esimerkkiänsä. Molemmat tiesivät, että seuraavana aamuna he kenties
ainiaaksi eroaisivat, huolimatta äsken vaihdetuista, sovittavista
sanoista. Pienimmänkin eron ajatteleminen tuntui kiduttavalta,
saattoihan se johtaa lopulliseen eroon. Molemmat tiesivät, että
keskinäinen lumous, joka heitä oli pitänyt vallassaan, olisi
ensimäisinä päivinä eron jälkeen entistäkin valtavampi, mutta että aika
kuitenkin hälventäisi sen mielestä ja toisi esiin järkeviä syitä, jotka
vaativat pysymään erossa. Ja sitä paitsi, kun kaksi ihmistä kerran
eroo, jättäen yhteisen ympäristön ja kotilieden, silloin herää uusia
ajatuksia, ilmaantuu odottamattomia esteitä, ja vanhat suunnitelmat
jäävät unhoon.
37.
Tuli sydänyö ja katosi huomaamatta, ei mikään ilmottanut sen saapumista
Froomin laaksoon.
Kellon kahta käydessä kuului D'Urbervillein vanhan kartanon portaissa
hiljaista narinaa. Tess, joka makasi yläkerrassa, kuuli sen ja heräsi.
Hän näki huoneensa oven avautuvan ja miehensä tuiki varovaisin askelin
hiipivän kuun heittämän valojuovan yli. Hän oli paitahihasillaan ja
sukkajalassa. Tessin mieleen pulpahtanut ilon tunne kuoli samassa, kun
hän huomasi hänen silmäinsä luonnottoman tähynnän. Tultuaan keskelle
lattiata hän pysähtyi ja mutisi selittämätöntä surua värisevällä
äänellä:
-- Kuollut, kuollut, kuollut!
Milloin Clarea päivällä oli järkyttänyt kova mielenliikutus, niin hän
kulki joskus yöllä unissaan, kuten sen päivän jälkeisenä yönä, jolloin
Trantridgen mies oli Tessiä solvannut. Tess huomasi, että viimeisten
päivien nostamat sieluntuskat olivat saattaneet hänet samanlaiseen
tilaan.
Tess luotti häneen niin täydellisesti, ettei hän valveilla eikä
nukkuessaan pelännyt häntä vähääkään. Vaikka Clare olisi tullut
revolveri kädessä, ei se olisi saanut hänen luottamustaan horjumaan,
hän olisi sittenkin pitänyt häntä suojelijanaan.
Clare tuli hänen luoksensa, kumartui häntä kohti ja mutisi:
-- Kuollut, kuollut, kuollut!
Sitten hän loi häneen sanomattoman surullisen katseensa, sulki hänet
syliinsä ja kietoi hänet hurstiin aivan kuin käärinliinaan. Nosti
sitten hänet vuoteelta yhtä suurella kunnioituksella kuin kuolleelle
osotetaan, ja kantoi hänet huoneen poikki mutisten:
-- Poloinen, poloinen Tessini -- rakkahin Tess kultani! Suloinen, oiva,
vilpitön tyttöni!
Nämä hyväilevät sanat, joita miehensä niin ankarasti oli päivällä
karttanut lausumasta, tuntuivat sanomattoman suloisilta hänen kipeästä,
lempeä janoavasta sydämestään. Vaikka olisi ollut kysymyksessä oman
henkensä pelastaminen, ei hän olisi tahtonut tehdä tästä loppua
liikuttamalla itseään tai ryöstäytymällä irti. Niin hän lepäsi
hievahtamatta, melkein henkeä pidättäen, ja ihmetteli mitä Angel aikoi
hänelle tehdä. Clare kantoi hänet portaille.
-- Vaimoni on kuollut -- kuollut, kuollut, hän mutisi.
Hän pysähtyi nojaten Tessiä hetkisen kaidepuuta vasten. Aikoiko hän
heittää hänet alas?
