angel pelkäsi, ettei se käynyt päinsä. Hän palaisi kyllä vuoden

perästä, jos matkustaisi heti, ja sitten he saisivat nähdä Tessin,

ennenkuin hän läksisi pois toisen kerran -- hänen kanssansa.

Kiireisesti laitettu illallinen oli pöydällä, ja syödessään Clare

selitteli lähemmin suunnitelmiaan. Mutta äiti oli yhä pettyneellä

mielellä. Into, jolla Angel viime kerralla oli puhunut Tessistä, oli

herättänyt hänessä myötätuntoisuutta; hän oli jo alkanut kuvailla

mielessään, että Nazaretistakin saattoi tulla jotain hyvää --

ihastuttava nainen Talbothaysin meijeristä. Hänen silmänsä tähystivät

poikaa, kun tämä söi.

-- Mutta etköhän voisi kuvailla, millainen hän on? Varmasti hän on

kaunis, Angel?

-- Siitä ei ole epäilemistäkään, tämä vastasi innolla, mikä oli omansa

peittämään hänen katkeruuttaan.

-- Ja että hän on puhdas ja siveä, sitä ei tarvitse kysyäkkään?

-- Tietysti hän on puhdas ja siveä.

-- Jo nyt näenkin hänet edessäni. Sinä sanoit tuonnottain, että hän on

hienopiirteinen: hänellä on pehmeät, punaiset huulet kuin Cupidon

jousi, mustat silmäripset ja kulmakarvat, tavattoman vahva palmikko ja

suuret punasinervänmustat silmät.

-- Niin sanoin, äiti hyvä.

-- Näen hänet varsin hyvin. Ja niin syrjässä eläen hän tuskin on nähnyt

ketään nuorta herrasmiestä, ennenkuin sinut näki?

-- Tuskinpa vain.

-- Sinä olit siis hänen ensi lempensä?

-- Tietysti.

-- Onpa huonompiakin vaimoja kuin nuo yksinkertaiset, hempeät, tanakat

maalaistytöt. Tosin olisin toivonut -- mutta koska poikani antautuu

maanviljelijäksi, niin varsin luonnollistahan on, että hänen vaimonsa

on tottunut maaelämään.

Isä ei niin paljon udellut, mutta kun raamatuntunti oli käsissä --

heillä oli tapana lukea joku luku raamatusta ennen iltarukousta -- niin

hän sanoi vaimolleen:

-- Koska Angel on kotona, niin sopii mielestäni lukea

kolmaskymmenesensimäinen luku Sananlaskuja sen luvun asemesta, joka

muutoin järjestyksessä olisi seurannut.

-- Niin kyllä, vastasi mrs Clare. Kuningas Lemuelin sanat. (Hän tunsi

raamatun yhtä hyvin kuin miehensä.) -- Rakas poikani, isäsi lukee

meille luvun, jossa siveätä vaimoa ylistetään. Osaamme tietysti

sanomattakin sovittaa sanat poissa olevaan. Suojelkoon Herra häntä

kaikilla hänen teillänsä!

Claren kurkku tuntui tukkeutuvan. Kaksi vanhaa palvelijaa astui sisään,

jonka perästä isä alkoi lukea: "Kuka voi löytää toimellisen vaimon?

Sillä hän on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hän nousee

yöllä ja antaa perheellensä ruokaa ja piioillensa heidän osansa. Hän

vyöttää kupeensa väkevyydellä ja vahvistaa käsivartensa. Hän näkee

askareensa hyödyllisiksi: hänen kynttiläänsä ei sammuteta yöllä. Hän

katselee kurkistellen, kuinka hänen huoneessansa kaikki asiat ovat, ja

ei syö laiskuudessa leipäänsä. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät

häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää häntä (sanoen): moni tytär

käyttää itsensä kauniisti; mutta sinä käyt ylitse heidän kaikkein."

Kun rukoushetki oli päättynyt, niin äiti sanoi: -- Ajattelin koko ajan

kuinka hyvin isäsi lukemat sanat sopivat morsiameesi. Näet, että

toimelias vaimo on paras, ei laiskuri eikä hieno hempula, vaan se, joka

antaa käsiensä, päänsä ja sydämensä tehdä työtä toisten hyväksi. "Hänen

poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi, hänen miehensä kiittää

häntä: moni tytär käyttää itsensä kauniisti, mutta hän käy ylitse

heidän kaikkein." Kunpa olisin hänet nähnyt, Angel! Koska hän on puhdas

ja siveä, niin en häneltä muuta olisi kaivannutkaan.