Itsensäsuojelemisvaisto oli miltei kuollut Tessissä, hän tiesi Angelin
huomenna jättävän hänet, kenties ainaiseksi ja siksi hän ennemmin
nautti hänen sylissään uinumisesta kuin pelkäsi uhkaavaa vaaraa. Kunpa
voisivat vain pudota yhdessä ja molemmat ruhjoutua kuoliaaksi, kuinka
ihana ta se olisi!
Ei antanut Angel kuitenkaan hänen pudota, nojasi vain häntä kaidetta
vasten ja suudelman painoi hänen huulilleen -- huulille, joita hän
päivällä oli ylenkatsonut. Tarttui sitten uusin voimin häneen kiinni ja
alkoi laskeutua portaita. Portaiden narina ei saanut häntä heräämään,
ja he saapuivat onnellisesti alakertaan. Hän irrotti toisen kätensä
hetkeksi ja sysäsi oven auki. Ovessa hän löi varpaansa kynnykseen,
mutta ei tuntunut tietävän siitä mitään. Pihalla hän nosti Tessin
olalleen, jotta häntä oli helpompi kantaa. Matka suuntautui kohti
jokea, joka juoksi kivenheiton päässä.
Tess ei ollut vielä päässyt hänen aikomuksensa perille, jos hänellä
semmoista olikaan, ja huomasi äkkiä ajattelevansa asiaa, niinkuin se
koskisi jotakuta vierasta henkilöä. Turvallisena oli hän antautunut
hänen huostaansa, tuntui herttaiselta ajatella, että Angel piti häntä
yksinomaisena omaisuutenaan, jonka kanssa sai menetellä miten tahtoi.
Kohta tapahtuvaa eroa ajatellessa tuntui sangen lohduttavalta, että hän
tosiaan piti häntä vaimonaan, omana Tessinään eikä heittänyt häntä
pois, vaikka saattoikin vaaranalaiseksi.
Ah! nyt hän ymmärsi mitä Angel uneksi -- tuosta sunnuntaiaamusta,
jolloin hän oli kantanut hänet tulvaveden poikki samoin kuin toisetkin
tytöt, jotka rakastivat häntä miltei yhtä paljon kuin hänkin, jos se
oli mahdollista, mitä Tess ei ottanut oikein myöntääkseen.
Clare ei mennyt sillan yli, vaan pitkin joen rantaa myllyn kohdalle,
missä viimein pysähtyi.
Joki suikerteli mutkia tehden niittyalangon halki, kierteli pikku
saaria ja laajeni lopulta vuolaaksi virraksi. Juuri sillä kohdalla,
missä Clare seisoi, oli virta väkevä ja syvä. Oli siinä pikku siltakin,
mutta syystulva oli vienyt käsipuut, jättäen jälelle vain moniaita
lankkuja melkein veden rajaan. Vakavatakin päätä huimasi siitä
kulkiessa. Tess oli usein nähnyt ikkunasta, kuinka nuoret miehet
keikkuivat lankuilla näyttämässä rohkeuttaan ja taitoaan. Hänen
miehensä oli kai myöskin katsellut heidän temppujaan, joka tapauksessa
hän astui lankulle ja suljuttaen toista jalkaansa alkoi liikkua
eteenpäin.
Aikoiko hän hukuttaa hänet? Kenties. Paikka oli yksinäinen, ja virta
tekisi kyllä tehtävänsä. Hukuttakoon vain, jos tahtoo; parempi sekin
kuin huominen ero.
Vesi vilisi ja kohahteli heidän allansa, ja kuun heijastus läikkyi
aalloilla, jotka kulettivat myötänsä vaahtokimppuja. Jos he nyt
molemmat putoaisivat virtaan, niin heidän käsivartensa olisivat siksi
lujasti toisissaan kiinni, etteivät he voisi pelastua. Melkein tuskitta
he läksisivät maailmasta, ei kukaan nuhtelisi häntä, eikä Clareakaan
siitä, että tämä oli ottanut hänet vaimokseen. Suloinen olisi ollut
viimeksi yhdessä vietetty puoli tuntia, mutta jos he eläisivät siihen
saakka kun hän heräisi, niin ankara olisi hän jälleen, ja tämä hetki
hupenisi kalpeaksi unelmaksi.
Tempaiseisi vain pikkusen, heilahtaisi sylissä, ja virtaan he
vajoisivat... Teki hänen mielensä, mutta ei uskaltanut. Kuinka vähän
hän omasta hengestään välitti, sen hän oli osottanut, mutta ei hänellä
ollut oikeutta saattaa toisen henkeä vaaranalaiseksi. Ja onnellisesti
Clare saapui taakkansa kera toiselle rannalle.
He olivat vanhan luostarin alueella. Clare ohjasi askelensa vanhan
kuorin raunioille. Pohjoispuolisen muurin vieressä oli tyhjä
kivikirstu, laitettu aikoinaan jollekin abbotille. Tähän hän
huolellisesti laski taakkansa, suuteli Tessiä toisen kerran ja hengitti
syvään, aivan kuin raskas paino olisi sydämeltä vieritetty. Sitten hän
paneutui pitkälleen maahan ja vaipui heti kuolonraskaaseen horrokseen.
Sielunjännitys, joka oli ajanut hänet liikkeelle, laukesi viimeinkin.
Tess kohosi istualleen kirstussa. Vaikka yö oli kuiva ja lauhanlainen,
oli kuitenkin vaarallista levätä maassa niin vähissä vaatteissa kuin
Angel. Jos hänet jätti siihen, niin hän arvattavasti nukkui aamuun ja
vilustui kuoliaaksi. Hän oli kyllä kuullut semmoista unissakävijöille
tapahtuneen. Mutta uskaltaisiko hänet herättää ja ilmottaa hänelle,
mitä hän oli tehnyt, koska häntä varmaan harmittaisi kuulla
hullutuksestaan. Tess nousi kivivuoteeltaan ja pudisti Clarea hiljaa
käsivarresta, mutta ei saanut häntä hereille.
Jotain täytyi kuitenkin tehdä; Tessiä alkoi värisyttää, sillä hurstista
ei juuri lämpöä lähtenyt. Jännitys oli kyllä taannoin pitänyt häntä
lämpimänä, mutta tuo autuas hetki oli nyt ohi.
Äkkiä hänelle pälkähti päähän koettaa houkuttelemalla saada hänet
liikkeelle ja niin hän kuiskasi hänen korvaansa niin lujasti kuin
taisi:
-- Jatketaan matkaa, kultaseni! -- tarttuen samalla hänen
käsivarteensa. Tess huokaisi helpotuksesta nähdessään hänen mielellään
tottelevan. Hänen sanansa olivat nähtävästi johtaneet hänet jälleen
uneensa, mikä näytti siirtyneen aivan uuteen vaiheeseen: hän luuli
Tessin nousseen ylös haudasta ja nyt saattavan häntä taivaaseen.
Tess johti hänet pois raunioilta suurelle sillalle ja viimein kotiin.
Hän oli paljain jaloin, ja kivet raapivat jalat verille. Mutta Clare
oli sukkajalassa eikä näyttänyt tietävän niistä mitään.
Ei ollut enää hätää: Tess asetti hänet sohvalle nukkumaan, kääri
lämpimiä peitteitä ympärille ja sytytti tulen uuniin. Arveli hän Claren
heräävän tästä syntyvään kolinaan, jopa toivoikin sitä salaa. Mutta
niin tuiki uupunut hän oli, ettei mikään häirinnyt hänen untaan.
Heti kun he tapasivat toisensa seuraavana aamuna, niin Tess huomasi,
ettei Clarella ollut aavistustakaan öisistä tapahtumista, joskin hän
tiesi, ettei hän ollutkaan nukkunut koko aikaa rauhassa.
Clare pysyi kiinni päätöksessään: tänä päivänä oli erottava. Ei hän
ollut suutuksissaan eikä pahalla päällä, tyynellä mielellä vain aikoi
noudattaa vakaumustaan.