Clare ei kestänyt tätä kauempaa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä,

jotka loistivat kuin sula lyijy. Hän toivotti kiireisesti hyvää yötä

noille hurskaille, yksinkertaisille ihmisille, joita hän niin suuresti

rakasti ja jotka eivät tunteneet perkelettä, maailmaa ja lihaa omassa

sydämessään. Hän meni huoneeseensa.

Äiti seurasi häntä ja koputti hänen ovelleen. Clare avasi sen ja

huomasi äitinsä seisovan siinä huolestuneen näköisenä.

-- Angel, hän kysyi, eiköhän jotain ole hullusti, kun sinä näin pian

lähdet matkaan? Sinä näytät kovin oudolta.

-- Saatanpa näyttää, äiti, vastasi hän.

-- Koskeeko asia häntä? Poikani, tunnen, että välillänne on jotain

erikoista. Oletteko riitaantuneet näiden kolmen viikon aikana?

-- Emme ole oikeastaan riitaantuneet, hän sanoi. Olemme olleet vain eri

mieltä --

-- Angel, ei kai hänen entisissä vaiheissaan ole mitään arveluttavaa

kohtaa?

Äidin vaistolla hän oli koskettanut pojan arimpaan paikkaan; hän oli

lukenut Angelin onnettomuuden hänen huolestuneista kasvoistaan.

-- Hän on tahraton, vastasi poika. Vaikka ijankaikkinen helvetti olisi

hänet perinyt, niin saman valheen hän ehdottomasti olisi singahuttanut.

-- Muusta ei ole väliäkään. Tuskinpa mikään vetää puhtaudessa vertoja

viattomalle maalaistytölle. Joskin hän alussa saattaa käytöstavallaan

loukata hienotuntoisuuttasi, niin pian sinä kuitenkin hänet

mieleiseksesi opetat.

Tässä sokeassa jalomielisyydessä oli purevata ivaa ja se saattoi

Claren huomaamaan, että hän oli avioliittonsa kautta tuhonnut

yhteiskunnallisen asemansa, jota hän ennen ei ollut tullut

ajatelleeksi. Omasta puolestaan ei hän kyllä suurin asemastaan

välittänyt, mutta vanhempainsa ja veljiensä vuoksi olisi hän tahtonut

tehdä sen ainakin arvossa pidettäväksi. Ja kun hän nyt katseli

kynttilän liekkiä, niin se tuntui äänettömästi huomauttavan hänelle,

että sen oli määrä loistaa järkeville ihmisille ja että narrin kasvojen

valaiseminen oli siitä vastenmielistä.

Hieman tyynnyttyään hän tunsi vihaavansa poloista vaimoaan siitä, että

tämä oli saattanut hänet asemaan, joka pakotti hänet pettämään

vanhempiaan. Hän melkein puheli hänelle vihoissaan, aivan kuin vaimo

olisi ollut samassa huoneessa. Mutta sitten hän oli kuulevinaan hänen

leppoisen, suostuttelevan äänensä, oli tuntevinaan, kuinka hänen

sametinpehmoiset huulensa koskettivat hänen otsaansa, luuli tuntevansa

hänen lämpimän hengityksensä.

Tänä samana yönä hänen vaimonsa ajatteli, kuinka suuri ja hyvä hänen

miehensä oli. Mutta heidän kummankin yläpuolella häilyi synkempi varjo

kuin minkä Angel Clare näki, nimittäin hänen oman luontonsa rajaviivat.

Sillä huolimatta näennäisestä itsenäisyydestään, oli hän muutamissa

suhteissa tapojen ja sovinnaisuuden orja. Ei kukaan profeetta ollut

sanonut hänelle, eikä hänessä itsessään ollut niin paljoa profeettaa,

että olisi sen tehnyt, että hänen vaimonsa ansaitsi parhaiten kuningas

Lemuelin ylistyksen, sillä hän inhosi pahaa yhtä paljon kuin kuka

tahansa, eikä hänen siveellistä arvoaan ollut mitattava sen mukaan,

mitä hänelle oli tapahtunut, vaan mitä hän oli itse tahtonut ja tehnyt.