Einettä syödessään ja kapineita kokoon sääliessään hän näytti niin
uupuneelta, että Tess tuskin saattoi olla kertomatta viime yön
vaiheista. Mutta malttoi hän kuitenkin mielensä ajatellessaan, että hän
saattoi pahastua, jopa loukkaantua kuullessaan, että oli unissaan
osottanut hänelle hellyyttä, mitä järki ei hyväksynyt. Yhtä tyhmäähän
se oli kuin olisi nauranut selvälle miehelle hullutuksista, joita hän
päihtyneenä oli tehnyt. Sitä paitsi hän kenties himmeästi muisti, mitä
yöllä oli tapahtunut, eikä tahtonut virkkaa siitä mitään, peläten hänen
käyttävän tilaisuutta rukoillakseen häntä jäämään paikoilleen.
Clare oli kirjeellä tilannut vaunut lähimmästä kaupungista, ja ne
saapuivat aamupäivällä. Tess ymmärsi, että ero oli edessä -- ainakin
ero toistaiseksi, sillä Claren viime yönä osottama hellyys herätti
hänen mielessään toiveita valoisammasta tulevaisuudesta.
He nousivat vaunuihin myllärin ja apuvaimon ihmetellessä heidän
äkillistä lähtöään. Mutta Clare sanoi sen johtuvan siitä, ettei mylly
ollut uudenaikainen, jommoiseen hän tahtoi tutustua, mikä olikin totta.
Muutoin ei heidän käytöksessään mikään osottanut epäsovun heidän
elämäänsä murjovan. Näytti aivan luonnolliselta, että he olivat
lähdössä tervehtimään ystäviään.
Heidän matkansa kävi Talbothaysin meijerin ohi, mistä he muutamia
päiviä sitten olivat lähteneet juhlallinen riemun tunne rinnassa, ja
kun Clare tahtoi selvittää asiansa mr Crickin kanssa, ei Tess juuri
voinut olla käymättä rouvaa tervehtimässä; hetihän muussa tapauksessa
olisi herännyt epäluuloja, miten heidän asiansa oikeastaan olivat.
Tehdäkseen käyntinsä niin vaatimattomaksi kuin suinkin he jättivät
vaunut valtamaantielle ja astuivat loppumatkan jalkaisin toinen
toisensa rinnalla.
Pajukko oli leikattu, ja he saattoivat sen yli nähdä paikan, mihin
Clare oli seurannut Tessiä, kun hän pyysi häntä vaimokseen. Vasemmalla
puolella oli puutarha, missä hän hurmaantuneena oli kuunnellut Claren
harpun säveliä, ja loitompana nurmi, missä Clare oli häntä ensi kerran
suudellut. Mutta kesän heleä kuva oli tummennut, luonto näytti synkältä
harmaassa, kylmässä puvussaan.
Meijerinisäntä näki heidät pitkän matkan päästä ja riensi heitä vastaan
ylen lystikäs ilme kasvoillaan. Jo tuli mrs Crickikin, ja koko joukko
vanhoja tuttavia, mutta Rettyä ja Mariania ei näkynyt.
Tess hymyili heidän onnitteluilleen ja leikillisille viittauksilleen,
jotka itse asiassa koskivat häneen varsin kipeästi. Hän ja Clare olivat
päättäneet pitää onnettomuutensa salassa ja käyttäytyä, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Tess sai kuulla jälleen tarinan Rettyn ja
Marianin vaiheista, vaikka hän kernaasti olisi ollut sitä kuulematta.
Retty oli mennyt isänsä luo, ja Marian oli lähtenyt etsimään toista
paikkaa. Crick pelkäsi, ettei hänen hyvin kävisi.
Haihduttaakseen tarinan herättämää surullista tunnelmaa Tess meni
navettaan heittämään jäähyväisiä mielilehmilleen, taputtaen niitä
kutakin erikseen. Kun hän ja Clare lähtiessään seisoivat vierekkäin,
aivan kuin olisivat kiintyneet toisiinsa mitä hellimmillä siteillä,
olisi tarkka katsoja huomannut heidät omituisen surumielisinä; he
seisoivat niin lähekkäin, että käsivarret koskivat toisiinsa ja Tessin
hame koski Clareen, sanoivat "me" puhutellussaan muita ja olivat
kuitenkin niin äärettömän kaukana toisistaan.
Mutta mahtoi heissä olla huomattavissa jotain jäykkää ja pakotettua,
erilaista kuin vastanaineiden tavallinen kainous, koskapa mrs Crick
heti heidän mentyään virkkoi miehelleen:
-- Kuinka sameilta Tessin silmät näyttivät! Niinhän he seisoivat kuin
kaksi vahakuvaa ja puhuivat kuin unissaan! Eikö se sinun silmääsi
pistänyt? Tessissä on aina ollut jotain omituista eikä hän nyt varsin
näytä semmoiselta kuin hyvin toimeentulevan miehen nuori, uhkea morsian
tavallisesti.
He nousivat jälleen vaunuihin ja ajoivat Nuzzleburiin asti, missä Clare
päästi kyytimiehen. Vähän aikaa levättyä jatkettiin matkaa Tessin kotia
kohti. Heidän uusi kyytimiehensä ei tiennyt, että he olivat naimisissa.
Pitkän taipalen takana tuli eteen tienristeys, jossa Clare pysäytti
hevosen, sanoen Tessille, että jos hän aikoi käydä kotonaan, niin
hänen, Claren, oli tässä heitettävä hänelle jäähyväiset. Kun
kyytimiehen läsnäollessa ei käynyt vapaasti puheleminen, niin Clare
pyysi Tessiä lähtemään vähän edemmä toista tietä pitkin. Hän suostui,
ja käskettyään miehen odottamaan muutamia minuutteja he riensivät vähän
loitomma.
-- Puhutaanpa nyt asiat selviksi, sanoi Angel ystävällisesti.
Välillämme ei ole mitään kaunaa, vaikka onkin jotain, jota minä en
tällä kertaa siedä. Mutta koetanpa päästä siihen, että sietäisin. Joka
tapauksessa ilmotan sinulle, heti kun olen päässyt itsestäni selville.
Jos saan itseni sitä sietämään -- jos se on toivottavaa ja mahdollista
-- niin tulen luoksesi. Mutta siihen saakka on parasta, ettet sinä
koeta tulla luokseni.
Nämä ankarat sanat kaikuivat Tessin korvissa kuin kuolemantuomio. Hän
näki selvään, millainen käsitys Angelilla oli hänestä: Angel ei voinut
nähdä häntä muussa valossa kuin siinä, että hän oli hänet pahoin
pettänyt. Mutta oliko hän sentään ansainnut kaiken tämän? Ei hän voinut
ruveta vastaankaan väittämään. Hän toisti vain yksinkertaisesti Claren
sanoja:
-- Siihen saakka on parasta, etten minä koeta tulla luoksesi.
-- Niin juuri.
-- Saanko kirjottaa sinulle?
-- Saat kyllä -- jos sairastut tai tarvitset mitä tahansa. Toivon,
ettei niin kävisi; niin että minä kenties kirjotan sinulle ensiksi.
-- Hyväksyn ehtosi, Angel, sinähän parhaiten tiedät, minkä
rangaistuksen minä ansaitsen, mutta -- mutta -- ethän toki tee sitä
raskaammaksi kuin kantaa jaksan!
Sen enempää ei hän sanonutkaan. Jos Tess olisi ollut ovela, jos hän
olisi käyttänyt naisten tavallisia temppuja, pyörtynyt, hyrskähtänyt
hillittömään itkuun syrjäisellä maantiellä, niin kenties Clare ei
olisi, jyrkistä tuumistaan huolimatta, häntä jättänyt. Mutta hänen
kärsimysten murtama mielensä ei taipunut tämmöisiin temppuihin, ja niin
hän itse edisti Angelin asiaa. Hänen alistumisensa kohtalon päätöksiin,
mikä kenties oli ominaista koko D'Urbervillein perheelle, esti häntä
koskettamasta moneen herkkään kieleen, jotka kukaties olisivat
helähneet hänen hyväkseen.