Ja sitä paitsi joutuu läheinen olento aina kärsimään sellaisissa

tapauksissa, koska ei mikään ole verhoamassa sen surkeutta; kun taas

kaukainen hämärä olento joutuu kunnioitetuksi, sillä etäisyys muuttaa

sen tahrat tekohyveiksi. Clare pani painoa siihen, mitä Tess ei ollut;

näin hän jätti ottamatta huomioon mitä hän oli ja unohti että

vaillinainen voi merkitä enemmän kuin kokonainen.

40.

Aamiaista syödessä tarinoitiin Brasiliasta, ja kaikki kokivat

toivehikkaalla mielellä katsella Claren suunnitelmia, vaikkapa

tiesivätkin muutamain työmiesten käyneen tuossa maassa ja palanneen

sieltä samana vuonna.

Sitten Angel läksi kaupungille toimittamaan asioitaan, kävi pankissakin

ja otti kaikki sinne tallettamansa rahat. Paluumatkallaan hän tapasi

Mercy Chantin kirkon kohdalla, jonka seinistä hän näytti aina

pistäyvänkin ulos, milloin Clare kulki ohi. Hänellä oli sylissään

kantamus raamattuja, ja semmoinen oli hänen elämänkatsomuksensa, että

muille ihmisille sydämen tuskia tuottavat tapaukset lehauttivat

autuaallisen hymyn hänen huulilleen.

Hän oli jo kuullut Claren matkatuumista ja kehui niitä vallan

erinomaisiksi.

-- Saattaapa kyllä olla mainio yritys, vastasi Clare. Mutta rakas

Mercy, elämä siellä on mennyttä kalua. Eikö liene parempi mennä

luostariin.

-- Luostariin! Mitä sinä sanotkaan?

-- Kuinka niin?

-- Mies poloinen -- munkkihan täytyy olla, jos mieli päästä luostariin,

ja luonnollisesti roomalaiskatolinen.

-- Ja katolinusko on synti, ja synti kadotus! Jopa olenkin huonoilla

jälillä.

-- _Minä_ olen ylpeä, että olen protestantti, sanoi tyttö ankarasti.

Silloin Clare tuntui joutuvan pahan hengen valtaan ja alkoi ladella

Mercylle mitä vääräuskoisimpia ajatuksia. Hän nauraa hohotti tytölle

vasten naamaa nähdessään, kuinka kauhistunut hän oli, mutta lakkasi

nauramasta huomatessaan Mercyn olevan kovin huolissaan hänen tähtensä.

-- Rakas Mercy, hän sanoi, suo anteeksi, taidan menettää järkeni.

Samaa Mercykin ajatteli, ja niin he erosivat. Clare palasi kotiinsa

talletettuaan Tessin timantit pankkiin, kunnes paremmat päivät

koittaisivat. Sitä paitsi hän jätti pankkiin kolmekymmentä puntaa

lähetettäväksi Tessille milloin hän pyytäisi ja kirjotti siitä

Tessille, osottaen kirjeensä Blackmoorin laaksoon. Tämän summan ynnä

aikaisemmin antamansa viisikymmentä puntaa hän toivoi riittävän hänen

tarpeihinsa, varsinkin kun hän oli pyytänyt Tessiä päinvastaisessa

tapauksessa kääntymään hänen isänsä puoleen.

Hän piti parhaana olla ilmottamatta vanhemmilleen Tessin osotetta, ja

kun näillä ei ollut aavistustakaan, mitä nuorten välillä oli

tapahtunut, niin eivät he sitä pyytäneetkään. Samana päivänä hän läksi

vanhempainsa luota, sillä hän tahtoi suoriutua joutuin asioistansa.

Yksi asia oli hänen vielä toimitettava ennen matkalle lähtöään, hänen

oli käytävä Wellbridgessa maksamassa asunnon vuokra siltä ajalta, minkä

hän Tessin kanssa oli siellä oleskellut, jättämässä avain isännälle ja

ottamassa pois jälelle jääneet kapineet.