Sitten puheltiin vain käytännöllisistä asioista. Clare antoi hänelle
aika ison summan rahaa, jonka hän oli hankkinut pankistaan. Timantit,
jotka testamentin määräyksen mukaan kuuluivat Tessille hänen
elinaikansa, hän neuvoi tallettamaan pankkiin -- hän lupasi ottaa sen
tehtäväkseen -- johon Tess myös mielellään suostui.
Kun nämä asiat oli selvitetty, niin Angel saattoi Tessin takaisin
vaunuihin. Clare maksoi kyydistä ja ilmotti, mihin Tess oli kyydittävä.
Sitten hän otti matkalaukkunsa ja sateenvarjonsa, ainoat tavarat, mitä
hänellä oli mukanaan, heitti hänelle jäähyväiset, ja niin he erosivat.
Hevonen kiskoi vaunuja vastamäkeen, ja Clare katsoi niihin
epämääräisesti toivoen, että Tess pistäisi päänsä ulos ikkunasta. Mutta
Tessille ei johtunut tämä mieleenkään, ei hän olisi uskaltanut sitä
tehdäkkään levätessään puoleksi tainnoksissa vaunujen nurkassa. Ja näin
katosi Tess hänen nähtävistään, ja kun tuska kouristi hänen sydäntään,
niin hän mutisi muuatta runosäettä, muuttaen sitä oman mielialansa
mukaan:
"Jumala _ei_ ole taivaassansa -- _vääryyttä_ täynnä on maa".
Tessin hävittyä mäen taa Clare kääntyi toisaannepäin ja läksi
astelemaan omaa tietänsä käsittämättä, että hän vielä Tessiä rakasti.
38.
Kun Tess tuli Blackmoorin laaksoon ja synnyinseutu alkoi avautua hänen
nähtäviinsä, niin hän tointui tainnoksistaan. Hänen mieleensä välähti
ajatus: kuinka voisi hän astua vanhempainsa eteen?
Saavuttiin kylän laidassa olevalle portille. Portinavaaja oli
ventovieras, ei sama vanha mies, joka tässä toimessa oli ollut monta
vuotta ja joka oli Tessinkin tuntenut; ukko kai oli eronnut vuoden
vaiheilla. Kun Tess ei ollut pitkään aikaan kuullut uutisia
kotiseudultaan, niin hän kyseli portinvartijalta kuulumisia.
-- Ei tänne juuri mitään kuulu, neiti, vastasi mies. Marlott on aina
vain entisellään. Joitakin vanhuksia on kuollut. Niin, John
Durbeyfieldin vanhin tytärhän se meni tällä viikolla naimisiin erään
herrasmaanviljelijän kanssa; sulhanen oli niin ylhäinen, ettei kutsunut
ketään morsiamen sukulaisia häihin, liian halpa-arvoisiksi katsoi. Ei
mahtanut tietää, että Durbeyfieldkin on vanha aatelisherra, kuten nyt
on saatu selville, vaikka hänen sukunsa on menettänyt omaisuutensa
Rooman vallan aikaan. Siitä huolimatta parooni, joksi me nyt häntä
nimitämme, vietti tyttärensä häitä parhaan mukaan: syötti ja juotti
koko kylän, ja vaimonsa lauloi "Kirkkaassa Tilkassa" yhteentoista
saakka illalla.
Vaikea oli Tessin tämän kuultuaan ajaa vaunuissa kimpsuineen
kampsuineen kylän halki. Hän kysyi portinvahdilta, eikö hän saisi
jättää kapineitaan tämän asuntoon vähäksi aikaa, ja kun tällä ei ollut
mitään sitä vastaan, niin hän vei tavaransa mökkiin ja lähetti
kyytimiehen pois. Syrjätietä hän sitten riensi kylään.
Nähdessään isänsä majan hän pysähtyi. Kuinka voisi hän astua sisään?
Kotiväki varmaan tuumiskeli pirtissä, että hän oli pitkällä häämatkalla
varakkaan miehensä kanssa, joka oli tekevä hänet onnelliseksi, kun hän
olikin oven takana, ypö yksin, vailla muuta turvapaikkaa kuin isän
maja.
Hän ei päässyt sisään aivan huomaamatta. Puutarhan aidan luona tapasi
hänet muuan tyttö, hänen entinen koulutoverinsa. Kyseltyään kuinka Tess
oli tänne tullut hän virkahti, kiinnittämättä huomiotaan Tessin
alakuloiseen katseeseen:
-- Mutta missä sinun suurisukuinen miehesi on, Tess?
Tess selitti hätäisesti hänen menneen jollekin asioimismatkalle, jonka
perästä hän sanoi ystävälleen hyvästit ja riensi puutarhaan.
Hän kuuli äidin laulavan jossakin. Kohta hän näkikin hänet vääntämässä
hurstia porstuassa. Ei huomannut äiti häntä, vaan lopetti työnsä ja
meni sisään. Tess seurasi perästä.
Pesusoikko seisoi entisellä paikallaan, ja juuri kun äiti oli
pistämäisillään kätensä suopavaahtoon, hän huomasi tulijan.
-- Hyvänen aika -- Tess? Lapseni! Luulin sinun olevan naimisissa, ihan
tosi naimisissa tällä kertaa! Lähetimme hedelmäviiniä...
-- Kyllä, äiti, naimisissa minä olenkin.
-- Et vielä, kukaties?
-- Olen, olen minä naimisissa.
-- Naimisissa! Missä miehesi sitten on?
-- Hän lähti matkoille joksikin aikaa.
-- Lähti matkoille? Milloin teidät sitten vihittiin? Sinäkö päivänä
kuin ilmotit?
-- Niin, tiistaina.
-- Ja tänään on lauantai, ja hän on jo matkoilla?
-- Niin on.
-- Mutta mitä tämä merkitsee? Sinullepa vasta mokomia miehiä sattuu!
-- Äiti! -- Tess kävi Joan Durbeyfieldin luo, laski päänsä hänen
rinnoilleen ja puhkesi itkemään. -- En tiedä kuinka sinulle kertoisin.
Sinä sanoit minulle, etten saanut puhua hänelle mitään. Mutta minä
puhuin hänelle, en voinut olla puhumatta, ja hän meni tiehensä.
-- Voi, tyttö höpäkkö, tyttö höpäkkö! huudahti mrs Durbeyfield,
räiskyttäen tulistuksissaan vettä itsensä ja Tessin päälle. -- Voi kova
lykky, että tämmöistä pitikin nähdä eläissään! Sanonpa vieläkin, että
aika höpäkkö sinä olit.
Tess hyrskyi yhtenä kyyneltulvana; suru, jolle hän monena päivänä oli
salpoja pannut, tulvahti nyt valloilleen.
-- Tiedän, tiedän, tiedän minä sen! hän nyyhkytti. Mutta, äiti kulta,
en minä sille mitään mahtanut! Hän oli niin hyvä, ja minusta tuntui
häpeälliseltä pettää häntä. Jos -- jos se olisi uudestaan tehtävä, niin
tekisin samalla tavalla. En saattanut, en uskaltanut rikkoa häntä
vastaan!
-- Rikoit kuitenkin häntä vastaan mennessäsi hänen kanssansa naimisiin.
-- Niin, niin, sepä juuri onnettomuuteni onkin! Luulin hänen saavan
itsestäni laillisen eron, ellei hän tahtonut tekoani anteeksi antaa.
Voi, jos tietäisitte, jos osapuilleenkaan tietäisitte, kuinka minä
häntä rakastin, kuinka hartaasti minä halusin saada hänet omakseni ja
millaisessa ahdistuksessa olin rakastaessani häntä ja toiselta puolen
tahtoessani olla vilpitön häntä kohtaan.