Tämän katon alla oli häntä elämänsä suurin suru kohdannut. Mutta

kuitenkin, kun hän avasi oven ja astui sisään, välähti hänen mieleensä

suloisia muistoja: hän muisti kuinka he olivat iloisina saapuneet sinne

tuona iltana, kuinka hauskalta oli tuntunut olla lähellä häntä, kuinka

he olivat syöneet ensi kerran yhdessä ja istuneet käsi kädessä

pesävalkean ääressä!

Isäntä ja emäntä olivat ulkotöillä Claren tullessa, ja hän sai olla

vähän aikaa yksin huoneessa. Hänen povessaan väreili tunteita, joita

hän ei juuri ollut odottanut, ja niiden vallassa hän meni Tessin

makuuhuoneeseen, joka ei koskaan ollut hänen makuuhuoneenaan. Vuode oli

viehättävästi järjestetty, ihan siltä jäleltä kuin Tess oli sen

lähtöaamuna laittanut. Mistelinoksa riippui vielä entisellä paikallaan.

Oli se kuitenkin jo vähän kuihtunut. Angel otti sen ja heitti sen

uuniin.

Siinä seistessään häntä rupesi ensi kerran epäilyttämään, oliko hän

menetellyt viisaasti, vielä vähemmin jalomielisesti. Mutta eikö häntä

oltu kauheasti petetty? Näiden ristiriitaisten tunteiden murjomana hän

heittäysi polvilleen vuoteen viereen ja kyyneleitä herahti hänen

silmiinsä.

-- Oi, Tess, jos vain olisit puhunut minulle ennemmin, niin olisin

antanut sinulle anteeksi, hän mutisi.

Kuullessaan askeleita alhaalta hän nousi ja meni portaille. Alhaalla

seisoi muuan nainen; hän käänsi päätänsä, ja Angel näki, että se oli

kalpea, mustasilmä Izz Huett.

-- Mr Clare, hän sanoi, läksin tervehtimään teitä ja mrs Clarea ja

kysymään voitteko hyvin.

Tämä oli tyttö, jonka salaisuuden hän oli arvannut, mutta joka ei

tiennyt hänen salaisuuttaan, rehti tyttö, joka rakasti häntä -- josta

olisi tullut yhtä hyvä, melkein yhtä hyvä maamiehen vaimo kuin

Tessistä.

-- Olen täällä yksin, sanoi Clare, emme asu enää täällä. -- Hän selitti

millä asialla hän oli ja kysyi:

-- Mitä tietä sinä menet kotiin, Izz?

-- En minä mene Talbothaysiin, vastasi hän, kotini ei ole enää siellä.

-- Miksikä ei?

Izz katseli maahan.

-- Siellä tuntui niin tyhjältä ja ikävältä, että läksin pois. Tuota

tietä minä menen, hän sanoi viitaten tielle päin, jota Clarenkin oli

mentävä.

-- Ka, joko sinä lähdet? Pääset minun kyydissäni vähän matkaa.

Hänen kalpeille kasvoillensa kohosi heleä puna.

-- Kiitoksia paljon, mr Clare.

Kohta hän tapasi isännänkin ja selvitti asiansa hänen kanssaan. Sitten

molemmat nousivat vaunuihin.

-- Minä lähden pitkälle matkalle, Izz, hän sanoi ajaessaan. Aijon käydä

Brasiliassa.

-- Mitä mrs Clare niin pitkästä matkasta arvelee? kysyi Izz.

-- Ei hän lähde vielä mukaan, vasta jonkun vuoden kuluttua. Minä menen

tutkimaan oloja, katsomaan miltä elämä sillä puolen maailmaa näyttää.

Ajoivat kotvan matkaa mitään virkkamatta.

-- Kuinka toiset voivat? kysyi Clare viimein. Kuinka Retty jaksaa?

-- Kun hänet viimeksi tapasin, oli hän kovin oudon näköinen. Hän oli

laihtunut, kasvot olivat aivan kuopalla -- eikö kuihtune koko tyttö! Ei

häneen kukaan enää rakastu, sanoi Izz hajamielisenä.

-- Entä Marian?

Izz hiljensi ääntänsä.

-- Marian juo.

-- Mitä ihmeitä!

-- Niin tekee. Meijerimies käski hänet pois työstään.

-- Entä sinä?

-- En minä juo enkä ole sairaskaan. Mutta -- laulamisesta ei tule

mitään aamuisin.