Tess oli niin järkytetty, ettei hän voinut jatkaa, vaan voimatonna
vaipui tuolille.
-- No, no, tehty mi tehty! Vaan en ymmärrä miksi juuri minun lasteni
pitää olla suurempia pölkkypäitä kuin muiden -- mennä nyt
lörpöttelemään mokomatakin asiaa, olisihan se ehtinyt sen
tuonnempanakin kuulla.
Tässä mrs Durbeyfield hyrskähti itkemään säälistä itseään kohtaan.
-- Ja mitähän se isäsikin sanoo, hän jatkoi. Ukko on jokikinen päivä
istunut Rolliverissa ja "Kirkkaassa Tilkassa" ja puhunut häistä ja
kuinka hänen sukunsa saavuttaisi jälleen entisen mahtavuutensa sinun
kauttasi -- ukko poloinen! Ja tämmöisen sopan olet sinä nyt laittanut!
Herra hyvästi siunatkoon!
Ja kaiken hyvän lisäksi Tessin isä tuli pihaan samalla hetkellä. Ei hän
kuitenkaan suoraa päätä astunut sisään. Mrs Durbeyfield lupasi itse
kertoa hänelle pahat uutiset ja käski Tessin pysyä piilossa sen aikaa.
Ensimäisen pettymyksen puuskan ohi mentyä Joan Durbeyfield alkoi
käsittää tätä asiaa samalla tavoin kuin hän oli käsittänyt tytön
onnettomuuden, niinkuin hän olisi käsittänyt sateisen pyhäpäivän tai
huonon perunavuoden -- seikkana, joka oli tullut odottamatta ja jota ei
voinut välttää, eikä minään varotuksena tai opetuksena.
Tess meni makuuhuoneeseen. Monta muutosta oli siellä tehty. Hänen vanha
vuoteensa oli nyt kahden nuorimman lapsen hallussa. Hänelle ei ollut
enää tilaa.
Hän saattoi kuulla, mitä alakerrassa tapahtui. Isä tuli sisään. Hänellä
oli elävä kana kainalossa. Hän kävi nyt jalkaisin kaupungintorilla,
koska hänen oli ollut pakko myydä toinen hevosensa. Kana kainalossa oli
hän kulkenut aamusta asti ympäri kylää näyttääkseen ihmisille, että hän
oli työssä ja touhussa, vaikka olipa kana kinttusiteissä maannut
hyvänkin tunnin Rolliverin pöydän alla.
-- Meillä oli tuolla puhe ... alkoi Durbeyfield, jutellen
seikkaperäisesti vaimolleen keskustelusta, joka kapakassa oli syntynyt
papistosta sen johdosta, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin
pappismiehen pojan kanssa.
-- Niitä nimitettiin ennen vanhaan sir'eiksi, samoin kuin esi-isiäni,
sanoi hän, vaikka nykyään heille ei anneta sen kummempaa arvonimeä kuin
"herra pastori". -- Kun Tess oli toivonut, ettei hänen avioliitostaan
nostettaisi suurta höläkkää, ei Durbeyfield ollut tapahtumasta lähemmin
kertonut. Hän toivoi, että Tess peruuttaisi kieltonsa ja antaisi
tarkempia tietoja miehestään. Vielä hän ehdotti, että nuori pariskunta
ottaisi nimekseen D'Urberville, koska se oli parempi kuin Tessin miehen
nimi. Sitten hän kysyi, oliko Tessiltä tullut tänään kirjettä.
Mrs Durbeyfield vastasi, että kirjettä ei ollut tullut, mutta Tess oli
tullut itse. Ukko kävi ylen jörölle päälle kuultuaan uudesta
kolauksesta, ryypyn ilostava vaikutus hävisi tuota pikaa. Häntä
harmitti mitä ihmiset siitä sanoisivat, itse onnettomuus ei häneen
suuresti koskenut.