-- Miksei? Ennenhän sinä heläyttelit koko somasti lempilaulujasi

aamulypsyllä.

-- Niin kyllä. Laulelin siihen aikaan kun te tulitte Talbothaysiin,

vaan en sen perästä.

-- Miksi se siihen lakkasi?

Izz loi mustat, säihkyvät silmänsä häneen vastauksen asemesta.

-- Izz, ymmärrän sinua, hän sanoi vaipuen ajatuksiinsa. Ajatteles, jos

olisin _sinua_ pyytänyt vaimokseni!

-- Jos olisitte pyytänyt, niin omanne olisin ollut ja olisittepa saanut

vaimon, joka teitä rakasti.

-- Aivanko todella?

-- Niin totta kuin tämä päivä, sanoi hän hiljaa. Hyvä Jumala, ettekö

sitä koskaan arvannut?

He tulivat paikalle, josta tie poikkesi erääseen kylään.

-- Minun pitää tässä erota. Asun tuolla kylässä, sanoi Izz äkkiä

oltuaan vaiti siitä saakka kuin oli tehnyt tunnustuksensa.

Clare seisautti hevosen. Hän oli suuttunut kohtaloonsa ja karvas oli

hänen mielensä yhteiskunnallisia sääntöjä vastaan, sillä nehän olivat

ahdistaneet hänet umpikujaan, josta ei päässyt kunnialla yli ei ympäri.

Miksei kostaisi yhteiskunnalle järjestämällä asiansa oman mielensä

mukaan, sen sijaan että taipui suutelemaan sovinnaisuuden ruoskaa?

-- Menen yksin Brasiliaan, Izz, hän sanoi. Olen eronnut vaimostani

persoonallisista syistä enkä matkan takia. Saattaa käydä niinkin,

ettemme enää koskaan elä yhdessä. Kenties en voi sinua rakastaa, mutta

-- etkö tahdo tulla mukaani hänen sijastaan?

-- Ihanko todella te minua pyydätte?

-- Ihan. Minua on kohdeltu siksi pahoin, että olen huojennuksen

tarpeessa. Ja sinä ainakin rakastat minua omaa voittoa pyytämättä.

-- No hyvä -- minä tulen mukaanne, sanoi Izz hetken vaijettuaan.

-- Tuletko? Tiedätkö mitä se merkitsee?

-- Merkitsee, että saan olla kanssanne sen ajan minkä siellä viivytte

-- siihen olenkin tyytyväinen.

-- Muista, ettet nyt enää voi luottaa minuun moraalisessa suhteessa.

Mutta minun on kuitenkin huomautettava, että tämmöistä tekoa sivistys

pitää vääränä, -- ainakin länsimainen sivistys.

-- Siitä en välitä, eikä siitä välitä kukaan nainen, joka on epätoivon

vallassa, eikähän muuta keinoa olekkaan.

-- Istu sitten siinä äläkä laskeudu alas.

Hän ajoi tienhaaran ohi, kilometrin, pari, osottamatta hellempiä

tunteita.

-- Rakastatko minua, Izz, rakastatko minua täydestä sydämestä? kysyi

hän äkkiä.

-- Rakastan -- olenhan jo sanonut. Rakastin teitä koko ajan, minkä

olimme yhdessä Talbothaysissa.

-- Enemmän kuin Tess?

Hän pudisti päätänsä.

-- En, mutisi hän, en enempää kuin hän.

-- Mikset?

-- Koska kukaan ei voi sinua rakastaa enemmän kuin Tess... Hän olisi

antanut henkensä sinun puolestasi. Minä en voi enempää tehdä.

Izz Huettilla olisi ollut tilaisuus vahingoittaa kilpailijaansa, mutta

Tess oli saanut hienommalla luonteellaan semmoisen vallan hänessä, että

hänen oli pakko puhua totta.

Clare oli vaiti. Hänen sydäntänsä kouristi kuullessaan nämä suorat

sanat siltä taholta, mistä hän kaikkein vähimmin oli niitä odottanut.

Hänen kurkkuaan kangersi omituisesti, ja myötäänsä kaikui hänen

korvissaan sanat: -- Hän olisi antanut henkensä sinun puolestasi. Minä

en voi enempää tehdä.

Tessin tarina · 第 21 / 32 段